Alkusanat

Omistan tämän kirjani sodissamme kaatuneitten ja kadonneitten hevosten muistolle.

Arto Paasilinna

I. Lentokone

I LENTOKONE

1

Huurteinen kuorma-auto ajoi aamun hämärässä Suomenlahden jäälle auratulle lentokentälle. Kun auto pysähtyi, sen lavalta hyppeli alas joukko venäläisiä sotilaita kantamuksineen. He hajaantuivat kentälle, osa nousi odottaviin lentokoneisiin, joita pakkasviimassa käynnistettiin.

Viimeisenä lavalta pudottautui suomalaiseen sotilaspukuun sonnustautunut hintelä mies, jolla oli mukanaan melkoinen määrä varusteita sekä kaiken lisäksi pitkät suomalaismalliset sukset. Mies jäi seisomaan jäälle epätietoisen näköisenä. Häntä paleli, eikä hän tiennyt mihin olisi suksensa asettanut.

Kuorma-auto jätti miehen jäälle. Se lähti palaamaan takaisin mantereelle, suureen kaupunkiin, Leningradiin.

Oli talvi 1942, maaliskuu. Saksalaiset ahdistelivat ankarasti Leningradia, nytkin kaupungin eteläpuolelta kantautui jäälle asti raskaan piiritystykistön jyly. Nälkä ja pakkanen surmasivat suuren kaupungin onnettomia asukkaita, eivätkä he voineet tuhoisasta loukostaan paeta, sillä saksalaiset olivat asettuneet rintamaan kaupungin eteläpuolelle, ja suomalaiset joukot makasivat asemissaan pohjoisessa, Karjalan kannaksella.

Joitakin pommikoneita nousi jäältä ilmaan, ne kaartoivat kohti etelää ja hävisivät pian aamuhämärään ja pilviin.

Jäällä seisovan luo asteli puna-armeijan lentäjänpukuun varustautunut isokokoinen, mustaviiksinen mies, joka kätteli suksimiestä ja kysyi:

– Minä olen luutnantti Gennadi Savolenko. Sinä lienet se Suomeen vietävä desantti.

Pienempi mies ilahtui:

– Niinpä vainen, hyvä toveri… minä olen Vasili Kunitsin.

Lentäjä kokosi Kunitsinin varusteet jäältä ja lähti astelemaan koneensa luo. Jäljessä seurasi desantti sukset olallaan. Miehet saapuivat suuren maataistelukoneen luo. Savolenko pudotti kantamukset jäälle ja kääntyi katsomaan toveriaan. Hän mittaili pientä miestä katseellaan, kysyi jykevällä äänellään:

– Vapaaehtoinen?

Kunitsin nyökkäsi.

– Ruvetaan sitten kuormaamaan tätä konetta, sanoi Savolenko.

Kone oli melko suuri, mutta silti siihen oli vaikea saada sopimaan kaikki tarvittava, sillä sisätiloihin otettiin Kunitsinin varusteiden lisäksi mukaan hyvinkin toistakymmentä kanisteria polttoainetta. Kunitsin tiedusteli, nostellessaan kanistereita koneeseen, eikö tässä konetyypissä ollut erityistä polttoainetankkia. Savolenko murahti ettei tankissa oleva polttoaine riittäisi koko matkalle.

– Välillä tullaan alas ja tankataan näistä kanistereista.

Savolenko katseli Kunitsinin tavaroita: radiota, asetta, muonaa, suksia.

– Tämmöinen tavaramäärä maailman ääriin…

Ongelmana olivat sukset, jotka eivät sopineet ohjaamoon, vaikka miehet yrittivät sovitella niitä monella tavoin. Jos sukset pani istuinten yläpuolelle, joutui lentäjä istumaan ohjaamossa toinen suksi toisella olalla, toinen toisella. Hän väitti että sellainen hankaloitti lentämistä. Penkkien sivuitsekaan suksia ei voinut ujuttaa koneen lattialle, sillä ohjaamo kapeni takaosastaan, ja lisäksi takana oli vielä tiellä konekivääriampujan istuin.

