Tekijänoikeudet

Copyright © Eppu Nuotio ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kansi: Piia Aho ja Päivi Puustinen

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2004 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-26433-0

Kustannusosakeyhtiö Otava 2012

Motto

»Perhe on kansakunnan hyvinvoinnin mittari.»

PRESIDENTTI URHO KEKKOSEN SALKUN POHJALTA VUONNA 1979 LÖYTYNYT MUISTILAPPU.

Omistuskirjoitus

Kurrelle

1.

Rukoilkaamme, Ilpo sanoo, painaa päänsä ja sulkee silmänsä. Niin tekevät kaikki muutkin. Paitsi Annukka, joka katsoo nuorisopastorin kiharaa tukkaa, ohuita viiksiä ja ristittyjä pitkiä sormia. Ilpon paidan päällä keikkuu suurikokoinen risti. Ilpon ääni on pehmeä. Annukka rukoilee Ilpon nostavan katseensa ja katsovan suoraan häneen. Aamen, Ilpo sanoo ja nostaa päänsä. Ilpon katse tapaa Annukan odottavat silmät. Jumala on olemassa, Annukka ajattelee.

Sinikka itkee vuolaasti. Monet muutkin tytöt itkevät. On rippileirin viimeinen ilta. Tänään saadaan poikkeuksellisesti valvoa puoleen yöhön. Kaikki suunnittelevat valvovansa aamuun asti. Isoset halailevat vuoronperään kaikkia, vannovat pitävänsä yhteyttä. Sovitaan jatkoriparistakin. Yksi viikonloppu syyskuun lopusta, silloin ollaan kaikki taas koolla. Luetaan leiripäiväkirjoja, vaihdetaan valokuvia, muistellaan kesää, puhutaan kaikesta. Ja lauletaan lauluvihko kannesta kanteen.

Aamen, pojat huutavat. Leirikeskuksen vahtimestarin asunnon ikkuna suljetaan. On kesän ensimmäisen rippileirin viimeinen ilta. Vahtimestari tietää, että nyt jos koskaan on pelastuksen hetki. Järvenselän lasinen tarjotin kuljettaa leiriläisten yltyvän metelöinnin kaupunkiin saakka. Annukkaa revitään valokuviin, melkein kaikilla on omat kamerat mukana, Sinikallakin. Ryhmäkuvia pitää ottaa, kaikki kädet toistensa kaulalla, kaikki kasassa, kaikki yhdessä. Tupakuvia, kaverikuvia ja kuvia oman ryhmän isosen kanssa. Katsokaa kameraan, huutaa Ilse, nuoriso-ohjaaja, mutta Annukka katsoo vain Ilpoa.

Ilpo hymyilee Annukalle, Ilpon vasemman silmän alla on pieni laastari. Ilpo sai raamattusuunnistuksella oksan silmäänsä. Annukka heilauttaa hiuksensa pois kasvoilta. Ilpon katse polttelee Annukkaa, paidan alla juoksevat pienet innokkaat vilunväreet. Sinikka heittäytyy Annukkaa vasten ja tärisee. On niin haikeeta, kun loppuu tämä ripari, Sinikka nyyhkii, minä en ole missään ollut näin onnellinen. En varmana kestä kyllä. Miten sitä voi enää kotiin mennä? Tuntuu ihan kummalta, varmaan outoa sitten omassa huoneessa. Saako edes nukuttua kun ajattelee vaan kaikkea. Ikinä en oo tuntenu että kuulun jonnekin niin kun tänne. Nyt se sitten loppuu, mä varmaan kuolen. Tuo Ilpokin on niin ihana. Ei oo ihme, että kaikki tullee uskoon. Painat kädelläs mun kurkusta, Annukka sanoo, en saa henkee.

Täällä on makkaroita jos joku tahtoo paistaa, kailottaa Katri, Lahdesta Varkauteen keväällä muuttanut isonen. Katrilla on punatukkaisen kalvakka iho ja valtavasti pisamia. Tukkaa on niin paljon, että luulisi peruukiksi. Valtava punainen pehko, jota Katri yrittää turhaan hillitä. Katrilla on pyöreät rinnat ja hapsuvyö. Kaikki leirin pojat ovat rakastuneet Katriin ja Katri ymmärtää heitä. Ne näkee minussa mahdollisuuden, Katri sanoo, Jumala kutsuu niitä minun kautta. Se on ihan tuttua. Minä oon Herran lähettiläs. Katrin poikaystävä, Jopi, on jäänyt Lahteen, on siellä ammattikoulussa ja valmistuu autonasentajaksi. Katri kertoi Annukalle käyneensä kaikkein suurimmat kilvoittelut seurustelunsa vuoksi. Alussa suutelukin oli syntiä, mutta nyt raja menee sängyssä. Katri aikoo olla neitsyt naimisiin mennessään. Tietenkin, aviomiehen kuuluu olla ensimmäinen ja viimeinen paratiisiin käyvä. Jopi ei ole uskossa, mutta Katri uskoo Jumalan lähettäneen hänet Jopin eteen juuri siitä syystä. Vielä se kääntyy, Katri sanoo, minä tiiän sen syvällä sisimmässäni. Se on ihan hilkulla jo.

