Etusivu

Arto Paasilinna

Onnellinen mies

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-39460-1

© Arto Paasilinna 1984

Ensimmäinen painos ilmestyi Oy Weilin & Göös Ab:n kustantamana 1976

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2012

1

Oli vanha puusilta, joka ylitti mustavetisen joen. Jokea pitäjäläiset kutsuivat Tappojoeksi ja siltaa Tapposillaksi, se johtui siitä, että sisällissodan aikana tuolla paikalla oli käyty seuraavanlainen taistelu:

Pohjoisesta jokitörmälle oli saapunut valkoisten kuularuiskukomppania tarkoituksenaan vallata silta sitä puolustavalta punaisten joukolta. Punaiset olivat kaivautuneet sillan eteläpäätyyn, joen törmän taakse, ja tekivät raivoisaa vastarintaa useiden tuntien ajan. Mutta valkoisten kuularuisku oli sijoitettu siten, että sen avulla hyökkääjä kykeni hallitsemaan seutua, ja niin taistelu kääntyi heidän voitokseen.

Tuon kaukaisen päivän iltana valkoiset tunkeutuivat kiivaasti ampuen sillalle, ja monta punaista jäi heidän vangeikseen, toisten menettäessä henkensä. Näinä ratkaisevina hetkinä oli punaisten plutoonanpäällikkö Vornanen rynnännyt sillalle, jossa hän oli joutunut kuularuiskun maaliksi. Perimätiedon mukaan verissään makaava Vornanen olisi tuolloin huutanut sangen kovalla äänellä:

– Tulevat polvet kostavat meidän veremme!

Joidenkin mukaan Vornanen olisi ennen kuolemaansa huutanut näin:

– Tämä pitäjä tulee olemaan vielä polvillaan punaisten edessä, ja sitä ennen nyt valuva veri kostetaan satakertaisesti!

Valkoiset ottivat sillan haltuunsa, seivästivät hurmehtivan Vornasen pistimillään sillan kanteen ja potkaisivat ruumiin jokeen; kerrotaan, että tuon viimeisen teon teki muuan Jäminki-niminen nuori talollisenpoika samasta pitäjästä. Siitä pitäen siltaa on siis kutsuttu Tapposillaksi ja jokea Tappojoeksi. Virta vei mennessään Vornasen ruumiin eikä sitä koskaan löydetty, jos ei haettukaan; vuosien jälkeen muisto tästä verisestä tapahtumasta himmeni.

Kolmikymmenluvulla sillalla pidettiin tansseja, ja joskus sillan kannella kylän nuoret miehet aikansa kuluksi tappelivat, usein puukkojakin aseinaan käyttäen.

Toisen maailmansodan aikana suojeluskuntalainen, Kuusmäen pitäjän varakkain talollinen Eemeli Jäminki asteli sillalla kivääri selässään. Hän oli kansanhuoltolautakunnan esimies, eikä hänen siten tarvinnut mennä rintamalle, mutta sotilaallisesti valveutuneena hän kaikesta huolimatta tahtoi asettaa voimansa valtakunnan käyttöön ja sen tähden seisoskeli melkein koko sota-ajan sillalla sitä vartioimassa. Pääasiassa hän pelkäsi, että desantit tulevat ja räjäyttävät tai polttavat sillan, mutta hän oli tietoinen myös toisenlaisesta vaarasta: niinpä hän sodan aikana usein tähyili taivaalle peläten, että siellä lentävät Puna-Armeijan ilmavoimien pommikoneet ryhtyisivät hyökkäykseen pientä puusiltaa vastaan. Jäminki vaati sillan puolustusta varten ilmatorjuntakonekivääriäkin, mutta sitä hänelle ei suotu. Ainainen huoli ilmasta kenties uhkaavan vaaran takia sai Jämingin kasvot noina sotavuosina muuttumaan juonteikkaiksi, eräällä tapaa lujan näköisiksi.

