Hanna Kuusela tekee kulttuurintutkimuksen väitöskirjaa Lontoossa. Hän vastustaa väitteitä politiikan jälkeisestä ajasta ja uskoo kulttuurintutkimuksen sekä kritiikin parantavaan voimaan.
Mika Rönkkö on kehitysmaa-aktivistina opetellut demokratiaa useita vuosia Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa, ja työskentelee Into Kustannuksen toimittajana. Molemmat ovat toimineet puheenjohtajina Attac ry:ssä, jonka keskusteluissa tämä kirja sai alkunsa.
Esipuhe
Sisällysluetteloon
Puolueilla on joskus mennyt hyvin. Ainakin näin voisi päätellä Vladimir Majakovskin runosta. Enää ei kuitenkaan mene. Puolueiden kriisin ohella, tai juuri sen vuoksi, myös demokratia näyttää olevan kriisissä.
Kun yleinen äänioikeus oli täyttämässä Suomessa 100 vuotta, edustuksellisen järjestelmän uskottavuus oli niin kehno, että Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus asetti erityisen kansalaistoiminnan politiikkaohjelman korjaamaan haluttomuutta osallistua yhteisten asioiden hoitoon. On syytä levottomuuteen, kun hallitus alkaa näin kovasti huolestua kansalaistoiminnan vähyydestä.
Vanhasen toinen hallitus jatkoi samoilla linjoilla ja perusti oikeusministeriöön uuden ”demokratiayksikön”. Hallitus nimesi erityisen kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnan, jossa valtion rahoittamat suuret kattojärjestöt edistävät ”parempaa kansalaisyhteiskunnan osaamista”. Politiikkaohjelmien vastaus edustuksellisen demokratian kriisiin on demokratiakasvatus. Kansalaiset on koulutettava uudelleen.
Poliitikot ja heidän politiikkaohjelmansa siis valittavat kansalaisten passiivisuutta, väittävät kansalaisten hylänneen politiikan ja muuttuneen epäpoliittisiksi tuuliviireiksi. Kansa haluttaisiin jälleen kerran vaihtaa.
Tämän pamfletin näkemys on kuitenkin toinen. Kansan syyttelyn sijaan puolueiden olisi hyvä katsoa peiliin. Jos puoluelaitos tai edustuksellinen demokratia ovat kriisissä, voisiko vika olla myös muualla kuin kansassa? Ehkä me kansalaiset olemme hylänneet politiikan sellaisena kuin sitä on totuttu ajattelemaan – siis vaaleina, puolueina ja vakiintuneina eliminä. Mutta tarkoittaako tämä epäpoliittisuutta? Voisimmeko me haluta jotain muuta, jotain enemmän? Politiikan tekemisen tavat ovat muuttumassa. Kansalaisliikkeet ja poliittinen toiminta – sanan laajassa mielessä – eivät ole kadonneet mihinkään, vaikka puolueveteraaneista siltä saattaisikin näyttää, ja juuri tähän haasteeseen puolueidenkin olisi kyettävä vastaamaan.
Jotain olisi tehtävä, mutta mitä?
Mikä kriisi?
Mistä siis on kyse, kun puhumme puolueiden tai edustuksellisen demokratian kriisistä? Kyse on ainakin puolueiden jäsenmäärien ja äänestysvilkkauden laskusta sekä poliittisen luottamuksen romahtamisesta.
Suomalaisista vajaa kahdeksan prosenttia on puolueiden jäseniä. Suurten puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet kauttaaltaan 1980-luvun vaihteesta lähtien. Vuoden 1979 jäsenmääristä Vasemmistoliiton jäsenmäärä on vähentynyt 70 prosenttia, kokoomuksen 35, sosialidemokraattien 30 ja keskustan 16 prosenttia.1
Suomalaisista kaksi prosenttia ilmoittaa osallistuvansa aktiivisesti puoluetoimintaan, kun vuonna 1980 osuus oli vielä kuusi prosenttia. Puolueiden uskottavuus on niin alhaalla, että mielipidetiedustelujen mukaan vain neljä prosenttia suomalaisista voisi edes kuvitella liittyvänsä puolueeseen!
Myös äänestysvilkkaus laskee. Äänestysprosentti on joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta laskenut oikeastaan 1960-luvulta lähtien. 1990-luvun eduskuntavaalien äänestysprosentit olivat alhaisimpia toisen maailmansodan jälkeen.2 Kunnallis- ja EU-vaaleissa monilla äänestyspaikoilla reilusti alle puolet äänioikeutetuista jättää äänestämättä. Äänestämättä jättäminen on yhteydessä huono-osaisuuteen, ja erityisesti nuoret jäävät kotiin.
