Kansi

Nimiö

Tekijänoikeudet

Kansi: Anna Lehtonen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2006 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26430-9

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Motto

Se ikään kuin tapahtui minulle,

mutten elänyt sitä, tungin sen

kirjaan, koska en voinut kokea sitä.

Marguerite Duras, Jokapäiväinen elämä

1

Mies istuu ikkunapöydässä kirja edessään, lasi tyhjänä, ei enää tilaa. Hän on syönyt paistetut ahvenfileet, juonut kaksi pulloa olutta, kahvin ja yhden kalvan. Hän ei enää tilaa, muttei vielä lähde. Kello tulee yksitoista, keittiö meni puolelta kiinni, nurkkapöydässä viiden hengen seurue tekee jo lähtöä.

Hän tuli toistamiseen.

Huomasin miehen jo eilen, vaikka emme puhuneet muuta kuin ne tavanomaiset, hän kysyi suositusta, minä ehdotin härkäruukkua, hän tilasi sen, minä tarjoilin, hän söi, maksoi laskun ja poistui. Hän meni niin kuin asiakkaat tulevat ja menevät.

Mutta kun hän palasi tiesin heti miksi.

Olen ollut töissä yhtä painoa kaksi vuoroa peräkkäin, ja siltä myös tuntuu. Iho on nahkea, jaloilla ei enää kärsisi, ja mielessä valuu pitkä, kylmä suihku.

Menen pöydän luo, tyhjennän tuhkakupin, siinä on vain kaksi pikkusikarin tumppia, annan hänelle mahdollisuuden tilata laskun. Mies nostaa katseensa kirjasta, tilaa vielä yhden oluen. Pahus, hymyilen silti. Nurkasta nousee käsi, seurue tilaa laskua, menen pöydän luo, kaikki yhteen, onneksi jollakulla on muovia, jota vinguttaa. Palaan tiskin taakse, juon jäävettä ja irrotan kengän hetkeksi vasemmasta jalasta. Kassa tulostaa seurueen laskua. Ja sitten on jäljellä yksi, joka lukee ja lukee.

Tai on lukevinaan.

Vien miehelle olutpullon, hän katsoo lähestymistäni, kiitos ja sitten lasku, hän sanoo. Hän näyttää siltä kuin olisi ollut pitkään vailla kastelua, ilmakuivattu ja rasvaprosentti taatusti alle suositusrajojen, vähän klovnin kasvot.

”Missäs olet noin ruskettunut?” kysyn kun nostan kahvikupin ja tyhjän aromilasin tarjottimelle. ”Koko kesän satanut.”

”Afrikassa”, hän vastaa.

Häkellyttävät silmät, varmat, avoimet.

”Pitkäänkin?”

”Vuosia.”

”Lähetyssaarnaaja?”

”Ei”, hän naurahtaa. ”Lääkäri.”

Aika paha, ajattelen ja palaan taas tiskin taakse, otan kolmosen laskun ja saan saman tien kortin mukaani. Lyön kassasta myös hänen laskunsa 43,40, se olisi minulle paljon rahaa, tajuan. Vien laskun ensin hänelle, pieni hymy, ja sitten seurueelle allekirjoitettavaksi. Seurueen loppusumma on mainittava, täydet ruuat ja juomat, muttei se tunnu miltään, kai sen joku firma maksaa. Pöydän päädyssä istuva mies kuittaa laskun ja antaa minulle käteisenä yhdeksän euroa juomarahaa, lasken kolikot tiskin luona ja laitan ne tippikuppiin.

Kello on varttia yli yhdentoista vakuuttaa seinäkellon digitaalinen näyttö, puolelta pudotan valomerkin. Hänen päänsä nousee ja laskee, ihan kuin hän katsoisi silloinkin kun ei katso. Pyyhin tiskiltä rasvaiset sormenjäljet pois. Teen liikkeet tottumuksesta. Olen hinkannut samaa sinkkitiskiä jo vuosia, vaikka ensin ajattelin, että olen vain talven yli. Montako vuotta siitä on, yhtä monta kuin erosta. Tiskiin tulee aina uusia rasvaisia sormenjälkiä, oluttuoppien pyöreitä kehiä, maidolla laimennettuja kahvitahroja. Työ on yhtä sinkkierämaata, paitsi hyvinä iltoina, jolloin sitä tekee vaan.

