Kordelinin säätiö on tukenut tämänromaanin viimeistelyä

© Tero Somppi ja Myllylahti Oy

ISBN 978-952-202-358-2 (Sidottu)

ISBN 978-952-202-367-4(e-kirja, epub)

Myllylahti Oy

Espoo 2012

Kirjassa esiintyvät henkilöt ovat mielikuvituksen tuotetta.Mahdolliset satunnaiset yhteydet todellisuuteen ovat vain sattumaa.

Tulee vastaanotolle ruhjeiden vuoksi.

Potilas kertoo kaatuneensa kotonaan keittiöjakkaran kanssa, kurottaessaan astioita kaapista. Vasen ranne on turvonnut ja aristava. Liikelaajuutta vaikea arvioida aristuksen vuoksi. Röntgenkuvissa ei kuitenkaan näy murtumaa. Hermostatus normaali. Kyseessä saattaa kuitenkin olla ligamenttivamma. Nyt ensin seuranta, kontrollinoin kuukauden kuluttua. Tarvittaessa myöhemmin magneettikuvaus mahdollisen ligamenttivamman selvittämiseksi.

Rannevamman lisäksi todetaan useita mustelmia raajoissa ja selässä. Potilaan mukaan ne ovat myös saman kaatumisen seurausta. Osa mustelmista on kuitenkin jo selvästi kellastuneita ja vanhemman oloisia. Kysyttäessä potilas kuitenkin kiivaasti kiistää pahoinpitelyn mahdollisuuden. Ei ole halukas jatkamaan keskustelua aiheesta. Palataan tähän tarvittaessa seurantakäynnillä.

2.

Vanhempi rikoskonstaapeli Mikko Vuori havahtui herätyskellon vaativaan huutoon ja kurotti vaientamaan rauhanhäiritsijän. Hän käänsi kylkeä laiskasti ja jäi kuulostelemaan olotilaansa. Päässä jyskytti kyllä jälleen, mutta ei nyt aivan erityisen pahasti tänä aamuna. Suussa maistui taas legendaarinen kissan kusi, vaikka Mikko ei voinutkaan käsittää kuka sitä mukamas oli joskus maistanut, että pystyi asiaa asiantuntevasti analysoimaan. Tämä suussa oleva tuntemus oli joka tapauksessa ainakin yhtä viipyilevä, kuin halvimmista halvin viini Alkon esitteessä. Epäselvä makuongelma hoituisi kyllä hammastahnalla, joten ei syytä huoleen senkään asian suhteen, Mikko yritti piristää itseään, vaikkei vielä uskaltanut edes harkita ylösnousemusta.

Mikko raotti silmiään ja katseli vaakatasosta sotkuista makuuhuonetta. Lattialla lojui tyhjiä pulloja, edellisten viikkojen vaatteita ja nurkassa kainalokotelo, josta pilkotti pistoolin perä. Loistava ja aselakia kunnioittava tapa säilyttää virka-asetta, Mikko tuli ajatelleeksi, varsinkin kun sitä ei olisi ylipäätään pitänyt edes tuoda kotiin. No eipähän taloudessa ainakaan enää ollut lasta jota suojella vaaroilta, Mikko huokaisi syvään ja etsi asennon, jossa olo oli kaikkein siedettävin. Vasen käsi oli tarkasti aseteltu pään taakse, oikea puolestaan retkotti tuntemattomien krapulatieteiden mukaisesti alas sängystä. Mikko päätti rauhassa odotella olon paranemista. Mitään kiirettä ei ollut, eikä yhtään hyvää syytä ponnahtaa reippaana uuteen päivään.

Tunnin mittaisen elämää haaskaavan makailun jälkeen Mikko pakotti itsensä ylös ja kurotti ensitöikseen lattialta Jack Daniels -pullon, jonka pohjalle oli edellisillasta jäänyt pieni liru.

– Hyvästi selvä päivä, Mikko mutisi ja valutti pullon vähät antimet kurkkuunsa. Hän mietti millaiseksi säälittäväksi reppanaksi oli muuttunut. Jos hänestä joskus kirjoitettaisiin joku roskaromaani, hän olisi se kaikkein kliseisin alkoholisoitunut ja perheensä menettänyt poliisi. Seuraavaksi hän varmaan saisi potkut töistä ja alkaisi epäonnistuneeksi yksityisetsiväksi, Mikko naurahti lähinnä hysteerisesti.

