Kansi.jpg

Titteli.png

Guillermo del Toro ja Chuck Hogan:

Vitsaus

Lankeemus

Yö ikuinen






Vanhemmilleni.
Nyt tiedän millainen urakka teillä oli…

GDT

Charlottelle, ikuisesti.
CH

Tuhkasade.png

Ote Ephraim Goodweatherin päiväkirjasta

Pimeyden toisena päivänä heidät kerättiin yhteen. Parhaat ja terävimmät: kaikki valtaapitävät, äveriäät, vaikuttajat.

Lainsäätäjät ja pääjohtajat, mogulit ja älyköt, kapinalliset ja yleisön suosikit. Ketään ei muutettu; kaikki surmattiin, hävitettiin. Teloittaminen kävi nopeasti, julkisesti ja brutaalisti.

Muutamia eri alojen asiantuntijoita lukuun ottamatta kaikki johtajat eliminoitiin. Tuomitut marssivat esiin luksuskodeistaan River Housesta, Dakotasta, Beresfordista ja vastaavista taloista. Heidät otettiin kiinni ja paimennettiin suurkaupunkien kokoamispaikkoihin kaikkialla maailmassa, sellaisiin kuin Washingtonin National Mall -katu, Shanghain Nanjingin-tie, Moskovan Punainen tori, Kapkaupungin Green Point -stadion ja New Yorkin Keskuspuisto. Kussakin paikassa käynnistyi hirveä verilöyly, kun heistä hankkiuduttiin eroon.

Kuuleman mukaan Lexington Avenuella riehui jopa yli tuhannen strigoin lauma, joka ryöväsi kaikki rakennukset Gramercy Parkin liepeiltä. Tarjoukset rahasta tai palveluksista kaikuivat kuuroille korville. Pehmeät, hyvin hoidetut kädet anelivat ja rukoilivat. Uhrien ruumiit vain nytkähtelivät – Madison Avenuen lyhtytolpista roikkuen. Times Squarella kärysi ruskettunut, hemmoteltu ihmisliha kuusimetrisissä hautarovioissa. Grilliruoalta tuoksahtava Manhattanin eliitti valaisi näin kaupungin tyhjät kadut, suljetut liikkeet – TYHJENNYSMYYNTI: VIIMEISIÄ VIEDÄÄN – ja vaienneet LED-meganäyttötaulut.

Mestari oli ilmeisesti laskenut juuri oikean lukumäärän, tarkan numeron, joka kertoi, paljonko vampyyreja tarvittiin muodostamaan herrakansa ilman, että verivarannot vaarantuisivat. Sen lähestymistapa asiaan oli järjestelmällinen ja peräti matemaattinen. Iäkkäät ja sairaat kerättiin yhtä lailla kokoon ja eliminoitiin. Se oli samalla kertaa sekä puhdistus että kansanmurha. Arviolta kolmasosa ihmisväestöstä hävitettiin noiden kolmen vuorokauden kuluessa, joista on sittemmin alettu puhua yleisesti ”Nollayönä”.

Laumat ottivat kadut haltuunsa. Mellakkapoliisi, karhuryhmä, armeijan maavoimat – hirviöiden hyöky lakaisi ne alleen. Ne jotka alistuivat, ne jotka antautuivat, saivat jäädä vartijoiksi ja vahdeiksi.

Mestarin suunnitelma oli valtaisa menestys. Kylmän darwinistisesti laskelmoiden se oli valikoinut henkiin jäävät myöntyväisyyden ja sopeutumiskyvyn perusteella. Sen kasvavaa mahtia saattoi vain kauhistella. Nyt kun Muinaiset oli tuhottu, Mestarin valta yli laumansa – ja sen kautta koko maailman – oli laajentunut entisestään ja tullut aina vain jalostuneemmaksi. Enää vampyyrit eivät haahuilleet kaduilla kuin raivopäiset zombiet ryöstellen ja aterioiden mielihalujensa mukaan. Niiden liikehdintä oli nyt hallittua. Saman pesän mehiläisten tai yhteistä kekoa asuttavien muurahaisten tapaan niillä tuntui olevan selvästi eriytyneet tehtävänsä ja vastuualueensa. Ne toimivat Mestarin silminä kaduilla.

Ensi alkuun päivänvaloa ei ollut lainkaan. Silloin kun aurinko kohosi lakipisteeseensä, taivaalla saattoi vilahtaa aavistus heikkoa paistetta, mutta muutoin pimeys ei hellittänyt hetkeksikään. Nyt kaksi vuotta myöhemmin auringonvaloa suodattui myrkyllisen ilmakehän läpi kahden tunnin ajan joka päivä, mutta sen luoma valju kajastus oli kaukana siitä päivänpaisteesta, joka joskus oli Maata lämmittänyt.

