Kuljettaja tuhahti ja lisäsi puhallusta etulasiin. Tuulilasinpyyhkimet olivat taas jäätymässä. Isännän oli ollut pakko säästää tästäkin, Jere Ranta mietti. Tietysti, koska äijä ei itse ajanut kuin päivävuoroja ja niitäkin vain hyvällä kelillä. Tällaiset pakastuvat lumisadeyöt jäivät hänelle ja muille rengeille.

23-vuotias Ranta katsoi teollisuusalueen kellertavää maisemaa ja mietti, mitä hän täällä teki. Miehellä oli lyhyet tummat hiukset ja musta nahkatakki. Muutaman kerran vanhemmat kuskit olivat kyselleet kuinka paljon pimppiä tarjottiin, kun ulkonäkö oli noin hyvässä kunnossa.

Ei ollut koskaan tarjottu, mutta tätä Jere ei ollut äijille tietenkään tunnustanut.

Mutta ei tämä ollut sitä, mitä hän halusi loppuelämänsä tehdä. Ei hommassa ollut sinänsä mitään valittamista. Se oli helppoa ja rahaa sai jonkin verran, mutta duunissa ei ollut haastetta. Lukio, intti, vuosi pakukuskina ja sitten tätä. Ohessa oli tullut pelattua kiekkoa aika korkeallakin tasolla: Jokereiden A-junioreissa. Taidot olivat riittäneet kolmeen kaksikymppisenä pelattuun mestismatsiin Kouvolassa - niistä oli saanut muutaman satasen rahaa - muttei pidemmälle. Agentti oli levitellyt käsiään. Kukaan ei halunnut maksaa hänestä mitään. Tuhannet harjoitustunnit olivat tuntuneet hetken aika turhilta, kun Ranta oli tajunnut kiekon olleen tässä. Muutamaa kosteaa viikkoa myöhemmin Ranta oli ollut tyytyväinen, että oli jaksanut painaa lukion läpi. Moni kaveri ei ollut. Hänellä oli vielä mahdollisuus päästä taksin ratista eteenpäin, pitäisi keksiä vain mihin.

Mercedes seisoi Pitäjänmäen taksitolpalla. Muita autoja ei Kutomotien ja Pitäjänmäentien risteyksessä ollut. Päivisin ja kesäisin tolppa oli kohtuullisen hyvä. Toimistoista tuli kyytejä, kuten myös viereisestä autokorjaamosta, mutta talvi-iltaisin oli hiljaista. Pitäjänmäen kerrostaloista ei juuri taksia soiteltu.

Dieselmoottori humisi tasaisesti. Jäiset pyyhkimet rahisivat, kun ne putsasivat lumen etulasista. Muutama viiru vielä jäi. Lasi oli sulamaan päin. Kojelaudan kello näytti 0.32 ja ulkolämpömittari -11 C. Radiossa soi joku poppiasema, mutta niin hiljaa, ettei Ranta erottanut musiikkia.

Mitään ei tapahtunut. Jere Rannan silmät painuivat väkisin kiinni.

Kuljettaja ei ollut varma, oliko hän nukahtanut, mutta herätys oli yllättävä. Etuovi tempaistiin auki.

- Sä oot vapaa, luminen mies murahti ovelta ja tunkeutui etupenkille.

Ranta ei pitänyt siitä, että asiakkaat tulivat eteen, mutta ei sanonut mitään. Kuljettaja rekisteröi miehen romuluisen ulkomuodon. Ikää oli viidenkymmenen verran ja kaveri aika kovan oloinen.

- Joo, vapaahan mä.

Rannan teki mieli haukotella, mutta hän nielaisi sen.

Kyytiläisen leuassa oli sänki ja tummat hiukset hapsottivat lumisen mustan pipon alta. Ranta äkkäsi, että järeä mies sopisi mainiosti dokumenttiin kanadalaisista metsureista.

- Haagaan, mies murahti.

- Mihin siellä?

- Aja nyt vaan. Mä sanon sitten.

Ranta kohautti olkapäitään ja napsautti taksamittarin päälle. Taustapeilin vieressä oleva valvontakamera nappasi automaattisesti kuvan.

Mies nojautui eteenpäin ja vilkaisi pelkääjän puolen peiliin. Rantakin katsoi siihen hetken perästä, muttei nähnyt muuta kuin lumisen kadun.

- Kaikki kunnossa?

- Haagaan.

Mersu lähti tasaisesti liikkeelle ja vinkkari naksutti, kun Ranta kääntyi Kutomotieltä oikealle kohti Pitäjänmäen liikenneympyrää. McDonalds jäi oikealle ja Ranta mietti, että kohta voisi käydä syömässäkin.

Toppatakkinen pipopää ei puhunut. Takin lumi alkoi sulaa pisaroiksi. Ranta vilkaisi vaivihkaa miestä ja huomasi vasta nyt miehen sylissä olevan mustan putkikassin. Toinen koura lepäsi sen päällä.

- Sanotko nyt, mennäänkö Etelä- vai Pohjois-Haagaan? Ranta kysyi vähän ennen liikenneympyrää.

- Vittuiletko?

- En, vaan ajan autoa. Helpottaa kummasti, jos tietää mihin on menossa.