Päiväkirjaansa Annukka kirjoittaa arvelunsa. Annukka on varma siitä, että Jopi tekee mitä tahansa päästäkseen eteistä pidemmälle. Jos on pakko, Jopi tulee vaikka uskoon.

Leirin pojat ovat heti ensimmäisestä päivästä lähtien jahdanneet Katria. Ihan kuin niillä olisi yhteinen sopimus, että kaikki yrittää. Muutama on pudonnut kuolakelkasta aloitettuaan seurustelun jonkun leiriläistytön kanssa. Ne toivossa elävät jonottavat Katrin puheille, laulavat Katrin kanssa, rukoilevat kun Katrikin rukoilee ja menevät uimaan kun Katrikin menee. Ja Katri jaksaa ottaa kaikkia kädestä ja sanoa, että annat vaan elämäs Jeesukselle niin moni asia selviää.

Annukka kuuli mitä pojat puhuivat Katrista. Isokokoinen ja finninaamainen Markku Annukan ja Sinikan luokalta sanoi, että Jeesuskin olis ruvennu runkkaamaan jos olis nähny Katrin.

Annukka kysyy voisiko hän saada puhua Ilpon kanssa vielä hetken aikaa kahden. Annukka katsoo Ilpoa anovasti, on yksi sellainen asia, josta Annukan täytyy saada puhua jollekin. Sellainen asia, jota ei voi kertoa kelle tahansa. Asia, joka painaa Annukkaa. Kiusaa Annukkaa, riivaa ahdistukseen asti. Minä olen yrittänyt karistaa sitä pois, mutta ei. Rukoileminenkaan ei auta, ei vaikka miten olen pyytänyt Jumalalta apua. Jos vaikka vähän aikaa, Annukka kuiskaa, että saisin sanottua ennen kuin pitää lähteä kotiin. Ettei kovetu kiveksi sydämeen. Ilpo nyökkää. Pistän vaan isoset tupiin muiden kanssa. Odota kansliassa.

Hädän hetkellä ei paimen hylkää lammastaan, Annukka ajattelee ja häntä alkaa hymyilyttää. Ilpon farkut ovat kuluneet ja moneen kertaan paikatut. Villapaita on liian iso, venynyt. Ilpo kiskoi sen heti herransiunauksen jälkeen päälleen. Annukankin iho on kananlihalla, mutta se on hyvä vain. Nännit sojottavat kutsuvasti paidan alta ja Annukka on nähnyt Ilpon katsovan niitä huomaamattaan jo monta kertaa. Alkukesän illat ovat vielä viileät. Niissä tuntuu muisto talvesta. Pojat uhmaavat kylmää ja juoksevat vaatteet päällä veteen, Katri kannustaa heitä, lupaa palkita jokaisen uimarin lämpimällä halauksella.

Isosryhmän vanhin, lukion toisluokkalainen Teija, vilkuilee Annukkaa. Se on selvästi mustasukkainen. Haluaisi varmaan itse jutella Ilpon kanssa kahden kesken. Aina se pyörii Ilpon ympärillä. Lainailee sen vaatteitakin. Villapaitakin oli yhtenä päivänä Teijan päällä. Ja Teijan naamalla ihmeen mairea hymy, sellainen ähäkutti kaikki minullapa on Ilpon villapaita ilme. Annukka ei ole nähnyt kenenkään aikuisen käyttävän noin moniväristä paitaa. Ilpon paidassa on neljäätoista väriä, kaikkia violetista oranssin kautta mustaan. Edes Anna-Leena Vainikka ei yhdistele värejä noin rohkeasti, vaikka onkin alkanut käyttää erikoisenvärisiä pitkiä hameita ja flanellipaitoja koulussakin.

Anna-Leena on hennannut hiuksensa punaisiksi ja roikottaa korvissaan suurikokoisia, kiliseviä korvakoruja. Anna-Leena ei kuulu kirkkoon eikä siksi käy rippikouluakaan. Mutta kun Anna-Leena piipahti vierailupäivänä Annukkaa tervehtimässä ja näki Ilpon villapaidassaan, hän kuiskutti Annukan korvaan, että onpa perkeleen ihana pappi. Ja kato sen villapaitaa, takuulla jonkun naisen kutoma. Anna-Leena tahtoi tietää onko Ilpo vapaa, ja Annukka vääntelehti kiusaantuneena. Älä viitsi Anna-Leena, Annukka supisi, mutta Anna-Leena vain yltyi. Kyllä teidän uskovaisten kelpaa. Kato sen takapuolta, ihana! Se on pappi, Annukka sipisi, älä viitti puhua siitä tuolleen. Himot ne on hiirelläkin, Anna-Leena kajautti niin, että kaikki varmasti kuulivat. Siitäs saivat, Anna-Leena sanoi, miettii ne sitä kumminkin. Sitten Anna-Leena nipisti Annukkaa reidestä ja selasi läpi leirin pojat. Puolen tunnin päästä se jo imeskeli yhden kanssa saunan takana.

