Kansi.jpg

Titteli.png

1.

Hippua pelotti. Se läähätti, roikotti kieltään eikä tuntunut oppineen mitään menomatkan kokemuksista. Koiran hahmo piirtyi junan ikkunaa vasten surkeana ja nujerrettuna kuin sen heimon kauhunäkyjen peruskuvasto olisi vilistänyt silmien editse. Ahdingon syynä ei ollut kuitenkaan mikään sellainen, vaan vanha ja hajoamaisillaan sinnittelevä makuuvaunu. Rautapyörien kolina, jousituksen natinat ja viiden Richterin rivakkuudella rakenteita koetteleva ryske resonoivat nurkissa, joissa häilyvät varjot huojuivat aavemaisina.

Vauhkous oli tarttumassa Kuhalaankin. Hän jakoi punkan ystävänsä kanssa ja yritti pitää mielialaansa yllä ajattelemalla, ettei vaunu tosiaankaan ollut mikään Pullman, mutta yksi yö menisi vaikka kottikärryissä. Valtion rautateiden säästökuuri rassasi hermoja, selkää ja ahteria – yöjuna suistuisi raiteilta hetkenä minä hyvänsä ja niitit pamahtaisivat pilkkopimeään pelkän ilmavirran ansiosta. Kuhala vilkaisi katonrajassa roikkuvaa hätäjarrua kuin olisi pohtinut vakavissaan sen nykäisemistä. Kyllä hän tiesi, etteivät junaonnettomuudet olleet leikintekoa ja että suistuminen Yli-Tornion palsasoille voisi merkitä paitsi pikaherätystä torkkuville kurjille, myös äkkilähtöä monelle matkustajalle.

– Hippu, ei hätää.

Tyynnytys epäonnistui, hätää oli. Kuhala tarkisti kännykästä kellon. Se näytti puolenyön lyöntejä. Koira talloi hänen täkin alle työnnettyjä jalkojaan ja kärtti paijausta, mutta kun sai sen, kiihdytti vain läähätystään. Tremolo levisi kankkuihin, niskavillat harottivat ja kielen kärjestä putosi tippa järkytyksen kirkasta kuolaa. Kuhala yritti löytää mukavan nukkuma-asennon ja lupasi Hipulle tartarpihvin aamulla Tampereen asemalla, jos se lopettaisi ja kävisi koisimaan. He olivat pohjoiseen suuntautuneen matkan loppusuoralla, ja vaikka paluun pakkopulla oli joskus sitkasta, paniikkiin ei ollut aihetta.

Hippu mulkaisi isäntäänsä yölampun valossa vähäjärkinen kiilto silmissään ja hylkäsi tarjotun vesitilkan kuin myös juustosiivun.

Kuhala huokaisi ja nousi. Yläritsin kaiteelle ojentuva nilkka loi seinälle vaunun keinahdusten tahtiin liikahtelevan siron varjon. Hän painoi huulensa varoen vasten nilkan ihoa ja tunsi Jolandan naisen tuoksun, mutta ei ruvennut sentään virittelemään tikkaita kiivetäkseen ottamaan selvää, nukkuiko rakastettu vai teeskentelikö vain.

Kolmikko oli viettänyt viikon loman Jäämeren rannalla. Sen tyrskyjen yllä viilettänyt puhuri oli huuhtonut Kuhalan ohimoita ja pitänyt hänen päänsä sen verran kylmänä, ettei hän ollut ruvennut toitottamaan rakkauttaan ääneen keskellä kalastajakylän mukulakiviraittia.

Hän oli kuiskuttanut tunteitaan Jolandalle senkin edestä lomatorpan sänkykamarissa tai kävelyllä aallonmurtajalle, hän oli pitänyt naistaan kädestä ja tuijottanut häntä syvälle silmiin Kissakala-nimisen kapakan pöydässä sekä ylistänyt onneaan patikkaretkillä karuissa maisemissa, joissa Hippu oli paahtanut viimeistä päivää ahavien tuivertamilla tundrasaraniityillä.

Jolanda Pätsi oli Kuhalaa jonkin verran nuorempi eronnut nainen, joka piti Jyväskylässä ravitsemusliikettä. Kauppakadulla sijaitsevassa Väli-Suomen Kansankeittolassa he olivat tavanneetkin ensimmäisen kerran. Suhde oli edennyt kevyestä sanailusta yllättävään kohtaamiseen yöelämässä ja sittemmin samojen lakanoiden välissä vietettyihin kiihkeisiin hetkiin, kunnes viimein yhteiseen matkaan, jonka aikana he olivat paistaneet kalastamiaan makrilleja ja puna-ahvenia, tutustuneet lisää toisiinsa sekä huomanneet, ettei suhteen jatkaminen saattaisi olla niinkään mahdotonta. Silti isoja suunnitelmia sieti varoa, molemmilla oli kokemusta myös yhdessäolon haitoista.