- Janoinen Puhveli.

- Okei, Ranta totesi. Hän tiesi pohjoishaagalaisen pubin. Se sijaitsi 1970-luvun alussa rakennetun kerrostalokombinaatin alakerrassa.

Muutaman kilometrin matka vei reilut viisi minuuttia. Romuluinen mies ei sanonut enää mitään. Toinen käsi pysyi koko ajan kassin päällä, aivan kuin mies olisi pelännyt jonkun vievän sen hänen kädestään.

Lumisade tiheni, kun taksi kääntyi 1900-luvun alun työläiskirjailijan mukaan nimetylle kadulle. Teuvo Pakkala olisi varmasti saanut isoista kerrostaloista hyvää materiaalia uusiin kirjoihin.

Kivijalkapubin talossa oli yhdeksän kerrosta. Ranta ajoi sen kupeeseen. Valot olivat poissa ja paikka ilmiselvästi suljettu. Oven teksti kertoi baarin sulkeutuneen puolilta öin.

- Se on kiinni, Ranta huomautti.

- Sanoinko, että mä olen menossa pubiin? Ei kuulu sulle pätkääkään, mies tylytti.

Pipomies ojensi kaksikymppistä, kun taksidatan ruutuun ilmestyi teksti: "Kuka otti äsken kyydin Kutomotieltä? Poliisi pyytää ottamaan HETI yhteyttä". Perässä oli vielä päivystävän komisarion puhelinnumero.

Rahanliike seisahtui hetkeksi. Molemmat miehet pitivät setelistä kiinni. Ranta toivoi, että mies ei olisi huomannut tekstiä, mutta turhaan.

- Voi pakastua vielä lisää yöllä, Ranta sanoi ohjatakseen keskustelun muualle.

Mies nappasi taksamittarin päällä olevan henkilökortin.

- Jere Ranta, hän sanoi ja katsoi kuljettajaa tiukasti silmiin.

Kuski väisti palavaa katsetta, eikä sanonut mitään.

- Jos annat mulle puoli tuntia etumatkaa, niin tää saa jäädä tähän. Jos taas slurkit ilmestyy tänne heti, niin mä tiedän kenet mä etsin käsiini.

- Mä, tota…

- Sanot niille, että heitit mut tänne ja menit sitten kahville. Huomasit viestin vasta kun palasit autoon.

Ranta nyökkäsi. - Joo. Hyvä idea. Tehdään niin. Ei mulla oo mitään sympatioita koukkujen suuntaan.

Lause jäi kesken, kun mies nousi autosta ja lämäsi oven kiinni.

Ranta pyöräytti Mersun ympäri ja lähti takaisin Teuvo Pakkalan tietä. Auto tuntui turhan lämpimältä, joten hän vähensi puhallusta. Hän vilkaisi vaistomaisesti penkkiä tarkistaakseen olisiko se märkä, mutta huomasikin jalkatilaan jääneen mustan putkikassin.

- Helvetti, Ranta kirosi ja pysäytti auton. Hän nousi ulos lumisella kadulle ja tähyili taakse pimeän ravintolan suuntaan. Miestä ei näkynyt, eikä ketään muutakaan.

Ranta palasi autoon. Pitäisi varmaan kuitenkin soittaa poliisille, mutta hän ei pitänyt yhtään siitä, miten pipomies oli katsonut hänen henkilökorttiaan. Miehen esittämä suunnitelma pienestä viivästyksestä tuntui hyvältä, mutta mitä tälle laukulle nyt pitäisi tehdä? Oliko mies jättänyt sen autoon tahallaan vai unohtanut vain? Matkan aikana se oli näyttänyt hänelle tärkeältä.

Datalle ilmestyi uusi viesti. "Uusintana. Kuka otti kyydin Kutomotieltä? Ehdottomasti otettava HETI yhteys poliisiin. Todella tärkeää."

Saakeli, Ranta ajatteli ja lähti liikkeelle. Mikä miehessä nyt niin tärkeää oli? hän mietti. Mutta enemmän häntä kiinnosti kassi.

Jos hän paljastaisi poliisille kyydin, pahimmassa tapauksessa kytät ryntäisivät sinne maija-armeijan voimin valot vilkkuen ja mies saisi heti tietää hänen kalvanneen. Esitetty uhkaus tuntui siltä, että mies voisi hyvinkin toteuttaa sen. Toisaalta jos hän nyt ajaisi vaikkapa Haagan Shellille kahville, niin poliisi saisi kyllä valvontakameroista selville, että hän oli tullut sinne vasta taksidataviestien jälkeen. Ja näkyisihän taksamittaristakin, koska kyyti oli päättynyt. Ranta muisteli, että rikoslaista löytyi pykälä rikoksen suosimisesta. Sillä hänet voitaisiin laittaa nalkkiin.

Katua ei ollut aurattu vähään aikaan ja mersun pyörät hakivat uria. Ohjaus tuntui hyppivän, kun pyörät nousivat lumen reunoille. Ranta huomasi bussipysäkin ja pysäytti sille. Jos hän olisi vielä tupakoinut, nyt olisi ollut röökitauon paikka. Tuskaisesta lopettamisesta huolimatta Ranta olisi sytyttänyt, jos hänellä vain olisi ollut kääryle. Nuuskakin oli jäänyt.

