Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

Is This the Real Life? The Untold Story of Queen.

First published 2010 by Aurum Press Limited.

Copyright © 2010 Mark Blake

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen kuva: © Neal Preston/Corbis/SKOY

Kansi: Jaakko Ollikainen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2011 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26421-7

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Ensimmäinen luku. Kauniit ihmiset

ENSIMMÄINEN LUKU

Kauniit ihmiset

”Kerro sille vanhalle hinttarille, että siitä tulee kaikkien aikojen isoin juttu.”

Bob Geldof yrittäessään houkutella Queenia Live Aid -konsertin esiintyjäksi

”Hello World!”

Lakana yleisön joukossa Live Aid -konsertissa Wembley Stadiumilla Lontoossa

”Minun pitää voittaa ihmiset puolelleni. Se on minun tehtäväni. Sillä tavoin tunnen hallitsevani tapahtumia.”

Freddie Mercury vuonna 1985

On vuoden 1985 heinäkuun 13. päivä, ja eletään aikaa, joka on vaikeaa tietyn vuosikerran rocktähdille. Monet 1960- ja 1970-luvulla huipulla olleet artistit elävät yhä vanhan menestyksensä ja faniensa varauksettoman hyväntahtoisuuden kustannuksella. Eläköitynyttä rocktähteä ei ole vielä keksitty, eikä Pete Townsendin nuoruusvuosien päämäärä ”kuolla ennen kuin tulen vanhaksi” ole koskaan kuulostanut yhtä harkitsemattomalta.

Philadelphiassa ja Lontoossa järjestettävät Live Aid -konsertit liittävät yhteen joukon kaikenikäisiä muusikoita. Heidän yhteinen tavoitteensa on kerätä rahaa Etiopian nälänhädän helpottamiseksi, mutta kyse on toki muustakin. Pelkästään Wembley Stadiumille kerääntyy kahdeksankymmentätuhatpäinen kuulijajoukko, ja satelliitti-tv pitää huolen siitä, että neljäsataamiljoonaa ihmistä yli viidessäkymmenessä maassa saa niin hyvässä kuin pahassakin todistaa konserttien tapahtumia. Osan artisteista saavuttaessa mainetta ja toisten tahriessa sitä tv-katsojat lahjoittavat yhteensä sataviisikymmentämiljoonaa puntaa Afrikan nälkäänäkevien hyväksi.

Muutaman seuraavan tunnin aikana maailmanlaajuinen yleisö näkee huonosti valmistautuneen Bob Dylanin, mitäänsanomattoman Led Zeppelinin ja pyrstösulkiaan toistensa kasvoille heiluttelevat rokkikukot Mick Jaggerin ja David Bowien. Live Aidista tulee käännekohta uransa alkutaipaleella olevalle U2:lle ja Madonnalle, mutta Adam Antin, Howard Jonesin tai Thompson Twinsien pitkäikäisyyden takaajaksi siitä ei ole. 1980-luvun puolivälissä kaikkialta esiin työntyvät ja multiplatinaa myyvät Phil Collins ja Dire Straits eivät koskaan koe mitään suurempaa.

Tämän sekalaisen joukon keskelle astelee rockyhtye, jonka kelloon on kertynyt jo neljätoista pitkää vuotta. Kyseessä on miljoonia puntia tahkonnut yhtye, jonka jäsenet listattiin vuoden 1982 Guinnessin ennätysten kirjassa Ison-Britannian parhaiten palkatuiksi yritysjohtajiksi. Rockia, poppia, funkia, heviä ja jopa gospelia sekoittelevalla häilyväisellä musiikkityylillään se on ehtinyt kirjata tililleen hämmentävän hittibiisien ja -albumien putken. Vaikka bändi tunnetaan häikäisevänä live-esiintyjänä, edes sen hartaimmat fanit eivät olisi voineet arvata, mitä tänään tapahtuisi.