Kuhalan kasvoilla viivähti hieman nyrjähtänyt, lemmenkipeä hymy ja hän olisi epäilemättä singahtanut pienimmästä vihjeestä yläpunkalle vaikka kierähdystyylillä, jollei Jolanda olisi vetänyt nilkkaansa pois.

Kolarista lähteneen junan uumenista kuului pahaenteinen jysähdys, kun se syöksyi halki erämaan ja yritti pysyä ruosteen kaluamilla kiskoillaan. Jokin roudan sijoiltaan vipuama ratapölkky antoi periksi heidän makuuvaununsa alla, ja lahoja puunsäleitä sirosi penkalle. Ja niin kuin Kuhala oli kuvitellut, että ratapölkyt ovat betonia. Kuului metallinen kirskahdus, vaunu notkahti ja heti perään pesualtaan oranssi muovikansi heilahti mäiskähtäen alas. Hippu ja Kuhala vilkaisivat toisiaan kuin haaksirikkoiset.

– Relaa, kamu, Kuhala virkkoi ja roikkui kaksin käsin vaatekoukuissa.

Eivätkö mitkään lipunhintojen korotukset muka riittäneet rataverkon korjaamiseen, vai annettiinko syrjäseutujen rappeutua tahallaan, jotta aluepolitiikan hautakammio voitaisiin sinetöidä lopullisesti?

Hippu oli työntänyt päänsä roskapönttöön. Kuhala istahti takaisin punkan reunalle ja alkoi pelätä tosissaan, ettei koira kestäisi perille. Hän ei ollut kuullut eläinten hyperventilaatiosta, eikä voinut tarjota Hipulle yliläähätykseen paperipussia, tuskin sitä ymmärrettäisiinkään. Aamuun oli tunteja. Yölampun valokiilassa erottui stressin irrottamaa hurtankarvaa, mutta se ei silti riittänyt syyksi vetää hätäjarrusta. VR veisi jutun oikeuteen ja nylkisi hänet puille paljaille, muuta oli turha kuvitella.

– Ota edes pääsi pois sieltä roskiksesta.

Kuhala huojui neuvottomana aloillaan, hieroi niskojaan ja kuvitteli tilanteen koirapsykologin vastaanotolla, jossa Hipun siedätyshoitoon kuuluisi ikäkulun makuuvaunukaluston parahdusten simulointi. Sitten hän kuvitteli laskun ja kumartui vetämään Hipun pään roska-astiasta.

Minuuttien vekslailun jälkeen Kuhala kumosi koiran kurkkuun pari desiä appelsiinilimsalla makeutettua vettä, johon hän oli murentanut puolikkaan nukahtamislääkettä. Hippu pyristeli vastaan parhaansa mukaan, osa drinkistä valui poskivilloille, mutta jokin vaunuletkaa paraiksi heivauttava ratavallinpainauma herpaannutti hantin ja muki tyhjeni.

– Kohta helpottaa.

Lemmikin kuljetukseen tarkoitettu hytti sijaitsi vaunun päädyssä lähellä toilettia ja uloskäyntiä. Juna alkoi hidastaa vauhtiaan. Kuhala kyhni Hipun korvantaustaa, ikkuna heijasti molempien nuutuneen profiilin. Oli vähän myöhäistä ottaa säästynyt tabletinpuolikas, yö tuntui menetetyltä, mutta ei se olisi ensimmäinen elämän pitkässä juoksussa.

Kenties oli muutenkin viisasta pysytellä valveilla, nyt kun ystävää oli puoskaroitu tavalla, joka ei täyttänyt kaikkia eläinlääketieteen vaatimuksia.

Juna pysähtyi, jarrut valittivat. Jaffaviiksiään nuoleva Hippu loi Kuhalaan kauhistuneita silmäyksiä. Kuhala taputti koiraansa päälaelle, sammutti valon ja tuijotti ikkunasta erottuvaa näreikönlaitaa, jonka takaa häivähti taivaankajoa. Odotettiinko vastaantulevaa vai oltiinko aikataulusta niin paljon edellä, että oli syytä pitää tauko? Vai tajusiko veturimieskin kaluston kärvistelevän terminaalivaiheessa, oliko pysähdys pakon sanelemaa? Junien seisahtelu asumattomilla korpitaipaleilla oli ollut aina hieman mystistä, eteenpäin menon hurmaan tuudittautunut matkustaja sai ihmeteltävää ja asiaan kuului, että vitkastelun syistä informoitiin ani harvoin.

Jolanda kuului kääntyvän petillään, naapurihytissä pielusteleva sai yskänkohtauksen. Sitä seuraava hiljaisuus kohisi Kuhalan korvissa, suussa maistui ummehtuneelta. Hän kumosi tähteeksi jääneen limsan ja ujuttautui vaaka-asentoon.