Annukan reidessä on vieläkin mustelma, Anna-Leenan kynsien jäljet näkyvät selvästi. Kuin muistutus siitä, miten Anna-Leena oli Ilpoa arvioinut. Pappi tai ei, mies se kumminkin on.

Ilpo puhuu isosille, nämä nyökkäilevät. Ilman muuta he hoitavat tupiin vetäytymisen. Ilman muuta on tärkeää, että Ilpo voi puhua Annukan kanssa rauhassa. Ilpo saa kaikki uskomaan itseensä. Minä uskon Ilpoonjumalaan, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan herraan, Annukka ajattelee. Ei mene kauan, Ilpo vakuuttaa isosille, mutta Annukka tietää miten oikeasti tapahtuu. Annukka tietää vielä Ilpoakin enemmän, sillä Annukka on kohta viisitoista ja tietää kaiken.

Annukka vetää kansilian oven kiinni. Eteisaulan sohvalla istuvat yhdet riparilla rakastuneet nuolemassa toisiaan. Niistä näkee mitä ne aikoo. Ne karkaa kohta metsään ja riisuu siellä housut. Ne on päättäneet päästä taivaaseen vielä tänään.

Ilpo sytyttää kynttilän matalan pöydän päälle ja nostaa vaatekasan nojatuolista pois. Kaikki on ihan levällään, Ilpo sanoo, yritin vähän pakkailla. Mä en oo edes alottanu, Annukka hymyilee, mulla on makuupussikin hukassa. Joku lainas sitä eikä oo palauttanu. Aine ei katoa, Ilpo sanoo ja Annukka hörähtää. Mummokin sanoo niin, just samalla tavalla. Mummo tulee konfirmaatioon vaikka se on huonossa kunnossa. Se tahtoo tulla kun mä oon sen ainoa lapsenlapsi. Sinulla on ihan erityinen paikka mummosi sydämessä sitten, Ilpo sanoo ja Annukka nyökkää. Niin varmaan.

Ilpo nostaa kaksi suurta sinistä kuppia pöytään ja kysyy ottaako Annukka teetä. Annukka nyökkää ja istuutuu, taivuttaa oikean jalkansa alleen ja korjaa rintaliiviensä asentoa. Ilpo on Annukkaan selin, laittaa vettä kiehumaan yksilevyiselle matkaliedelle. Annukka miettii minkänäköinen Ilpo on ilman vaatteita. Riisuu yhden vaatteen kerrallaan. Ensin paita. Ilpolla on rintakarvoja, onneksi. Annukka on nähnyt Ilpon paita auki menossa poikien kanssa saunaan. Päällyshousut pois ja Ilpo on jalat paljaina. Annukka on nähnyt Ilpon sääret, kun Ilpo on pelannut jalkapalloa sortseissa. Jalatkin on karvaiset, vain polvien kohdalla on pälvipaikat. Annukka riisuu Ilpon sortsit ja niiden alla olevat alushousut. Ilpo seisoo Annukan edessä alasti. Annukka tuijottaa Ilpon jalkoväliä. Sakeassa karvaviidakossa piileskelevää käärmettä. Sen Annukka tahtoo kesyttää.

2.

Annukka ui kauas. Missään ei näy yhtään ihmistä, järven ympärillä olevat laiturit ovat tyhjenneet, saunojat ovat vaipuneet raskaaseen, uinnin, löylyn ja viinan vahvistamaan uneen. Metsä kuorsaa. Annukka painaa kasvonsa veteen, huuhtoo pois poskien hehkua, silmien karkailevaa katsetta. Vesi ei enää tunnu kylmältä, iho on jo tottunut, lakannut värisemästä. Sydän takoo vieläkin kuin juoksulenkin jälkeen, mutta se ei johdu järvestä vaan elämästä. Tällaista on olla olemassa, Annukka ajattelee, ei vain varjo kodin seinällä.

Yölinnut metelöivät. Ne puhuvat yhteen ääneen, rikkovat hiljaisuutta terävillä huudoillaan. Ne juoruavat ja varoittelevat. Talot katsovat järvelle päin, niiden ikkunat näkevät yksinäisen uimarin, hän hehkuu salaisuuttaan, kuumentaa veden kiehuvaksi. Talot paheksuvat, ne tietävät jo mitä tuosta seuraa. Näkevät saman tarinan joka kesä. Järvi on täynnä poispestyä rakkautta, se rehevöityy kaikesta siitä kaipauksesta, joka siihen upotetaan.