– Jospa sitoisimme nämä koneen katolle, ehdotti Kunitsin.

Savolenko huomautti tylysti, että ilmavirta paiskaisi sukset tiehensä ohjaamon katolta heti nousun jälkeen, ja vaikka ne siellä pysyisivätkin, ne haittaisivat ohjaamista.

– On tässä tarviketta, sukset… ei sentään rekeä ja hevosta oteta mukaan?

Viimein miehet päättivät sitoa sukset koneen laskutelineisiin kiinni, sen omien terässuksien yläpuolelle. Tehtyään tämän he ujuttautuivat täyteen kuormattuun ohjaamoon, löivät oven jäljessään kiinni ja vetivät karvalakkinsa korvilleen. Lentäjä tutki vielä kerran karttojaan, lämmitti moottoria, pyyhki glyseriinirätillä ikkunoita etteivät ne jäätyisi ja sitten hän heilautti kättään ulkopuolella hääriville kenttämiehille, jotka väistyivät kiitoradalta lumilapioineen. Moottori otti kierroksia, valtava jyrinä täytti ohjaamon, kiito alkoi. Raskas maataistelukone ponnahteli epätasaisella jäällä, kunnes se nousi talviselle Suomenlahden taivaalle. Lentäjä käänsi koneen nokan kohti länttä.

2

Luutnantti Gennadi Savolenko oli varsin taitava lentäjä, ja hyvä oli hänen koneensakin. Stormovik-maataistelukone, itsensä toveri Iljušinin suunnittelema.

Kurssia muuttamatta Savolenko lensi länttä kohti puolen tunnin ajan, ja sitten hän käänsi Stormovikin nokan koillispohjoiseen, josta nousi joidenkin minuuttien kuluttua esiin Suomen rannikko.

– Nyt pitele kiinni. Ampuvat jos huomaavat, huusi lentäjä Kunitsinille, joka istui takana konekiväärin ääressä.

Jäätikkö kaikkosi koneen alta, luminen rantametsä keinautti tulijoita, mutta muuten kaikki sujui rauhallisesti. Puidenlatvoja väistellen Savolenko ohjasi konetta Suomen mantereen yläpuolella, joitakin pikkuteitä vilahti ohi, mutta muuten seutu oli asumatonta. Pian kone saapui Miehikkälään. Siellä ei näyttänyt olevan lentokenttää eikä muunkaanlaista varmistusta, joten Savolenko päätti kietaista reippaan renkaan asutuskeskuksen yläpuolella.

Miesten huomioi kiinnittyi suureen punatiiliseen rakennukseen, jonka seinässä luki: Kymenlaakson osuusmeijeri. Savolenko kysyi Kunitsinilta, mitä kirjoitus tarkoitti, ja kun nimi oli hänelle käännetty, hän päätti pudottaa yhden pommin meijeriin. Kauniisti kaartaen hän lähestyi rakennusta, irrotti pommin juuri oikealla hetkellä, ja kun hän hetken perästä palasi koneineen katsomaan, mihin pommi oli pudonnut, saattoi havaita että se oli osunut meijerin katolle, lävistänyt vesikaton ja räjähtänyt vintillä. Lumi ja räjähdyssavut pölisivät pakkastuulessa pitkin kylää.

Rakennuksesta ryntäsi ulos joukko valkoisiin työtakkeihin pukeutuneita naisia, he juoksivat likeiseen metsään, heittäytyen siellä lumeen.

– Taisi valkobandiitilla kirnuaminen vähäksi aikaa keskeytyä, tuumi lentäjä. Lisää naisia juoksi metsään; Savolenko kiinnostui heistä siinä määrin, että alkoi tehdä kaartoja metsikön tienoilla kenties saadakseen selville, miltä suomalaiset meijeriköt näyttivät. Jyrisevä kone teki syöksyjä naisten yli, Savolenko pyyhki ikkunoita glyseriinillä nähdäkseen naiset tarkemmin.