Viskihuikan välittömiä myönteisiä terveysvaikutuksia sängyllä analysoinut Mikko havahtui puhelimen sointiin. Teräsbetonin ”Maailma tarvitsee sankareita” ehti jo kertosäkeeseen asti, ennen kuin Mikko onnistui löytämään vanhan Nokiansa epämääräisen vaatekasan alta. Soitto tuli tuntemattomasta numerosta, tosi lupaavaa Mikko irvisti. Hän odotti edelleen aina puhelimen soidessa Ninan vihdoin soittavan, mutta oli pettynyt viime kuukausien aikana jo satoja kertoja, ellei tuhansia. Koottuaan itsensä vastauskuntoon Mikko painoi värittömäksi kulunutta nappia, jossa oli ennen ollut vihreän luurin kuva.

– Vuori, Mikon ääni oli käheä ja kieli tuntui tarttuvan kitalakeen.

– Lissu tässä hei, Mikon täti totesi aivan kuin soittelisi kummipojalleen säännöllisesti. He eivät tosiasiassa olleet jutelleet ainakaan vuoteen, vaikka täti asui Kulosaaressa vain vartin ajomatkan päässä Mikon Vuosaaren Aurinkolahdessa sijaitsevasta kaksiosta.

– Ai moi, Mikko yritti kuulostaa pirteältä.

– Hyvääkö kuuluu? Liisa Vuori kysyi, mutta ei yrittänyt edes teeskennellä odottavansa vastausta. Hän jatkoi jo seuraavaan aiheeseen: – Kuule, sinä kun olet oikea rikospoliisi… minä olen todella huolissani eräästä ystävättärestäni.

– Ai? Mikko sai todettua ja jäi odottamaan jatkoa, jota tädin tuntien oli luvassa erikseen pyytämättäkin. Päänsärky ei ainakaan helpottunut Lissun äänen kuulemisesta. Täti puhuikin niin huolitellusti, että Mikkoa ärsytti. Hän tiesi kyllä hyvin miksei jokapäiväinen työmatka Kulosaaren ohi koskaan johtanut yllätyspoikkeamaan tädin luona.

– Elina on minun rakas ystäväni vuosien takaa. Hän asuu tuossa kadun toisella puolella ja voin kertoa, että hänen kotiolonsa ovat aivan järkyttävät.

– Ai millä tavalla? Mikko kiinnostui tahtomattaankin kaikesta mikä vei edes hetkeksi ajatukset pois omasta elämäntilanteesta.

– Ei hän ole koskaan suoraan sitä myöntänyt, mutta mies hakkaa ja vainoaa. Kylään naapurin luoksekin pitää tulla salaa silloin kun mies on poissa kotoa.

– Onko sulla varmaa tietoa siitä väkivallasta? Mikko peräsi.

– Kerran hän pakeni kotoaan tänne naama veressä kun mies oli sammunut. Sen jälkeen minä olen ollut sellainen luottohenkilö, jonka hän päästää kulissiensa sisäpuolelle, mutta ei me siitä aiheesta puhuta, ei koskaan, se on aivan liian kova häpeä.

– Sen sun kaverin, Mikko aloitti vastalauseensa, mutta muisti hämmästyksekseen nimenkin. – Sen Elinan pitäisi käydä laitoksella tekemässä rikosilmoitus miehestä, muuten me ei voida tehdä asialle…

– Ei hän sitä uskalla tehdä, ei ikinä, Lissu puuskahti kuin Mikon typeryyden lyömänä ja jatkoi: – Mutta en minä sitä tässä soitakaan. Luulen, että nyt on tapahtunut jotain kauheaa, että Elinalle on sattunut jotain vakavaa. Elinan puhelin ei ole päällä.

– Ei se vielä tarkoita mitään, Mikko vähätteli. – Akku voi olla loppunut.

– Ei Mikko, sinä et nyt ymmärrä, täti valisti kummipoikaansa. – Elina ehdotti jokin aika sitten sellaista turvaverkkoa, että hän laittaa aamuisin yhdeksältä tekstiviestin ”kaikki ok”. Nyt sellaista ei ole tullut ja minun pitäisi hankkia apua. Elina puhui huonosta terveydestään, että jos viestiä ei tule niin hän on voinut saada vaikka kohtauksen, mutta oikeasti Elina on kyllä ihan terve. Aviomies on nyt vihdoin mennyt liian pitkälle ja tehnyt jotain kamalaa.

– Mitä jos se ei vaan muista tai on lähtenyt matkoille? Mikko ehdotti vaistomaisesti. Samalla hän mietti, miksei täti ollut sitten soittanut vaikka ambulanssia, jos tekstaria ei kerran ollut kuulunut sovittuun aikaan ja kaveri oli puhunut terveysongelmista. Mitä täti kuvitteli hänen voivan tehdä asialle? Soittavan ovikelloa ja juoksevan pidättämään miehen pelkkien kuulopuheiden perusteella? Koko tekstarisysteemi tuntui melkoisen omituiselta järjestelyltä kaiken kaikkiaan, Mikko päätteli.