Kuhala asui Jyväskylässä Mustankorkean kaatopaikan eteläpuolella punaisessa tuvassaan ja oli alkanut viihtyä niin, että ajatteli mökin käyvän hyvinkin loppusijoituspaikakseen. Hän oli lopettanut yksityisetsivän vastaanottonsa ja eli säästöillään, joiden määrää ei tarkalleen tiennyt, mutta joiden tiesi käyttäytyvän kuten kaikkien muidenkin säästöjen: ne hupenivat. Hän ei ollut silti vaivautunut ihmeemmin miettimään millaista työtä aikoisi tehdä pätäkän tyrehtymisen jälkeen. Koiranpidon, kitaransoiton, lukemisen ja vähän päämäärättömän haahuilun lisäksi Kuhala ei harrastanut tähdellisempää, mutta se ei merkinnyt, että hänen henkinen ryhtinsä olisi notkahtanut tai että hän olisi vaipunut monen muun yksinäisen miehen tavoin tylsämielisyyteen, johon olivat tuovinaan sisältöä televisio, kahdentoista pullon olutpakkaus ja itsesääli.

Kyllä hän tiesi totuuden päivän koittavan, vaikka hän yrittäisi kuinka toteuttaa vaatimattomuuden ellei peräti köyhyyden estetiikkaa. Kirotun selvää oli, että johonkin elatusta tuottavaan olisi ryhdyttävä. Mielessä oli käväissyt kaatopaikka-antropologin apulaisen ja koirahoitolan pitäjän työ sekä kaikki siltä väliltä, mutta aivan vakavissaan hän ei ollut ongelmaan paneutunut.

Hän oli kieltäytynyt muutamasta entiseen ammattiinsa liittyvästä toimeksiannosta. Yksityisetsivän maine alkoi himmetä, ja se oli pelkästään hyvä asia. Kuhala pystyi tuskin kuvittelemaan asetelmaa tai rahasummaa, joka saisi hänet liikekannalle. Viimeisimmästä jutusta, siellä täällä pahojaan tehneen pommi- ja murhamiehen paljastamisesta oli kulunut kuukausikaupalla, eikä Kuhala kaivannut tilanteita, joita raakojen rikosten vyyhti oli lykännyt hänen vaivoikseen.

Hän – reilusti kuudettakymmenettään käyvä mies – oli rakastunut. Eikö se muka riittänyt? Vaikka rakastumisen ilmiötä oli hankala selittää, mikään ei sitä voittanut. Vai oliko se ihastumista, sama se. Päässä humisi, rinnassa helkkyi, kaikki Jolandassa oli parasta, elämä tuntui toukokuulta.

Lomamökin unelmayöt ja ihanat päivät olivat merkinneet Kuhalan katseen haaveilevan puolihöperön säihkeellä, joka ei ottanut sammuakseen, vaikka meneillään oleva yö ei unelma ollutkaan.

Hipun pää oli nyykähtänyt, kieli roikkui ja läähätys kuului rauhoittuneen. Koiran varuillaanolossa erottui raukeuden sivujuonne. Kuhala kysyi ystävältään hiljaisella äänellä missä mennään.

Joku huitaisi pajavasaralla etäisen vaunun kuvetta kuin ensihoidoksi kolinoihin. Hippu säpsähti, mutta ei ruvennut panikoimaan. Kuhala näki mielessään kohtauksen, missä hihansa käärinyt konduktööri ja veturinkuljettaja takoivat myrskylyhdyn valossa kuningaspulttia takaisin ruhjoutuneisiin jenkoihinsa, pulttia jonka varassa loppumatkan kohtalo oli. Kuka kykeni nukkumaan sellaisessa paukkeessa?

Kuudennen iskun jälkeen tuli hiljaista. Hipun kuono oli pudonnut kohti tassujen kärkiä, istuminen haiskahti työläältä. Äkkiä koira horjahti, korjasi asentoaan ja oli suistua saman tien lattialle. Tilannetta seurannut Kuhala esti putoamisen.

– No niin, nyt sua viedään unten maille.

Kotvan kuluttua Hippu sammui ja kellahti kyljelleen isäntäänsä vasten, pelko puhaltui kirsusta nyyhkäyksenä vaunun katonrajaan. Kuhala siirsi kaverinsa jalkopäähän ja taittoi täkinlievettä posken alle. Hän napsautti valon palamaan ja tarkisti, ettei koira ollut sentään heittänyt henkeään.