Strigoi oli kaikkialla, kuin hämähäkit tai muurahaiset, pitämässä huolta että henkiinjääneet todella sopeutuivat arjen rutiineihin…

Ja sittenkin kauhistuttavinta oli… se, miten vähän elämä oikeastaan oli muuttunut. Alkukuukausina Mestari otti kaiken irti yhteiskunnan sekasortoisesta tilasta. Väestöä terrorisoi pula ja puute – ruoasta, juomakelpoisesta vedestä, puhtaanapidosta, lain ja järjestyksen valvonnasta – aina siinä määrin, että kun infrastruktuurin perusteet oli taas saatu kuntoon, kun ruoansäännöstely oli otettu käytäntöön ja jälleenrakennettu sähköverkko karkotti pitkien öiden pimeyden, ihmisten reaktio oli kiitollisuus ja kuuliaisuus. Kaipaahan karjakin järjestystä ja rutiinia – kiistämätöntä valtarakennetta – voidakseen alistua.

Vajaassa kahdessa viikossa useimmat systeemit toimivat jälleen. Vesi, sähkö… kaapelitelevisiokin aloitti taas lähetykset, nyt pelkkiä uusintoja, ilman mainoskatkoja. Urheilu, uutiset, kaikki oli ennen nähtyä. Mitään uutta ei tuotettu. Ja ihmiset pitivät siitä.

Nopea joukkoliikenne oli tässä uudessa maailmassa ensiarvoisen tärkeää, sillä yksityisautoilu oli äärimmäisen harvinaista. Autot olivat potentiaalisesti pommeja, eikä sellaisilla ollut paikkaa uudessa poliisivaltiossa. Ne takavarikoitiin ja romutettiin. Kaikki kadulla näkyvät ajoneuvot kuuluivat julkisyhteisölle: poliisille, palokunnalle, puhtaanapitolaitokselle – ne olivat aina toimintakunnossa, ja kuljettajanpaikalla istui myöntyväisiä ihmisiä.

Lentokoneita oli kohdannut sama kohtalo. Ainoaa käytössä olevaa konekantaa valvoi Stoneheart-yhtymä, monikansallinen konserni, jonka otetta ruoanjakelusta, energiasta ja sotilasteollisuudesta Mestari oli käyttänyt planeetan valloittamisessa hyväkseen, ja sekin käsitti vain seitsemisen prosenttia maailman taivailla aiemmin liikkuneesta konemäärästä.

Hopea julistettiin pannaan, ja siitä tuli erittäin haluttu kaupan vaihtoväline, jolla voi ostaa kuponkeja tai ruokapisteitä. Sopivalla määrällä pystyi jopa hankkimaan itselleen tai rakkaimmalleen pääsyn pois tilalta.

Nuo tilat olivatkin ainoa täysin uudenlainen asia tässä muuttuneessa maailmanjärjestyksessä. Ne sekä se seikka, että opetustoimi oli tyyten lakkautettu. Ei enää koulunkäyntiä, ei pänttäämistä, ei ajattelua.

Karsinat ja teurastamot toimivat kellon ympäri viikon jokaisena päivänä. Koulutetut tilanhoitajat ja karjanajajat huolehtivat strigoin ravinnonsaannista. Uusi luokkajako syntyi nopeasti. Se perustui biologisiin kasteihin: strigoin suosiossa oli veriryhmä B+. Kaikki muutkin kyllä kelpasivat, mutta joko B+ oli niille ravintoarvoiltaan parasta – eri maitolaatujen tavoin – tai säilytti ruumiin ulkopuolella pitempään makunsa ja ominaisuutensa ja sopi niin ollen paremmin pakattavaksi ja varastoitavaksi. Muut kuin B-plussat olivat työläisiä, maajusseja, todellisia proleja. Kun taas B-plussat olivat Kobe-karjaa – parasta pihviluokkaa. Heitä hemmoteltiin, heille suotiin etuisuuksia ja monipuolisempaa ravintoa. He jopa saivat uv-leireillä tupla-annoksia, jotta D-vitamiinista ei varmasti tulisi puutosta. Heidän päivittäisrutiinejaan, hormonitasapainoaan ja lopulta myös lisääntymistään säänneltiin järjestelmällisesti vastaamaan kysynnän tarpeisiin.

Ja niin elämä jatkui. Ihmiset kävivät töissä, katselivat tv:tä, söivät ateriansa ja menivät nukkumaan. Mutta pimeän ja hiljaisuuden keskellä he nyyhkivät ja heittelehtivät levottomasti vuoteissaan hyvin tietoisina, että heidän tuttunsa, läheisensä – jopa ne joiden vieressä he nyt makasivat – saattoivat äkisti kadota, joutua lähimmän karjatilan betonirakennelmien kitaan. Ja he purivat huultaan ja itkivät, sillä alistumiselle ei ollut mitään vaihtoehtoa. Aina oli joku toinen (vanhemmat, sisarukset, lapset), joka oli heistä riippuvainen. Aina oli joku, joka antoi heille luvan pelätä, siunatun pelkuruuden.