Sotien jälkeen sillan yli kävi kasvava liikenne, ja sen alla virtaavassa joessa soljui suunnattomat määrät mustaa vettä matkallaan kohti merta. Tuo vesi sitten vuosien aikana mädätti sillan puurakenteet niin heikoiksi, että vain keskiraskaat kuorma-autot saattoivat vaaratta ylittää sillan lahonneen kannen. Tultiin viimein nykyiseen aikaan ja siihen keväiseen päivään, jolloin sillalle asteli muuan suurikokoinen mies.

Hän oli siltainsinööri Akseli Jaatinen.

Insinööri Jaatinen, kolmenkymmenenkuuden, nojasi sillan vanhaan kaiteeseen ja katsoi mustaan veteen. Oli aamu, maaliskuun loppua, ja joesta nousi arvoituksenomaista usvaa ylös sillalle niin että mies melkein peittyi näkymättömiin. Sen verran kuitenkin oli jo valoisaa, että miestä saattoi tarkastella lähemmin. Tällaiselta hän näytti:

Paksu tukka, suuri nenä, silmissä pistävä katse. Paljaat isot kourat lepäsivät kaiteella, rystyset olivat isot ja ranteet leveät, housun läpi näki, että polvilumpiot olivat myös koko lailla mojovat. Määrätietoiselta vaikuttava mies, ehkä pelottavankin näköinen, sillä silmät, jotka tuijottivat veteen, olivat syvällä omissa onkaloissaan. Ei tullut katsojalle mieleen väittää tätä suurikokoista miestä kasvoiltaan kauniiksi, mutta liioin insinööri Jaatinen ei ollut vastenmielisenkään näköinen. Ei mikä tahansa mies, sen näki.

Kirkonkylän linja-autoasemalla Jaatinen oli jättänyt matkahuollon säilytykseen matkalaukkunsa, oli kätellyt kunnan rakennusmestari Kainulaista, joka oli tullut linja-autolle vastaan, ja pitäjäläiset olivat uteliaina panneet merkille minkälainen mies heidän alueelleen oli saapunut: insinööri, joka ei tullut omalla autolla vaan linja-autolla niin kuin rahaton valokuvien suurennuttaja. Erityistä huomiota linja-autoaseman ajelehtivassa väessä herätti Jaatisen vaatetus. Siinä ei ollut merkkiäkään herruudesta: mies oli sonnustautunut vihreään tuulikangastakkiin, joka repsotti auki paljastaen ruudullisen flanellipaidan. Ei solmiota, ei pikkutakkia… ja jalassa pitkävartiset kumisaappaat, prässäämättömät housut olivat samaa muotia.

– Ei uskoisi tuotakaan miestä insinööriksi, sanoi kahvilanpitäjä katsoessaan Jaatisen jälkeen, kun tämä oli lähtenyt astelemaan kirkonkylän keskustasta äsken mainitulle sillalle.

Asiatta tämä jossakin määrin omituinen mies ei sillalle saapunut. Tovin kaiteeseen nojailtuaan hän erkani siitä, käveli sillan päästä päähän, hyppäsi penkalta maahan ja meni sillan alle. Hän tutki sillan alusrakenteita, potkaisi saappaansa eteen ilmaantuneen kiven veteen, minkä takia, sitä ei voi tietää. Hän sytytti tupakan, vihreän nortin, istuutui hirsiselle maatuelle tupakoimaan. Vaan pitkään hän ei usvaisen sillan alla koleassa aamussa viipynyt. Hän nousi, sylkäisi tupakan suustaan maahan, polkaisi sen mullan sisään ja hyppäsi takaisin sillan kannelle.

Kun kello tuli yhdeksän, alkoi sillalle tulla miehiä. He olivat tavallisia suomalaisia työmiehiä työkamppeissaan. Jaatinen jutteli heidän kanssaan, kyseli, missä hommissa kukin oli aikaisemmin ollut. Se oli tuollaista tavallista miesten keskeistä puhetta.