Hän nousi autosta ja kävi potkimassa lunta lokasuojista. Sitä oli paakkuuntunut reilusti. Pakkanen tuntui kirpeältä lämpimän auton jälkeen. Mitä nyt pitäisi tehdä? Hän yritti yhä miettiä tilannetta, kun hän huomasi Pirkkolan suunnasta lähestyvät valot. Lumisateen läpikin Ranta tunnisti tulokkaan poliisiautoksi.

Jatka nyt ohi vain, Ranta ajatteli, mutta poliisi-Mondeo pysähtyi kohdalle.

Nuoren näköinen poliisimies oli avannut sivuikkunan valmiiksi.

- Kaikki kunnossa?

- Joo, joo. Tuntuu vaan tota lunta kerääntyvän lokareihin. Teilläkin varmaan, Ranta sanoi ja naurahti väkinäisesti.

Poliisi ohitti kommentin. - Et ole sattunut lähtemään vähän aikaa sitten liikkeelle Pitäjänmäeltä?

Siinä se tuli. Ranta olisi halunnut miettiä tilannetta pidempään, mutta asia piti ratkaista nyt. Hän muisti, kuinka romuluinen mies oli ottanut taksikortin käteen ja lukenut siitä hänen nimensä. Tuijotus karmi yhä.

- Mitä? En oikein kuullut?

- Musta taksi otti erään miehen kyytiin Pitäjänmäeltä Kutomotien tolpalta. Samanlainen mersu kuin sulla, poliisi sanoi. - Olitko se sinä?

Ranta ei tiennyt mitä sanoa, mutta kuuli itsensä vastaavan: - Ei. En mä siellä ole ollut. Tulin tännepäin Malmilta ja pudotin asiakkaan Kannelmäkeen. Nyt ajattelin mennä Töölööseen.

Poliisin katse oli epäluuloinen. - Miksi sä sitten näitä pikkuteitä ajat? Hämeenlinnanväylä olisi nopeampi.

- Joo, kattelen jos joku ottaisi kyydin lennosta.

- Vai niin, poliisimies sanoi ja vilkaisi pariinsa. Ikkuna nousi ylös ja Mondeo jatkoi matkaa.

Ranta ei tajunnut vieläkään, miksi oli valehdellut poliisille.

Hän avasi oven, kopisteli lumet kengästä ja istui sisään. Hän potki vielä vasenta jalkaa oven listaan ennen kuin nosti senkin sisään.

Musta laukku oli edelleen pelkääjän paikan jalkatilassa.

Komisario Kari Takamäki astui poliisin hälytyskeskukseen. Puolenkymmentä poliisia istui paikoilla, joilla kullakin oli useampi monitori. Etuseinällä oli suurempi kangas, jossa näkyi Helsingin kartalla kaikki poliisipartiot sekä muutama valvontakameran kuva.

- Onko mitään? Takamäki kysyi.

Komisario Helmikoski pudisti päätään. Isokokoisen päivystävän komisarion ääni oli matala. - Ei, ja ihmettelen sitä. En ymmärrä, miksi se taksikuski ei ole ottanut yhteyttä.

Takamäki oli hiljaa ja katsoi huonetta. Poliiseilla oli siistit virkapuvut ja aamutossut. Sisähommat eivät olisi olleet hassumpia tällaisella talvikelillä. Takamäen lyhyet tummat hiukset olivat yhä märät ja korvalle putosi vesitippa, vaikka hän oli palannut Pasilan poliisitalolle jo puolisen tuntia sitten. Pitäisi tästä lähtien muistaa ottaa pipo päähän.

- Oliko Suhonen aivan varma, että se oli taksi? Helmikoski jatkoi.

- Kyllä. Musta C-tyypin mersu siinä Kutomotien tolpalla. Suhonen oli seurannut hyypiötä Talin metsikön läpi, muttei osannut arvata, että kaveri menisi mittariin.

Keskustelu oli käyty jo aiemmin. Hälytyskeskuksesta ei ollut saatu partioautoja alueelle niin nopeasti, että taksin etsintä olisi onnistunut. Syitä oli kaksi: keikat olivat vetäneet suurimman osan poliisiautoista keskustaan ja partioita oli ylipäätään järkyttävän vähän.

- Eikä taksikeskukseen ole tullut miltään autolta hätäilmoitusta?

Helmikoski vilkaisi tylysti Takamäkeä, joka ymmärsi kysymyksensä typeryyden. Totta kai Helmikoski olisi kertonut.

Lars Iisakinpoika Hämäläinen olisi syytä löytää pian. Yksi ihminen oli jo kuollut, eikä Takamäki kaivannut enempää ruumiita.

Ranta hieraisi kasvojaan. Haagan Shelliltä saisi Marlboro-paketin. Katse kävi taas jalkatilan kassissa. Kai sinne olisi pakko vilkaista. Soittokäsky poliisille oli edelleen taksidatalaitteen näytössä.