– Kyllä sinä varmasti tiedät, millainen perhehelvetti voi olla, täti onnistui kuulostamaan siltä kuin Mikko olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti. Täti ei arvannut veljenpoikansa elävän omanlaisessaan helvetissä. – Poliisina olet varmasti nähnyt vuosien varrella yhtä sun toista kamalaa.

– Poliisina, Mikko tarttui siihen oljenkorteen, – mä en voi tehdä mitään ilman asianomistajan tai hänen omaistensa rikosilmoitusta.

– Mikko Mikko, täti torui nyt häntä kuin pikkupoikana. – Kyllä sinä nyt aina voit ottaa selvää asioista, sehän on teidän velvollisuuskin virkamiehinä. Ja kyllä sekin mies sentään poliisimerkkiä säikähtää. Menisit käymään siellä.

– En mä voi mennä ihmisten koteihin noin vain, Mikko vastusteli ja ajatteli, ettei täti tainnut ymmärtää miten vähän poliisia jossain piireissä pelättiin, tai edes kunnioitettiin. Hän yritti kuulostaa päättäväiseltä. – Eihän se mulle vastais vaikka asia olis miten, eikä mulla ole mitään perusteita mennä sisään katsomaan.

– Perusteita ja perusteita. Sinulla on minun sanani siitä, että jotain on vialla, Lissu tuhahti. – Kai sinä nyt tätiin luotat, en minä turhasta soittele. Muista, ettei tekstiviestiä ole tullut.

Olisit helvetti soittanut vaikka hätäkeskukseen ihmetarinoinesi, Mikko ajatteli kiukuissaan, mutta tiesi pääsevänsä helpommalla jos tekisi edes jotain tädin mieliksi.

– Kerro se osoite ja ystävän nimi, Mikko kurotti yöpöydältä muistivihkonsa.

– Hyvä, että joku sentään välittää, täti huokaisi helpottuneena. – Elina Lappalainen ja mies on julkkisliikemies Aapo Lappalainen. Molemmat koristavat joka viikko Seiskan, Hymyn ja iltapäivälehtien juorusivuja, täti selitti ja lisäsi kiireesti: – Minä en niitä lue, mutta kansikuvat tulevat silmille ruokakaupassakin. No joka tapauksessa he asuvat tuossa minua vastapäätä numerossa viisitoista…

– Ok, Mikko kirjoitti osoitteen ylös. Jos täti oli oikeassa, ehkä Seiska vaihtuisi sitten Alibin otsikoiksi, Mikko ajatteli hirtehisesti. Hän muisteli joskus kuunnelleensa henkilöstöruokalassa talousrikospuolen tarinoita miehen hämäristä itäbisneksistä. Kipeää päätään vaivaamalla Mikko onnistui palauttamaan krapulaiseen mieleensä sen, että Aapo oli alun perin rikastunut Neuvostoliiton romahtamisen yhteydessä, alkamalla myydä länsivaatteita itänaapuriin. Kysyntä oli rajojen avauduttua ylittänyt tarjonnan ja Aapo oli onnistunut rakentamaan Moskovaan ja Pietariin todellisen yritysimperiumin.

Miehen bisnekset olivat laajentuneet käsittämään kaikkea rakennusalasta luksustuotteiden vientiin. Sellainen ei Venäjällä yksityiseltä toimijalta yleensä onnistunut ilman järjestäytyneen rikollisuuden kanssa tehtyä yhteistyötä tai ainakaan ilman heiltä ostettua suostumusta tai suojelua. Kyseessä oli melko kova tekijä, jos onnistui menestyksekkäästi pelaamaan idän suuntaan pari vuosikymmentä ja pysyttelemään pinnalla siellä odottelevissa upottavissa soissa.

Lissu-täti oli asunut jo Mikon lapsuusvuosista asti perheensä eli Mikon isänkin vanhassa kotitalossa. Rapistunut puutalo oli ajalta, jolloin Kulosaari oli ollut melkeinpä maaseutua, kaukana lahden takana pilkottavasta kasvavasta kaupungista. Siihen aikaan, ennen sotia siellä oli kolistellut puinen Jumbo-raitiovaunukin, jolla hienosto oli matkustanut kaupungille ja aina Munkkiniemeen asti. Jos Mikko nyt muisteli oikeaa taloa kadun toisella puolella, niin Aapon hulppean palatsin rakentamisen oli täytynyt maksaa jo aikoinaan miljoonia. Sellaisia palatseja ei Suomessa ollut montaa. Tonttimaakin kuului sijaintinsa puolesta varmuudella Suomen kalleimpiin.

