Kansi

Etusivu

AILI SOMERSALO

Päivikin satu

Kuvittanut

ONNI MANSNERUS

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-39105-1

© Aili Somersalo 1945,

Aili Somersalon oikeudenomistajat 1957

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2012

I. Päivikin satu

I

Päivikin satu

Oli kerran pieni tyttö. Hänen nimensä oli Päivikki. Nimen hän oli saanut siksi, että hänen pitkät ja kauniit hiuksensa olivat keltaiset kuin kesän päivänpaiste. Päivikillä ei ollut isää eikä äitiä, sillä hän oli löytölapsi. Kasvatusisä oli kerran löytänyt hänet tien varrelta. Siellä lapsi nukkui pienessä ruskeassa vasussa. Ketään ei näkynyt lähettyvillä. Ja kun ilma oli kolkko ja kylmä, korjasi mies lapsen ja vei kotiinsa.

Päivikki varttui sieväksi tytöksi.

Mutta hänen ei ollut hyvä olla kasvatusvanhempien luona. Päivikki ja Pirkko – se oli torpan oman tyttären nimi – nukkuivat samassa vuoteessa. Mutta Päivikki pääsi nukkumaan vasta sitten kun kaikki päivän työt oli tehty. Ja hänen täytyi aamuisin nousta sytyttämään tuli takkaan. Kun Pirkkokin sitten heräsi, täytyi Päivikin kammata hänen pörröinen tukkansa. Pirkko ei ollut Päivikkiä nuorempi, hän olisi hyvin voinut itse suoria hiuksensa, mutta hän oli kauhean laiska ja pahankurinen. Kasvatusisä oli Päivikille kiltti, mutta kasvatusäiti torui aina ja oli tyly.

Eräänä aamuna Päivikki heräsi syyssateen rapinaan. Hän makasi vielä hetken ja katseli kuinka sadepisarat valuivat töllin ikkunaruutuja pitkin. Näytti kuin pisaroiden päällä olisi istunut pieniä tyttöjä ja poikia, jotka iloisesti huiskuttivat käsillään ja jaloillaan. Ihan kuin olisivat laskeneet mäkeä! Päivikki kävi niin uteliaaksi että nousi katsomaan. Samassa kello löi kuusi. Päivikille tuli kiire pujahtaa vaatteisiinsa ja käydä käsiksi töihin.

Päivemmällä ilma selkeni. Raskaat pilvet purjehtivat juhlallisesti tiehensä. Iloinen aurinko pilkisti esiin. Silloin sanoi kasvatusäiti Päivikille:

»Varmaankin on sateen jälkeen noussut paljon sieniä maasta. Menepä, Päivikki, metsään niitä poimimaan. Ole ahkera, että saat vasusi täyteen. Huomenna sitten voit lähteä myymään niitä herraskartanoon.»

»Menköön Pirkkokin mukaan!» sanoi kasvatusisä, joka tuvan penkillä poltteli piippuaan.

»Ei Pirkko saa lähteä, maa on märkä ja hän voi vilustua», vastasi kasvatusäiti.

»Niin, ja hammastanikin kolottaa», kiiruhti Pirkko kimittämään. Mutta hammasta ei kolottanut, Pirkko oli vain laiska.

Päivikki lähti yksinään metsään. Leivänpalan ja pari kylmää perunaa hän sai eväikseen.

»Jos minun tulee kova nälkä», ajatteli Päivikki, »voinhan syödä marjoja mättäiltä ja juoda purosta vettä.»

Metsässä oli hauskaa!

Vähät siitä että sammal oli märkää. Se painui vain herttaisen pehmeästi jalan alla. Sade oli varisuttanut puista kirjavia lehtiä. Ne liimautuivat jalkapohjiin, ja kun Päivikki kumartui irrottamaan niitä, sattui silmä mättäillä punoittaviin puolukoihin. Hän söi niitä monta kourallista, mutta katseli kaiken aikaa ympärilleen, näkyisikö sieniä. Ilma oli niin kevyttä että Päivikin olisi tehnyt mieli lentää, hypätä kuusen oksalle, kavuta sen latvaan ja lentää suoraan hyvään lämpimään aurinkoon.

Päivikki vaelsi yhä syvemmälle metsään.

