Henkilöt

Kristiina Elo, rikosylikonstaapeli, ”Krisse”

Karoliina Elo, hänen tyttärensä (isä on Esko Elo, Krissen ex-mies)

Akseli Vartiainen, maatalousyrittäjä, ”Aksu”, Krissen nykyinen puoliso

Kielo Vartiainen, Akseli Vartiaisen ex-vaimo

Samppa Koivuniemi, DI, insinööritoimiston tj.

Riku Sinervä, Sampan puoliso

muut poliisit:

Tuire Vesala

Pepe Haverinen

Marja-Liisa Maasalo

Kalle Tuiskula, ”Tupla”

Möttönen, rikosteknikko

Riikka Aaltonen, tutkintasihteeri

kyläläisiä:

Niina Haikanen, käsityöyrittäjä, Karoliinan hoitaja

Tuomo Ronkainen, kauppias, vaimo Jonna

Jere Helmesmaa, maanviljelijä

Essi Helmesmaa os. Pakkala, Jeren vaimo

Sirkku Helmesmaa, os. Rautasalo, ”vanha rouva”

Pilvi Voittola, Sirkun sisko, os. Rautasalo

Toni Björn, lihakarjan kasvattaja, vaimo Hannele

Sulo Saunala, eläkeläinen

Reija Saunala, Sulo Saunalan tytär

Timo Saunala, Sulo Saunalan poika

Sari Väihkö, hevostallin pitäjä

Matti Kasola, ”Kaulaliina-Kasola”

Petri Kasola, ”Keppi-Kasola”

Matti Ojantausta, rekkakuski, vaimo Taina

Petri Leponen, oloneuvos

1.

Elokuun alussa rikosylikonstaapeli Kristiina Elo kuuli ensimmäisen maininnan tulevista pellavatalkoista. Sinä iltana Krisse istui talonsa rapulla Sairakkalassa ja tuijotti hajamielisenä elokuisen kellertävää viljapeltoa, mietti päivän tapahtumia, puisteli välillä päätään ja huokaili.

Hän odotti Niinaa tuomaan Karoliinaa kotiin. Loma oli ohi ja takana oli taas yksi rankka rikosyksikön päivä, siitä ne väsyneet huokailut.

Krisse tarkasteli edessään avautuvaa kellertävää peltonäkymää, jonka ruskeankeltaisuutta korosti tummuva taivas ja välissä vihreä puurivistö. Näky tyynnytti hänen mieltään ja päivän vastoinkäymiset alkoivat putoilla pois ajatuksista.

Toisaalta oli ollut hauska nähdä työkaverit. Tuire, tumma ja tulinen, niin kuin he keskenään häntä joskus luonnehtivat, espanjalaisen näköinen kaunotar, joskaan hän ei enää ollut kaksikymmenvuotias, kaunis silti. Ja Tupla, ikuinen poikamies, joka alituiseen vaihtoi tyttöystävää, Viiva-Liisa, viileä, vaalea ja rauhallinen, ja hänen miesystävänsä, Pepe, joka harrasti metsästystä. Pepe oli kesälomansa aikana ajanut paksun vaalean hiuspehkonsa pois ja oli ensi silmäyksellä peräti oudon näköinen sänkipäänsä kanssa.

Krissen ajatukset keskeytyivät, kun oikealta Vähälän talon kohdalta kuului hänen odottamansa ääni, vanhan Ladan römähtelevä käynti ja peltien kolina, ja kohta pihaan kaarsi riemunkirjava auto. Se sai, kuten aina, Krissen hyvälle tuulelle. Niina oli maalannut siihen erivärisiä kukkia ja vaikka jälki oli epätasaista, pensselin vedot paikoin selvästi näkyvissä, se ei haitannut. Ladalla oli sen verran ikää, että sen loppu häämötti, ja siksi kai Niina oli koristanut sen kuin juhlaa varten.

