Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Englanninkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Matti Kinnunen yhteistyössä tekijän ja työryhmän kanssa.

Kansi: Maija Vallinoja

Kannen kuva: Taavetti Alin

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26882-6

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Motto

Vuosisatojen ajan on käyty moraalista taistelua niiden välillä, jotka väittivät elämämme kuuluvan Jumalalle, ja niiden, joiden mukaan se kuuluu naapureillemme – taistelua niiden välillä, jotka saarnasivat uhrautumista taivaan haamujen puolesta ja toisaalta niiden, jotka saarnasivat uhrautumista maallisen avuttomuuden puolesta.

Ayn Rand

Esipuhe

TÄMÄ KIRJA SYNTYI kahdesta syystä. Ensimmäinen oli käytännöllinen. Käytettyäni viime vuosikymmenen aikana osan vapaa-aikaani kirjoittaakseni eräänlaista päiväkirjaa – jota ei tulla julkaisemaan vielä moneen vuoteen – olin totuttautunut kirjoittamiseen. Minulta oli kuitenkin loppumassa materiaali, koska kirjoitan nopeammin kuin elän. Toinen syy oli ammatillinen. Koettuani elämäni aikana monta taloudellista kriisiä – vuoden 1987 Mustan Maanantain, pankkikriisin 1991–1994, Venäjän velkakriisin ja LTCM:n konkurssin 1998, Enron-skandaalin 2002, Suuren Paniikin vuonna 2008 ja nyt viimein Euroopan velkakriisin – olin tuohtunut siitä poliittisesti värittyneestä, emotionaalisesta ja ammattitaidottomasta tavasta, jolla viime aikojen finanssikriisejä usein on käsitelty mediassa.

Keskeinen opetus vuosien 2008–2009 finanssikriisistä on mielestäni se, että Milton Friedman ja Anna Schwartz olivat oikeassa 1930-luvun Suuren Laman diagnoosissaan. Ilman heidän työtään vuoden 2008 paniikki olisi voinut muuttua uudeksi suureksi lamaksi. Vaikka finanssikriisi tuotti kärsimyksiä niille, jotka olivat velkaantuneet sijoittaessaan ylihintaisiin arvopapereihin ja kiinteistöihin, ja niille, jotka sen seurauksena menettivät työpaikkansa, tarjosi maailman finanssimarkkinoiden käväisy kuilun partaalla ekonomisteille ja keskuspankeille laboratorion, ainutlaatuisen tilaisuuden testata Friedman-Schwartzin hypoteesi. Ironista kyllä, kuusi vuotta aiemmin vastanimitetty Federal Reserven hallituksen jäsen Ben Bernanke oli Friedmanin 90-vuotispäivän johdosta järjestetyssä Chicagon yliopiston seminaarissa kääntynyt professorin puoleen kunnioittaakseen hänen työtään: ”Kiitos teidän”, hän sanoi, ”Federal Reserve ei tule koskaan enää tekemään samoja virheitä kuin kolmekymmenluvulla”.

Olemme nyt nähneet, että Bernanke – ja Friedman – olivat oikeassa. Yhdysvaltain keskuspankin aktiivinen ja kasvuhakuinen rahapolitiikka yhdistettynä liittovaltion toimenpiteisiin, joilla varmistettiin luottoputken auki pysyminen, taltuttivat paniikin ja palauttivat maailmantalouden kasvun uralle alle puolessa vuodessa. Tätä menestystä seurasi kuitenkin uusi maailmantalouden kriisi, joka sai alkunsa markkinoiden kasvavasta epäluottamuksesta Euroopan valtioiden ja varsinkin Välimeren maiden kykyyn hoitaa talouksiaan ja maksaa velkansa. Kuten yleensäkin, kriisin alkusyy oli taloudellisesti melko vähäpätöinen – Kreikan painoarvo ei sellaisenaan riittänyt ravisuttamaan maailman finanssimarkkinoita. Kun kriisin edetessä kuitenkin tuli ilmeiseksi, etteivät sen hoidosta vastuussa olleet EU-poliitikot, virkamiehet ja keskuspankkiirit olleet tehtäviensä tasalla, epäluottamus ja suoranainen pelko valtasivat markkinat.