Annukka vetää henkeä, sulkee suunsa ja sukeltaa. Niin pitkälle kuin pystyy, vielä pidemmäs. Hän pärskii pintaan, huohottaa, järkyttää järven tyyneyttä. Annukka yrittää ajatella, ei voi, ei osaa eikä jaksa. Ajatuksenpätkät jäävät ilmaan roikkumaan, niitä ei saa solmittua loppuun asti. Mieli läikkyy liian levottomana. Annukka ui pitkin, täsmällisin vedoin. Hän on hyvä uimari, merkin suorittanut uimamaisteri. Ollut apuohjaajana lasten uimakouluissa jo monena vuonna. Annukka on niin kun kala, Sinikka sanoi leirin ensimmäisen päivän uintitauolla, se pystyy sukeltamaan pidemmälle kun kukaan.

Puolessa välissä selkää Annukka kierähtää kellumaan. Rinnat jäävät vedenpinnan yläpuolelle ja nännit sojottavat kuin sormentyngät kohti Jumalaa. Kun korvat ovat vedenpinnan alapuolella maailma etääntyy, se on suljettu komeroon, se huutaa sordiinon lävitse. Totta on vain yllä aukeava taivas ja veden sylissä lepäävä ruumis. Annukka kuulee itsensä. Kaikkein selvimmin Annukka kuulee veren jyskytyksen ohimossaan. Yöjunan kolkkeen, ahnaan etenemisen pimeissä tunneleissa.

Rakas päiväkirja, Annukka ajattelee ja antaa taivaan himmeän värin pudota silmiinsä, tänä yönä se tapahtui. Leikkimökki kutistui liian pieneksi, palapelin maisema loppui kesken. Annukka on kuvan ulkopuolella, viilettää ilman vartijaa vankilan portista ulos. Kiire on lakannut, maali saavutettu. Enää ei tarvitse hymyillä merkitsevästi, ei lähetellä salaisia viestejä. Enää ei tarvitse pinnistellä, yrittää tehdä puhumalla vaikutusta. Voi lakata etsimästä reikää seinästä. Annukka on uudestisyntynyt.

Tällaiselta se sitten tuntuu, Annukka ihmettelee, erilaiselta kuin ajatteli. Samalla mitättömämmältä ja järisyttävämmältä. Jokin osa haaveesta kutistui kokonaan. Eikä mikään tapahtunut kuten elokuvissa, musiikin soidessa. Mikään ei liukunut vaiheesta toiseen itsestään, kaikki oli jotenkin hankalampaa ja naurettavampaa. Kömpelöä ja töksähtelevää. Hien haju tuntui selvästi, ruumis päästeli pidäkkeettä outoja ja kiusallisia ääniä.

Mutta se, mistä ei tiennyt edes haaveilla, se tuntui melkein pelottavan hyvältä. Se miltä kaikki tuntuu ja missä kaikki tuntuu; ruumiin jokaisessa sieluun kiinnittyneessä säikeessä, mielen koko leveydeltä.

Tällaista rakkaus on. Ihmettä. Täpötäyttä, typötyhjää. Ensin likaa, tahmaa ja sotkee. Ja sitten yks-kaks puhdistaa, spicetspan. Uuvuttaa, näännyttää, melkein tappaa. Sitten suitsait herättää, virvoittaa ja antaa syyn elää. Näin vahvaksi, kaiken kestäväksi rakkaus tekee. Näin heikoksi, huteraksi ja läpinäkyväksi. Kaiken se muuttaa, kaiken se kääntää, kaiken se paljastaa. Rakkaus on lyhytjännitteinen, rakkaus on raivoisa. Rakkaus piinaa, korventaa ja tekee hulluksi. Rakkaus ei koskaan päästä vähällä.

Ole Jumala olemassa, Annukka kuiskaa vihreänä läikkyvään veteen, edes tämän kerran.

3.

Sinikka nousee sängyssä istumaan. Kello on kymmentä vaille neljä eikä Annukka ole vieläkään tullut. Sinikka tietää mistä Annukka puhuu: äidistään. Sen takia se kestää. Annukan äiti on ollut huonossa kunnossa koko kevään, eikä siitä koskaan normaalia ihmistä tulekaan, Sinikan äiti sanoi. Sehän on kuin vanhus, niin hitaasti käveleekin. Jähmeä on ajatuksenjuoksu, ei sanaa saa suustaan. Sinikka katsoo ikkunasta ulos. Kanslian ikkuna on auki ja siellä on vielä valot. Siellä ne istuvat. Annukka ja Ilpo, Sinikka ajattelee poskilihojaan purren. Sinikka tietää, ettei saa enää unenpäästä kiinni. Ajatukset pitävät hänet valveilla. Annukka on sotkenut Sinikan ajatukset, työntynyt Sinikan peiton alle. Annukka lällättää Sinikalle hyttysverkon läpi, astuu luokkakuvasta Sinikan eteen hymyilemään. Uhallaan. Niin kuin aina.

Taidat olla samanlainen kun äitisi, Sinikka sihahtaa ja nostaa jalkansa Annukan vuoteelle. Hänen tekee mieli potkia Annukan vuodevaatteet ryttyyn, leikata ne suikaleiksi, matonkuteiksi. Onneksi Jumala tarttuu Sinikkaa olkapäästä. Sinikka ristii kätensä ja rukoilee. Anna anteeksi pahat ajatukseni, anna minulle voimia ymmärtää Annukkaa paremmin. Siunaa myös Annukan äitiä ja päästä hänet pahasta.