Ranta oli yrittänyt miettiä, miksi poliisi jahtasi miestä. Oliko mies kätkenyt Talin pusikoihin huumeita? Metsäpiiloista oli lehdissä juttua tuon tuostakin. Vai etsittiinkö tappajaa? Kiristys, raiskaus, murto… Kaikki olivat käyneet mielessä.

Välillä ajatukset tuntuivat naurettavalta, mutta jotain tässä oli. Ei tuollaisia dataviestejä turhan takia lähetelty. Juttu kiinnosti.

Hän katsoi kelloa nopeusmittarin keskellä. Nyt oli kulunut kaksitoista minuuttia siitä, kun hän oli jättänyt miehen pubin eteen. Kai se riittäisi.

Ranta päätti soittaa poliisille. He saisivat sitten vilkaista laukkuun. Voisihan siellä olla pommikin.

Jos joku ihmettelisi myöhemmin sitä, mitä hän oli sanonut poliisipartiolle, hän vain sanoisi, ettei ollut kuullut kysymystä kunnolla. Jotain siihen malliin, ettei ollut nähnyt huppupäistä nuorta miestä tai sinnepäin.

Rantaa harmitti nyt, että oli tullut valehdeltua.

Hän otti uudehkon iPhonensa ja näppäili siihen datalaitteessa olevan numeron.

Ranta oli juuri painamassa soita-näppäintä, kun näyttöön tuli puhelu ja laite alkoi soida Rocky-elokuvan teemaa. Soittajan numeroa Ranta ei tunnistanut. Se ei kuitenkaan ollut tuntematon.

- Ranta, hän vastasi.

- Taksissa?

- Joo.

- No niin, matala miesääni jatkoi. - Sulla on mun omaisuutta.

- Jaa. Nyt mä en…

Soittaja keskeytti. - Mä olin äsken sun kyydissä ja se kassi jäi.

- Joo, joo. Niin jäi, Ranta sanoi ja kirosi mielessään.

- Haluan sen takaisin.

- Totta kai.

- Oletko soittanut jo poliisille?

- En… En ole. Me sovittiin, että en soita heti.

- Puhutko totta?

- Kyllä, Ranta totesi, mutta ääni kuulosti hermostuneelta.

- Mulle ei kannata valehdella.

- En ole soittanut poliisille.

Toisessa päässä oli hetken tauko. - Okei. Tule sitten Pirkkolan urheilupuiston parkkipaikalle.

- Pirkkolaan, Ranta toisti. Se oli lähellä, vain muutaman kilometrin päässä. Mies olisi hyvin ehtinyt kävellä sinne Teuvo Pakkalan tien kerrostaloilta.

- Ja muista, mitä mä sanoin poliiseista. Jos petät mut, niin tapan sut. Ja jos et usko, katso netistä mun nimi. Varmaan sulla on sellainen puhelin.

- On… Mikä se nimi on?

- Lars Iisakinpoika Hämäläinen.

Suhonen istui Takamäen työhuoneen ikkunanlaudalla. Komisario oli pöytänsä takana ja tuijotti tietokoneen ruutua.

- Mieti nyt vielä, Takamäki sanoi. - Kenelle muulle se haluaa vielä kostaa?

- Se asianajaja nyt oli selvä tapaus, vaikkei Hämäläinen mun vankilatietojen mukaan ollut useampaan vuoteen sitä enää uhkaillutkaan. Sörkassa uskoivat vihanhallintakurssien toimineen.

Takamäki hymähti. - Korkeintaan patosivat vihan. Voitaisiin näyttää muutama valokuva uhrista sille psykologille.

- Tässä on ongelmana se, että kukaan ei uskalla vasikoida siitä, koska kaikki tietävät, että Hämäläinen kostaa varmasti.

Lars Iisakinpoika Hämäläisen tapaus oli tullut murharyhmän hoidettavaksi aamupäivällä. Asianajaja Kaarlo Vennon ruumis oli löytynyt tämän toimistosta Helsingin Bulevardilta. Tuoliin sidotun 57-vuotiaan miehen kallo oli halkaistu kirveellä. Tutkimuksissa oli selvinnyt, että paikalta löytynyt kirves oli ostettu Mannerheimintien Clas Ohlson -kaupasta.

Sekä kaupan että Bulevardin rappukäytävän valvontakameroista oli löytynyt kuva tekijästä. Lars Iisakinpoika Hämäläinen oli tunnistettu välittömästi. Ongelmana oli, että miehen olisi pitänyt olla istumassa elinkautista yhdeksän vuoden takaisesta murhasta. Vankilaviranomaisilta oli saatu tieto, että Hämäläinen oli samana aamuna päässyt kahdenkymmenenneljän tunnin lomalle. Kyse oli Hämäläisen ensimmäisestä valvomattomasta lomasta.

Vennon ja Hämäläisen yhteys tunnettiin. Vento oli avustanut murhamiestä vuosituhannen alun oikeudenkäynnissä, josta Hämäläinen oli saanut elinkautisen.

Eikä tämä 2003 syntynyt ruumis ollut Hämäläisen ensimmäinen. Taustalta löytyi vielä kaksi tappoa vuodelta 1995.

Asianajaja Vento oli siis Hämäläisen neljäs ruumis.

