Omistuskirjoitus

Manille, Emilille ja Moalle

Ensimmäinen osa

ENSIMMÄINEN OSA

Karhu nukkuu

karhu nukkuu

talvipesässään

Ei ole vaaraa kellään

näin sitä leikitellään

Karhu nukkuu

karhu nukkuu

Eipäs nukukaan

LAUKAUS KAIKUI HUONEESSA vain sekunnin ajan. Sitten oli hiljaista, aivan hiljaista. Hän ei huutanut, hän ei päästänyt ääntäkään.

Ei edes silloin kun hän osui lattiaan.

Huomasin tuijottavani seinää. En häntä. En kaikkea sitä verta. En katsonut vaimoani, joka makasi keittiön lattialla verinen reikä rinnassaan. En nähnyt miten elämä pulppusi hänestä. Ihan totta, en todellakaan katsonut. En nähnyt miten hänen jalkansa alkoivat täristä, vaikka tunsin heikot nykäykset jalkaani vasten. Liike jatkui minun ruumiissani. Muistan että olin vähällä kompastua, horjahdin ja otin tukea tiskipöydästä. Niin minä luulen.

Kuulin jotakin. Ehkä se oli minun oma ääneni, vai tuliko se hänestä? Korahduksen, rykäisyn syvyyksistä. Hänen toinen jalkansa iski pohkeeseeni ja tunsin miten lämmin hänen ihonsa edelleen oli paljasta säärtäni vasten. Sitten hän ei enää liikkunut. En muista sitä ihan varmasti.

Mutta sen muistan, että otin pyyheliinan; vanhasta tottumuksesta käteni tiesi tarkalleen missä se roikkui. En katsonut asetta kun panin sen pyyheliinalle ja pyyhin pistoolini huolellisesti puhtaaksi sen kummempia ajattelematta. Hankasin pois kaikki jäljet. Koko ajan varoin katsomasta lattialle. Ei, sinne minun ei pitänyt katsoa.

Sen sijaan minä tuijotin seinää. Tapetin kukkakuviosta huolimatta näin selvästi seinään tulleen reiän. Luoti, joka oli tehnyt sen reiän, oli tappanut vaimoni.

Sunnuntai 20. huhtikuuta

Jonoa on kadulle asti. Kymmenen kärsivällistä pariskuntaa odottaa pienen talon puutarhassa ja rappusilla. He vetävät jalkoihin sinisiä muovisuojuksia ja selailevat esittelylehtisiä, joita kiinteistönvälittäjän apulainen jakaa.

Ikkunoista näkyy, että talon sisäpuolikin on täynnä näyttöön tulleita ihmisiä.

Maria Allende huokaa syvään ja kääntyy takapenkillä istuvaan mieheensä Tobias Anderssoniin päin.

–Saamari sentään. Jätetäänkö tämä väliin?

–Ei! Sehän näyttää tosi hienolta.

Maria jarruttaa ja takana oleva auto tööttää vihaisesti. Hänen edessään toinen autoilija alkaa peruuttaa voidakseen pysäköidä taskuun vastapäätä taloa. Lukuisia muita autoja on jätetty huolettomasti puoliksi ojaan ja muiden talojen pihateille.

–Täällähän on täysi kaaos. Ei täältä löydy paikkaa autollekaan. Tuossa näytössä on varmaan sata ihmistä.

–Älä viitsi. Voimmehan me mennä vaikka vuorotellen. Sitten meidän ei tarvitse ottaa Almaa autosta.

Tytär istuu etuistuimella Marian vieressä ja nukkuu suu puoliksi auki, tutti kevyesti huulten välistä roikkuen. Pikkuinen kuorsaa heikosti. Pitkät silmäripset varjostavat keväänkalpeita poskia, suupielessä on vähän kuivunutta sylkeä.