Sieniä ei löytynyt, ei ainoatakaan. Aurinko oli jo korkealla, kun väsynyt pieni Päivikki istuutui mättäälle. Mieli oli murheellinen. Miten uskaltaisi illalla mennä kotiin ilman yhtäkään sientä vasussa?

Joku nauroi. Päivikki katseli hämmästyneenä ympärilleen. Kataja katseli tyttöä vakaana. Ja pientä hoikkaa haapaa puistatti. Sitä vilutti varmaankin. Pisara toisensa jälkeen valui sen lehdiltä ja tipahti maahan. Mutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt. Ei tuollakaan, missä suuret harmaat kalliot torkkuivat päivänpaisteessa. Kuka oli nauranut?

Taas helähti hiljainen nauru. Nyt Päivikki huomasi pienenpienen lapsen istuvan sananjalan lehdellä. Lapsi oli pieni kuin nukke ja sen yllä oli merkillinen kimalteleva mekko. Kun aurinko paistoi siihen, se hohti maidonvalkoisena, sitten se alkoi punertaa, mutta muuttui äkkiä siniseksi kuin kotilahden vesi. Nukkelapsi kiikkui lehdellä ylös alas, heilutti pieniä jalkojaan ja nauroi Päivikille.

kuva-01.jpg

»Kuka sinä olet?» Päivikki kysyi ihmetellen.

»Minäkö? Minä olen keiju», sanoi nukkelapsi äänellä, joka toi Päivikin mieleen lämpimän kevätsateen.

»En ole koskaan kuullut keijuista», Päivikki sanoi. »Niistä ei puhuta lukukirjassa eikä aapisessa. Ethän sinä ole kukka etkä ihminen etkä eläin. Mikä sinä olet ja mitä teet täällä?»

Keiju kiikkui veitikkamaisen näköisenä lehdellään. Se joutui suuren tuuhean oksan varjoon. Ja yhtäkkiä sen kullankimmeltävä mekko muuttui harmaaksi ja värittömäksi, ikään kuin keiju olisikin ollut vain suuri sadepisara, joka oli tipahtanut kuusen oksalta. Se kävi melkein näkymättömäksi.

»Keijut ovat olentoja, joita vain harvat ihmiset näkevät. Tulen tänne melkein joka aamu siskojeni, kastehelmi- ja sadepisarakeijujen kanssa. Me kiikumme ja leikimme täällä.»

Ja nyt Päivikki huomasi, että melkein joka lehdellä istui keijukainen. Kaikki nauroivat ja kiikkuivat ja niiden ihmeelliset mekot kimmelsivät kilpaa.

»Tepä vasta olette somia olentoja», Päivikki sanoi. »Ettekö milloinkaan tee työtä? Minä tulin tänne poimimaan sieniä, mutta en löydä niitä. Ja kun tulen kotiin torutaan minua.» Päivikki-parka huokasi.

Keijut helähtivät uudelleen nauruun. »Päivikki ei löydä sieniä», ne kuiskuttelivat toisilleen. »Tuhma tuhma ihmislapsi!» Ja kuiskaus kulki kuin kuusen humina lehdeltä lehdelle: tuhma tuhma tuhma…

Silloin Päivikkiä suututti.

»Jos tiedätte missä niitä on, niin neuvokaa minullekin!»

Keijut pitivät neuvottelua. Sitten se niistä, jonka Päivikki oli ensimmäiseksi nähnyt ja joka varmaan oli niiden kuningatar, koska sillä oli pieni kultainen kruunu päässä, puhui:

»Olemme huomanneet että sinä, Päivikki, olet kiltti tyttö. Olet aina tottelevainen etkä koskaan suutu edes pahalle Pirkolle.»

Mutta silloin Päivikki onnettomana tunnusti, että oli eilen suuttunut Pirkolle, kun Pirkko veti Mirriä hännästä.

»Mirri onkin siitä valittanut», keijukaiskuningatar sanoi. »Mirri on hyvä ystävämme. Se on myös kertonut, että sinä pidät hyvää huolta sen maitokupista. Palkaksi siitä näytämme sinulle mainion sienipaikan. Mutta ensiksi pääset vierailulle Satumaahan.»

Päivikki riemastui.

»Satumaahanko!»

Kuningatar nyökkäsi.