Kello 18.44 televisiokoomikkopari Mel Smith ja Griff Rhys Jones saapuvat lavalle esittelemään seuraavan yhtyeen. Smith näyttelee virkaintoista ylikonstaapelia ja Jones hänen epäonnista apuriaan. Vitsi on hyvin yksinkertainen ja rakentuu sukupolvien välisen vastakkainasettelun varaan. Kaksikon vitsailu siitä, että ”konsertin aiheuttamasta metelistä on tullut valituksia… Belgiassa asuvalta naiselta”, lietsoo yleisöä, vaikka onkin peittyä taustalla viime hetken virityksiä tekevien roudareiden kolistelun alle. Lopulta Smith riisuu poliisipäähineensä, tunkee sen kainaloonsa, ojentautuu seisomaan asentoon ja esittelee ”Hänen majesteettinsa… Queenin!”

Konsertin jälkeen Live Aidin puuhamies Bob Geldof yrittää haastattelussa kuvailla tämän nelihenkisen yhtyeen luontaista omituisuutta. Loikkiessaan pitkin Live Aidin konserttilavaa nelikko näytti Bob Geldofin sanojen mukaan ”epätodennäköisimmältä kuviteltavissa olevalta rockyhtyeeltä”.

John Deacon (Geldofin sanoin ”pidättyväinen basisti”) ottaa paikkansa lavan takaosasta rumpukorokkeen lähettyviltä. Poptähdille tunnusomaisesta pörröisestä permanentista huolimatta Deacon muistuttaa lähinnä sähköasentajaa, joka hänestä olisi tullutkin, mikäli muusikon ura ei olisi ottanut onnistuakseen. Kun yhtyettä oli aikaisemmin päivällä pyydetty tapaamaan Live Aidin kuninkaallisia vieraita Walesin prinssiä ja prinsessaa, televisioiden ääressä olleet tuhannet Queen-fanit olivat hämmästelleet, miksi joku aivan roudarilta näyttänyt mies oli ottanut John Deaconin paikan. ”Olin liian ujo tavatakseni prinsessa Dianan. Pelkäsin nolaavani itseni”, Deacon sanoi myöhemmin ja myönsi, että oli lähettänyt tilalleen Spider-nimisen roudarin.

Brian May (Geldofin sanoin ”hippikitaristi”), jolla on rukoilijasirkkamainen ruumiinrakenne ja kunniavartiossa seisovien sotilaiden päähinettä muistuttava tumma kihara tukka, on näyttänyt suurin piirtein samalta aina yhtyeen alkuajoista lähtien. Tapa, jolla May hillitsee kitarasankareille tyypillisiä maneereja, vaikuttaa luontaisen harkitulta. Kitaransoitto on vakava asia tälle tähtitieteestä väitelleelle filosofian tohtorille ja entiselle luokanopettajalle. Varhaisina vuosina Maylla oli soittaessaan tapana mutista puoliääneen kuin tärkeän pisteen voittamiseen itseään psyykkaava tennispelaaja.

Roger Taylorin kohdalla tulee väkisinkin miettineeksi, kuinka turhautunut hän on joutuessaan viettämään koko työuransa rumpusetin taakse piiloutuneena. Vaaleassa kampauksessaan, aistikkaissa kasvonpiirteissään (kerran hän kasvatti parran, jotta häntä ei jatkuvasti luultaisi tytöksi) ja kiintymyksessään urheiluautoihin ja mallityttöystäviin Taylor on yhtyeen ilmeisin poptähti. Myöhempinä vuosina Taylorin bassorummun takakalvoa on koristanut hänen kasvojensa lähikuva, joka näkyy varmasti kaikkein halvimmillekin paikoille. Vaikka Taylor pysyy konserteissa suurelta osin näkymättömissä, hän ei jää vaille huomiota; Taylorin selvästi erottuva säröinen taustalaulu on varsin tärkeä osa Queenin soundia.

Tekivätpä Freddie Mercuryn bändikaverit seuraavan kahdenkymmenenkahden minuutin aikana mitä hyvänsä, he vievät vain harvoin huomion Geldofin ”šokeeraavaksi” kuvailemalta yhtyeen keulahahmolta. Aluksi Mercury muistutti jonkinlaista glam rock -kukkasta. Mutta ei enää. Hiukset on leikattu lyhyiksi ja kammattu rasvalla taakse; aiemmin käytössä olleet Zandra Rhodesin satiiniluomukset ovat vaihtuneet hihattomaan t-paitaan ja tiukkoihin vaaleisiin farkkuihin.

