Ensimmäinen osa

ENSIMMÄINEN OSA

Tässä elämässä on kuolema kaikkein tärkein asia,

eikä sekään ole kovin tärkeä.

(Kansanviisaus)

1

Suomalaisten mahtavin vihollinen on synkkyys, surumielisyys, pohjaton apatia. Raskasmielisyys leijuu onnettoman kansan yllä, se on tuhansien vuosien aikana alistanut valtaansa kaikki suomalaiset, niin että kansan sielu on synkkä ja totinen. Murheen ote on niin luja, että monet suomalaiset näkevät kuoleman ainoana pelastajana ahdistuksestaan. Musta mieli on vihollisena ankarampi kuin Neuvostoliitto.

Suomalaiset ovat kuitenkin soturikansaa. Periksi ei anneta. Kerta kerran jälkeen noustaan kapinaan hirmuvaltiasta vastaan.

Juhannus, keskikesän valon ja ilon juhla, on suomalaisille kuin valtava taistelu, jossa kalvava raskasmielisyys yritetään yhteistuumin ja voimakeinoin kukistaa. Koko kansa asettuu juhannusaattona liikekannalle: eivät ainoastaan sotakuntoiset miehet, vaan myös naiset, lapset ja vanhukset rientävät rintamille. Suomen tuhansien järvien rannoille sytytetään suunnattoman suuria pakanallisia kokkoja karkottamaan synkkyyttä. Salkoihin nostetaan sinivalkoiset sotaliput. Viisi miljoonaa suomalaista soturia ravitsee itseään ennen taistelua rasvaisilla makkaroilla ja grillatuilla siansivuilla. Sumeilematta kumotaan rohkaisuryyppyjä, ja haitarinsoiton tahdissa joukot marssivat ottamaan mittaa masennuksesta, jonka valta lannistetaan läpi yön kestävässä taukoamattomassa kamppailussa.

Lähitaistelujen tiimellyksissä sukupuolet löytävät toisensa, naiset saatetaan raskauden tilaan. Vesistöjä ylittäviä syöksyvenemiehiä hukkuu järviin ja merenlahtiin. Kymmenin tuhansin väkeä kaatuu lepikoihin ja nokkospensaisiin. Nähdään monia sankarillisia tekoja ja uhrautuvaa urhoollisuutta. Ilo ja onni saavat voiton, raskasmielisyys karkotetaan, kansa nauttii edes yhtenä yönä vuodesta vapaudestaan, kun synkkä sortaja on väkivalloin kukistettu.

Koitti juhannuspäivän aamu Hämeessä Humalajärven rannalla. Vielä saattoi aistia lievän savunhajun öisen taistelun jäljiltä: eilen oli ollut juhannusaatto ja kokkoja oli poltettu kaikilla rannoilla. Pääskynen lensi suu auki yli hämäläisen järvenselän pyydystäen läheltä veden pintaa hyönteisiä. Oli tyyni ja kirkas sää, ihmiset nukkuivat. Vain linnut jaksoivat vielä laulaa.

Yksinäinen mies istui huvilansa portailla kädessään avaamaton olutpullo. Hän oli johtaja Onni Rellonen, kohta viidenkymmenen ikäinen mies, kasvoillaan seudun surullisin ilme. Hän ei kuulunut yöllisen taistelun voittajiin. Hän oli pahasti haavoittunut, eikä ollut kenttäsairaalaa, jossa hänen murtunut sydämensä olisi voinut saada ensiapua.

Rellonen oli hoikka, keskimittainen mies, korvat olivat aika isot, nenä pitkä ja loppupäästään punertava. Hän oli pukeutunut lyhythihaiseen hellepaitaan ja samettihousuihin.

Miehestä näki, että joskus hänessä oli saattanut piillä räjähtävää voimaa, joskus, mutta ei enää. Hän oli väsynyt, voitettu, elämän iskemä. Uurteet kasvoilla ja harvenneet hiukset päälaella olivat liikuttavia tappion merkkejä taistelusta elämän kovuutta ja lyhyyttä vastaan.