Laskun päällä on kolme ryppyistä kahdenkympin seteliä, näin kuinka hän kaivoi niitä taskustaan. Hän on siis niitä miehiä, jotka pitävät rahat housuntaskussa. Menen miehen pöydän luo. Hän nostaa päänsä kun kävelen kohti, ei enää lue. Kirja on selin pöytää vasten, en erota sen nimeä. Otan rahat ja vien rahat pienellä alustalla kassan luo, lyön koneeseen, kerään palautusrahat ja kun vien ne takaisin, hän näyttää kädellään että pidä loput.

Nyt en hymyile. Rahasta en koskaan hymyile, niin köyhä en sentään ole.

Palaan tiskin taakse. Juon taas vettä. Päivä on ollut helteinen, sellainen, joita minun lomallani ei ollut ainoatakaan. Viikon katselin mökillä, kuinka sade virutteli ikkunalasia, palasin kaupunkiin, joka päivä satoi, mutta äkkinäisesti, valtavalla voimalla, jotenkin ryöpsähtämällä.

Seurue poistuu ja moikkailee eteisessä, ja kun ulko-ovi avautuu, kuulen kuinka raitiovaunu laskee alas Mäkelänkatua. Kiskojen ja vaunun kitkasta syntyvä ääni kirskuu sisään. Vaikka on pimeää, ilma on lääsyisen hautovaa, ihan kuin etelässä. Pyyhkäisen otsaani, se on kostea.

Ravintola on nyt tyhjä, miehen lasi on tyhjä, hän nousee ja ottaa tuolin selältä mokkatakin, joka on jotenkin kauhtunut nahka, samanlainen kuin hän itsekin. Lyhythihainen khakipaita piirtää selvän rajan ruskettuneisiin käsivarsiin, ranteesta erottuu iso, kompassin näköinen kello.

Hän kävelee tiskin luo jotenkin liian hitaasti, kysyy, kuinka pitkään paikka on auki, sanon että suljen heti kun hän lähtee.

”Valomerkki putosi juuri.”

”En huomannut mitään.”

”Taisi unohtua. Mitä otat?”

”Samaa kuin sinä.”

Hän nojaa tiskiin, jonka sinkkipinta kiiltää, kaadan kahteen lasiin kalvaa, ojennan lasin hänelle ja seisomme nyt vastakkain, tiski välissämme. Nostamme lasit yhä aikaa. Hän seuraa lasin menoa huulilleni, luulee etten huomaa. Hän ei tiedä, että ravintolatyössä ainakin kolmas silmä kehittyy.

”Koska palaat Afrikkaan?” kysyn.

”Huomenna, aamukoneella.”

”Olitko kauan?”

”Viikon, josta puolet nukuin.”

”Sekö riitti?”

Hän naurahtaa taas, ei todellakaan, mutta aikaa ei nyt ollut.

”Nyt ei pysty. Afganistanin jälkeen oli kuukauden loma, milloin se nyt olikaan? On siitä joku vuosi. Olen näitä lääkäreitä ilman rajoja ja lomia.”

”Yksinäisen miehen hommaa?”

”Kutakuinkin… tai on minulla aikuinen tytär. Hän oli seitsemän kun lähdin komennukselle Sudaniin, eron jälkeen se tuntui oikealta, ei tarvinnut kelailla yhtään mitään, kun ei ehtinyt eikä jaksanut… oli koko ajan tarpeen. Piti olla vain puoli vuotta, mutta se vähän venyi. Tytär täyttää pian 22 vuotta.”

”Siis 15 vuotta maailmalla”, sanon.

”Olet nopea laskija.”

”Työ opettaa.”

Tulee hiljaista.

Juon ja hänkin juo. Koneellisen ilmanvaihdon humina erottuu liian selvästi ja irtoan siitä virtapiiristä. Lasken kassan, tai kassa itse laskee itsensä ja minut ulos.

