Titteli.png





Bret Easton Ellis:

Alta nollan (1985, suom. Otava 1986, Tammi 2012)

Amerikan psyko (1991, suom. Pikku-Idis 1993, Tammi 2000)

Paljastajat (1994, suom. Pikku-Idis 1994)

Glamorama (1998, suom. 1999)

Lunar Park (2005, suom. 2005)

Vetovoiman lait (1987, suom. 2007)

Kalliit yöt (2010, suom. 2012)

R. T:lle

History repeats the old conceits,

the glib replies, the same defeats…

Elvis Costello, ”Beyond Belief”

(levyltä Imperial Bedroom)

Ei ole toista niin tappavaa ansaa

kuin se jonka virittää itselleen.

Raymond Chandler, Pitkät jäähyväiset

Meistä oli tehty elokuva. Elokuva pohjautui kirjaan jonka kirjoittaja oli meille tuttu. Kirja oli yksinkertainen kertomus neljän viikon jaksosta kaupungissa jossa kasvoimme, ja kuvaukseltaan enimmäkseen tarkka. Se luokiteltiin kaunokirjallisuudeksi, mutta vain jokunen yksityiskohta oli muutettu, eikä nimiämme ollut vaihdettu, eikä se sisältänyt keksittyjä tapahtumia. Siinä Malibun makuuhuoneessa esimerkiksi todella järjestettiin yksityisnäytäntö snuff-elokuvasta eräänä tammikuun iltapäivänä, ja kyllä, minä kävelin ulos terassille josta näki Tyynellemerelle, kirjailija tuli sinne lohduttamaan minua ja vakuutti ettei elokuvassa kirkuneita lapsia ollut oikeasti kidutettu, mutta hän sanoi sen hymysuin ja minun oli pakko kääntää pääni pois. Muita esimerkkejä: tyttöystäväni tosiaan oli ajanut kojootin yli Mulhollandin rotkoissa, ja se Chasen’silla perheen kanssa syömäni joulupäivällinen, josta olin ohimennen valittanut kirjailijalle, oli kuvailtu viimeistä piirtoa myöten. Ja 12-vuotias tyttö oli oikeasti joukkoraiskattu – olin siinä huoneessa Länsi-Hollywoodissa kirjailijan kanssa, joka kirjassaan noteerasi minussa vain epämääräistä vastahakoisuutta eikä onnistunut tarkasti kuvailemaan, miltä minusta oli tuntunut sinä iltana – halua, järkytystä, sitä kuinka paljon pelkäsin kirjailijaa, vaaleata ja sulkeutunutta poikaa, johon tyttöystäväni oli puolittain rakastunut. Mutta kirjailija ei koskaan täysin vastannut tytön rakkauteen, koska oli vajonnut liian syvälle omaan passiivisuuteensa solmiakseen tytön kaipaamaa yhteyttä, ja niin tyttö lähestyi minua mutta liian myöhään, ja koska kirjailija oli katkera siitä että tyttö oli lähestynyt minua, minusta tuli se komea ja sekava kertoja joka ei kyennyt rakkauteen tai hyväsydämisyyteen. Niin minusta tuli se rikkinäinen hulivili joka harhaili raunioissa nenä verta vuotaen ja kyseli joutavia. Niin minusta tuli poika joka ei koskaan ymmärtänyt miten mikäkin toimii. Niin minusta tuli poika joka ei suostunut pelastamaan ystävää. Niin minusta tuli poika joka ei pystynyt rakastamaan tyttöä.