Kuka olisi osannut uneksiakaan, että jonakin päivänä vielä haikailisimme nostalgisesti myrskyisää 90-lukua ja uuden vuosituhannen alkua? Maailmanjärjestyksen romahtamista edeltäneet sekasortoiset ajat, poliittinen pikkusieluisuus ja taloudellinen vilppi… ne näyttivät nyt oikealta kultakaudelta. Kaikki se mitä olimme olleet katosi – yhteiskunnan rakenteet ja järjestys sellaisina kuin isämme ja esi-isämme ne ymmärsivät. Meistä tuli laumasieluja. Meistä tuli karjaa.

Ne meistä jotka yhä ovat elossa, mutta eivät ole liittyneet osaksi systeemiä… me olemme nyt poikkeus. Me olemme syöpäläisiä. Haaskaeläimiä. Vapaata riistaa.

Vailla mahdollisuuksia tapella vastaan…

Kelton Street, Woodside, Queens

Jossain kaukana kajahti kirkaisu, ja tohtori Ephraim Goodweather hätkähti hereille. Hän sätki sohvalla, ponkaisi istumaan ja tarttui – yhtenä sulavana liikesarjana – lattialla lojuvasta repusta törröttävän miekan kuluneeseen, nahkaiseen kädensijaan sivaltaen saman tien ilmaa hopeaisesti laulavalla terällä.

Hänen taisteluhuutonsa, joka painajaisista karanneena tuli käheästi ja puuroutuneena, katkesi lyhyeen. Miekan terä jäi värisemään osumatta mihinkään.

Hän oli yksin.

Kellyn talossa. Tämän sohvalla. Tuttujen tavaroiden ympäröimänä.

Ex-vaimonsa olohuoneessa. Kirkaisu olikin etäisesti ulvahteleva sireeni, jonka hänen uninen tajuntansa oli muuntanut ihmisen kiljaisuksi.

Hän oli nähnyt taas unta. Tulesta ja hahmoista – epämääräisistä mutta hämärästi ihmismäisistä – jotka olivat sokaisevaa valoa. Leiskahduksesta. Hän oli mukana unessa ja nuo hahmot kamppailivat hänen kanssaan hetkeä ennen kuin valonleimahdus hävitti kaiken. Hän heräsi aina kiihdyksissään ja voipuneena, ikään kuin olisi fyysisesti tapellut vastapuolen kanssa. Uni saattoi yllättää missä vain. Hän saattoi uneksia aivan arkisia asioita – piknikistä, liikenneruuhkasta, työpäivästä toimistolla – mutta sitten valo alkoi kasvaa peittäen kaiken alleen, ja hopeanhohtoiset hahmot nousivat esiin.

Hän haparoi pimeässä asekassiaan – se oli entinen baseball-kassi, jonka hän oli monta kuukautta aiemmin siepannut ryöstetyn urheiluliikkeen ylähyllyltä Flatbush Avenuella.

Hän oli Queensissa. Okei. Selvä. Nyt kaikki alkoi palautua mieleen – ja sen mukana leukapieliä musertavan kankkusen ensi vihlaisut. Hän oli taas sammunut. Vaarallisen ryyppyputken päätteeksi jälleen kerran. Hän työnsi miekan takaisin asekassiin, kierähti selälleen ja piteli päätään käsissään kuin särölle mennyttä kristallipalloa jonka oli hellävaroin noukkinut lattialta. Hiukset tuntuivat karheilta ja omituisilta, koko päätä jomotti.

Maanpäällinen helvetti. Niinpä. Kirottujen maa.

Todellisuus oli todella syvältä. Hän oli herännyt painajaiseen. Hän oli yhä elossa – ja yhä ihminen – mikä ei vielä ollut kovin paljon, mutta parempaakaan hän ei osannut odottaa.

Taas uusi päivä helvetissä.

Viimeinen asia, jonka hän muisti ennen heräämistään, sirpale unesta joka roikkui kiinni hänen alitajunnassaan kuin limaiset jälkeiset, oli kuva Zackista keskellä huikaisevan kirkasta hopeavalopilveä. Tällä kertaa leimahdus oli ollut peräisin juuri pojan hahmosta.

”Iskä –” Zack oli sanonut katse lukkiutuneena Ephiin – ja sitten valo oli niellyt kaiken.

Sen muistaminen kylmäsi selkää. Miksei hän edes unessa voinut saada hengähdystaukoa tästä helvetistä? Eikö sen olisi kuulunut mennä niin? Kammottavan elämänmenon vastapainon piti löytyä unista, joissa sitä pääsi liitämään pakoon? Hän antaisi aika paljon unista, jotka olisivat silkan sentimentaalisia, kuin lusikallinen mannaa hänen mielelleen.