Euroopan velkakriisin seurauksena EU:n johtajat, jotka vain vuotta aikaisemmin olivat vannoneet politiikan ensisijaisuuden ja finanssimarkkinoiden taltuttamisen nimeen, joutuivat velkavankeudessaan sopeutumaan pääomamarkkinoiden vaatimuksiin. Kreikan parlamentille saneltiin saneerausohjelma, Espanjassa ja Portugalissa ryhdyttiin vakaviin säästötoimiin ja Italiaan nimitettiin virkamieshallitus, jonka johtoon tuli Brysselin – ja markkinoiden – luotettu mies. Asiassa näytti käyneen lähes päinvastoin kuin oli ollut tarkoitus.

Tässä on tämän kirjan aihe lyhykäisyydessään. Mikä tulisi olla markkinoiden suhde poliittiseen vallankäyttöön ja demokratiaan? Voidaan mielestäni kiistatta osoittaa, että markkinatalous, hyvinvointi, yksilönvapaus ja demokratia kulkevat käsi kädessä. Oma käsitykseni on myös, että yhteiskunnallisiin governance-ongelmiin on yleensä syytä ensisijaisesti pyrkiä löytämään markkinataloudellinen ratkaisu. Syy tähän on ilmeinen: mikä tahansa poliittinen järjestelmä, olkoon se demokraattinen tai autoritaarinen, edellyttää sopeutumista enemmistön tai diktaattorin tahtoon. Markkinoilla on toisin. Siellä jokainen valitsee itse, mitä haluaa myydä tai kuluttaa, eikä sillä tarvitse olla vaikutusta kenenkään muun valintoihin.

Valitettavasti markkinat eivät pysty hallitsemaan kaikkea. Tietyt palvelut, kuten puolustus, laki ja yleinen järjestys, ovat julkishyödykkeitä, joiden tuottamiseen tarvitaan valtio. Vaikka internet luokin aivan uusia edellytyksiä ihmisten välittömään keskinäiseen kaupankäyntiin ja ajatustenvaihtoon, työn ja logistiikan koordinointiin tarvitaan useimmiten myös organisaatioita, kuten yrityksiä. Siksi jopa klassisen liberaalin maailmassa on oltava valtioita ja yhtiöitä, vaikkakin rajoitetusti. Markkinoiden rooli suhteessa politiikkaan ja yritysorganisaatioihin on tämän kirjan keskeinen teema.

Rakentaakseni argumenttini minun on ensin palattava menneisyyteen. Näin pyrin osoittamaan, että parhaimmille yhteiskunnille on aina ollut ominaista tietty vallan tasapaino: muinoin hallitsijan ja hänen maata omistavien vasalliensa välillä; nykyään markkinoiden, yhtiöiden ja politiikan välillä. Pala palalta yritän kuvata, miten nyky-yhteiskuntamme kehittyi ja miten sen perustuslait ja markkinakäytännöt määrittelivät sen menestyksekkään toiminnan edellyttämän tasapainon. Mikään yksittäinen organisaatio tai hallintotapa ei pysty tarjoamaan tällaista ratkaisua. Siksi yhteiskuntamme koostuu erityyppisistä organisaatioista ja hallintotavoista. Oikean tasapainon löytäminen niiden välille on mielestäni tulevan kehityksen avainkysymys.

Eräs taitavimmista taloudellisista kolumnisteista, joskaan ei aina analyytikoista osuvin, John Maynard, lordi Keynes kirjoitti: ”Sanojen on oltava vähän villejä, koska ne muodostavat ajatuksen hyökkäyksen ymmärtämättömyyttä vastaan”. Olen hänen kanssaan samaa mieltä enkä siksi aina noudata akateemisen kirjoitustavan kirjoittamattomia sääntöjä. Tätä kirjoittaessani on kulunut yli 25 vuotta siitä, kun viimeksi suljin professorina yliopiston oven takanani. Liike-elämä on – joskus karvaastikin – opettanut, että määrätietoinen argumentaatio on yleensä tehokkaampaa kuin kohtelias. Toivon, että en ole vienyt tätä ajatusta liian pitkälle.