Romaanin loukkaavimmissa kohtauksissa kronikoidaan suhdettani Blairiin, etenkin siinä loppupuolen kohtauksessa, jossa panen suhteen poikki ravintolan patiolla Sunset Boulevardin yläpuolella enkä voi olla vilkuilematta häiritsevän mainostaulun tekstiä KATOA TÄSSÄ (kirjailijan versiossa minulla oli aurinkolasit, kun sanoin Blairille etten ollut koskaan rakastanut häntä). En ollut maininnut siitä tuskallisesta iltapäivästä kirjailijalle, mutta se ilmestyi sana sanalta kirjaan, ja silloin lakkasin puhumasta Blairille enkä voinut enää kuunnella niitä Elvis Costellon kappaleita, jotka osasimme ulkoa (”You Little Fool”, ”Man Out of Time”, ”Watch Your Step”), ja kyllä, hän oli antanut minulle kaulaliinan joulujuhlissa, ja kyllä, hän oli tanssinut luokseni laulaen äänettömästi Culture Clubin biisiä ”Do You Really Want to Hurt Me?”, ja kyllä, hän oli sanonut minua ”kuumaksi”, ja kyllä, hän oli saanut selville, että olin iskenyt sateisena iltana Whiskystä tytön ja harrastanut seksiä tämän kanssa, ja kyllä, kirjailija oli informoinut häntä siitä. Kun luin ne kohtaukset Blairista ja minusta, tajusin ettei kirjailija ollut läheinen kenellekään meistä – paitsi tietysti Blairille, eikä oikeastaan edes hänelle. Kirjailija nyt vain sattui ajelehtimaan elämämme läpi välittämättä erityisemmin siitä kuinka kaksiulotteisina ihmiset näki, tai siitä että hän paljasti salaiset epäonnistumisemme ja mässäili nuoruuden välinpitämättömyydellä, kimaltavalla nihilismillä, ja ihannoi koko kauheutta.

Mutta turha hänelle oli olla vihainen. Kun kirja keväällä 1985 julkaistiin, kirjailija oli jo lähtenyt Los Angelesista. Vuonna 1982 hän oli ollut samassa pienessä newhampshirelaisessa collegessa jonne olin itsekin yrittänyt kadota, emmekä me siellä olleet keskenämme juuri tekemisissä. (Toisessa romaanissaan, jonka tapahtumat sijoittuivat Camdeniin, hän parodioi Clayta – tyypillinen heitto taas, tyypillisen julma muistutus hänen tunteistaan minua kohtaan. Koska se oli hutiloitua eikä erityisen purevaa, se oli helpompi jättää omaan arvoonsa kuin ensimmäisen kirjan jutut: niissähän minut kuvailtiin ilmaisukyvyttömäksi zombieksi, jolle ei aukene ironia Randy Newmanin biisissä ”I Love L.A.”) Hänen takiaan minä olin Camdenissa vain vuoden ennen kuin siirryin Browniin vuonna 1983, vaikka olenkin toisessa romaanissa Camdenissa vielä syyslukukaudella 1985. Hoin itselleni että mitä se muka minua haittaa, mutta ensimmäisen kirjan menestys pysyi näköpiirissäni kiusallisen pitkään. Osittain kyse oli siitä että halusin itsekin kirjailijaksi, ja kun olin saanut luettua hänen ensimmäisen kirjansa, olisin halunnut kirjoittaa sen itse – se oli minun elämäni, jonka hän oli kaapannut. Mutta jouduin nopeasti hyväksymään, ettei minulla ollut siihen lahjoja eikä kunnianhimoa. Minulla ei ollut kärsivällisyyttä. Halusin vain pystyä siihen. Tein muutaman säälittävän, hapuilevan yrityksen ja tajusin vuonna 1986 Brownista valmistuttuani, ettei siitä tulisi ikinä mitään.

Ainut joka ilmaisi minkäänasteista nolostuneisuutta tai halveksuntaa romaanin takia oli Julian Wells – Blair oli edelleen rakastunut kirjailijaan eikä piitannut, eivät myöskään useimmat sivuosien esittäjistä – mutta Julian teki sen jotenkin niin vahingoniloisen arrogantisti, että se oli lähestulkoon innostusta; tämä siitäkin huolimatta että kirjailija oli paljastanut Julianin heroiiniriippuvuuden lisäksi sen, että hän oli käytännössä huumediilerille (Finn Delaney) veloissa oleva poikahuora, jonka asiakkaat olivat Manhattanilta tai Chicagosta tai San Franciscosta saapuneita miehiä Sunsetin hotelleissa – Beverly Hillsistä Silver Lakeen asti. Aineissa ja itsesäälissä rypevä Julian oli kertonut kirjailijalle kaiken, ja jokin kirjan suosiossa ja hänen asemassaan yhtenä sen päähenkilönä tuntui antavan hänelle kiintopisteen, melkeinpä toivoa, ja minusta tuntuu että hän oli salaa mielissään siitä, Julian oli nimittäin kykenemätön tuntemaan häpeää – vaikka muuta esitti. Ja vielä innostuneempi Julian oli, kun elokuvaversio tuli ensi-iltaan syksyllä 1987, vain kaksi vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen.