- Ketä se voisi vielä jahdata?

- Mä en osaa sanoa, Suhonen totesi. He olivat käyneet jo aiemmin vaihtoehtoja läpi. Hämäläisen ex-vaimo oli kuollut. Vuoden 1995 ja 2003 jutut oli tutkinut sama komisario, mutta Siltanen oli muuttanut eläkepäivillään Thaimaahan. Syyttäjäkin oli ollut sama, mutta hän oli kuollut sydänkohtaukseen 2009. Suhonen oli yrittänyt onkia vankilasta tietoa, mutta viestit sieltä kertoivat miehen rauhoittuneen. Ei häntä muuten olisi kuulemma lomalle päästettykään.

Murharyhmä oli ottanut yhteyttä myös Hämäläisen Järvenpäässä asuvaan tyttäreen, mutta Riina ei ollut tiennyt karkumatkasta mitään. Hän oli käynyt kuukausi sitten tapaamassa isäänsä, joka oli ollut Riinan mukaan täysin normaali.

Illalla Suhonen oli saanut Jose Saarnikankaalta hyvin epävarmalta vaikuttaneen vinkin, että Hämäläisen oloinen tyyppi oli nähty Talin keilahallin parkkipaikalla. Suhonen oli lähtenyt yksin tarkistamaan tilannetta, mutta Hämäläinen oli päässyt taksilla pakoon.

- Pitää vaan yrittää, Takamäki sanoi. - En kyllä vielä laita tästä mitään tiedotetta. Se synnyttäisi melkoisen paniikin, mutta pitää katsoa tilannetta aamulla uudestaan.

- Toivottavasti se taksikuski on yhä hengissä. En yhtään ihmettelisi, vaikka makaisi päättömänä jossain metsikössä.

Korkeat kuuset reunustivat Pirkkolan urheilupuiston parkkipaikkaa. Autoja oli vain muutama, kun Ranta ajoi hitaasti lumista katua. Pyyhkimet putsasivat etulasia pakkaslumesta.

Keskuspuistoon 1960-luvun lopulla rakennetulla urheilualueella oli jäähalli, tennis- ja jalkapallokenttiä sekä uima- ja palloiluhalli. Ranta lähestyi pimeää betoniseinäistä funkisuimahallia. Vain muutama katuvalo loi lumeen kellertävää valoa.

Ranta ei nähnyt ketään ja ajoi parkkipaikan päähän. Hän odotti minuutin ja mietti jo, pitäisikö soittaa Hämäläisen numeroon. Taksikuski oli googlannut puhelimellaan miehen nimen ja ollut tyytyväinen, ettei ollut soittanut poliisille.

Hämäläinen oli mies, jota ei kannattanut pettää. Juttujen mukaan hän oli 1990-luvun puolivälissä tappanut kaksi miestä kostoksi jostain ja kolmannen vähän vankilasta vapautumisensa jälkeen. Kai mies oli nyt sitten taas päässyt linnasta, Ranta oli pohtinut.

Kuski huomasi tumman hahmon tulevan metsän keskeltä. Mies käveli ripein askelin taksin luo ja avasi etuoven.

- Piti tarkistaa, että tulit todella yksin.

- Tulin, Ranta sanoi.

Molempien katseet siirtyivät jalkatilassa olevaan kassiin.

- Siinä se on, Ranta sanoi. - Taisi jäädä siinä maksuhässäkässä.

- Niin, Hämäläinen sanoi ovelta ja kurotti kassin käteensä. - Kiitos, että toit.

- Tota, Ranta sanoi. - Mihin sä oot menossa? Et sä voi näin kylmää yötä metsässä viettää.

- Mä oon menossa… pohjoiseen.

Ranta mietti hetken. - Pohjoiseen? No, hyppää kyytiin. Mä heitän sut jollekin juna-asemalle. Se on varmaan paras tapa, jos on menossa… pohjoiseen.

Hämäläinen epäröi hetken, mutta istui etupenkille ja sulki mersun oven. Miehen posket punoittivat pakkasesta ja hiuksiin oli jäätynyt helmiä.

Ranta lähti liikkeelle. - Jos mä heitän sut vaikka Pasilaan.

Hämäläisen katse leimahti, ja taksikuski tajusi virheensä.

- Joo, Pasila ei ole hyvä. Olisiko Tikkurila parempi? Tai ei sekään ehkä ole ihan hyvä.

Molemmissa paikoissa oli poliisiasema.

- Se mun pohjoinen on Järvenpäässä, Hämäläinen sanoi. - Mulla on viisikymppiä rahaa. Vie vaikka siihen suuntaan niin pitkälle kuin se riittää.

- Ei toi taksamittari ole päällä. Mä heitän sut sinne Järvenpäähän.

Ranta huomasi, että mies oli sanomaisillaan jotain mutta pysyi kuitenkin hiljaa.

Auto mutkitteli metsän keskeltä ramppiin ja Kehä ykköstä itään. Ranta huomasi Hämäläisen rauhoittuvan, kun metsästä ei ollutkaan ilmestynyt poliisilaumaa.

Liikenne oli olematonta, mutta Ranta ei lumen takia uskaltanut ajaa yli kahdeksaakymppiä.

