Johdanto
Sisällysluetteloon
Viisitoista vuotta on kulunut maailmansodan päättymisestä sodan, jossa sai surmansa kymmeniä miljoonia ihmisiä, jossa yhtä monta jäi pysyvästi invalidiksi, lukematon määrä vaurioitui henkisesti ja tuli ihmisarvoiseen elämään kykenemättömäksi ja jossa aineellisia arvoja ja inhimillisen kulttuurin kauneimpia saavutuksia tuhoutui laskematon määrä.
Näistä äärettömistä kärsimyksistä huolimatta tämän hetken ihminen uhraa tavattomasti aikaa ja rahaa varustautuakseen uutta sotaa varten. Yhä ihminen uskoo sodan väistämättömyyteen, sotilaskasvatukseen, murhaajien kouluttamiseen ja ase- ja ammusvarastojen keräämiseen elämän turvaamisen edellytyksinä. Siksi mekin – täällä Suomessa – saamme joka päivä lukea sanomalehdistä, kuunnella radiosta ja opettajiemme suusta sanoja, joiden yksinomaisena tarkoituksena on kansallisen itsekkyyden – ja maanpuolustustahdon ruokkiminen ja vahvistaminen.
Samoin kuin meillä, niin suuressa osassa maailmaa ylläpidetään sotamielialaa. Ei jakseta välittää siitäkään, että kysymys sodasta on viimeisen maailmansodan jälkeen kokonaan muuttanut luonnettaan. Näköalat ovat muuttuneet entistäkin monin verroin hirvittävämmiksi: uusinta aseistusta käyttävät armeijat tulevat – kuten kaikki maailman johtavat tiedemiehet yksimielisesti toteavat – hävittämään todennäköisesti kaiken korkeamman elämän maapallolta, parhaassakin tapauksessa koko länsimaisen kulttuurin alueelta.
Ikuisesti optimistinen ihminen pyrkii rakentelemaan suojakseen tätä kammottavaa painajaista vastaan lohdullisia toivekuvia. Monet tuntevat elämän täydellisen sammumisen luonnottomaksi järjettömyydeksi, joka ”ei voi olla totta”. Mutta tämän hetken ”maailmanlopun” ennustelut ovat ensi kertaa karmivan vankalla tieteellisellä todellisuuspohjalla: yksinkertainen kuiva tosiseikka on, että USA:n ja Neuvostoliiton tällä hetkellä omistama ydinpommivarasto riittää räjäytettynä tekemään 20–30 maapalloa asumiskelvottomaksi. Yhtä selvästi ja luonnollisen tuntuisesti kuin radiolähetys tavoittaa vastaanottimemme, yhtä varmasti kuolemansäteily muutaman viikon kuluttua atomisodan alkamisesta Keski-Euroopan ja Neuvostoliiton alueella tavoittaa meidät täältä pohjoisista metsistämme, olimme sitten piilopirtissä erämaissa tai lapsellisessa ”väestönsuojassa”.
Joskus pyritään vieläkin vakuuttamaan, että suursota on mahdollinen ilman atomiasetta. Jokainen sodan joukkopsykologiaa tunteva tietää väitteen murheellisen vääräksi: ylivoimaisen tehokkaiksi tunnettujen aseiden käytäntöön otto on varmaa viimeistään silloin, kun toinen osapuoli joutuu epätoivo- ja katastrofimielialan valtaan. Tässä tilanteessa ihmisen ja kansan harkintakyky pettää täydellisesti eikä koko ihmiskunnan tuhoutumisen uhkaa enää kyetä pelkäämään. (Ks. esim. hyvää perustelua H. & B. Overstreetin teoksesta Henkinen vireys, s. 191-192.)
Atomiaseiden käyttöä ja niiden jo sellaisinaan vaarallisia kokeiluja vastaan on ymmärrettävästi syntynyt voimakas kansanliike kaikissa maissa. Joskus tuntuu kuitenkin siltä kuin tuijotettaisiin hajamielisesti yksinomaan atomipommiin ja unohdettaisiin sodan ongelman kokonaisuus. Onhan selvää, että vaikka vaatimus atomipommikokeilujen kieltämisestä rauhan aikana toteutettaisiin kuinka tehokkaasti tahansa kansainvälisin valvontajärjestelmin, niin, vaikkapa päästäisiin jopa kaikkien jo valmiiden atomiaseiden tuhoamiseen, niin sodan sytyttyä valvontamahdollisuudet raukeaisivat, eikä – kun atomiaseiden valmistusperiaate kerran on selvillä – uusien aseiden rakentaminen olisi estettävissä. Ongelmana ei siis suinkaan ole pelkästään atomiaseiden, vaan kaikkien rauhaa vaarantavien jännitysten poistaminen.
On tuskin myöskään viisasta vajota niin suureen epätoivoon, että ”vanhanaikainen sota” ilman atomiaseita nähtäisiin lohdullisena toivona. Joka tapauksessa tulee seuraava suursota – jos sen sallitaan syttyä – merkitsemään satojen miljoonien ihmisten mieletöntä ja tuskallista kuolemaa. Tämä riittää varmasti aiheeksi siihen, että jokainen meistä edes yhden kerran elämässään, hetkeksi arkiset kiireensä sivuuttaen, syventyy tutkimaan sodan ongelmaa.
Pienen kirjasemme tarkoituksena on herättää jokainen nukkuva yksilö tajuamaan oman henkilökohtaisen vastuunsa ja merkittävyytensä sodan tai rauhan, kuoleman tai elämän edistäjänä. Me, tämän tutkielman kirjoittajat, emme tahdo esityksellämme nousta kapinaan vallitsevia oIoja ja yhteiskuntajärjestystä vastaan. Tahdomme ainoastaan tarkastella tämän hetken kaikkein tärkeintä pulmakysymystä, sotaa, mahdollisimman puolueettomasta ja asiallisesta näkökulmasta. Samalla olemme kuitenkin tietoisia siitä, että tämä näkökulma on useille lähimmäisistämme jokseenkin tuntematon, toisille jopa kauhistuttava.
Kirjoitamme jokaiselle. Mutta ennen kaikkea niille, jotka eivät vielä ole sammuneet välinpitämättömyyteen itsensä ja ihmisen kohtalosta tai joilla on voimia välinpitämättömyytensä voittamiseen – ja jotka siten ovat valmiit tutkimaan jokaista rauhaa rakentavaa ehdotusta. Ennen kaikkea kirjoitamme nuorisolle, joka on henkisesti vanhempiaan vireämpää ja vapaa näiden raskaista henkisistä rasitteista. Eräät osat (luku IV B) osoitamme kuitenkin myös suoraan tämän hetken toimiville poliitikoillemme.
Tarkoituksenamme on etsiä vastausta viiteen kysymykseen:
1) Miksi sota syttyy?
2) Mitkä ovat rauhaa edistävän toiminnan, pasifismin perusteet?
3) Miksi rauhantyötä vastustetaan?
4) Mitä Suomi kansakuntana voisi tehdä maailmanrauhan hyväksi?
5) Miten suomalainen yksilönä voi toimia rauhaa edistävästi?
Sodan ja rauhan ongelman tarkastelumme näistä lähtökohdista on päätynyt pelkistettynä lopputulokseen: yksilön, isänmaan ja ihmiskunnan etu on tänä hetkellä sekä moraalisessa että käytännöllisessä katsannossa sama ja yhteinen. Siitä kirjasemme nimi.