Eph ja Kelly vastavalmistuneina käyskentelemässä käsi kädessä kirpputorilla, etsimässä huokeita kalusteita ja yhtä sun toista tauhkaa ensimmäiseen kotiinsa…

Zack taaperoikäisenä tepsuttelemassa paksuine jalkapohjineen ympäri taloa, vaippapöksyinen pikku päällysmies…

Eph ja Kelly ja Zack istumassa ruokapöydässä kädet ristissä täysien lautasten ääressä, odottaen että Z saisi maanisen perusteellisen ruokarukouksensa loppuun…

Ephin unet olivat kuitenkin kuin kehnosti tallennettuja tappovideoita. Tuttuja kasvoja hänen menneisyydestään – niin vihamiehiä, hyvänpäiväntuttuja kuin tosiystäviäkin – jahdattiin ja siepattiin hänen katsellessaan vierestä, kykenemättä auttamaan tai edes kääntämään katsettaan.

Hän nousi istumaan, haki tasapainoa ja nousi sohvalta toinen käsi selkänojaan tukeutuen. Hän siirtyi takapihalle avautuvan ikkunan ääreen. LaGuardian lentokenttä ei ollut kaukana. Tätä nykyä jo lentokoneen näkeminen, tai edes suihkukoneen etäinen jylinä, oli suoranainen ihme. Taivaalla ei kaarrellut valopisteitä. Hän muisti syyskuun 11. päivän 2001, sen miten surrealistiselta täysin tyhjä taivas oli tuntunut jo silloin, ja miten oudon helpottavaa oli, kun koneet viikkoa myöhemmin palasivat. Nyt sellaista helpotusta ei ollut tarjolla. Normaaliin päiväjärjestykseen ei ollut paluuta.

Eph mietti, paljonko kello oli. Jotain aamupäivää, hän arveli, oman sekavan vuorokausirytminsä perusteella. Oli kesä – ainakin vanhan kalenterin mukaan – ja niinpä auringon olisi pitänyt porottaa korkealta taivaalta.

Sen sijaan vallitsi pimeys. Yön ja päivän luonnonmukainen vuorottelu oli tärvelty, luultavasti ikiajoiksi. Aurinkoa peitti tummanpuhuva verho taivaalla leijuvaa tuhkaa. Uusi ilmakehä koostui pitkin maapalloa sattuneiden ydinräjähdysten ja tulivuorenpurkausten jäljiltä kivipölystä; sinivihreä makeispallo oli kääritty myrkylliseen suklaakuoreen. Se oli kovettunut paksuksi eristysvaipaksi, joka sulki pimeyden ja kylmyyden sisäänsä ja auringon ulkopuolelle.

Ympärivuotinen iltahämärä. Planeetasta oli tullut härmän ja kärsimyksen kattama kalpea, mädäntyvä tuonela.

Täydellinen elinympäristö vampyyreille.

Vihoviimeisen suorana lähetetyn uutiskatsauksen mukaan – se oli sensuroitu aikaa sitten, mutta sitä liikkui netin keskustelupalstoilla kuin pornoa – suurtuhon jälkeiset olosuhteet olivat koko lailla samanmoiset kaikkialla maailmassa. Silminnäkijät kertoivat pimenevästä taivaasta, mustasta sateesta, yhteen keräytyvistä uhkaavista pilvimassoista, jotka eivät enää koskaan hajonneet. Planeetan kiertoliikkeen ja tuuliolot huomioon ottaen pohjois- ja etelänapa olivat teoriassa ainoat paikat koko Maapallolla, joihin aurinko yhä paistoi säännöllisesti vuodenaikojen mukaan… vaikka ei sitäkään kukaan varmasti tiennyt.

Alkuun radioaktiivisen hiukkaslaskeuman vaara oli ollut ydinräjähdysten ja reaktorinsydänten sulamisonnettomuuksien jäljiltä ankara, eri ground zero -pisteissä jopa katastrofaalinen. Eph ja kumppanit olivat viettäneet melkein kaksi kuukautta maan alla, Hudsonjoen ali kulkevassa rautatietunnelissa, ja näin välttäneet lyhyen aikavälin laskeuman. Äärimmäiset sääolot ja ilmakehän tuulet levittivät tuhoa laajoille alueille, mikä saattoi osaltaan auttaa radioaktiivisuuden hälvenemisessä: ekosysteemin hurjien muutosten synnyttämät rankat ukkosmyrskyt lakaisivat laskeuman tieltään, jolloin säteily väheni entisestään. Radioaktiivinen laskeuma hajaantuu eksponentiaalisesti, ja lyhyellä aikavälillä saattoi suoralta kosketukselta välttyneillä alueilla matkustaa turvallisesti ja ryhtyä puhdistustoimiin jo noin puolentoista kuukauden jälkeen.