Johtaja Onni Rellosen maha oli kärsinyt suolahapoista vuosikymmenet, ja suolten poimuissa orasti alkava katarri. Nivelet olivat kunnossa, lihaksisto myös, ellei lievää veltostumista laskettu mukaan. Sen sijaan Onni Rellosen sydän oli rasvainen ja raskaslyöntinen, se oli nykyjään ruumiin rasite ja kiviriippa, ei elämän ylläpitäjä. Saattoi pelätä, että sydän pysähtyisi, halvaannuttaisi ruumiin ja jättäisi isäntänsä janoamaan elämännestettä, syöksisi kuolemaan. Se olisi rasitetun sisäelimen kolkko palkkio miehelle, joka oli sydämeensä luottanut sikiöstä saakka. Jos sydän lepäisi vaikka vain sadan lyönnin ajan, vetäisi henkeä, kaikki olisi lopussa. Mitään eivät merkitsisi silloin Onni Rellosen tähänastiset miljardit sydämenlyönnit. Sellainen on kuolema. Tuhannet suomalaiset miehet kokevat sen vuosittain. Kukaan ei palaa kertomaan, miltä kuolema lopulta tuntuu.

Keväällä Onni Rellonen oli ruvennut maalaamaan rapistuneen huvilansa ulkoseiniä, mutta työ oli jäänyt kesken. Maalipurkki oli kivijalan vieressä, pensseli oli kovettunut pytyn kannelle.

Onni Rellonen oli liikemies, joskus johtajaksi kutsuttu. Hänellä oli takanaan monia yritteliäitä vuosia, kiihkeää alkumenestystä, nousua pienteollisuuden portaikoissa, joukko alaisia, kirjanpitoja, rahaa, liiketoimintaa. Hän oli toiminut urakoitsijana, kuusikymmenluvulla jopa pienenä tehtailijana ohutlevyteollisuudessa. Mutta epäedulliset suhdanteet ja ahneet kilpailijat olivat ajaneet Rellosen Räystäs ja Pelti Oy:n konkurssiin. Eikä se konkurssi ollut jäänyt viimeiseksi. Oli epäilty rikoksiakin. Viimeksi johtaja Rellonen oli esiintynyt automaattipesulan omistajana. Sekään ei enää tuottanut: jokaisella suomalaisperheellä oli oma pesukoneensa, ja ne joilla ei ollut, eivät välittäneet vaatteitaan pestäkään. Suuret hotellit ja ruotsinlaivat eivät antaneet Rellosen pesulalle töitä, maanlaajuiset pesulaketjut veivät tavan takaa tilaukset Onnin nenän edestä. Kabineteissa sellaiset tilaukset sovittiin. Uusin konkurssi oli iskenyt keväällä. Siitä lähtien Onni Rellonen oli potenut syvää masennusta.

Lapset olivat aikuisia, avioliitto retuperällä. Jos Onni joskus innostui suunnittelemaan uutta tulevaisuutta ja esitteli ideoitaan vaimolleen, tämä ei jaksanut tukea, ei enää hänkään.

– Yhym.

Se oli vaimon kommentti, joka lamasi. Se ei ollut vastustava, ei kannustava, ei mitään. Toivotonta kaikki, koko elämä ja varsinkin liike-elämä.

Johtaja Onni Rellonen oli talvesta saakka hautonut itsemurha-ajatuksia. Ei se ollut ensimmäinen kerta. Hänen elämänhalunsa oli ehtynyt ennenkin. Mielenmasennus oli taas kääntänyt terveen aggression itsetuhoisiksi ajatuksiksi. Hän olisi päättänyt päivänsä jo keväällä pesulan konkurssin aikoihin, mutta jotenkin olo oli siihenkin liian voimaton.

Nyt oli juhannuspäivä. Vaimo oli kaupungissa, oli sanonut ettei halunnut pilata juhannusta maalla synkän miehen kanssa. Yksinäinen aattoilta ilman kokkoa, ilman seuraa, ilman tulevaisuutta. Eipä se ilahduttanut ihmispoloista.

Onni Rellonen laski olutpullon portaille ja meni huvilaansa, penkoi makuuhuoneen lipastonlaatikosta esiin revolverin, latasi sen ja sujautti aseen samettihousujensa taskuun.

– Eiköhän se tästä, hän ajatteli surumielisenä mutta päättäväisenä.