– Kysyin, että mitä meinaat tehdä? Lissun vaativa ääni kuului puhelimesta ja palautti Mikon tähän aamuun.

– Mä tsekkaan taustatiedot nyt ainakin, Mikko ehdotti.

– Koska? täti kuulusteli.

– Heti kun mä ehdin työpaikalle.

– Menetkö sinä sunnuntaina töihin?

Onko nyt sunnuntai ja miksi helvetissä herätyskello sitten soi, Mikko ajatteli ja onnistui vain vaivoin pitämään suunsa kiinni ja pohdintansa omana tietonaan.

– En ollu menossa, Mikko muotoili. – Mutta sä pyysit multa juuri apua.

– Ne taustatiedot, täti lausui pistävän sarkastisesti, – eivät katoa sieltä koneelta mihinkään. Minä voin kertoa paljon tarkempaa ja ajankohtaisempaa tietoa heti kun sinä ehdit tänne minun luokseni. Voidaan sitten tarkkailla olohuoneen ikkunasta mitä se Aapo puuhaa ja päätetään strategiasta sen mukaan mitä havaitaan.

Tädistä tulisi melkoinen tutkinnanjohtaja, Mikko hymähti itsekseen, mutta keksi paremman ajatuksen, hyökkäyssodan johtaja pikemminkin, selvää kenraaliainesta.

– Mä en oikein tiedä, Mikko vastusteli, mutta tiesi jo etukäteen, että ainakaan hänellä ei ollut tänään ja tässä kunnossa, tähän aikaan, mitä kello nyt sitten olikaan, voimia sanoa Lissulle ei.

– Höpö höpö, kahvi on jo tippumassa.

– Jos mä sitten pistäydyn, Mikon suusta pääsi kuin varkain ja hän onnistui melkein hymyilemään sille, ettei täti muistanut vieläkään hänen lähinnä inhoavan kahvia. Hän oli rikospoliisiuransa alkutaipaleella pakottanut sitä kurkkuunsa lähinnä kuuluakseen yhteisöön, mutta siihen se oli sitten jäänytkin.

– Pidä nyt kiirettä, Lissu heitti vielä kannustukseksi. – Minä olen todella huolissani Elinasta.

Mikko palasi sängyn pohjalle keräämään voimia vain muutamaksi minuutiksi, kunnes päänsärystä voimiaan ammentava alitajunta pakotti hänet tädin komentoäänellä suihkuun.

– Elina saattaa olla vaikeuksissa, Mikko mutisi itsekseen veden alkaessa suihkuta viileänä. Muutamassa minuutissa se auttoi selvittämään päätä. Hampaiden harjauksen ja parranajon jälkeen peilikuva muistutti hyvinkin ihmistä, riutunutta tosin, mutta kuitenkin. Mikko arvioi hetken omakuvaansa ja tökki sormella velttoa poskeaan, jonka iho oli ihan harmaata. Mikko ymmärsi laihtuneensa viime kuukausina niin huomattavasti, että vaatteet roikkuivat päällä, eikä hän ollut alun perinkään ollut mikään iso kaveri. Sellaista teetti ruokahalun menetys pariksi kuukaudeksi, Mikko ajatteli katkerasti ja marssi pukemaan naurahtaen, että onneksi tämä kaikki johtuu ihan vain viinasta.

Jostain syystä Mikon päässä alkoi soida Freud Marx Engel & Jungin käännöskappale Sunnuntaiaamun kadut. ”Kun herään päätä särkee, tulee mieleen, että kaulan katkaisen, mutta nousen sentään ylös ja nautin jopa aamiaisen…”

Mikko käveli jääkaapille ja otti sieltä jääkylmän karhunpennun.

– ”Se on pullo olutta ja jälkiruuaks otan samanlaisen…”, Mikko hyräili tunteella nuotin vierestä, kunnes nosti kylmän oluen huulilleen.

Juotuaan puoli pulloa huikalla Mikko meni pukeutumaan. Matkalla hän kompastui keskellä lattiaa olleeseen Jennan leluautoon ja kiroili. Hän asetti lelun takaisin tarkalleen samaan paikkaan, mihin tytär oli sen muutama kuukausi aikaisemmin jättänyt ja jatkoi matkaansa makuuhuoneeseen. Hän kompastui leluun melkein päivittäin, mutta tuntui tärkeältä pitää asiat täsmälleen samanlaisina, kuin silloin kaiken ollessa vielä hyvin.