Se oli saanut annoksen lääkettä, joka olisi riittänyt pudottamaan sen melkein viisi kertaa painavamman isännän. Eihän Kuhala voinut olla edes varma, oliko onnistunut puolittamaan pillerin vai oliko sitä mennyt muutama murunen enemmän kuin oli tarkoitus. Hippu puhisi ja pihisi eikä reagoinut kosketukseen. Toisen silmän puoliavoimen luomen alta pilkotti valkuaista, ylähuulen takaa työntyvä kulmahammas sai aikaan siinä määrin vampyyrimaisen vaikutelman, että Kuhala rullasi huulen paikoilleen.

Hän päätti olla hätäilemättä, koska hätäilyn työtä oli jo yön tunteina harrastettu tarpeeksi. Eläimet olivat sitkeitä, eivät ne niin vain luovuttaneet. Selin kääntyneen Jolandan lantion kaari kumotti täkin alta, hengitys hyrisi.

2.

Kuhala venytteli ja avasi hytin oven. Hän kurkisti molempiin suuntiin ja sulki oven takanaan. Hän yritti tähytä ulos näkemättä muuta kuin oman kuvajaisensa, jonka korroosion koettelemista yksityiskohdista oli vaikea päätellä, että hän eleli onnensa kukkuloilla ja oli rakastunut kuin nuori kolli.

Ehkä syy ilmeeseen piili suomalaisuudessa, ehkä mikään ei voinut syrjäyttää naamalta pohjoisten leveyspiirien melankoliaa.

Hän yritti silti hymyillä, mutta sai aikaiseksi vain poskilihaksia kiristävän irvistyksen.

Vedenheittoreissun jälkeen Kuhala arveli, ettei saisi unta, ja jatkoi matkaansa ravintolaan, joka sijaitsi muutaman vaunun päässä junan takaosassa. Vieläkään ei liikuttu, hytinovien takana oli hiljaista. Tuijottiko jokin lähikorpien uniltaan vironnut hirvi parhaillaan valaistua, keskellä yönselkää pihahtelevaa rautakäärmettä voimatta käsittää mikä se oli? Entä jos he eivät pääsisi siitä mihinkään, entä jos he olisivat viimeiset elonjääneet ja siellä missä piti olla asemahallien hälinä, ihmiskiire, sivistys ja mahdollisuus toinen toistaan houkuttelevampiin onnennumeroihin, ei olisi kuin savuavia raunioita? Kuhala ravisteli kosmisen yksinäisyyden horror-ajatukset kintereiltään viimeisessä välikössä ja erotti lasin läpi ravintolavaunun ovenkahvan kämmenenkuvan.

Kun hän ennätti lähemmäksi, isokokoinen mieshahmo erkani tiskiltä ja kiiruhti näkymättömiin. Myynti oli lopetettu, valot paloivat puolitehoisesti ja ilmassa väreili kaljankaatoillan jälkeinen tyven.

Luuttuamiseen ja roska-astioiden tyhjentämiseen väsähtänyt tarjoilija – kutsuttiinko heitä vaunuemänniksi? – istui nurkkapöytään kasatun tuoppibarrikadin takana kyynärpäihinsä nojaten ja puhalsi suustaan henkisavun, joka vaelsi ääriviivoiltaan pehmeänä haituvana kohti avattua ikkunaa. Sieltä kävi raikas tuulahdus. Kuhala nyökkäsi naiselle ja sanoi, ettei aikonut olla vaivoiksi. – En saa oikein nukuttua ja ajattelin vähän verrytellä. Tähänköhän me jäätiin odottamaan auringonnousua?

Nainen kohautti olkapäitään ja katsoi äskeisen poistujan perään. – Hyvä kun tulit. Meinasi tilanne kääntyä uhkaavaksi.

– Miten niin?

– Mies yritti ensin vipata satasen ja kun ei onnistunut, niin oluen. Käskin sen mennä nukkumaan höyryt päästään, vaikka ei se kai kännissä ollut. Jotenkin outo, lähti tulemaan kohti ja katsoi pahasti. Sitten huomasi varmaan sinut ja häipyi.

Nainen pudotti savukkeen tuoppiin, kuului sihahdus. Hän oli nelissäkymmenissä, vaalea ja raukealla tavalla kaunis – ehkä raukeuteen oli syynä myös kuluttava työpäivä. Suupielen juonteet kavalsivat, että hän oli joutunut kuuntelemaan humalaisten horinoita sietokykynsä äärirajoille ja että jos Kuhalassa olisi ilmennyt yksikin vastenmielinen piirre, hän olisi ajanut tämän matkoihinsa. Sellaista piirrettä ei tainnut olla. – Tossa tiskillä on asiakkaalta jäänyt iskemätön olut. Talo tarjoaa, se voi auttaa uneen. Taitaa olla vielä vähän viileäkin. Jos ei kelpaa, mun on kaadettava se menemään.

Kuhala hymyili. Nainen kurkotti vielä poistuneen perään ja katsoi sitten ulos. Hän sanoi, ettei ollut varma pysähdyksen syystä, mutta uskoi sen liittyvän aikatauluihin, joiden toteutumisen kanssa firma oli ollut pitkään vaikeuksissa. – Mennään tai ei, elämä jatkuu.