Annukka ei puhu Sinikalle äidistään, ei koskaan. Ei sittenkään vaikka kaikki kaupungissa tietävät millaisia kohtauksia se saa. Isästäänkään Annukka ei puhu, ennen puhui, mutta ei enää. Sinikka tietää silti, mikä Annukan isä on miehiään. Hän on poiminut palapeliin tarvittavat osat kotoaan. Sinikan äiti puhuu Annukan isästä päivittäin. Seuraa tämän uuden Mersun reittejä, utelee Annukalta miksi tämän isän auto on seisonut jo toista viikkoa asemalla. Sinikan isä, Ossi, on kodinkoneliikkeen myymäläpäällikkö ja Rotary. Annukan isä on Leijona ja Vapaamuurari, vaikka se ei olekaan varma, kun sehän on sellainen salaseura, Sinikan äiti sanoi. Yksi on kumminkin varmaa: Annukan isä on Varkauden vihatuin mies ja sillä on naisia joka sormelle.

Sinikan äiti lähetttää Sinikan tiedustelijaksi. Hän tahtoo tietää mitä Lehmuksille kuuluu. Sinikka kysyy, mutta Annukka ei vastaa. Ihan hyvää, Annukka saattaa sanoa, ei muuta. Sinikan äiti hermostuu. Ihan hyvää! Miten niin ihan hyvää, kun Rouva Lehmus on yrittänyt riistää hengen itseltään niiden autotallissa? Menet uudelleen ja otat selvää. Mutta Sinikka ei saa lypsetyksi Annukalta mitään. Annukka ei usko Sinikalle salaisuuksia perheestään, vaikka muuten puhuu kaikesta, on kaiken aikaa jotain mieltä, vänkää vastaan pienestäkin asiasta, osallistuu keskusteluun, sanoo aina viimeisen sanan. On sillä olemista, tyttöparalla, Sinikan äiti sanoo, isänsä on sellainen häntäheikki ja äitinsä hullu. Lehmuksen Annukkaa on siunannut kummilahjoillaan itse vanha vihtahousu. Ei ole hääppöset tulevaisuudenkuvat tytöllä. Vaikka reipashan se on aina ollut tuo Annukka. Sellainen ilopilleri.

Annukka on pihan ilopilleri, luokan ilopilleri, koulun ilopilleri, koko kaupungin iloisin tyttö. Sekin tuntuu Sinikasta pahalta. Annukka on ilopilleri ja Sinikka itkupilli. Iso tyttö ja itket, äiti sanoi, niistäpä nyt nenäsi ja mene huoneeseesi. Rumaa tuolla lailla itkeä tillittää. Sillä lailla on ollut niin kauan kuin Sinikka muistaa. Sinikkaa on moitittu itkemisestä ja Annukkaa kehuttu jaksamisesta. Annukka on aina onnistunut hamuamaan kaiken huomion itselleen. Osannut kiskoa oikeasta narusta. Jos Annukka on kaivannut yleisöä, sitä on aina löytynyt. Jos Annukka on tarvinnut lohduttajaa, sellainen on aina ilmaantunut tarjoamaan olkapäätään. Ja nyt taas. Ei Annukalla Sinikan mielestä ole viime aikoina ollut mitenkään erityisen vaikeaa. Ei ainakaan sillä tavoin vaikeaa, että Annukka apua kaipaisi. Kaikista Sinikan luokkatovereista juuri Annukalla on aina näyttänyt menevän erityisen hyvin.

Ja erityisen hyvin sen jälkeen, kun siirrytiin yläasteelle. Kansakoulussa Annukka oli ollut niin kuin muutkin. Sitten tuli oppikoulu ja tuskin sinne oli päästy niin se jo muutettiin peruskouluksi. Sinikka oli pettynyt, hänestä tuntui, että oli pyritty, jännitetty ja päästy ihan turhaan. Annukka oli tyytyväinen. Peruskoulussa tytöt ja pojat on samassa, Annukka sanoi, ja silloin sillä alkoi mennä hyvin. Se muuttui toisen näköiseksikin, kun pojat tulivat luokkaan. Se alkoi nauraa enemmän. Annukka nauroi kaikelle. Hyvä kun ei tartte mennä isän kyydissä enää kouluun, Annukka nauroi. Ei sitä vahtimista jaksa hullukaan. Teidän isä ajo liikenteenjakajaan, Annukka hihitti, teidän auto on ihan rytyssä. Sinulla on huulirasvaa sieraimiin asti, Annukka hekotti, näyttää kun olis räkää. Pojat kurkkii pukuhuoneen ikkunoista, Sinikka näytä mummohousus! Annukka nauroi ja keikisteli pelkkä pyyhe ympärillään.