- Vapauttiko ne sut jo linnasta? Ranta kysyi. Mies kiinnosti.

Autossa oli lämmin ja Hämäläinen oli ottanut piponsa pois. Tummat hiukset olivat sekaiset.

- Lomalla sieltä. Sä katsoit netistä mun taustat?

- Niin kuin käskit, Ranta sanoi. - Miksi ne poliisit on sun perässä? Onko loma venähtänyt liian pitkäksi?

- Ei. Se loppuu huomenaamulla kello 9.

- Miksi ne sitten jahtaa sua?

- Iskin aamupäivällä mun entisen asianajajan kallon halki kirveellä, Hämäläinen sanoi rauhallisesti.

Ranta säpsähti. Hän oli ajatellut, että tekisi linnakundille palveluksen ilmaisella kyydillä, mutta nyt se vaikutti huonolta idealta. Erittäin huonolta.

- Miksi sä sellaista?

- Se petti mut.

- Miten?

- Se on pidempi tarina.

- Tässä on aikaa Järvenpäähän.

Hämäläinen veti vasenta hihaansa ylös. Käsivarresta paljastui epäselvä tatuointi. Ranta katsoi sitä niin pitkään, että erotti tekstin: "Lars on svedupelle homo".

Se oli kirjoitettu epäselvällä käsialalla isoin kirjaimin.

- Mulla on muutama vastaava lisää.

- Erikoisia tatuointeja.

Hämäläinen tuijotti kehätietä ja palasi muistoihinsa. Mies kertoi, ettei hän ollut koskaan ollute mikään kotipoika. Koulu ja intti olivat menneet perseelleen. Pikkurikoksia, murtoja ja huumeita. Kerran hän oli ollut kahden kaverinsa kanssa kämpässä Kontulassa ja siellä oli vedetty sekaisin viinaa ja amfetamiinia. Lopulta Lars oli sammunut ja herättyään huomannut kavereiden piirtäneen ja kirjoittaneen kaikenlaista eri puolille hänen kroppaansa. Kaverit olivat ottaneen yöllä myös valokuvia, joissa muun muassa kurkku oli tungettu takapuoleen.

- Mitäs siinä sitten, mä sanoin heti että mä tapan ne kundit. Mulla meni viikko ennen kuin uskalsin tehdä mitään. Sinä aikana kävin teettämässä tästä käsivarren tekstistä tatuoinnin. Ensin se tyyppi ei halunnut tehdä sitä, mutta osasin jo silloin olla aika vakuuttava.

- Uskon, Ranta sanoi väliin.

Auto kääntyi Lahden moottoritielle.

- Oltiin taas siellä kämpällä ja nyt oli mun vuoro. Puukotin ensin yhden ja sitten toisen. Vähän se jälkimmäinen anoi armoa, mutta enhän mä voinut antaa.

Lars Iisakinpoika Hämäläinen kääntyi katsomaan kuskia.

- Miehen on oltava sanansa mittainen. Jos lupaa jotain, siitä on pidettävä kiinni. Niin yksinkertaista se on, vai mitä?

- Niin. Aika harva noudattaa tuollaista moraalia.

- Lupaus on lupaus ja mä olin luvannut tappaa ne. Ei ne uskoneet, ennen kuin iskin moraa kylkeen.

- Joo, Ranta totesi. - Ei pidä pettää lupauksia.

- Eikä toista saa pilkata. Se aiheuttaa paljon ongelmia maailmassa.

- Ei pidä pilkata, Ranta sanoi.

- Hyvä, mä sain kahdesta taposta kaksitoista vuotta. Istuin siitä kahdeksan, kun oli kaikenlaista pohjaa. Se oli 2003, kun mä pääsin talosta ulos. Helvetin vaikeaa se oli, mutta löysin sitten yhden muijan ja elämä näytti vähän paranevan. Ei tappajataustalla duunia saa, mutta lopulta yksi kaveri otti sitten ajamaan taksia. Eihän mulle taksilupaa annettu, mutta ajoin kaverin vuoroja.

Mersu ohitti Vantaan vankilan betonimuurit.

- Pimeä taksi?

- Ei kun ihan normitaksi. Kuski vaan oli pimeä.

Sinä sen sanoit, Ranta ajatteli, mutta piti suunsa kiinni.

- Yks päivä mä sain sitten kyydin Kontulassa. Me asuttiin silloisen rouvan kanssa niillä nurkilla. Ei mitään rauhaa sen muistolle, koska se ei sitä antanut mullekaan. No, joku lipevä liikemies hyppäsi ostarilta kyytiin. Kai se oli sellaisessa panohumalassa, että oli pakko pröystäillä. Se kertoi miten se oli nainut jotain kotirouvaa, jonka typerä äijä oli duunissa. Mä kyselin lisää ja tajusin, että se oli pannut mun naista. Mikäs siinä, ei olisi vaan pilkannut mua. Se halusi Herttoniemeen, mutta mä ajoin sen Viikkiin ja iskin tunkilla päähän.

- Tunkilla?

- Niin. Riittävän raskas ja kova tappamistarkoitukseen. Joskus pitää soveltaa. Ei olisi pilkannut mua. Kyllä se yritti pyydellä anteeksi, mutta mä olin jo luvannut tappaa sen. Ei siinä mikään auttanut.