Muistan, että omakohtaiset huoleni elokuvasta alkoivat lämpimänä lokakuun iltana kolme viikkoa ennen ensi-iltaa, katseluhuoneessa 20th Century Foxin studioalueella. Istuin Trent Burroughsin ja Julianin välissä, ja koska Julian ei ollut silloin vielä kuivilla, hän järsi kynsiään ja kiemurteli malttamattomana pehmeällä mustalla penkillä. (Huomasin Blairin kävelevän sisään Alanan ja Kimin kanssa, ja heidän takanaan tuli Rip Millar. En noteerannut Blairia mitenkään.) Elokuva oli hyvin erilainen kuin kirja sikäli, ettei elokuvassa ollut kirjasta mitään. Kaikesta huolimatta – vaikka tunsin tuskaa ja tunsin itseni petetyksi – en voinut olla tunnustamatta yhtä tosiasiaa siinä istuskellessani. Kirjassa kaikki minuun liittyvät tapahtumat olivat totta. En voinut noin vain kiistää kirjaa. Kirja oli suora ja siinä oli rehellisyyttä, kun taas elokuva oli pelkkä kaunis valhe. (Ikäväkin se oli: oikein värikäs ja levoton mutta samalla ankea ja kallis, ja kun se marraskuussa tuli teattereihin, lipputulot eivät kattaneet tuotantokustannuksia.) Elokuvassa minua esittävä näyttelijä muistutti minua enemmän kuin kirjailijan kuvailema hahmo: en ollut vaalea, en ruskettunut, eikä ollut näyttelijäkään. Lisäksi minusta tuli yhtäkkiä elokuvan moraalinen kompassi, vuodatin AA-jargonia ja soimasin muita huumeidenkäytöstä ja yritin pelastaa Julianin. (”Myyn vaikka autoni”, varoitan Julianin diileriä esittävää näyttelijää. ”Ihan mitä vain.”) Blairista elokuvaan sovitettu hahmo ei ollut aivan yhtä huono, koska häntä esittävä tyttö tosiaan tuntui kuuluvan ryhmäämme – hermot pinnassa, seksuaalisesti avoin, herkästi haavoittuva. Julianin sentimentalisoitua versiota esitti lahjakas, surukasvoinen klovni, jolla on suhde Blairin kanssa, kunnes hän sitten oivaltaa joutuvansa luopumaan Blairista, koska minä olen hänen paras kaverinsa. ”Kohtele häntä hyvin”, Julian sanoo Claylle. ”Hän todella ansaitsee sen.” Kohtauksen silkka tekopyhyys on mahtanut saada kirjailijan valahtamaan kalpeaksi. Hymyilin itsekseni kieroutuneen tyytyväisenä, kun näyttelijä lausui repliikin, ja vilkaisin sitten Blairia katseluhuoneen pimeydessä.