Äänestysvilkkauden laskuun on yksi ilmeinen syy ylitse muiden: äänestäjät eivät enää usko, että he voivat vaikuttaa vaaleilla. Suomalaisista selvä enemmistö, eli 55 prosenttia, ei luota puolueisiin, ja vain kolme prosenttia suomalaisnuorista sanoo luottavansa puolueisiin paljon.3 Ilmiö on kansainvälinen. Jopa 73 prosenttia EU-kansalaisista ei luota puolueisiin.4
Miksi luottamus sitten on romahtanut, ja mistä epäluulo johtuu? Voisiko syynä olla puoluetoimijoiden oma käytös? Kaikki ovat nähneet, miten mielipidetiedustelut Nato-jäsenyydestä ja EU:n perustuslaillisen sopimuksen kansanäänestyksistä uhkaavat jäädä vaille poliittista painoarvoa. Vaikka kansalaisten enemmistö vastustaa selkeästi Nato-jäsenyyttä tai haluaisi kansanäänestyksen perustuslaillisesta sopimuksesta, enemmistö kuitenkin uskoo, että Natoon mennään joka tapauksessa eikä kansanäänestystä EU-sopimuksesta tule. Onko syy tähän epäuskoon kansalaisissa vai niissä puolueissa, jotka eivät ole vastanneet julkilausuttuihin toiveisiin?5
Puoluejohtajat, aikamme keisarit ilman vaatteita, esiintyvät ikään kuin mikään ei olisi vialla. Vaikka vaalilupaukset jätetään lunastamatta, juhlapuheissa kaiken todetaan olevan niin kuin on luvattukin. Lupaukset voivat koskea sairaanhoitajien palkankorotuksia, peruspalveluja tai opintotuen ja kehitysyhteistyörahojen korotuksia, mutta lopputulos on useimmiten sama: lupaukset voi jättää lupauksiksi, sillä kansalaiset ovat jo tottuneet pettymyksiin.
Tragedian syyt ovat ehkä hankalampia kuin ensi näkemältä voisi ajatella. Massapuolueet eivät näytä tarvitsevan aktiivisia jäseniä, eikä aktiiviselle osallistumiselle ole enää kanavia puolueiden sisällä. Puolueiden ytimiin ovat pesiytyneet politiikan ammattilaiset. Vaaleissa on kyse yhä useammin siitä, kuka valitaan hoitamaan yhteisiä asioita, eikä siitä, miten asioita hoidetaan tai mikä on niiden sisältö. Nykypuolueet ovat mediassa äänestäjiä mobilisoivia, puolue-eliitin kontrolloimia kaaderipuolueita, joiden ohjelmilla ei näytä olevan eroja.
Eikä ongelma näytä ratkeavan neljännen valtiomahdinkaan avulla. Koko länsimaisen demokratiakäsityksen perustana oleva riippumaton poliittinen julkisuus on muuttunut farssiksi, jossa julkinen ja yksityinen sekoittuvat. Kansalaiset pääsevät toki osallistumaan aivan uudella tavalla, kun median tärkeimmäksi poliittiseksi tehtäväksi on muodostunut johtavien poliitikkojen yksityiselämän valvominen. Samaan aikaan tämän läpinäkyvyyden tavoittamattomissa farssin sankarit toteuttavat yhteiskunnallisia muutosohjelmaa, eikä heitä vaadita tästä tilivastuuseen. Poliittisen sensaatiojulkisuuden aikakaudella median ja kansalaisen rooliksi jää rankata poliitikkojen moraalia, sen sijaan että otettaisiin kantaa politiikan sisältöön.
Ja silloin kun mediassa puhutaan oikeista asioista, keskustelu toistaa kuuliaisesti kummallisia sanoja, sellaisia kuin sopeutumiskyky, jousto ja muutospaine.
Missä syy?
Mikä sitten on syynä kriisiin, politiikan katoamiseen puolueohjelmista ja poliittisen kulttuurin muutokseen? Miksi meillä ei näytä olevan vaihtoehtoja? Tämän pamfletin otsikossa käytetään pahamaineista sanaa ”uusliberalismi” kuvaamaan puolueiden nykytilaa. Pahamaineinen sanasta on tullut, koska sitä pidetään epäluuloisten aktivistien vainoharhaisena liioitteluna ja helppona syntipukkina silloin kun argumentit loppuvat. Sanaa ei suomalaisessa keskustelussa ole pahemmin totuttu käyttämään. Sanan huono kaiku ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö se voisi olla hyödyksi.
Mitä siis tarkoittaisi puolueiden uusliberalisoituminen? Meidän mukaamme se tarkoittaa ennen kaikkea politiikan markkinoistumista, julkisen sektorin supistamista, teknokratisoitumista ja virkamiesvaltaa, jonka harjoittajat seurailevat kansainvälisiä talouspoliittisia trendejä. Se tarkoittaa sitä, että poliitikot ovat menettäneet yhä enemmän valtaa talouselämälle ja alistuneet kuviteltuihin taloudellisiin pakkoihin. Poliitikot ovat sisäistäneet ajatuksen vaihtoehdottomuudesta. Puolueiden johtoportaat ovat lähentyneet muita poikkikansallisia puolue-eliittejä ja omaksuneet uusliberalistisen, liikkeenjohdollisen maailmankuvan. Taloushallinnon virkamiehet määrittelevät keskustelua ja erimielisyydet marginalisoidaan.
Kaikki puolueet ...