Yläasteella Annukka liukuu aina vain kauemmas. Annukka ja Anna-Leena ovat aina yhdessä, välitunneilla ne pitävät pyöräkatoksen luona omaa AA-kerhoaan. Sinikka ei pääse mukaan, vaikka on aina tyrkyllä. Et tietenkään tyhmä, eihän sun nimi ala aalla. Koulun jälkeen Annukka ja Anna-Leena menevät kaupungille, seisoskelevat uimahallin edessä poikien kanssa. Sinikka kävelee yksin kotiin. Illalla Annukka lähtee taas. Sinikka näkee sen ikkunastaan, Annukka vaihtaa vaatteita huoneessaan, orapihlaja-aidan toisella puolella. Annukalla on verhot auki. Sinikka näkee Annukan pitsiset rintaliivit. Hän näkee kuinka Annukka tanssii ja laulaa heitellessään vaatteita sängylle. Annukka tupeeraa tukkansa ja maalaa luomensa vaaleanvihreiksi. Sitten Annukka tulee ikkunaan ja lähettää Sinikalle lentosuukon. Sinikka sammuttaa heti valonsa.

Sinikan vatsaa kouristelee, häntä huimaa. Hän pitää kiinni sängynlaidasta ja nieleskelee. Sinikka toivoo, että he voisivat olla taas niin kuin ennenkin Nukka ja Nikka, parhaat ystävät. Sinikka kirjoitti heistä aineen. Otsikko oli »Minulle tärkeintä». Sinikka suolsi seitsemäntoista sivua Nukasta ja Nikasta, ikuisista siskoista. Sinikasta se oli paras aine, jonka hän on koskaan kirjoittanut. Opettaja ei ollut samaa mieltä. Sinikka sai aineesta seitsemän miinus ja ensimmäistä kertaa Sinikan ainetta ei luettu ääneen luokan edessä. Sinikka itki viikon.

Annukan aine luettiin. Annukka kirjoitti ystävästä, joka uskaltaa mennä ovesta, jossa lukee PÄÄSY KIELLETTY. Sinikka tiesi heti, ettei hän ollut se ystävä. Opettaja sanoi Annukan aineen olevan hieno esimerkki siitä, miten asioista voi puhua myös symbolisella tasolla. Hyvä Annukka, opettaja sanoi ja Annukka niiasi. Kiitos kymppimiikasta, Annukka sanoi ja opettaja nauroi. Anna-Leena ojensi kätensä käytävän yli ja tarttui Annukan käteen. He vaihtoivat kevättalveksi päällystakkeja. Annukka alkoi kulkea Anna-Leenan pontsossa, Anna-Leena Annukan serkun vanhassa tikkitakissa.

Opettajat pitävät sanavalmiista Annukasta. Annukka on oppilaskunnan puheenjohtaja ja luokanvalvojan lapsenvahti. Keväällä Annukka sai hymytyttöpatsaan ja kirjallisuusstipendin. Mutta vielä pahempaa oli kun Annukka ja Anna-Leena esiintyvät yhdessä kevätjuhlassa. He lauloivat kaksiäänisesti Sua lähde kaunis katselen, samanlaiset minihameet päällä, hiukset auki kummallakin ja kummankin korvissa roikkuvat korvikset.

Annukka vie kaiken, Sinikka ajattelee ja liiskaa verta imeneen hyttysen seinään. Tapettiin jää tahra, se ei lähde vaikka Sinikka hankaa yöpuvun hihalla. Tupatarkastuksessa isoset näkevät sen ja Sinikka saa satikutia. Miks sinä sen seinää tapoit. Kato nyt miten ruma jälki. Pitää maalata koko seinä. Sinikka saattaisi sanoa, että tahra on Annukan syy, mutta kukaan ei uskoisi häntä. Ei, vaikka se onkin totta. Sinikkaa suututtaa niin, että hän puree alahuulensa verille.

Annukka on aina tehnyt niin. Tuuppinut tieltään, työntynyt valokuvissa etualalle, varannut itselleen etupenkin linja-autossa ja elokuvateatterissa. Siitä syystä Sinikka vihaa Annukkaa.

Miksi juuri Annukka saa valvoa ja puhua Ilpon kanssa? Se tuntuu ylitsepääsemättömän epäreilulta, aivan kuin Annukka olisi erityisasemassa. Kärpänen työntyy lähemmäs, pärisee lähellä Sinikan korvaa. Sinikka sinkoaa pystyyn ja raivostuu.

Niin kuin muilla ei muka olisi ongelmia. Ilpon juttusille ei ole juuri kukaan päässyt. Jos on ollut jotakin sydämellä, isoset ovat aina olleet siinä välissä. Tai viimeistään on tyssännyt Ilseen, nuoriso-ohjaajaan. Sinikka on yrittänyt vaikka kuinka monta kertaa, hän olisi halunnut puhua monestakin asiasta Ilpon kanssa. Myös Annukasta. Siitä, miltä tuntuu kun paras ystävä kääntää selkänsä ja pettää. Aina on portinvartija käännyttänyt taivaaseen pyrkivän. Ei Sinikka, ei nyt.