Kuhala haki oluen ja istui käytävän toiselle puolelle lähelle naista, jonka näkökanta ei ollut karannut ikkunasta, vaan tuntui vaativan kommenttia. Kuhala ei saanut rykäistyä sellaista ja tyytyi ottamaan kulauksen. Viimein hän kysyi naiselta, oliko ilta ollut kiireinen.

– Liiankin kanssa, meinaan kun sitä on yksin. Kaksikymmentä asiakasta jonottaa lonkeroitaan ja miksei niitä ennätäkin myydä, mutta sitten joku tilaa lihapullat. Se annos pitää mättää lautaselle, lämmittää mikrossa ja viedä pöytään. Jono seisoo, jono kasvaa, kyllä tää työstä käy.

– Ymmärrän.

– Mutta en mä valita. Viimeinen vuoro kolmeen viikkoon. Aamulla alkaa loma.

– Onneksi olkoon.

– Kiitos, nainen sanoi.

Juna nytkähti, mutta ei lähtenyt. Oluttuopit huojahtivat, katonrajaa kiertävissä mainoksissa luotiin retrohenkinen katsaus ravintolavaunutunnelmiin vanhoina hyvinä aikoina. Nainen arveli lomanaloituksensa lutviutuvan paremmin ihmisten ilmoilla kuin keskellä ei mitään. – Jos me ollaan vielä kahdeksalta aamulla tässä, otan kamat ja kävelen tuonne suolle. Kai se nyt suo on?

Molemmat vilkaisivat ikkunaan ja vaihtoivat katseen sen kautta. Nainen sytytti toisen tupakan ja vähät välitti, että kessuttelu oli hinattu monien syntilistojen kärkeen. Ja että se oli hengenvaarallista. Hänellä oli kaulassaan vaaleankeltainen huivi, jonka reunaompeleessa erottui lila kukkaornamentti. Kuhala sanoi odottavansa kärsivällisesti ja jäävänsä pois Tampereella, suo ei houkutellut.

– Ja minä kun ennätin toivoa, että olisit lähtenyt saattamaan.

– Eikö siellä ole pitkospuita, joita pitkin pääset?

– Näytät paremmalta vaihtoehdolta kuin pitkospuut.

– Ensimmäistä kertaa minua niihin verrataan, Kuhala hymyili.

– Suo siellä, vetelä täällä, nainen virkkoi ja puhalsi savun kohti Kuhalan kasvoja.

Sitten he katsoivat toisiaan. Se kesti hiukan liian pitkään ollakseen vain kahden toisilleen tuntemattoman vilkaisu ja oli saada Kuhalan hämilleen. Nainen oli sensuelli, ajaton, armottoman tarkkanäköinen miesten suhteen ja kun hän hymyili, se oli niin puoleensavetävä hymy, ettei hän varmaankaan viljellyt sitä asiakaspalvelutilanteissa.

Kuhala tyhjensi pullon ja ojensi sen käytävän yli naiselle. Heidän kätensä hipaisivat toisiaan, pöydän reunalla roikkuva säämiskärätti putosi. Kuhala poimi sen ja tuijotti ohikiitävän hetken naisen sääriä, kunnes ojensi rätin. Hän näki heti jääneensä kiinni.

– Marja, nainen sanoi ja muunsi tupakansavun verhoaman hymynsä piirun verran ilkikuriseksi.

– Otto, tuota... kiitos oluesta.

Jollei Jolanda olisi nukkunut muutaman vaunun päässä ja jollei Kuhala olisi ollut niin rakastunut, hän olisi luultavasti heittäytynyt täysin rinnoin öisen jutustelun hirtehiseen flirttiin. Uni ei tullut, mikä olisi ollut rupatellessa. Hän näki itsensä kantamassa tyhjiä tuoppeja tiskikoneeseen voimatta mitään sillekään, että näki seuraavaksi heidän painautuvan toisiaan vasten kiihkeään suudelmaan ahtaassa keittiössä. Suurtalousharkko pakastemuusia kolisisi lattialle ja juuri kun juna viheltäisi matkan jatkumisen merkiksi, heidän pitkospuita loittonevat hahmonsa katoaisivat suon öiseen usvaan: uusi elämä, toisenlainen tulevaisuus.

Kuhala kompuroi jaloilleen ja nykäisi roskiksesta iltapäivälehden. – Pitää varmaan päästää sinut jatkamaan töitä ennen kuin aamu koittaa. Tarjoaako talo tämän lehdenkin?

– Jo vain.

– Hyvää yötä ja hyvää lomaa, Marja

– So long, Otto.

– Hei, vielä yksi juttu. Oletteko te tarjoilijoita vai vaunuemäntiä vai mitä?