Elokuvan lipuessa jättikankaalla levottomuus alkoi väreillä hiljaisessa elokuvasalissa. Yleisö eli kirjan varsinainen henkilögalleria ymmärsi nopeasti, mitä oli tapahtunut. Elokuvasta oli jätetty pois kaikki mikä oli tehnyt kirjasta totta, koska studioita johtavat vanhemmat eivät ikinä olisi asettaneet lapsiaan alttiiksi yhtä karulle valolle kuin kirja. Elokuva kerjäsi meiltä myötätuntoa, kun kirja taas haistatti paskat. Ja asenteet huumeisiin ja seksiin olivat muuttuneet nopeasti vuosien 1985 ja 1987 välisenä aikana (eikä vallanvaihto studion johdossa suinkaan auttanut asiaa), joten lähdemateriaali – joka oli yllättävänkin konservatiivista pintapuolisesta moraalittomuudestaan huolimatta – jouduttiin muokkaamaan uusiksi. Elokuvaan oli parasta suhtautua kahdeksankymmentäluvun nyky-noirina – kuvaus oli hengästyttävän hienoa – ja minä huokaisin ja katsoin sen soljumista vaikka jaksoinkin kiinnostua vain muutamasta jutusta: vanhempiini liittyvistä uusista, lempeistä yksityiskohdista oli minulle hiukan hupia, samoin siitä että Blair löysi eronneen isänsä jouluaattona tyttöystävän eikä Jared-nimisen pojan seurasta (Blairin isä oli aidsiin kuollessaan vuonna 1992 edelleen naimisissa Blairin äidin kanssa). Mutta selvimmin muistan tuosta kahdenkymmenen vuoden takaisesta lokakuun yksityisnäytännöstä hetken jolloin Julian tarttui käteeni, joka oli mennyt tunnottomaksi istuimiamme erottavalla käsinojalla. Hän teki niin, koska kirjassa Julian Wells jäi eloon, mutta elokuvan uudessa skenaariossa hänen oli kuoltava. Hänen oli saatava rangaistus kaikista synneistään. Sitä tämä elokuva vaati. (Myöhemmin käsikirjoittajana opin, että sitä kaikki elokuvat vaativat.) Kun tämä kohtaus sitten viimeisen kymmenen minuutin aikana esitettiin, Julian katsoi minua häkeltyneenä pimeässä. ”Minä kuolin”, hän kuiskasi. ”Ne ottivat minut hengiltä.” Odotin silmänräpäyksen ennen kuin huokaisin: ”Mutta sinä olet edelleen tässä.” Julian kääntyi taas katsomaan valkokangasta, ja pian elokuva päättyi ja lopputekstit vierivät palmujen päällä, samalla kun minä (epäuskottavasti) vien Blairin takaisin collegeen ja Roy Orbison uikuttaa laulussaan siitä, miten elämä hiipuu pois.

Todellinen Julian Wells ei kuollut yliannostukseen kirsikanpunaisessa avoautossa maantiellä Joshua Treessä kuoron laulaessa kovaa ja korkealta ääniraidalla. Todellinen Julian Wells murhattiin yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, ja hänen ruumiinsa jätettiin hylätyn kerrostalon taakse Los Feliziin sen jälkeen kun hänet oli kidutettu kuoliaaksi jossakin muualla. Hänen päänsä oli murskattu – kasvoihin oli isketty niin kovaa, että ne olivat paikoin luhistuneet – ja häntä oli puukotettu niin brutaalisti, että L.A:n kuolinsyyntutkijan virasto laski sataviisikymmentäyhdeksän haavaa, monet päällekkäisiä, kolmesta eri veitsestä. Hänen ruumiinsa löytyi, kun ryhmä CalArtsissa opiskelevia nuoria ajeli avobemarillaan Hillhurstin tietämillä etsimässä pysäköintitilaa. Ruumiin nähdessään he luulivat, että roskiksen vieressä lojuva ”mytty” oli – ja siteeraan tässä Los Angeles Timesin ensimmäistä juttua Julian Wellsin murhasta, Kalifornia-osion etusivulta – ”lippu”. Kun törmäsin sanaan, jouduin pysähtymään ja aloittamaan taas alusta. Julianin löytäneet opiskelijat ajattelivat näin, koska Julianilla oli yllään valkoinen Tom Fordin puku (se oli kuulunut hänelle, joskaan se ei ollut hänen yllään sieppausiltana), ja heidän ensireaktionsa tuntui puolittain loogiselta, koska takissa ja housuissa oli punaisia viiruja. (Julian oli riisuttu ennen tappamista ja sitten puettu uudelleen.) Mutta jos he kerran kuvittelivat sitä ”lipuksi”, mieleeni tuli heti kysymys: missä sininen sitten oli? Jos ruumis muistutti lippua, en pystynyt käsittämään, mikä sininen sitten oli. Ja sitten tajusin: se oli hänen päänsä. Opiskelijat luulivat Juliania lipuksi, koska hän oli menettänyt niin paljon verta, että lytistyneet kasvot olivat tummansiniset, melkein mustat.