Ilpo on vastuussa koko leiristä, Ilse sanoi, Ilpo valmistelee saarnaa, Ilpo tekee raamattutietokilpailua, Ilpo suunnittelee uuden testamentin tuntia, Ilpo rukoilee, pitää aamuhartautta, on käyttämässä lasinsiruun astunutta Kirsi-Marjaa sairaalassa. Ilpo on päiväunilla, Ilpo pitää puhuttelua kansliassa, Ilpo esittelee leiriläisten töitä kirkkoherralle. Ilpo on lenkillä.

Sinikalle Ilpolla ei ole ollut koskaan aikaa. Ei, vaikka Sinikka on miten yrittänyt. Ja nyt sitten. Viimeisenä leiriyönä Ilpo hoitaa Annukan sielua tuntikausia. Annukan ja Sinikan oven takana sihisevät isoset. Hekin tietävät vääryyden tapahtuneen.

Sinikka katsoo huoneen katossa olevaa oksanreikää. Jumala iskee hänelle silmää ja silloin Sinikka tietää mitä hänen on tehtävä. Jumala nyökkää ja heittää lisää löylyä. Sinikka hivuttautuu alas vuoteestaan ja menee kaapille. Ei omalleen vaan Annukan kaapille. Siellä on Annukan nahkapalalaukku. Sinikka avaa vetoketjun, pujottaa kätensä laukun sisälle. Vaatekasojen alla, kaikkein alimmaisena se on. Siinä ei ole edes lukkoa, vain kynä välissä. Sinikka avaa Annukan päiväkirjan kynän kohdalta.

4.

Kaikki olisivat halunneet valvoa ja puhua, mutta kahdelta tuli hiljaisuus. Piti sammuttaa valot ja mennä omiin vuoteisiin. Isoset istuvat käytävässä vahtimassa, ettei kukaan livahda enää minnekään. Annukka näkee heidän yhteen kumartuneet päänsä, heidän aamuauringon valaisemat hahmonsa. Hän ei voi uskoa, että he ovat siellä vieläkin. Eikö niillä pitänyt olla jotkut isosten omat valvojaiset ruokalassa? Ne odottavat minua, Annukka ajattelee, ne ovat kytänneet Ilpoa ja minua, ne ovat istuneet vartiossa, etsineet vastausta mieltään askarruttavaan kysymykseen: miksi Ilpo suostuu valvomaan Annukan kanssa kahden, kuuntelemaan yhden ahdistuneen leiriläisen murheita, vaikka isosilla ja Ilpolla piti olla yhteinen yöpalvelus.

Annukkaa hymyilyttää. Isoset tahtovat kuulla mitä tapahtui. Jos Annukka sanoisi Jeesuksen astuneen hänen sydämeensä, isoset tulisivat joukolla halaamaan häntä. He silittäisivät hänen hiuksiaan, rukoilisivat hänen kanssaan, vakuuttaisivat tukevansa Annukkaa uskon kivikkoisella tiellä. Jeesukselle he antaisivat kyllä anteeksi. Mutta Annukka ei ole tullut rippileirille etsimään Jeesusta vaan poikaystävää, niin kuin kaikki muutkin.

Annukka pyyhkii jalat karkeaan ovimattoon, varpaiden väleihin jää multaa, mutta Annukka ei välitä. Alushousuja ja sukkia Annukka roikottaa kädessään, hän ei ole viitsinyt pukea niitä enää uinnin jälkeen ylleen. Huomenta, Annukka sanoo ja ravistaa vettä hiuksistaan. Vau, mikä aamu. Isoset terästäytyvät, he ojentautuvat tuoleissaan, kurottautuvat täyteen moraaliseen mittaansa. Pöytä on täynnä teemukeja ja pieniä herkkuja. Uskovaisten herätysjuhlat, Annukka ajattelee, ei kaljaa eikä pelikortteja. Jokke, isosista hyväntuulisin, kaupungin jääpallojoukkueen tulevaisuuden toivo, soittaa kitaraa, näppäilee hiljaisia sointuja keskustelun taustaksi. Annukka nostaa kättään ja hymyilee. Good night, sleep tight, don’t let bed bugs bite, sanovat Rotaryjen stipendiaatit.

Isoset katsovat Annukan vettävaluvia hiuksia. Annukka heittäytyy rennoksi. Hän ihmettelee kuinka he valvovat edelleen. Teija sanoo heidän odottaneen Annukkaa. Me ei voida mennä nukkumaan ennen kuin kaikki leiriläiset ovat varmasti vuoteissa. Ootko sä ollu uimassa? Katri kysyy kauhistuneena. Et kai sä hullu oo menny itekses rantaan? Aattele jos olisit hukkunu! Se olis ollu Ilpon vastuulla. Mitä sä oikein ajattelit, viimesenä iltana teet tuommosen? Myö luultiin, että oot vieläkin Ilpon kanssa puhumassa. Ei osattu ees ajatella että oot lähtenyt yksinäs hortoilemaan. Tää on Annukka nyt ihan vastoin kaikkia yhteisiä sääntöjä.