Maria katsoo taustapeilistä hopeanhohtoista mersua joka tööttää taas. Hän miettii toivooko sen kuljettaja todella, että hän ajaisi suoraan edessään olevan auton perään.

Hän vilkuilee ihmisiä, jotka jonottavat päästäkseen talon esittelyyn. He ovat viikonloppuvapaalla ja näyttävät rennoilta, mutta silti heillä on kaikilla merkkivaatteet päällä.

Talosta tulee nainen lyhyessä turkisjakussa ja baseball-lippiksessä; hänen huulensa ovat huolellisesti maalatut ja käsilaukku on täynnä pieniä LV-logoja. Hänen rinnallaan kulkevalla miehellä on toppaliivi villapaidan päällä ja tyytyväinen hymy. Mies kumartuu ja kuiskaa jotakin kiinteistönvälittäjän apulaiselle, joka tekee nopeasti merkinnän lehtiöönsä.

–Ihan totta, Tobbe, ei meidän kannata. Näetkö millaista väkeä täällä on? Tarjoukset nousevat pyydetystä vähintään puoli miljoonaa kruunua, ehkä jopa 700000. Lähdetään heti kun päästään.

–No voi helvetti. Sinähän tänne halusit tulla!

Tobiaskin kuulostaa entistä ärtyneemmältä. Maria ei tiedä johtuuko se takana tööttäävästä Mercedeksestä vai Marian kielteisestä suhtautumisesta, mutta Tobiaksen lause sekä alkoi kovaäänisellä huokauksella että päättyi sellaiseen. Jottei Marialta vain jäisi huomaamatta, että hän on Tobiaksen mielestä mennyt liian pitkälle.

–En kai minä voinut tietää että puoli Tukholmaa on kiinnostunut samasta talosta.

–No ei kai siinä ole mitään ihmettelemistä. Vasta remontoitu omakotitalo Nackassa, useampia uimarantoja polkupyörämatkan päässä, iso puutarha lounaan puolella, kaikki puulattiat tallella ja vasta hiottu. Pakko nähdä!

Tobias lukee ääneen kynällä ympyröityä ilmoitusta Dagens Nyheterin asuntoliitteestä, joka on lojunut takapenkillä hänen vieressään.

–Niin niin, mutta asuinpinta-alaa on vain 80 neliötä. Kuinka monelle kelpaa niin pieni?

–Aika monelle näköjään.

–Niin mutta me emme nyt kuitenkaan kuulu heihin. Emme enää.

–Kai me voisimme vilkaista ennen kuin lähdemme.

–Ei.

–Kyllä.

Tobias on jo avannut oven. Auto takana tööttää vielä kerran.

–Se vie kuitenkin jokusen hetken. Yritä kääntää auto niin minä teen vain pienen kierroksen.

Maria näkee miten Tobias potkaisee kengät jalastaan oven ulkopuolella ja onnistuu hymyillen ohittamaan jonon. Edessä oleva auto on vihdoinkin saanut pysäköityä. Maria ajaa sen ohitse etsimään paikkaa jossa voisi kääntyä.

Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin. He ovat yrittäneet herättää Almaa, joka roikkuu puolittain unessa isänsä olkapäillä. Maria raapustaa heidän nimensä ja osoitteensa välittäjälle, joka toivottaa heidät tervetulleeksi 97 neliön rinnetaloon Tyresössä. Heitä vastaan tulee toinen pariskunta, joka nyökkää välittäjälle, mutisee kiitokset ja lähtee.

Maria ja Tobias näkevät olohuoneen avoimesta terassinovesta puutarhahuonekalut ja grillin. Ja he kuulevat selvästi, että talon ”hyvin hoidettu pieni puutarha” sijaitsee kivenheiton päässä kaupunkiin johtavasta moottoritiestä.

Välittäjä vastailee hiukan väsyneesti heidän kysymyksiinsä talosta eikä ole huomaavinaan, että hänen on pakko huutaa jotta ääni kuuluisi liikenteen meteliltä.