Mutta se minun toki olisi pitänyt tajuta jo aikaisemmin, koska olin omalla tavallani saattanut Julianin siihen ja nähnyt, miten hänen oli käynyt toisessa – ja hyvin erilaisessa – elokuvassa.

Sininen jeeppi lähtee seuraamaan meitä 405:llä jossain LAX:n ja Wilshiren liittymän välillä. Huomaan sen vain, koska kuskin silmät ovat vilkuilleet taustapeiliin ja olen itse tuijottanut tuulilasista ulos: kukkuloille kiemurtelee kaistoittain punaisia perävaloja. Olen juovuksissa takapenkillä, pahaenteinen hip hop soi vaimeasti kaiuttimista, puhelin vilkuttaa sylissäni tekstiviestejä joita en pysty lukemaan, siltä näyttelijättäreltä jota aiemmin iltapäivällä yritin iskeä American Airlinesin 1. luokan lähtöhallissa JFK:lla (hän ennusti kädestäni, kikatimme molemmat), ja myös Laurielta pukkaa viestiä New Yorkista, mutta en saa niistä mitään selvää. Jeeppi seuraa sedania Sunsetin poikki, jouluvaloin koristeltujen palatsien ohi, ja vaikka pureskelen hermostuneena Altoids-pastilleja, en onnistu peittämään gininlemua hengityksestäni, sitten sininen jeeppi kääntyy oikealle meidän jälkeemme ja rullaa perässämme kohti Doheny Plazaa kuin eksynyt lapsi. Mutta kun sedan kaartaa pihatielle, missä pysäköintipalvelun mies ja turvamies katselevat saapuvia palmun alla tupakoiden, jeeppi epäröi ennen kuin jatkaakin matkaansa Dohenya pitkin kohti Santa Monica Boulevardia. Epäröinti osoittaa meidän selvästi johdattaneen sitä. Kömmin autosta ja katson, kun jeeppi hidastaa ennen kuin kääntyy Elevado Streetille. On lämmintä, mutta hytisen kuluneissa verkkareissa ja repeytyneessä Niken hupparissa, jotka molemmat ovat liian väljät, koska olen laihduttanut syksyllä, ja hupparin hihat ovat vieläkin kosteat lentokoneessa kaatuneesta drinkistä. On keskiyö joulukuussa, ja olen ollut poissa neljä kuukautta.

”Minusta tuntuu, että tuo auto seurasi meitä”, kuski sanoo avatessaan tavaratilan. ”Se vaihtoi jatkuvasti kaistaa meidän mukanamme. Se seurasi meitä koko matkan tänne.”

”Mitä se mahtoi haluta?” minä kysyn.

Minulle tuntematon yöportieeri tulee aulasta johtavaa ramppia pihatielle auttamaan minua laukkujen kanssa. Annan kuskille liian ison tipin, ja hän menee takaisin autoon ja peruuttaa Dohenylle ja lähtee hakemaan LAXista seuraavaa asiakastaan Dallasin-lennolta. Pysäköintipalvelun mies ja turvamies nyökkäävät hiljaa, kun kävelen heidän ohitseen ja seuraan portieeria aulaan. Portieeri panee laukut hissiin ja ehtii sanoa ”Tervetuloa takaisin” ennen kuin ovat sulkeutuvat.