Ranta mietti, pitäisikö nyt kysyä lupaus siitä, että Hämäläinen ei tappaisi häntä. Asiaa ei kuitenkaan nyt varmaan kannattanut ehdoin tahdoin ottaa esille.

- Mitä se asianajaja sitten teki?

- Petti mut. Se sanoi, että se oli ihan tappojuttu, mutta murhaksi se oikeudessa kääntyi. Mä olin muka ryöstänyt sen asiakkaan. Vittu, en kai mä nyt sitä olisi ryöstänyt. Se oli ryöstänyt multa sen naisen. Sen takia mä sen tapoin. Mutta mä olin niin vankilapillereissä koko sen oikeudenkäynnin ajan, etten tajunnut mitään. Juttu ei sitten koskaan mennyt edes hoviin, vaan se elinkautistuomio jäi voimaan. Myöhemmin mä luin ne paperit ja tajusin, ettei se asianajaja ollut tehnyt mitään mun hyväksi. Sörkan sellissä tapasin sitten yhden huumemiehen, jota tämä sama käräjäveijari oli edustanut. Se kertoi Vennon haukkuneen mua tyhmäksi ja mun olevan nyt sellaisessa paikassa, johon mä kuuluin loppuiäkseni. Sitten se vaan lipsahti. Mä sanoin ääneen, että mä tapan sen juristin. Se vei vähän pidempään kuin olin ajatellut, mutta tänään se onnistui. Armoa sekin mulkku aneli ja lupasi järkätä mulle vaikka mitä, mutta ei auttanut.

- Ja poliisiako sä nyt pakenet?

Hämäläinen käänsi katseensa Rantaan. - Mä en pakene ketään. Koskaan.

- Selvä, Ranta sanoi. Hän oli aina naureskellut taksiasemajutuille kuskeista, joilla oli penkin alla ase. Nyt Ranta toivoi, että oman penkin alla olisi ollut ysimillinen.

Rannan puhelin soi. Hän ei tuntenut soittavaa numeroa ja jätti vastamatta.

Hämäläinen katsoi kuljettajaa, joka sanoi, ettei tunne numeroa.

- Ei kai sitten ole syytä vastata, tappaja totesi.

Päivystävä komisario Helmikoski täytti oven raamit, kun hän tuli Takamäen huoneeseen. - Me on nyt tsekattu kaikki stadin yössä liikkeellä olevat mustat mersutaksit. Muihin on saatu yhteys, mutta yksi ei vastaa. Tällainen taksi numero 1499. Saatiin yhteys auton isäntään ja se kertoi kuskiksi 23-vuotiaan Jere Rannan.

- Jere Ranta? Takamäki toisti. - Sanooko sulle mitään?

Suhonen pudisti päätään.

- Ei sillä ole rekisterissä kuin yksi ylinopeussakko. Ihan normikaveri, isännän mukaan haaveilee poliisin tai psykologin ammatista. Sellaisia pääsykoekirjoja se ainakin on kuulemma lukenut.

- Poliisipsykologi. Niitä ei ole yhtään liikaa, Suhonen virkkoi. - Jokainen poliisiksi päätynyt kaipaisi kallonkutistajaa.

- Eikä tämä Ranta vastaa?

- Ei, Helmikoski sanoi.

- Puhelin on kuitenkin päällä?

Helmikoski nyökkäsi. - Ei vaan vastaa.

- Paikannetaan se, Takamäki sanoi. - Tässä on perusteita epäillä törkeää vapaudenriistoa.

Helmikoski oli samaa mieltä. - On tässä toinenkin juttu vielä. Kyseltiin havaintoja tästä taksista ja yksi meidän omista partioista ilmoitti nähneensä tämän sen Haagassa nelisenkymmentä minuuttia sitten. Olivat pysähtyneet bussipysäkillä seisovan taksin luo ja kyselleet Kutomotien kyydistä. Kuski oli vakuuttanut kaiken olevan ok.

- Oli siis autossa yksin? Ilman pokaa?

- Näin ne partiomiehet sanoivat. Tivasin vielä, että oli varmasti tämä sama auto. Oli, koska numero oli kirjoitettu muistiin.

Suhonen näytti miettiväiseltä. - Jos se on vaan mennyt nukkumaan johonkin ja laittanut puhelimen äänettömälle.

- Se selvitetään. Mä otan yhteyttä teleoperaattoriin. Saadaan paikannus päälle nopeasti.

Mercedes kääntyi Järvenpään liittymästä ja alitti moottoritien. Hämäläinen oli antanut osoitteen ja Ranta oli näppäillyt sen navigaattoriin. Kohde oli Satumetsän kaupunginosassa, jossa aura-auto ei ollut liikkunut. Ranta joutui keskittymään ajamiseen. Matka ei ollut kuitenkaan pitkä.

Talo oli vaaleanruskea neljän asunnon rivitalo.

- A on tämä ensimmäinen, Ranta totesi ja pysäytti mersun sen eteen.

- Kiitos kyydistä.

- Jäätkö tänne?