– Saat valita... käykö että sinulle mä oon Marja?

– Taitaa se olla paras vaihtoehto. Öitä.

Hippu rönötti käpälät mikä minnekin sojottaen Somnor-koomassaan. Sen kieli roikkui ja se näytti yhtä reppanalta kuin Maantiekiitäjä-animaation kojootti, jonka suussa on räjähtänyt dynamiittipötkö. Kuhala lukitsi hytin oven, teki itselleen tilaa punkan seinäviereltä ja veti täkkiä peitokseen.

Hän ummisti silmänsä, näki tarjoilijan hymyilevät silmät edessään ja tuli miettineeksi, kuuluiko tämä siihen arvoitukselliseen naislajikkeeseen, joka oli sijoittunut nuoruudessaan iskelmälaulukilpailussa palkinnoille, lumosi miehiä pelkällä välinpitämättömyydellään ja jätti jälkeensä särkyneitä ihmissuhteita ja huonosti palkattuja työpaikkoja silkkaa levottomuuttaan.

Asiaa oli hankala mennä kysymään.

Kello lähentyi puolta kahta. Kuhala avasi lehden. Sen kahina peitti miltei kokonaan huudon tai kolauksen, ja kun hän havahtui kuuntelemaan, äänet olivat vaimenneet. Jonkin hetken kuluttua vaunun alta kantautui metallinen kirskahdus, pian Kuhala tunsi nykäyksen.

Alettiin kiihdyttää, kuningaspultti oli paikoillaan, matka jatkui.

Hän rapisteli lehteä yölampun valossa, selasi urheilutuloksia ja yritti lukea juttua, jossa nälkää näkevien määrän arveltiin pudonneen pitkästä aikaa alle miljardin. Itsemurhapommittaja oli ajanut räjähderekan bagdadilaisen sairaalan poliklinikan ovesta sisään, kolmensadan auton ketjukolari Moskovan ulosmenotiellä oli aiheuttanut kaaoksen, tiedemiehet yrittivät löytää selityksen Marsin ilmakehän katoamiseen. Elämä siellä oli mahdotonta. Elämä oli täällä mahdotonta. Mutta miksi pelätä kaaosta, olihan se osa maailmaa eikä pelkästään seurausta sen romahtamisesta.

Juna pääsi täyteen vauhtiinsa, ryske yltyi entiselleen eikä Hippu enää välittänyt siitä. Sen viiksikarvat värähtivät Kuhalan jalkopäässä, jokin refleksi liikautti etutassua.

Hän oli valinnut viimeisinä aikoina vapaaehtoisen, liki täydellisen uutispimennyksen, koska oli tullut yliherkäksi maailman pahuudelle ja saanut tarpeekseen yksityisetsivän hommien lietteestä. Bulevardilehden selailu oli virhe ja päälle hyökyvä lopunajan silppu samaa rahankeruutuubaa kuin ennenkin – entä pitäisikö hänen liittää iltarukoukseensa jokin lämmin ajatus niille alle miljardille nälkäiselle?

Kuhalalla ei ollut televisiota, kotikulmien paikallislehdestä hän luki tarjoukset sekä muutaman sarjakuvan. Radion kuuntelukin typistyi keskusteluohjelmiin, joissa puitiin milloin mitäkin: rukinlapojen maakunnallisia eroja, mustia aukkoja tai suurten ikäluokkien vapaa-ajankäyttöä.

Hän kurotti kohti yölampun katkaisinta ja roikotti lehteä peukalon ja etusormen varassa. Käsi ei osunut katkaisimeen. Kuhala ojensi niskojaan nähdäkseen paremmin, katse pyyhkäisi yli kotimaansivujen otsikoiden ja pysähtyi sanaan ”Jyväskylä”.

Mitä kotikaupungista muka kirjoitettiin? Luultavasti jotakin synkkää tai ainakin ilkeämielistä. Hän luopui valojen sammutuksesta ja siristi silmiään. Ei siinä lukenut ”Jyväskylä” vaan ”jyväskyläläisen”. Kuhala toi lehden lähemmäksi nähdäkseen paremmin, oluen karvas maistui kitalaessa. Pian siellä alkoi maistua kylmä tuhka, hänen ilmeensä jähmettyi ja hän tunsi pulssinsa kiihtyvän: ”Jyväskyläläisen komisarion henkirikos yhä arvoitus.” Lehti ei ujostellut nimien kanssa, ne lisäsivät myyntiä.

Kuhalan vanha kiistakumppani yksityisetsivävuosilta ja Urhonkadun poliisipäällystön vakiokasvo rikosylikomisario Nevakivi oli ammuttu eikä tekijän jäljille ollut päästy.