Niinan noustessa autosta Krissen hyvä tuuli vain kasvoi. Niina näytti ommelleen itselleen taas uuden kesämekon, yhtä värikkään kuin autonsa. Siinä katsellessaan Krisse tuli siihen tulokseen, että Niina punaisine hiuksineen ja kirjavine vaatteineen oli kylän mieleenpainuvin hahmo.

Päästyään Niinan sylistä Karoliina kipitti äitinsä luo kädet ojossa. Niina kaivoi kassit autosta ja tuli rapulle Krissen viereen istumaan ja jatkoi juttuaan, jonka alkua Krisse ei ollut kunnolla edes kuullut keskittyessään Karoliinaan, mutta pian hän ymmärsi Niinan puhuvan pellavatalkoista. Niitä Niina oli järjestämässä jo viidennen kerran Huhtalan talon pellolle. Sieltä hän oli saanut vuokratuksi pellavaa varten kohtuullisen kokoisen alan mielestään aika edulliseen hintaan. Lisäksi Huhtala oli kätevästi muutaman kilometrin päässä Toivolantietä eteenpäin valtatielle päin mentäessä.

– …niin ja se olisi sitten vajaan kahden viikon päästä, Niinan ääni jatkoi, kun Karoliina suukotteli Krisseä, kietoi kädet hänen kaulaansa ja likisti pienillä voimillaan.

– Kahden viikon?

– Vajaan. Aloitetaan perjantaina ja jatketaan lauantaina, silloin se on valmista kerättäväksi, niin minä olen laskenut ja arvioinut säätietojen perusteella.

– Pääsen varmasti mukaan, kun pyydän Eskoa huolehtimaan Karoliinasta. Eskoa tai jos hänelle ei käy niin Samppaa.

– Sinulla noita miehiä riittää, on ex-miestä ja ystävää. Miksei Aksu?

– Aksu tulee varmasti mukaan talkoisiin. Saa kai hän tulla?

– Totta kai! Minä en vaan osannut kuvitella häntä mukaan. Tämä teidän erillään asumisenne jotenkin hämärtää sen tosiasian, että sinulla on aviomies.

– Hmmm…, Krisse mutisi hajamielisenä. Jäämättä sen kummemmin miettimään avioliittonsa erikoisuutta hän yhtäkkiä alkoi muistella kahden vuoden takaisia pellavatalkoita.

Silloin tunnelma Huhtalan talossa oli ollut kummallinen. Talkoita edeltäneenä keväänä oli tilalle yllättäen asettunut uusi nainen vanhan emännän Sirkku Helmesmaan ja hänen poikansa Jeren lisäksi. ”Siihen se Essi vain tupsahti tupaan ja sanoi tunteneensa nuorena Jeren ja sitten se alkoi mitellä paikkoja miltei mittanauha kädessä. Jere söi sen kädestä heti, mutta minä en sitä hyväksynyt, Jereä vanhempikin se on ja tukkakin vaalennettu ja se meikki, ei sellainen sovi, ihan tavallisena arkisenakin päivänä kulkee kovassa maalissa”, vanha rouva oli tuhahdellut Ronkaisen kaupalla. Silloin hän vielä kävi itse kaupalla, vähän sen jälkeen Ronkainen alkoi toimittaa hänelle ostokset kotiin.

Olihan se miniän ilmestyminen todellakin vähän kummallinen juttu kaikkien mielestä, siis että nainen tulee ja ottaa komennon kuin itsestään selvästi hänelle kuuluvana. Jere oli alistui komentoon, mutta äiti ei.

Kun senvuotisiin pellavatalkoisiin asti päästiin, oli Jere Helmesmaa jo vihitty Essi Pakkalan kanssa. Jere oli silloin 38-vuotias ja poikamiehenä elänyt äitinsä kanssa tilalla, joskin hän oli saanut muutama vuosi aikaisemmin rakennetuksi itselleen erillisen pienen talon pihapiiriin.