Hämäläinen istui vielä ja pudisti päätään. - En. Mun tytär asuu tässä ja vien vaan tämän kassin sille.

Ranta katsoi kassia ja uteliaisuus voitti. - Mitä siellä on?

- Tässä? Muutama kirja, pari dvd-levyä ja kaulaliina. Tytär lainasi ne mulle viimeksi käydessään ja mä lupasin palauttaa ne.

Ranta hymähti. Ei siis rahaa, huumeita tai pommeja.

- Mihin sä sitten jatkat?

- Johonkin.

- Jos haluat, niin kyllä mä sut sinne Järvenpään asemalle vielä vien.

- Vietkö?

- Auton mittari näyttää miinus viittätoista. Taksikuskin koodiston mukaan ketään ei saa jättää ulos näin kylmässä säässä.

Hämäläinen hymähti. - Sörkän tiiliseinät on kylmemmät.

Ranta näki ikkunasta, kuinka Hämäläinen tarpoi lumessa asunnon ovelle. Hän soitti ovikelloa, ja minuutin päästä verkkaripukuinen nainen tuli avaamaan. Hämäläinen ojensi kassin ja halasi tytärtään. Sanoja ei vaihdettu montakaan.

Hämäläinen palasi autolle. Ranta ei ollut varma, oliko miehen poskella kyynel vai vain sulanutta lunta.

- Ja asemalle, Ranta sanoi ja käänsi Mersun taloyhtiön parkkipaikalla.

Ranta palasi auratulle isommalle tielle ja suuntasi kohti asemaa.

- Yksi juttu, Ranta sanoi. - Miksi susta tuli paha?

- Helppo juttu. Mä olin oikeassa kolmetoistavuotiaana.

- Mitä tapahtui?

- Mut valehdeltiin syylliseksi yhteen varkauteen, ja mä kostin sen hakkaamalla valehtelijan. Sen jälkeen kukaan ei uskonut mua ja mä saatoin luottaa vaan itseeni.

- Ikävä kuulla.

- Se on sivuseikka… Tota, Hämäläinen sanoi. - Sä oot kyselly musta paljon, mutta mitä sä oot itse miettinyt. Et kai sä loppuelämääsi aio taksikuskina olla, vai aiotko?

Ranta mietti ennen kuin vastasi. - En. Mä en tiedä mitä mä haluan. Ehkä poliisiksi. Joka tapauksessa sen takia mä halusin kuulla susta lisää.

- Poliisiksi? Hämäläinen toisti.

- Niin. Hyvä ammatti.

Kun he ohittivat matalaa teollisuuskiinteistöä, Hämäläinen käski kääntyä sen pihaan. Ranta ihmetteli, mutta totteli.

- Pysäytä tähän.

Paikka oli yksikerroksisen aaltopeltihallin sivusta. Roskakatos jäi toiselle puolelle.

Miehet istuivat autossa.

- Mä olen pahoillani, mutta mun pitää tappaa sut nyt.

Ranta kalpeni. Hän ajatteli pakoa, mutta turvavyö oli kiinni. Hän ei ehtisi millään avata sitä ja ovea ennen kuin Hämäläinen tuikkaisi ruosteisella puukolla, joka oli ilmestynyt hänen käteensä.

Hämäläinen virnisti. - Emmä sua tapa, mulla oli sormet ristissä. Silloin ei tarvitse noudattaa lupausta. Pakko vaan käydä kusella.

Ranta tunsi nyt saman tarpeen ja miehet nousivat autosta. Ranta katsoi paikaksi lumikasan auton edestä. Siinä ainakin näki, eikä lumessa viitsinyt kovin kauaksi kävellä. Hämäläinen oli vähän sivummalla. Lumi suli suihkujen alla.

Ranta kuuli säksätyksen vain hetkeä ennen kuin valo häikäisi. Helikopteri, taksikuski tajusi. Kovaäänisestä kuului metallinen käsky: – Poliisi! Älkää liikkuko!

Ranta vilkaisi olkapäänsä yli ja näki kahden poliisiauton lähestyvän tiellä vilkut päällä. Toisesta suunnasta tuli siviilimallinen Skoda, jonka katolla oli irtovilkku.

Säksätys jatkui. Ranta lopetti kusemisen ja huomasi Lars Iisakinpoika Hämäläisen katsovan häntä.

- Sä petit mut! Wannabe-kyttä!

- En. Helvetti. En! Miten mä olisin voinut?

Ranta ei oikein ehtinyt tajuta, miten tilanne eteni. Hän oli jäätynyt paikoilleen, ja äkkiä Hämäläinen piti taskusta uudelleen ilmestynyttä puukkoa hänen kaulallaan.

Poliisikopterista kuului lisää metallista käskytystä. Kaksi ensimmäisestä maijasta noussutta poliisia tähtäsi heitä pistoolilla. Matkaa oli kuitenkin kolmisenkymmentä metriä. Ranta toivoi, ettei kukaan ampuisi.

Taksikuski ihmetteli, miten poliisit olivat löytäneet heidät. Se vastaamatta jäänyt puhelinsoitto, Ranta tajusi. Poliisit olivat etsineet taksia ja tietysti jäljittäneet hänet puhelim...