”Eikö siellä jossain pakolaisleirissä ole ankeaa?” heitän kun palaan hänen eteensä.

”Ei, siellä on hyvinkin eloisaa, lapset juoksevat ympäriinsä, ihmiset ovat koko ajan lähellä toisiaan. Enemmän minua ahdisti kun kävelin eilen Espoon keskuksen kaduilla, eikä vastaan tullut yhtään ketään, ei edes koiraa”, hän katsoo ulos. ”Kesäiltana, puoli kymmeneltä, ja oli aavemaisen hiljaista.”

Sitten hän katsoo kohti. Katson takaisin. Hänen suunsa on leveä. En enää näe klovnia, vain jotain surunsekaista. Kassakone hiljenee, vain ilmanvaihto ja verenkierto korostuvat. Nielaisen. Hän nostaa lasin huulilleen.

Nyt minä seuraan sitä liikettä. Olen yhtä aikaa tiskin takana ja hänen suussaan, jossain kielen alla, pehmeässä paikassa.

”Jotenkin siitä adrenaliiniryöpystä tuli riippuvaiseksi, haki uusia tiukkoja paikkoja, eikä mikään oikein pystynyt kilpailemaan sen kanssa”, hän sanoo ja huitaisee kädellään ilmaan.

Mikä on ”ei mikään”?

Jotain pitkäkestoista kaupassakäyntiä, valkoisten muovikassien loputonta pakkaamista autoon, tiettyä toistoa, joka on yhtä mielenkiintoista kuin jauhelihapohjaiset arkiruuat, en tosin tiedä tarkoittiko hän juuri sitä.

”Joskus harmittaa, että jätin luvut kesken.”

”No, mitä sinä jätit kesken?”

”Vain humanistisia nautintoaineita: kotimaista kirjallisuutta ja estetiikkaa.”

Hän hymähtää nautintoaineille. Niin pitääkin.

”Nehän eivät häävisti työllistä”, lisään ja kuulostan isältäni.

Molemmat lasit ovat tyhjät, korjaan ne pois, käännyn hetkeksi selin.

Mies katsoo toimiani, ottaa jo mokkatakin baarituolilta ja epäröi, tekee vähän lähtöä, vaihtaa painoa jalalta toiselle.

Ja juuri silloin teen äkillisen päätöksen.

”Minua ei väsytä, kävelen kotiin, voisimme jutella”, sanon ja lisään: ”Tule teelle”.

Olemme molemmat hetkessä täysin asiallisia. Tässä ei ole kyse mistään muusta kuin satunnaisesta kohtaamisesta ja halusta puhua. Vain puhua. Tyhjennän päivän kassan metallilaatikkoon, jonka suljen avaimella ja työnnän boxin kangaskassiin. Hän lähtee huomenna, emme ehkä tapaa enää koskaan, vakuutan kun vedän takahuoneessa essua pois uumaltani.

Ulos kadulle ja siitä oikealle pankin suuntaan. Ulkona olemme jotenkin ujompia kuin sisällä, puhumme säästä, hänen mielestään ei ole kuuma. Pankin luukulla työnnän rahalaatikon sisään, mies odottaa ulkona kadulla, katson häntä lasikopista kun hän ei huomaa. Pitkä mies, hiusraja koholla, minua vanhempi, luulisin, farkut ja kulunut nahkavyö, takki olalla ja se pokkari takin povitaskussa. Pidän hänen kauhtuneisuudestaan, näkee ettei hän ole säästellyt itseään. Voimakkaat piirteet, silmien alla viivat.

Kävelen miehen vieressä alas Sturenkatua kohti Hämeentietä. Askel sopii. Ohitamme harmonikkaliikkeen, sanon, että se on minun suosikkinäyteikkunani. ”Kurtut ovat kauniissa riveissä.”

Hän vilkaisee ikkunaa, sitten minua, hymyilee vinosti.

”Sinä saakelin horoperse, mee muualle jakaan tavaraas”, joku mies huutaa Legendan edessä naiselleen ja lähtee kadun yli. Nainen nimittää miestä mölyapinaksi ja loppu on yhtä vittua ja perkelettä, kun ryppyporukka selvittelee välejään ravintolan ulko...