Annukka nyökkää. Niin. Onneks en hukkunu. Hyvää yötä, Jeesus myötä. Annukka menee vaikka Katri pyytää odottamaan. Ennen aamupalaa meet kansliaan, Katri huutaa perään, vihaisena olemattomasta vaikutusvallastaan. Tajuut varmaan itekin, ettei me voija kattoa tätä sormien läpi. Vanhemmilleskin on ilmotettava. Eihän vaan mitään ikävää oo sattunut, Teija vielä yrittää, mutta Annukka ei vastaa. Hän menee huoneeseensa ja sulkee oven perässään. Sille oli kuulkaa sattunu jotain, Teija kuuluu sanovan, me vaan heti aletaan haukkumaan, sehän oli ihan selvästi ihan järkyttyny. Jos se ei oo ollu Ilpon luona ollenkaan. Onhan se voinu tavata jonkun leirin ulkopuolisenkin. Herranjumala, Katri parahtaa, et kai sä tarkota?

Annukka hiipii vuoteelleen, riisuu vaatteet, antaa niiden pudota lattialle. Tupatarkastuspisteiden kerääminen on ohi, muutaman tunnin kuluttua leiri loppuu. Annukka kaivaa tyynyn alta yöpaidan ja pujahtaa peiton alle. Vuodevaatteet ovat kylmät, Annukkaa paleltaa, hän käpertyy sykkyrälle. Puristaa silmät kiinni, hytisee. Heti kun lakkaa kahisuttamasta peittoa ja tyynyä tajuaa Sinikan vuoteesta kuuluvan nyyhkytyksen.

Sinikka, Annukka kuiskaa, itketkö sä? Sinikka ei sano mitään, mutta nyyhkyttää kovemmin, nykivästi, kuin olisi tukehtumaisillaan. Annukka kampeaa ylös, puristaa peiton viitaksi ja hiipii Sinikan vuoteen viereen. Vilkaisee ikkunasta ulos. Aurinko paistaa niin kirkaasti että luulisi, että on keskipäivä. Ilpo seisoo unenpöpperöisenä isosten keskellä päätalon portaiden edessä. Katri ja Teija näyttävät kiihtyneiltä, muut vain väsyneiltä. Älä katso tänne, Annukka rukoilee, mutta Jumala ei kuule. Juuri sillä hetkellä Ilpo näkee Annukan ikkunassa. Sävähtää, vakavoituu entisestään, saa muutkin joukossa katsomaan taakseen. Annukka vetäytyy muutaman askeleen taaksepäin, piiloutuu peiton sisään kuin toukka. Sitten hän polvistuu Sinikan viereen. Mikä sulla on Sinikka? Sano nyt niin päästään nukkumaan. Sä tiedät että mä osaan auttaa sua. Älä viitsi olla vauva.

5.

On tulossa kesän ensimmäinen hellepäivä. Heti aamusta lähtien on tukalan kuuma. Tuparakennuksen ovet on pönkätty auki, kaikki ikkunatkin ovat avoinna, mutta sisällä talossa on silti varmasti kolmekymmentä astetta lämmintä. Leiriläiset tyhjentävät huoneitaan, isoset käyvät muistuttamassa sänkyvaatteiden puistelusta, roskien viemisestä ja lattian lakaisusta. Leirikeskuksen sisäpihalle kasataan reppuja ja laukkuja. Siitä jokainen löytää omansa kun vanhemmat tulevat hakemaan. Ulkona ei istuskele kukaan, on niin pakahduttavaa.

Melkein kaikki kävivät aamu-uinillakin. Sinikka ei. Hän ei voi näyttäytyä uimapuku päällä poikien nähden. Sinikan rinnat eivät mahdu uimapuvun sisään. Sinikka pursuaa yli kaikkien vaatteiden.

Sinikan silmät ovat turvoksissa yöllisen itkemisen jäljiltä. Kaikki isoset käyvät vuorollaan halaamassa Sinikkaa. Kaikki kyselevät mikä Sinikalla on. Sinikka sanoo surevansa leirin loppumista ja isoset lohduttavat toistelemalla oppimaansa liturgiaa: eihän tää Sinikka tähän lopu, kaikki on vasta alkamassa. Me pidetään yhteyttä koko ajan, me tavataan aina lauantaisin nuortenilloissa, konfis on vielä edessä ja jatkorippis ja sähän tuut tietenkin isoskoulutukseen. Sinikka korjaa pinnejään, hänen hiuksensa ovat keskipään jakauksella. Pinnit molemmin puolin kiitorataa. Vedet noruvat pitkin Sinikan punakoita kasvoja. Sinikka ei saa edes nyökätyksi, hän hytkyy itkun ja salaisuutensa voimasta. Hengitys pakkautuu nieluun, tulee ulos tärisevinä aaltoina. Sinikan kaulapussissa on virsi...