Vanha emäntä halusi edelleen asua liki kartanomaisessa isossa päärakennuksessa. Koko kylä oli olettanut, että asuinpaikat vaihtuvat, kun Jere löytää emännän, mutta niin ei käynyt. Vanha emäntä kieltäytyi muuttamasta. Ehdottomasti. Kylän kalkattavat kielet väittivät, että Sirkku Helmesmaa halusi leikkiä hienoa emäntää ”kartanossaan” eikä luopuisi siitä ennen kuin joutuisi hautaan, että hän istuisi edelleen päivittäin isossa salissa silkkihuivi kaulassaan ja katselisi yli laajojen peltojen ja kuuntelisi jyhkeiden kaappikellojen raksutusta.

– … vanha rouva Helmesmaa järjestää taas päiväruuan, Niina jatkoi rupatteluaan, josta Krisse kuuli vain osan, mutta korva tarttui nimeen, henkilöön, jota hän oli juuri ajatellut.

– Ajattelin juuri vanhaa rouvaa, Krisse totesi. – Mitä hänelle kuuluu?

– Hyvää kuuluu. Hän asuu edelleen päärakennuksessa, ei antanut niissä asumisasioissa miniälle periksi, vaikka oikein puolijulkisesti riitelivät siitä naapurin pihamaalla, sen naapuri-isännän kesäkuisilla syntymäpäivillä runsas vuosi sitten.

– Sitä en ole kuullutkaan.

– Minä taas kuulen kaiken, joskus liikaakin. Iso riita se oli. Kumpikin haukkui toista oikein rumilla nimillä, sellaisilla, etten olisi uskonut vanhan emännän sellaisia nimityksiä tietävänkään. Miniä puolestaan huusi: ”Vanha rypistynyt rusina, joka esittää jatkuvasti hienoa, rikasta kartanonrouvaa!” Vanha rouva vastasi: ”Maalattu lutka… se sinä olet, ja pelkästään Jeren rahojen perässä! Muutenhan olisit sen avioehdon allekirjoittanut!” Riita jatkui pitkään, mutta he siirtyivät vähän sivummalle pikkuhiljaa, kun vanha rouva tajusi muiden kuulevan.

Krisse mietti, peruisiko kokonaan osallistumisensa talkoisiin, sillä riitelyä hän ei jaksaisi kuunnella, mutta hetken mietittyään hän päätyi kuitenkin siihen, ettei voisi jättää Niinaa pulaan. Jokainen käsipari oli talkoissa tarpeen. Aina olisi kuitenkin niitä, jotka eivät lupauksistaan huolimatta tulisi.

– Mitäs Jere tuumi siitä riidasta?

– Siellä se norkoili pihan laitamilla ja yritti olla huomaamaton. Ei se uskalla asettua kummankaan puolelle. Puhuu kai äidille yhtä ja vaimolle toista, jos naiset nyt edes hänen mielipidettään kyselevät.

– Äidillä on rahat ja vaimolla… jotain muuta.

Niina pyrskähti hervottomaan nauruun ja sai Karoliinan siihen mukaan, vaikkei tyttö tiennytkään, mille he nauroivat. Krisse yritti työntää nopeasti mielestään syrjään Huhtalan talon ja sen asukkaat ja keskittyi seuraamaan katseellaan Karoliinaa. Tyttö hyppeli heidän edessään ja taputti käsiään, kikatti tuulen pyöritellessä vaaleita kiharoita

– Sen riidan jälkeen välit ovat kuitenkin parantuneet, Niina jatkoi. – Yhtäkkiä. En tiedä syytä, mutta tunnelma siellä on nyt erilainen ja hyvä niin. He puhuvat toisilleen hyvin rauhallisesti ja sävyisästi.

Krissen mieleen putkahti hankala tilanne, johon he olivat Huhtalan tuvassa joutuneet edellisissä talkoissa. Silloinkin vanha emäntä oli kutsunut talkoolaiset puolen päivän aikaan keitolle. Pöydän ympärillä oli istunut kaksitoista syöjää nauttimassa hyvästä lohikeitosta, jälkiruokana oli ollut täytekakkua ja kahvia. Ja silloin se oli tapahtunut. Vanha emäntä oli seissyt pöydän pääss...