Juttu oli lyhyt, ja sitä oli luultavasti puitu aiemmissa numeroissa palstakaupalla laajemmin. Tapausta tutkittiin kaikin liikenevin voimin, keskusrikospoliisi avusti paikallisia viranomaisia, mutta läpimurtoa ei ollut saavutettu eikä tutkintalinjoista haluttu antaa tarkempia tietoja. Muutamaa ihmistä oli kuultu, pari tuntia ampumisen jälkeen kiinni otettu henkilö oli vapautettu. Mikään ei viitannut siihen, että hänellä olisi ollut osuutta murhenäytelmään.

Nevakiven mainittiin olleen pidetty persoona työtovereiden keskuudessa, ja kollegoille oli annettu kriisiapua. Kaupunkilaisten suosimalla vapaa-ajanviettoalueella sattuneessa välikohtauksessa haavoittuneen sivullisen tila oli poliisin mukaan vakaa. Tekstin lopussa oli puhelinnumero, johon asiasta jotain tietävät voivat soittaa.

Siinä kaikki.

Kuhala luki jutun uudelleen. Hänen tilansa ei ollut vakaa, hän pudotti lehden ja otti Hipulta jääneen unilääkkeen puolikkaan. Sitten hän sammutti valon ja yritti palauttaa mieleensä Nevakiven kasvoja. Kuinka vaikeata se olikaan. Kai ne olivat kasvot totisen ja ankaran rajavyöhykkeeltä ja kai niiden vuosien raadannan kaventama ilmerekisteri julkitoi vain poliisityön yksivakaista puurtamista, mutta yhtä ainutta persoonallisuuden piirrettä Kuhala ei muistanut.

Niin kuin ei sitäkään, koska oli tavannut Nevakiven ensimmäisen kerran ja koska viimeisen.

Mikä ihmeen vapaa-ajanviettoalue, kuka ihmeen sivullinen?

Juna ryskyi etelään, veturin nokka puhkoi yötä edestään.

Mahtoiko Neva jonottaa parhaillaan pyhän Pietarin audienssia vai päästettiinkö marttyyrit sivuportista? Mikä oli ollut hänen hyvästijättöajatuksensa, ennen kuin kotikaupungin syystaivaan viimeinen valonsäde lakkasi heijastumasta hänen silmäteristään?

Kuhala kääntyi kyljelleen ja tunsi Hipun liikahtavan jalkopäässään. Nevakivi tuli hänen uneensa ja sanoi olevansa kiitollinen elämälleen.

3.

Räystäskouruista pisaroivan veden rytmi sai Kuhalan selittämättömällä tavalla alakuloiseksi, vaikka hän oli vain hetkeä aiemmin vaihtanut Jolandan kanssa intohimoisen suudelman ja me kuulumme toisillemme -katseen, kun he olivat eronneet keskustassa.

Taksi loittoni. Sydänsyksy oli kerrostanut Mustankorkean mökin katolle pyryttäneet lehdet kirjaviksi kasoiksi, joiden päällä lojui tuulenpuuskien katkaisemia karahkoita. Kettu tai iso varis oli raahannut Kuhalan puutarhakalossin kuistilta vajapolun varteen, mutta luopunut urakasta kuin olisi epäillyt sen mielekkyyttä.

Unilääkepöhnästä vironnut Hippu seisoi Kuhalan vieressä takkuisena ja hiukan riutuneena. Laihtunutkin se oli. Äkkiä se kuitenkin ravisteli varttaan ja säntäsi velvollisuudentuntoiseen hölkkään talon ympäri tarkistaakseen, että kaikki oli kunnossa.

Kuhala pudotti rinkan ja muita matkavarusteitaan kuistille. Ei hänkään ollut parhaassa vedossa yön rytkytyksen ja keinotekoisten uniensa jäljiltä, avaimen sovittaminen lukkopesään otti aikansa. Postilaatikosta kaapattu nippu roikkui kainalossa.

– No, oliko siellä kaikki ok?

Hippu irrotti kalossin kidastaan toisen viereen ja nyökkäsi, hampaat välähtivät hymyyn, tuttujen nurkkien aromit saivat hännän heilumaan. Kuhala arveli, että arkinen taaperrus oli parasta aloittaa kupillisella kahvia eikä niinkään matkakamppeiden purkamisella.

– Voin tehdä sulle kuivamuonasatsin. Muuta ei ole, ennen kuin käydään kaupassa.

Kyllä hän kai tiesi, ettei Hippu ymmärtänyt paria sanaa pitempiä jaarituksia ja että sen assosiaatiotaitojen jalostaminen onnistui parhaiten broileripyörykällä, mutta kuten yksin elävät koiranomistajat maailman sivu, hän lässytti lemmikilleen milloin mitäkin päivän verkalleen etenevien tuokioiden aikana.

Kenties lempeä äänensävy lujitti kahdenvälistä ystävyyttä, vaikka asiasisältö jäikin nelijalkaiselle hämäräksi.