»Mutta», hän sanoi, »Satumaahan pääsee vain Peikkovuorten yli. Siellä asuu hirveitä peikkoja. Jos hiipiessämme vuorten poikki kuulet askelia, niin mene heti piiloon jonkin kannon taikka pensaan taakse. Ja heitä ylitsesi tämä huntu. Se on kudottu äänettömästä hämärästä, joka hiipii nurmien yllä ennen aamunkoittoa. Se tekee näkymättömäksi.»

Ja keijukaiskuningatar ojensi Päivikille hienon harmaan hunnun. Se oli niin ohut kuin hämähäkinseitti. Päivikki otti sen kiitollisena. Mutta keijukaiskuningatar jatkoi:

»Mutta muista, Päivikki, että kun hämäränhuntu on ylläsi, et saa sanoa sanaakaan. Jos puhut, repeää se kahtia ja häviää. Nyt lähdemme.»

Ja niin lähdettiinkin.

Keijut leijailivat kukasta kukkaan, lehdeltä lehdelle ja juoksivat mättäiden yli. Päivikki juoksi kilpaa heidän kanssaan. Näin hauskaa ei hänellä ollut koskaan ollut. Hänkö, Päivikki, oli matkalla Satumaahan? Hänkö, joka aamulla oli pessyt tuvan lattian ja saanut nuhteita emännältä, tyrkättyään vahingossa Mirrin maitokupin kumoon! Ja mitähän Pirkkokin sanoo, kun kuulee tästä?

Metsä oli nyt hyvin tiheää. Puut kasvoivat pelottavan suurina. Runkojen ympärillä kiemurteli kummallisia köynnöskasveja. Niiden lehdet muistuttivat eläinten päätä. Päivikki näki niissä räpyttäviä silmiä. Alkoi pelottaa.

Silloin kuningatar nosti sormensa varoittavasti.

»Olemme nyt Peikkovuorilla», hän kuiskasi.

Heidän edessään kohosi äkkijyrkkä vuori. Sen pinta oli rosoinen ja musta. Vuorenhalkeamissa kasvoi vääristyneitä kuivia katajapensaita. Suuria mustia muurahaisia kiipeili vuorenrinteellä.

He alkoivat varovasti kavuta kalliota. He kuuntelivat ja katselivat, mutta peikkoja ei näkynyt.

»Ehkä ne ovat linnassa päivällisellä», kuningatar kuiskasi.

Tuskin oli hän tämän sanonut, kun pensaikossa rasahti. Heti keijut piiloutuivat kallionhalkeamiin ja katajapensaiden alle, mutta Päivikki kyyristyi suuren kiven taakse ja heitti hämäränhunnun ylleen. Pensaikosta ontui esiin peikko. Päivikin sydän vapisi pelosta, sillä sen silmät leimusivat kuin tulikekäleet.

Peikko kulki mutisten aivan Päivikin ohi, mutta ei häntä nähnyt. Musta karvainen viitta, joka riippui sen harteilta, hipaisi Päivikin poskea. Se tuntui niin ilkeältä, että Päivikkiä värisytti. Mutta peikko jatkoi matkaansa ja katosi kallioiden taa. Nyt keijut tulivat esiin piiloistaan ja lähtivät taas liikkeelle. Päivikki unohti, että hämäränhuntu oli vielä hänen päänsä päällä. Hän huusi keijuille:

»Odottakaa minuakin! Odottakaa minuakin!»

Samassa repesi huntu kahtia ja katosi.

Keijukaiset katsoivat häntä kauhuissaan.

»Kuinka sinun nyt käy, jos peikko palaa, Päivikki-parka? Sinun täytyy olla hyvin hyvin varovainen.»

Päivikki oli vähällä pillahtaa itkuun, mutta kuningatar tarttui hänen käteensä. Niin he yhdessä jatkoivat matkaansa.

He saapuivat synkkään solaan. Sen keskellä oli lampi. Mutta lammen vesi ei siintänyt sinisenä, se päilyi mustana. Vuorenseinämät kuvastuivat siihen uhkaavina. Kummallisia mustia kukkia ui vedenpinnalla.

Päivikki aikoi kysyä jotakin, mutta kuningatar pysähtyi ja katseli levottomana ympärilleen. Samassa lentää lehahti musta korppi ison kuusen latvaan. Se katseli keijuja pienillä ilkeillä silmillään.

»Kaikki pi...