Sitä vastoin pitkäkestoisia vaikutuksia ei kuulunut edelleenkään. Kysymyksiin ihmisten hedelmällisyydestä, perimän mutaatioista ja karsinogeenien lisääntymisestä jouduttaisiin odottamaan vastauksia vielä jonkin aikaa. Mutta nämä vakavat huolenaiheet jäivät senhetkisen tilanteen varjoon: kaksi vuotta ydintuhojen ja vampyyrien maailmanvalloituksen jälkeen ihmisten kaikki pelot olivat välittömiä, tässä ja nyt.

Sireenin ujellus hiljeni. Varoitusjärjestelmät, jotka oli suunniteltu torjumaan ihmistunkeutujia ja kutsumaan apuvoimia, kytkeytyivät yhä silloin tällöin päälle – vaikka paljon harvemmin kuin ensi kuukausina, jolloin sireenit ulvoivat herkeämättä, kuin sukupuuttoon kuolevan lajin tuskanhuudot. Siinä hiipui taas yksi sivilisaation rippeistä.

Hälytyksen vaiettua Eph höristeli korviaan mahdollisten tunkeilijoiden varalta. Vampyyrit saattoivat ilmestyä mistä tahansa aukosta – ikkunoista, kosteiden kellarien kautta tai pölyisiltä ullakoilta – eikä missään ollut turvallista. Jopa harvat auringonvalon tunnit päivittäin – himmeä ja hämärä kajo, sairaalloisen punervan sävyn saanut turvasatama – tiesivät monia vaaroja. Ihmisille oli määrätty ulkonaliikkumiskielto päivänvalon ajaksi. Ephille ja muille päivän paras hetki lähteä liikkeelle – turvassa suoralta yhteenotolta strigoin kanssa – oli myös vaarallisimpia, sillä silloin valvonta oli kiivainta ja lisäksi omaa osaansa kohentamaan pyrkivät ihmismyötäilijät vahtivat kaikkea silmä kovana.

Eph nojasi otsaansa ikkunaruutuun. Lasin viileys tuntui miellyttävältä kuumaa ihoa ja kallon jomotusta vasten.

Pahinta oli tietäminen. Se, että itse tietää olevansa mielisairas, ei mitenkään vähennä hulluuden määrää. Eikä tieto siitä, että on hukkumassa, tee ihmisestä yhtään vähemmän hukkuvaa – se vain lisää pakokauhun taakkaa. Pelko tulevasta, samoin kuin muisto paremmasta, kirkkaammasta menneisyydestä, tuottivat Ephille tuskaa siinä missä itse vampyyrivitsauskin.

Hän tarvitsi ruokaa, proteiinia. Täältä ei irtoaisi mitään: hän oli jo monta kuukautta aiemmin putsannut talon ruoasta – ja viinaksista. Jopa löytänyt Mattin vaatekomerosta Butterfingers-jemman.

Eph perääntyi ikkunan äärestä kääntyen kohti huonetta ja sen takana aukeavaa keittiönurkkausta. Hän koetti muistaa, miten oli päätynyt tänne ja minkä vuoksi. Hän näki viiltojälkiä seinässä siinä kohtaa, missä oli vapauttanut ex-vaimonsa poikaystävän leikkaamalla hiljattain muutetulta oliolta keittiöveitsellä pään irti. Se oli niitä tappamisen alkuaikoja, jolloin vampyyrien surmaaminen oli tuntunut melkein yhtä pelottavalta kuin ajatus siitä, että muuttuisi itsekin sellaiseksi. Jopa silloin kun kyseinen vampyyri oli ollut hänen ex-vaimonsa uusi miesystävä, tyyppi, joka oli valmis syrjäyttämään Ephin tärkeimpänä miehenmallina Zackin elämässä.

Mutta tuo inhimillisen moraalin yökkäysrefleksi oli väistynyt jo aikaa sitten. Nyt elettiin aivan toisessa maailmassa, ja tohtori Ephraim Goodweather, aiemmin Tartuntatautien hallinta- ja ehkäisykeskuksen pääepidemiologi, oli kokonaan eri ihminen. Vampirismivirus oli valloittanut ihmiskunnan. Vitsaus oli päihittänyt sivilisaation hämmästyttävän elinvoimaisessa ja vihamielisessä vallankaappauksessa. Kapinalliset – kaikki lujatahtoiset, mahtavat ja vahvat – oli jotakuinkin hävitetty tai muutettu, niin että jäljelle olivat jääneet heikot, lannistetut ja pelokkaat tanssimaan Mestarin pillin tahtiin.