–Kolmea lajia ruusuja. Ne kukkivat vuorotellen koko kesän ajan. Nyt sitä ei näy, mutta puutarha on ihanan vihreä ja kaunis toukokuusta syksyyn. Kun puut ovat lehdessä, moottoritien ääni ei juurikaan kuulu. Ja täällä on huippuhyvä päiväkoti vain viidentoista minuutin matkan päässä.

He tekevät kierroksen näön vuoksi ja nyrpistävät molemmat automaattisesti nenäänsä astuessaan pohjakerroksen märkähuoneeseen. Hometta. He hymyilevät ja pyörittelevät silmiään, kuiskailevat toisilleen.

Tirskuen he palaavat rappusia ylös ja palauttavat mapin kuvineen ja selostuksineen yksinäiselle välittäjälle.

–Tahtoo leikkikalun.

Alma polkee päättäväisesti pientä jalkaansa Marian vieressä McDonald’sin kassalla. Maria nyökkää poissaolevana ja pörröttää Alman tukkaa, nostaa katseensa ruokalistaan ja yrittää selviytyä huutavan nälän ja lisääntyvän ällötyksen yhdistelmästä, jota hän aina tuntee täällä. Hän haluaa ranskalaisia, McFeastin, pirtelön ja omenapiirakkaa vaikka tietää miten pitkään friteerausöljyn ja salaattikastikkeen maku viipyy suussa.

Samalla hän yrittää vaientaa sisäisen äänen, joka ivaa häntä siitä että hän ylipäätään astuu tänne jalallaan. Hän, joka ennen vannoi pyhästi ettei hänestä koskaan tulisi mitään Happy Meal -äitiä. Joo, justiinsa. Hän sukeltaisi pöydän alle jos joku hänen tuttunsa kulkisi parkkipaikalle antavien suurten ikkunoiden ohitse. Amerikkalainen superkaupallinen McDonald’s on kiellettyä maaperää.

Herranjestas, heillähän on ystäviä jotka ovat boikotoineet hampurilaispaikkaa, osoittaneet mieltään sitä vastaan ja keränneet nimiä, ehkä jopa heittäneet jokusen katukiven ikkunaan. Eikä Maria halua jäädä kiinni itse teossa hampaat iskettyinä BigMaciin ja röyhtäistä avuttomia argumentteja puolustuksekseen. Kun kyse on niin yksinkertaisesta asiasta kuin mikä on kätevintä Marialle ja hänen perheelleen.

Tobias on varannut pöydän ja huutaa Alman luokseen, huhuilee Marialle haluamistaan lisäannoksista ja ekstroista. Tobiaksen auttaessa tyttäreltään takin ja myssyn Maria näkee miten huppari kohoaa litteän karvaisen vatsan yli, miten farkkujen vyötärö roikkuu kapeilla lanteilla. Hän ei voi ymmärtää miten Tobiaksen vartalo pysyy tuollaisena kaikista hampurilaisista huolimatta.

–Käydäänkö katsomassa tämäkin talo ennen kuin mennään kotiin?

–Koska näyttö on?

–Tunnin kuluttua.

–Jaksetaanko me?

–Se näyttää niin hienolta.

–Siksi juuri.

–Lopeta.

–Mutta tajuatko ollenkaan, miten väsynyt minä olen häviämään tarjouskilpailuissa vain koska joku copywriter Södermalmilta on myynyt kolmionsa neljällä ja puolella millillä ja tarjoaa satatuhatta kruunua enemmän kuin mitä me ikinä pystyisimme tarjoamaan? Miten väsynyt olen käymään näytössä toisensa perään ja toivomaan koko ajan että ehkä juuri tästä talosta tulee meidän kotimme? Toivomaan että meidän rahamme riittävät, suunnittelemaan huonejärjestystä, kalustusta ja sisustusta…

–Mutta eihän sellaist...