Mercury on vuosien ajan leikkinyt seksuaalisuudellaan median kanssa kissa ja hiiri -leikkiä, mutta hänen lookinsa on selvästikin lainattu Yhdysvaltojen homopiireissä suositusta Castro Clone -tyylistä.

Lookin kruunaa Mercuryn oikean käden hauista ympäröivä niittikoru ja Freddien tavaramerkki tuuheat viikset, jotka melkein peittävät hänen isokokoiset hampaansa. Eivät kuitenkaan täysin. Pitkin lavaa juoksentelevan Mercuryn korostetut askelkuviot tuovat mieleen balettitanssijan, joka yrittää ehtiä bussiin.

On vaikea kuvitella, että yksikään 2000-luvun levy-yhtiömoguli tai tosi-tv-tuomari uskoisi 38-vuotiaan Mercuryn mahdollisuuksiin popmusiikin maailmantähtenä. Siitäkin huolimatta Mercuryn urassa on enemmän yhteistä tähteydestä haaveilevien nykyteinien kanssa kuin aiemmin on ymmärretty. Kauan ennen Live Aid -konsertteja muuan Farrokh Bulsara -niminen musiikista kiinnostunut taideopiskelija kertoi kaikille, jotka suostuivat kuuntelemaan, että ”hänestä tulisi vielä jonakin päivänä tähti”. Harva uskoi hänen puheitaan.

Huolimatta yleensä järkkymättömästä uskosta omiin kykyihinsä nelikko on täysin tietoinen siitä, ettei paikalla ole pelkästään heidän yleisöään. Näin ollen he eivät sorru samaan leväperäisyyteen kuin jotkut heidän kollegansa. Yhtye on hionut kaksikymmenminuuttista esitystään millintarkasti edelliset neljä päivää, ja soittolistalle on valittu kaikkein vaikuttavimmat kappaleet.

Tehtyään nopean kierroksen lavan ympäri Freddie Mercury istuutuu lavan vasemmassa reunassa olevan pianon ääreen. Yleisö räjähtää, kun hän näppäilee Bohemian Rhapsodyn – olisiko aloituskappale voinut olla mikään muu? – ensimmäisen sävelkuvion ja ristii sitten käsivartensa soittaakseen korkeammat sävelet korostetun teennäisesti. Mercuryn kajauttaessa ilmoille ensimmäisen säkeen yleisö reagoi jälleen. Kappaleen melodramaattisuutta ei vähennä edes se, että pianon päälle ei suinkaan ole nostettu kaunista kynttelikköä, vaan paperisia Pepsi-mukeja ja muovisia oluttuoppeja. Peloton ja tilanteen täysin mukaansa tempaama Freddie laulaa niin koskettavasti, että tuntuu kuin hän olisi välittämässä koko maailmaa järisyttävää uutista. Tänä iltana Queen valloittaa koko Live Aidin.

***

Muu yhtye liittyy mukaan, ja May punoo sekaan barokkimaisen kitarasoolonsa, mutta yhtäkkiä Mercury pomppaa pystyyn, ja ehtimättä kaikua stadionilla liiaksi asti Bohemian Rhapsody katkeaa ensimmäiseen kohokohtaansa.

Freddien avustaja Peter Hince ilmestyy näkyviin ja ojentaa laulajalle tämän välittömästi tunnistettavan rekvisiitan – keskeltä katkaistun mikrofonijalustan.

Mercury hyppelehtii lavan reunalla, sohii käsillään ilmaan, kallistelee päätään ja mutristelee huuliaan. Hänen takanaan Taylor takoo rummuilla Radio Ga Gan, Queenin edellisvuoden hitin, introa. Muodikkaan kuuloinen syntetisaattori ja elektroninen rytmi tekevät kappaleesta eräänlaisen Bohemian Rhapsodyn ant...