Eph palasi asekassinsa luo. Hän onki lyöntihanskoille ja hikinauhoille tarkoitetusta kapeasta, vetoketjullisesta sivutaskusta nuhruisen muistikirjan. Tätä nykyä hän ei enää muistanut mitään, jollei kirjoittanut sitä tähän kuluneeseen päiväkirjaansa. Kirjaan merkittiin kaikki mahdollinen, ylimaallisesta arkipäiväiseen. Kaikki täytyi saada muistiin. Se oli hänen pakkomielteensä. Päiväkirja oli pohjimmiltaan pitkä kirje hänen pojalleen Zackille. Kirjallinen dokumentti isän etsinnöistä ainoan poikansa jäljillä. Sekä huomiot ja teoriat vampyyrivitsauksesta. Ja tiedemiehenä hän ihan vain taltioi sivuille dataa ja erilaisia ilmiöitä.

Samalla päiväkirjasta oli apua selväjärkisyyden säilyttämisessä edes jossain määrin.

Hänen käsialansa oli kahden viime vuoden mittaan muuttunut niin tiiviiksi, että hän töin tuskin sai siitä itsekään selvää. Hän merkitsi päiväyksen joka kerta, koska se oli ainoa luotettava tapa ajankulun seuraamiseen ilman varsinaista kalenteria. Ei niin, että sillä olisi ollut kummoistakaan väliä – paitsi tänään.

Hän riipusti päivämäärän vihkoon, ja sitten hänen sydämensä jätti lyönnin väliin. Niin tietysti. Sitähän se oli. Siksi hän oli taas palannut tänne.

Tänään oli Zackin kolmastoista syntymäpäivä.

tästä eteenpäin voi lähteä henki, varoitti yläkerran ovessa tussilla kirjoitettu pahvi, johon oli piirretty hautakiviä, luurankoja ja ristejä. Se oli nuorempaa käsialaa, seitsemän- tai kahdeksanvuotiaan tekemä. Huone oli jätetty suurin piirtein entiselleen sen jälkeen kun Zack oli sitä viimeisen kerran käyttänyt, samalla tavoin kuin kadonneiden pentujen huoneet kaikkialla, symbolina ajan pysähtymisestä heidän vanhempiensa sydämissä.

Eph palasi huoneeseen tavan takaa kuin uponneeseen hylkyyn koukkuun jäänyt sukeltaja. Salaiseen museoon, maailmaan joka oli säilötty tarkalleen sellaisena kuin se oli kerran ollut. Ikkunaksi menneeseen.

Eph istahti vuoteelle, tunsi miten patja antoi tuttuun tapaan myöten ja kuuli sängyn lohdullisen narahduksen. Hän oli käynyt läpi kaiken tässä huoneessa, kaiken mitä hänen poikansa oli koskettanut aiemmassa elämässään. Hän oli tämän huoneen kuraattori: hän tunsi joka ainoan lelun, leikkihahmon, jokaisen kolikon ja kengännauhan, joka T-paidan ja kirjan. Hän torjui ajatuksen, että rypisi muistoissa. Eivät ihmiset mene kirkkoon tai synagogaan tai moskeijaankaan rypemään; he käyvät niissä osoituksena uskostaan. Zackin huoneesta oli tullut temppeli. Täällä, ja vain täällä, Eph tunsi saavansa rauhan ja yltävänsä sisäiseen varmuuteen.

Zack oli yhä elossa.

Se ei ollut spekulointia. Ei liioin sokeaa toivon elättelyä.

Eph tiesi, että Zack oli yhä elossa ja ettei hänen poikaansa ollut vielä muutettu.

Entisaikaan – silloin kun maailma vielä toimi – kadonneen lapsen vanhemmilla oli mahdollisuus kääntyä eri tahojen puoleen. He saivat lohtua poliisin tutkimuksista ja tiedosta, että sadat, jolleivät tuhannet, ihmiset samastuivat heidän ahdinkoonsa ja tunsivat heitä kohtaan sympatiaa avustaessaan aktiivisesti etsinnöissä.

Mutta tämä sieppaus oli tapahtunut maailmassa, jossa ei ollut poliisia, ei ihmisten lakeja. Ja Eph tiesi mikä olento Zackin oli napannut. Sama olio oli kerran ollut pojan äiti – aivan. Juuri hän se oli pojan siepannut. Mutta hänen toimistaan oli vastuussa vielä suurempi olento.

Itse vampyyrikuningas, Mestari.

Mutta sitä Eph ei tiennyt, miksi Zack oli viety. Ephin satuttamiseksi tietysti. Ja tyydyttämään pojan epäkuolleen äidin viettiä päästä takaisin ”Rakkaimpiensa” luo, niiden joita oli eläessään rakastanut. Viruksen salakavalaan epidemiologiaan kuului, että se levisi vampyyrien perverssinä irvikuvana ihmisten rakkaudesta. Läheisten muuttaminen strigoiksi sitoi heidät tartuttajaan ikiajoiksi, olemassaoloon jota ihmisen osaan kuuluvat koettelemukset ja kärsimykset eivät enää rasittaneet, joka taantui pelkiksi alkukantaisiksi perustarpeiksi, kuten ruokailuksi, leviämiseksi, eloonjäämiseksi.