Pitkästä aikaa hän tunsi taas ryhtyvänsä johonkin, antavansa asioille hiukan vauhtia. Oli aika panna piste mitättömälle hiljaiselolle. Iso piste koko elämälle, pamahtava huutomerkki!

Johtaja Onni Rellonen lähti vaeltamaan hämäläiseen kylämaisemaan. Hän asteli lintujen laulun saattelemana pitkin hiekoitettuja mökkiteitä, ohi naapurihuvilan, halki viljelysten, ohitti puimalan ja navetan ja maatalon. Pienen metsätaipaleen takana levisi uusi pelto. Hän muisteli, että metsän reunassa oli vanha ränsistynyt lato. Siellä voisi ampua itsensä, se olisi rauhallinen paikka ja sopiva ympäristö päättää päivänsä.

Olisiko pitänyt jättää jäähyväiskirje huvilan pöydälle? Mitä siihen olisi osannut kirjoittaa? Hyvästi, rakkaat lapset, koettakaa pärjätä, isä on tehnyt päätöksensä…? Älä mua soimaa, vaimo?

Onni Rellonen kuvitteli vaimonsa reaktiota tämän lukiessa jäähyväisiä. Vaimo ehkä kommentoisi:

– Yhym.

Heinäpelto tuoksui rehevälle odelmalle, maanviljelijä oli leikannut tuorerehua edellisenä päivänä. Maalaiset tekevät töitä juhannusaattonakin, lehmät pakottavat. Kimalaiset surisivat, pääskyt kujersivat vanhan ladon katolla. Järveltä kuului lokkien kirkunaa. Onni Rellonen asteli sydän jäätävän kylmänä kohti latoa, vanhaa harmaata rakennusta, jota ei enää tarvittu muuhun kuin elämän lopettamiseen. Se lähestyi, se tuli eteen aivan liian pian, elämä alkoi loppua nopeammin kuin luulikaan.

Onni Rellonen ei voinut astua suoraa päätä sisään ladon ammottavista pariovista. Ne odottivat kuin mustana aukeava helvetin nielu. Hän alkoi tahtomattaan pitkittää elämäänsä, päätti kiertää rakennuksen kuin haavoittunut eläin, joka varmistaa viimeisen lepopaikkansa. Hän kurkisti lahoavien seinähirsien raosta latoon, se oli kammottava. Mutta päätös oli tehty, lato oli kierrettävä, sitten olisi astuttava sisään kuoleman syleiltäväksi, olisi laukaistava ase. Yksi pieni liike liipaisimesta: viimeinen liiketoimi, ja saldo olisi nollattu, elämän ja kuoleman vihonviimeinen saldo. Puistatti.

Vaan ladossa oli joku! Hirsien välistä näkyi jotakin harmaata, kuului ähinää. Metsäpeura? Ihminen? Onni Rellosen rasittunut sydän sykähti onnesta. Ei kai itseään voi surmata ladossa, jossa on eläin, tai parhaassa tapauksessa ihminen? Ei! Sellainen ei ole tyylikästä.

Ihminen ladossa oli, harmaaseen sotilasunivormuun pukeutunut iso mies, joka oli kivunnut heinäseiväskasan päälle ja sitoi sinistä nailonköyttä ladon välikattovasaan. Kohta köysi oli lujasti orressa.

Mies seisoi sivuittain hirsien välistä kurkistelevaan itsemurhaaja Relloseen. Onni totesi, että hän oli upseeri, kenttähousujen saumoissa oli keltaiset nauhat. Asetakki oli avattu, kauluslaatoissa näkyi kolme ruusuketta. Eversti.

Johtaja Onni Rellonen ei ensin käsittänyt, mitä tekemistä everstillä oli vanhassa ladossa juhannusaamuna. Mitä varten hän oli ryhtynyt sitomaan nailonköyttä orteen? Pian tarkoitus kuitenkin kävi selväksi. Eversti alkoi solmia köyden toiseen päähän silmukkaa. Köysi oli luistava, niinhän nailonköydet ovat, solmua oli vaikea saada onnistumaan. Eversti ärisi vaimeasti, olisiko kiroillut. Hänen jalkansa vapisi...