Mikko otti kaapista t-paidan, jossa luki: ”Olen taitavasti naamioitunut aikuiseksi.” Edellisten viikkojen vaatetus oli kasaantunut makuuhuoneen lattialle kasoiksi. – ”Ja sitten lähden ulos, kunhan löydän paidoistani puhtaimman”, Mikko jatkoi laulua mukaillen. Hänellä niitä puhtaita paitoja oli vielä riittänyt, koska hän oli kerännyt erilaisia pitkälti toista sataa. Kris Kristoffersonin jo alkukielellä osuvasti riimittelemä ja Johnny Cashin tunnetuksi tekemä sunnuntaipäiväkin olisi vielä tätä menoa edessä ja hän joutuisi valitsemaan kaapista ”cleanest dirty shirtin”. Kalsarit olivatkin jo käyneet vähiin.

Mikko pujotti kainalokotelon paikoilleen, toppatakin niskaansa ja hörppäsi vauhdilla loput korjaussarjastaan. Hän kiiruhti rappuun lauleskellen kiihtyvään vimmaiseen tahtiin: – ”Nämä kadut sunnuntaiaamun, kunpa edes kännissä nyt ois. Sillä sunnuntait ne saa mun, sieluni haluamaan pois…”

Vajaata varttia myöhemmin taksi jätti Mikon tädin talon eteen Kulosaaressa. Samassa yhteydessä kuljettaja velotti Mikon tiliä yli kahdellakymmenellä eurolla. Mikko löntysteli lumen peittämää pihatietä ja katseli hajamielisesti tädin vanhaa kattoa, jolle oli kasaantunut melkein metri lunta. Vanha kuihtunut puutalo pärekattoineen kannatteli ainakin toistaiseksi kuormaa urhoollisesti, mutta tänä talvena vahinkoja oli jo sattunut. Väkivaltarikosyksikkö oli selvittänyt Helsingissä jo useita valitettavia tapaturmia, joissa lumia pudottanut oli joko itse pudonnut katolta tai sitten joku oli jäänyt katolta putoavan lumen alle. Täällä Kulosaaressakin oli yksi ammattimainen lumenpudottaja saanut tosielämän lottovoiton pudottuaan kerrostalon katolta kaksitoista metriä lumikinokseen ja selvittyään siitä vammoitta.

Mikon mieleen tuli pilkahdus menneiltä onnellisilta vuosilta, ensimmäiseltä aikuisiän lomamatkaltaan, jonka hän oli tehnyt kaverin kanssa Floridaan. Atlantin rannalla palmujen katveessa sijainneessa Rickyn baarissa oli ollut tiskin takana kyltti, jossa oli lukenut selvällä suomen kielellä: ”Varo katolta putoavaa lunta ja jäätä”. Se tuntui tapahtuneen kokonaan toisessa elämässä, jo aikaan ennen perhettä, joka sekin oli nyt lähtenyt.

– Oletpas sinä laihtunut, Lissu tervehti Mikkoa oviaukossa.

– Kiitos, Mikko vastasi ja katsoi tätiään, joka oli pukeutunut viimeisen päälle tyylikkäästi, vaikka vietti pyhää kotonaan. Mikko oli joskus mielessään kutsunut tätiään miinusmiljonääriksi, koska tämä asui vanhassa perintötalossa ajalta, kun Kulosaari oli ollut vain pahaista maaseutua. Lissu ei ollut koskaan ollut töissä, hän ei ollut rikas, ei edes varakas ja leskeneläke taisi mennä kokonaan merkkivaatteisiin. Ainakaan rahaa ei mennyt talon jo silmämääräisestikin välttämättömiin remontteihin. – Sä näytät myös ihastuttavalta.

– Syötkö sinä nykyään mitään? Et kai ole saanut vielä anoreksiaakin? Täti kysyi takkia ottaessaan ja värähti inhosta huomattuaan Mikon kainalokotelosta pilkottavan aseen perän. Mikko oli poliisiuransa alkuaikoina väitellyt Lissun kanssa aseista, väkivaltakoneistosta ja kaikesta sellaisesta. Täti kuului niihin ihmisiin, jotka vastustivat ylväästi sotia ja väkivaltaa. Samaan hengenvetoon Lissu vastusti maailman kaikkia aseita, myös viranomaisten hallussa olevia.

Näköjään tätikin oli muiden hengenheimolaistensa tavoin heti huutamassa samaa halveksimaansa ”fasistista-isovelivalvoo-väkivaltakoneistoa” apuun, kun ongelmia ilmaantui. Naapurin kaltoin kohdellun naisen onneksi tädin kaltaiset eivät ollee...