Sen takia juuri Kellyllä (otuksella joka oli joskus ollut Kelly) oli suorastaan fyysinen fiksaatio pojasta, ja ehkä hän sen takia oli, Ephin sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta, kyennyt houkuttelemaan Zackin mukaansa kadoksiin.

Ja nimenomaan tämä sama oireyhtymä, pakkomielteinen hinku muuttaa läheiset kaltaisekseen, sai Ephin vakuuttumaan, ettei Zackia ollut muutettu. Sillä jos sekä Mestari että Kelly olisivat jo juoneet pojasta, Zack olisi varmasti palannut isänsä luo vampyyrina. Ephin pelko juuri tämän mahdollisuuden varalta – että joutuisi kohtamaan oman epäkuolleen poikansa – oli kalvanut häntä nyt jo kaksi vuotta, ja toisinaan se sysäsi hänet epätoivon kurimukseen.

Mutta miksi? Miksei Mestari ollut tartuttanut Zackia? Mihin se poikaa säästi? Mahdollisesti pelinappulaksi, jota käyttää Ephiä ja hänen edustamaansa vastarintaa vastaan? Vaiko jostain vielä pahaenteisemmästä syystä, jota Eph ei kyennyt – eikä uskaltanut – edes yrittää ymmärtää?

Ephiä värisytti tästä mahdollisuudesta vielä kehkeytyvä pulma. Hän oli haavoittuvainen, kun kyse oli hänen omasta pojastaan. Ephin heikkous oli yhtäläinen hänen vahvan puolensa kanssa: hän ei kerta kaikkiaan kyennyt hellittämään pojastaan.

Missähän Zack mahtoi tällä hetkellä olla? Pidettiinkö häntä jossain vankina? Piinattiin isänsä sijaiskärsijänä? Tämänkaltaiset ajatuskulut kalvoivat Ephin mieltä.

Juuri epätietoisuus kiusasi kaikkein pahimmin. Toiset – Fet, Nora, Gus – kykenivät antamaan vastarintaliikkeelle kaikkensa, koko tarmonsa ja keskittyneisyytensä, juuri siksi ettei heiltä ollut tässä sodassa otettu panttivankeja.

Yleensä käynti Zackin huoneessa auttoi Ephiä tuntemaan olonsa vähän vähemmän yksinäiseksi tässä kirotussa maailmassa. Mutta tänään vaikutus tuntui päinvastaiselta. Hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut yhtä akuuttia yksinäisyyttä kuin täällä juuri nyt.

Ephin ajatukset palasivat Mattiin, hänen ex-vaimonsa miesystävään – jonka hän oli surmannut alakerrassa – ja siihen miten tämän kasvavasta vaikutusvallasta Zackin kasvatuksessa oli kehittynyt hänelle lähes pakkomielle. Nyt hän joutui miettimään päivittäin, tunti tunnin perään, millaisessa helvetissä hänen poikansa varmasti joutui elämään ihka oikean hirviön vallassa…

Eph tunsi itsensä huonovointiseksi ja hikiseksi, mutta kaivoi tunnekuohusta voipuneena esiin päiväkirjansa ja piirsi sivulle saman kysymyksen, joka toistui koanin kaltaisena läpi kirjan:

Missä Zack on?

Tapansa mukaan hän lehteili tuoreimpia merkintöjään käännellen sivuja taaksepäin. Hänen silmiinsä osui muistiinpano Norasta, ja hän koetti saada selvää omista riipustuksistaan.

”Ruumishuone.” ”Tapaaminen.” ”Liikkeelle auringonvalossa.”

Eph siristi silmiään koettaen muistaa – samalla kun hänen lävitseen levisi levoton tunne.

Hänen oli määrä tavata Nora ja rouva Martinez kaupungin vanhassa kuolemansyyntutkijanvirastossa. Manhattanilla. Tänään.

Paskat.

Eph nappasi kassinsa lattialta niin että teräaseet kalahtelivat, heitti sangat selkäänsä, jolloin miekkojen kahvat kohosivat olan takaa kuin nahkaan kiedotut tuntosarvet. Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen lähtiessään ovelle ja äkkäsi Zackin kirjoituspöydällä vanhan Transformers-lelun CD-soittimen vieressä. Sideswipe, jos Eph muisti oikein mitä oli lukenut Zackin kirjoista, joissa tehtiin selkoa Autobotien ominaisuuksista. Syntymäpäivälahja Ephiltä vain muutama vuosi sitten. Sideswipen toinen jalka retkotti ahkerasta käytöstä murtuneena. Eph liikutti lelun käsivarsia muistellen miten vaivattomasti Zack oli osannut ”transformoida” hahmon autosta robotiksi ja taas takaisin, kuin mestari joka hallitsee Rubikin kuution.

”Paljon onnea, Z”, Eph kuiskasi ennen kuin sulloi särkyneen lelun asekassiinsa ja marssi ulos.