– Sieviä ovat, lihavia…

Pian kuitenkin kylän suomalaiset sotilaat alkoivat tulittaa lentokonetta kivääreillään, ja Savolenkon oli jätettävä naiset rauhaan. Laiha Kunitsin katsoi taakse jäävää Miehikkälää, mutisi itsekseen:

– Kerrassaan somia, hyvälihaisia ja punaisia olivat…

Välikohtaus Miehikkälässä oli ollut niin raisu kaikkine kaartoineen, että laskutelineisiin sidotut sukset olivat löystyneet naruistaan, ja niinpä kävi onnettomasti: toinen suksi irtosi pian Miehikkälästä lähdön jälkeen. Se lensi hetken viivana koneen edellä, väpättäen mennessään. Kunitsin hätääntyi nähdessään suksensa ilmassa:

– Suksi irti, ota kiinni!

Miehet seurasivat katseellaan suksen putoamista lumiseen metsään. Savolenko kysyi Kunitsinilta:

– Jätämmekö metsään? Tokko se enää ehjäkään on.

– Haettava on! Miten minä Suomessa yhdellä suksella voin hiihtää, pakkaseen kuolen!

Lyhyen etsinnän jälkeen Savolenko löysi pienen pellontapaisen, jolle laskeutui. Hän pysäytti koneen, osoitti Kunitsinille, minne suksi hänen nähdäkseen oli pudonnut, ja kehotti toveriaan pitämään kiirettä etsinnöissä. Itse hän jäi ohjaamoon, ei sammuttanut moottoriakaan, vaan käänsi lentokoneen valmiiksi nousua varten.

Kunitsin kahloi paksussa lumessa metsään tarkastellen mennessään, oliko puiden latvoista putoillut lunta suksen syöksyessä taivaalta. Hän oli jo melko syvällä metsässä ennen kuin havaitsi toivomiaan merkkejä, ja katsoessaan maahan hän näki kauniin yhden suksen tekemän ladun, joka alkoi tyhjästä ja jatkui joitakin kymmeniä metrejä. Ladun päässä oli suksi, täysin ehjänä, onnistuneen pakkolaskun tehneenä. Aikailematta Kunitsin työnsi saappaansa mäystimeen ja lähti potkittelemaan takaisin lentokoneen luo.

Kiireesti Kunitsin ryhtyi sitomaan suksea taas paikoilleen. Hän teki nyt työnsä perinpohjaisesti, ettei elintärkeä suksi enää toista kertaa pääsisi irtautumaan. Hermostunut lentäjä kaasutteli koneen moottoria, Miehikkälä oli lähellä ja suomalaiset olisivat pian paikalla. Saatuaan suksen tukevasti sidotuksi ja varmistettuaan toisenkin kiinnityksen Kunitsin hyppäsi koneeseen. Heti Savolenko kiihdytti moottorin äärimmilleen, kone alkoi kiitää pellolla ja vähän ennen metsän reunaa se kohosi lumesta.

Olivat paikalle ehtineet jo suomalaisetkin, joukko hikisiä miehiä ladullaan: he nostivat kiväärin poskelleen ja alkoivat ampua ylitsensä jyrisevää konetta. Kunitsin vastasi heidän tulitukseensa ohjaamon ikkunasta muutamilla Naganin laukauksilla; kumpikaan osapuoli ei aikaansaanut toisilleen vahinkoja.

Päästyään Miehikkälästä Savolenko pani tupakaksi ja otti yhteyden Leningradiin. Ratisevaan radioon hän huusi tiedotuksensa:

– Teimme onnistuneen pakkolaskun Miehikkälään, jossa jouduimme tulitaisteluun suomalaisten sotilaiden kanssa. Kolme suomalaista kaatui. Meillä ei vaurioita. Sitä ennen tuhosimme Miehikkälän kaupungin keskeiset maidonjalostustehtaat. Loppu.

Joidenkin minuuttien kuluttua lentokone saapui Kouvolan–Viipurin rautatielle. Tarkoituksena oli ylittää rata kaikessa rauhassa, mutta sattui niin että samaan aikaan radalla puuskutti pitkä juna kahden höyryveturin vetämänä Kouvolasta kohti Viipuria. Savolenko päätti vähän häiritä junan kulua, ja Kunitsin o...