Mökissä tuoksui asumattomalta ja kostealta. Kuhala seisoi kynnyspuulla untelo ilme naamallaan ja pudota mäjäytti postisatsin lattialle. Siinä oli yli viikon sanomalehdet, tusinan verran inhottavasti kahisevia laskuja ja luvuton määrä ilmaisjakelusoopaa. Hän nosti katseensa röykkiöstä, ei tahtonut päästä alakulostaan ja ajatteli, kuinka nopeasti aika tuudittaisi tämänkin töllin ruususen uneen ja unohdukseen ja että ihmishäärännän kättenjälki oli täsmälleen niin katoavaista kuin sen väitettiin olevan. Jos kukaan ei asuisi talossa, sateet, pakkaset, entropia, tupajumit ja sen sellaiset tyrkkäisivät mökin kumoon ilman suurta vaivaa. Kaiken luodun on alistuttava katoavaisuuden alaisuuteen.

Oliko se Jobin kirjasta?

Hän tuskin ennätti viedä kahvikupin huulilleen, kun puhelin soi. Se oli Tauno Ronkainen, eläkkeelle (tai kuolokkeelle, kuten Ronksu itse asemansa määritteli) jäänyt poliisivuosien kollega ja työpari. Vaihdettiin kuulumiset. Tanen äänessä soi meneillään olevan vuodenajan blues, vai oliko hän vain vanhentunut sitten viime kerran? Kuhala nielaisi haukotuksen ja alkoi selailla puhelun lomassa alkuviikon Keskisuomalaisia, joissa täytyi olla uutisointia ampumistapauksesta.

– Oletko kuullut Nevakivestä? Ihan yhtä perkelettä. Keskellä päivää, keskellä kaupunkia, Ronksu noitui kuin olisi arvannut Kuhalan ajatusten suunnan. – Minä olen ymmärtänyt, että sinulla ja sillä oli joskus kahnauksen tapaista.

Kuhala mumisi myöntävästi ja sanoi lukeneensa tragediasta yöjunassa. – Kauhea uutinen. Mulla on edessä lehtiä menneeltä viikolta. Minä päivänä se sattui?

– Toissa sunnuntaina.

– Yli viikko sitten. Lähdettiin Jolandan kanssa reissuun edeltävänä lauantaina.

– Ei taida pahassa maailmassa tapahtua mitään niin pahaa, ettei siihen törmäisi jo kotikulmilla. Siinä ei sivullisten kohtalosta välitetä, kun aletaan tuliaseella ampua, Tane sanoi.

Kuhalalla ei ollut tarvittavaa puhtia, jotta hän olisi yhtynyt Ronkaisen jeesusteluun. Hän ei tiennyt kuinka kauan Tane ja Nevakivi olivat olleet samanaikaisesti vakansseissaan, saati olivatko nämä tehneet minkäänlaista yhteistyötä. Ei sitä paljon voinut olla. Ronksu oli enemmänkin kuraportaan miehiä ja hövelin poliisin maineessa, kun taas talon hierarkiassa korkealle rankattu rikosylikomisario edusti tiukoille vedettyine luonteineen ihmistyyppiä, jonka kanssa oli hankala tulla toimeen ja joka ei ollut mikään Urhonkadun hallinnonhaaran pr-mannekiini.

Nyt ei Nevalla ollut käyttöä tiukalle vedetylle luonteelleenkaan, kun siihen oli ilmaantunut luodin mentävä reikä.

Ronkainen oli lakannut siunailemasta. Tuli hiljaista. Kuhala mietti, mahtoiko toinen soittaa vain jakaakseen järkytystään – se ei oikein sopinut Ronksun luonnekuvaan.

– Kuinka hyvin tunsit Nevakiven? Kuhala kysyi.

– Enpä juuri ollenkaan.

Kuului puhinaa ja yskähdys. Seuraava katkos tuntui Kuhalasta jo kiusalliselta. – No kerro, painaako asia mieltäsi pahastikin? En minäkään sitä helposti nielaissut.

Ronksu selvitti kurkkuaan. Sitten hän virkkoi paljastavansa salaisuutensa ensimmäisenä Kuhalalle.

– Olin viime perjantaina Urhonkadun kanttiinissa lounastamassa ja heittämässä läppää parin kaverin kanssa.

– Käyt siellä usein. Se ei ole mikään salaisuus.

– Joo, ei. En tiedä onko tämä mitään, Ronkainen epäröi ja sai Kuhalan pohtimaan hieman tuskastuneena, raottaisiko toinen seuraavaksi mitä oli menulta valinnut: uunikalaa vai höystöä.

– Näin sen silloin viimeisen kerran, Ronksu jatkoi.

– Ai perjantaina?

– Joo.

Hippu rouskutti annostaan, keittiön ikk...