Moni ystäväni on käyttänyt aikaansa lukeakseen käsikirjoitukseni tai sen osia. Heille kaikille olen suuren kiitoksen velkaa. Haluan tässä erityisesti kiittää Matti Apusta, Tom Berglundia, Bengt Holmströmiä ja Risto E. J. Penttilää heidän kommenteistaan. Alkuperäisen käsikirjoituksen päätin kirjoittaa englanniksi, koska terminologia on minulle siinä tutuin. Haluan kiittää kääntäjääni Matti Kinnusta ja editoinnissa avustanutta Jyrki Vesikansaa siitä, että tekstini on kääntynyt suomen kielelle.

Kirjoitan tätä esipuhetta itsenäisen Suomen suurruhtinaskunnan luojan, kreivi Gustaf Mauritz Armfeltin työpöydän ääressä katsellen Kustaa III:n muotokuvaa ja kirjakaappien päälle sijoitettuja kreikkalaisten filosofien rintakuvia. Olisivatko he olleet kanssani samaa mieltä? Platon ei ainakaan olisi uskonut demokratiaan eikä Armfelt ymmärtänyt markkinoiden asemaa nyky-yhteiskunnassamme. Olen kuitenkin varma, että kysymys siitä, kenelle valta kuuluu ja miten se tulisi jakaa väärinkäytösten välttämiseksi, olisi ollut heillekin perin tuttu.

Åminnessa, 16. tammikuuta 2012

Björn Wahlroos

I. Johdanto

Johdanto

2009 OLI INTIASSA vaalivuosi. Maan kaikkiaan 714 miljoonasta äänioikeutetusta yli puolen miljardin ihmisen odotettiin äänestävän kevään ja alkukesän vaaleissa. Oli luonnollista kutsua Intiaa maailman suurimmaksi demokratiaksi, vaikka yksi puolue, Kongressipuolue, oli hallinnut sitä melkein yhtä mittaa maan jaosta 1947 lähtien 1900-luvun loppuun saakka, ja nyt sen kansanedustajia piti tuoda äänestyksiin Delhin kaupunginvankilasta, missä he olivat kärsimässä tuomioita lahjonnasta. Demokratia yhtä kaikki.

Intiaa väestöltään suurempaa maata, Kiinaa, ei sitä vastoin pidetty demokratiana, ja siihen oli hyvä syy. Kuusikymmentä vuotta Maon valtaantulon ja kolmisenkymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen maata hallitsi yhä Kiinan kommunistinen puolue, vaikka Karl Marx olisi tuskin pitänyt sen yhteiskunnallista järjestelmää hengentuotteenaan. Kiinassa ei ollut koskaan järjestetty valtakunnallisesti merkittäviä vaaleja ja parlamentti, Kiinan kansankongressi, toimi lähinnä hallitsevan kommunistipuolueen keskuskomitean politbyroon kumileimasimena. Siitä huolimatta Kiinan talouskasvu oli vuosikymmenen ajan ollut jopa nopeampaa kuin Intiassa, eivätkä sen markkinat (pankkeja lukuun ottamatta) olleet yhtä tiukassa sääntelyssä ja poliittisessa kontrollissa kuin entisen Raj’n markkinat.

Pekingin politbyroon hiljaiset miehet näyttivät jäljittelevän Singaporen Lee Kuan Yew’n mallia. Lee oli noussut brittiläisen kruununsiirtomaan pääministeriksi 1959 ja maan itsenäistyttyä 1965 hän oli voittanut peräjälkeen seitsemät vaalit. Todellisuudessa hän oli luonut itselleen lähes diktaattorin aseman. Lee siirtyi ...