Woodside

Entinen Kelly Goodweather saapui vanhan asuintalonsa edustalle Kelton Streetille vain muutama minuutti Ephin lähdön jälkeen. Hän oli jäljittänyt tätä ihmistä – Rakkaimpaansa – siitä asti kun oli vaistonnut tämän sykkeen viitisentoista tuntia aiemmin. Mutta taivaan kirkastuessa keskipäivän ajaksi – pariksi kolmeksi tunniksi himmeää ja kuitenkin vaarallista auringonvaloa, joka suodattui paksun pilvipeiton lävitse planeetan jokaisella kierroksella – hän oli joutunut vetäytymään maan alle, hukannut aikaa. Nyt hän oli lähellä.

Hänen seurassaan oli kaksi mustasilmäistä tunnustelijaa – lapsia, jotka olivat sokeutuneet auringon okkultaatiossa juuri kun Mestari saapui New Yorkiin, ja jotka Mestari oli sittemmin itse muuttanut, niin että nyt heillä oli korostunut selvänäköisyyden lahja – pieniä ja vikkeliä otuksia, jotka kirmasivat pitkin katukäytäviä ja hylättyjen auton ylitse kuin nälkäiset hämähäkit, näkemättä mitään ja silti aistien kaiken.

Tavallisesti Kellyn sisäsyntyinen vetovoima Rakkaimpansa puoleen olisi riittänyt hänen ex-miehensä jäljittämiseen ja paikantamiseen. Mutta Ephin signaali oli heikentynyt ja vääristynyt etanolin, piristeiden ja rauhoittavien yhteisvaikutuksesta hänen hermo- ja verenkiertojärjestelmäänsä. Päihtymys sai ihmisaivojen synapsit sekaisin, hidasti siirtonopeutta ja myös vaimensi itse signaalia kuin radiokanavalla esiintyvä staattinen häiriö.

Mestari oli henkilökohtaisesti kiinnostunut Ephraim Goodweatherista, varsinkin valvomaan tämän liikkumista kaupungilla. Sen takia juuri Mestari oli lähettänyt tunnustelijat – aiemmin veli ja sisko, nyt lähes identtiset vampyyrisisarukset heidän menetettyään karvoituksensa, sukuelimensä ja muut ihmisen sukupuolen tuntomerkit – Kellyn avuksi takaa-ajoon. Ne ravasivat edestakaisin pitkin lyhyttä piha-aidan viertä talon edustalla odottaessaan, että Kelly ehtii paikalle.

Hän avasi portin ja astui tontille, kiersi talon kertaalleen varoen mahdollisia ansoja. Varmistuttuaan reitin turvallisuudesta hän iski kämmentyvensä liukuikkunan kaksinkertaisesta lasista läpi, kurotti sirpaleista välittämättä avaamaan säpin ja työnsi ruudun auki.

Tunnustelijat hypähtivät sisäpuolelle ja Kelly meni perässä nostaen ensin paljaan, likaisen jalkansa ikkunasta sisään ja taipuen kaksin kerroin sujahtaakseen runsaan puolen metrin raosta vaivattomasti huoneeseen. Tunnustelijat kiipeilivät sohvalla ja osoittelivat löytämiään jälkiä kuin koulutetut poliisikoirat. Kelly seisoi pitkän tovin aivan hiljaa avaten aistinsa asumuksen sisätiloille. Hän varmistui siitä, että he olivat ainoat paikalla ja siis myöhässä. Mutta hän aisti huoneesta yhä Ephin läsnäolon. Ehkä talosta irtoaisi vielä muutakin.

Tunnustelijat pinkaisivat lattian poikki pohjoiseen antavan ikkunan ääreen ja koskettelivat lasiruutua kuin tuoretta, viipyilevää aistimusta itseensä imien – sitten ne säntäsivät portaita yläkertaan. Kelly seurasi perässä ja antoi niiden vainuta ja osoittaa. Kun hän saavutti tunnustelijat, nämä loikkivat pitkin ja poikin makuuhuonetta yliaistilliset vastaanottimet Ephin taannoisesta läsnäolosta äärimmilleen virittyneinä kuin jostakin vastustamattomasta mutta heikosti ymmärretystä ärsykkeestä villiintyneet eläimet.

Kelly seisoi keskellä lattiaa kädet kylkiä pitkin. Hänen vampyyrinruumiistaan hohkaava lämpö, roihuava aineenvaihdunta, nosti viileän huoneen lämpötilaa välittömästi useilla asteilla. Toisin kuin Ephiä ihmisten nostalgia ei vaivannut Kellyä missään muodossa. Hän ei tuntenut lainkaan läheisyyttä entistä kotiaan kohtaan, ei katumuksen tai menetyksen pistoksia seistessään poikansa huoneessa. Hän ei enää tuntenut minkäänlaista yhteyttä tähän paikkaan eikä liioin omaa...