Kymmeneen mennessä sillalla ja jokitörmällä oli jo yli kaksikymmentä miestä. Kuusmäen kirkolta päin paikalle ajoi raskas lavettiauto ennen puolta päivää, lavallaan kaivinkone ja työmaaparakki. Pian rannalle tuli toinenkin auto, muassaan pienempi työmaakoppi ja lisää työvälineitä. Jaatinen ohjasi autot sopiviksi katsomilleen paikoille, kuormat purettiin ja autot ajoivat tiehensä. Kirvesmiehet asensivat parakin ja työmaakopin hirsien päälle, vaakitsivat ne aloilleen niin että huonekaluja voitiin ryhtyä kantamaan sisälle. Jaatinen meni pienempään koppiin, sinne tuotiin laskukone ja kirjoituskone sekä pyöriväjalkainen tuoli. Muu kalustus oliski kiinteää: arkistokaappi seinällä, toisella seinustalla sänky, yhdellä sivulla öljykamina ja kaasupullo. Sängyn yläpuolelle oli joku aikaisempi työpäällikkö ripustanut lehdistä leikkaamiaan alastomien naisten kuvia. Jaatinen riipaisi kuvat alas ja rutisti ne roskakoriin, sanoi:

– Täällä eivät naiset keikoile.

Saatuaan konttorinsa kuntoon Jaatinen kokosi miehet jokitörmälle ja piti lyhyen puheen:

– Minä olen siltainsinööri Akseli Jaatinen ja minä vastaan tästä työmaasta. Me teemme tähän vanhan sillan viereen uuden isomman sillan betonista ja niin kuin teillä on tiedossa, työmaa kestää ensi syksyyn asti. Silloin jokaiselle annetaan lopputili, niin että osaatte varautua. Työ pitäisi tehdä tuntihommina, mutta minä koetan järjestää urakoita aina kun sopiva tilaisuus tulee. Valitkaa luottamusmies, niin että voitte kertoa mitä teillä on asiaa jos välit menevät poikki. Työmaa on TVL:n alainen, ja minä edustan laitosta täällä. Tänään on ensimmäinen työpäivä, mutta ei ruveta heti painamaan töitä, katsellaan vähän tätä paikkaa. Huomenna kahdeksalta ruvetaan kuorimaan näitä törmiä mullasta, tarkistetaan taakotukset ja osa rupeaa tekemään tietä tuohon uuden sillan päätyyn. Minä olen vittumainen mies jos annetaan aihetta, mutta entisillä työmailla ei aihetta ole ilmaantunut. Minä olen tehnyt yli kolmekymmentä siltaa ja muutamia peninkulmia maantietä päälle, niin että työmaita on kyllä ollut. Uskokaa hyvällä kun minä jotakin yritän sanoa tai vetelen turpiin.

Miehet nauroivat.

– Reilun tuntuinen mies, sanottiin Jaatisesta hänen selkänsä takana.

Joku teki jokirantaan nuotion. Miehet makailivat joutilaina sen ympärillä, kahvia keitettiin, lenkkimakkaraa käristettiin ja voileipiä syötiin. Iltapäivällä työmaalle tuli kunnan rakennusmestari Kainulainen. Hän näki, että miehet lojuivat tulilla, osa huljutteli paljaita jalkojaan joessa. Mestari meni Jaatisen puheille työmaakoppiin, vei hänelle muutamia asiakirjanippuja, jutteli hetken ja lähti sitten autollaan takaisin kirkolle.

Kunnantoimistossa rakennusmestari Kainulainen kertoi, mitä oli Tappojoella nähnyt:

– Siellä vaan maattiin. Ei taida Tappojoen uusi silta syksyyn mennessä valmistua. Outo mies se tuntuu olevan, veljeilee työläisten kanssa heti ensimmäisenä päivänä.

Kunnantoimiston väki näytti huolestuneelta. Joku sanoi, että pitäjällä oli ollut huono tuuri kun tuommoinen mies oli saatu siltaa tekemään, vuosikymmenien odotusten jälkeen.

– Nykyisin on kaikenlaisia, todettiin.

2

Seuraavana päivänä työt pääsivät käyntiin jo aamusta alkaen. Lapiomiehet kuorivat rantatörmiltä multaa pois, pieni kaivukone tuli heille avuksi, taakoitukset tarkistettiin. Pari kuorma-autoa kuljetti jokitörmältä tienpohjamaita pois. Puolen päivän maissa räjäytettiin ensimmäisen kerran kalliopohjaa syrjemmäksi tien tieltä.

Jaatinen nautti keväästä ja siitä, että uusi työmaa läh...