Kävellessäni Doheny Plazan 15. kerroksen art deco -käytävällä huomaan hennon männyntuoksun ja näen sitten 1508:n mustissa tuplaovissa seppeleen. Ja asuntoni olohuoneen nurkassa seisoo hillitty joulukuusi, jonka valot säihkyvät valkoisina. Keittiössä on taloudenhoitajani kirjoittama lappu, jossa muistutetaan paljonko olen velkaa ja luetellaan ostokset; sen vieressä on pieni nippu postia, jota ei ollut lähetetty edelleen New Yorkin osoitteeseen. Ostin asunnon kaksi vuotta sitten – muutin El Royalesta asuttuani siellä vuokralla kymmenen vuotta – erään Länsi-Hollywoodin hulivilin vanhemmilta; poika oli ollut sisustuttamassa paikkaa uusiksi, kun hän öisen baarikierroksen jälkeen nukkuessaan yllättäen kuoli. Pojan palkkaama sisustaja oli tehnyt työnsä loppuun, ja kuolleen pojan vanhemmat panivat kiireen vilkkaa asunnon myyntiin. Se on sisustettu hillitysti beigellä ja harmaalla, lattiat ovat jalopuuta ja valaisimet upotettuja, eikä neliöitä ole kuin noin 110 – iso makuuhuone, työhuone, moitteeton olohuone, josta pääsee futuristiseen, steriiliin keittiöön – mutta olohuoneen pituinen lasiseinä on itse asiassa viisiosainen liukuovi, jonka työnnän auki tuulettaessani asuntoa, ja isoilla valkoisilla laatoilla pinnoitetulta parvekkeelta avautuu loistonäkymä kaupunkiin, aina keskustan pilvenpiirtäjistä Beverly Hillsin tummiin metsiin, Century Cityn ja Westwoodin torneihin ja koko matkan Santa Monicaan ja Tyynenmeren rantaan asti. Näkymä on vaikuttava olematta kuitenkaan mikään eristyneisyyden huippu; se on intiimimpi kuin Appian Waylla asuvan tuttavan asunnossa, joka sijaitsi niin kaukana kaupungin yläpuolella, että tuntui kuin olisi katsonut suunnatonta ruudukkoina ja neliöinä leviävää hylättyä maailmaa, näkymää joka saa itsemurha-ajatukset liikkeelle. Doheny Plazan näkymä on niin konkreettinen, että sieltä käsin tuntee voivansa koskettaa Melrosella sijaitsevan designkeskuksen sinisiä ja vihreitä sävyjä. Koska paikka on kuitenkin tarpeeksi korkealla kaupungin yläpuolella, se on hyvä piilo kun työskentelen L.A:ssa. Tänä iltana taivas vivahtaa violettiin ja on sumuinen.

Kaadan itselleni lasin Grey Goosea jota jäi pakastimeen, kun elokuussa lähdin, ja olen jo sytyttämässä parvekkeen valoja, mutta tulen sittenkin toisiin ajatuksiin ja siirryn hitaasti ulos yläkerran varjoon. Sininen jeeppi on pysäköity Elevadon ja Dohenyn kulmaan. Jeepin sisällä hehkuu kännykkä. Tajuan että vapaa käteni on puristunut nyrkkiin. Pelko tulee takaisin tuijottaessani jeeppiä. Ja sitten välähdys: joku sytytti tupakan. Puhelin soi takanani. En vastaa.

Olen saanut uskoteltua itselleni että olen palannut Los Angelesiin, koska Kuuntelijoiden roolitus on käynnissä. Tuottaja, joka oli palkannut minut sovittamaan mutkikkaan romaanin elokuvaksi, oli niin huojentunut kun sain homman hoidettua, että palkkasi melkein saman tien innokkaan ohjaajan, ja nyt me teemme kolmisin yhteistyötä (ensin oli tosin käyty tiukka neuvottelu, jossa lakimieheni ja managerini olivat vaatimalla vaatineet että nimeni mainitaan myös tuottajana). He olivat jo päättäneet, ketkä esittäisivät neljää aikuista päähenkilöä, mutta näiden roolihahmojen lapset olivat hankalampia, koska heiltä vaadittiin tiettyjä ominaisuuksia, ja ohjaaja ja tuottaja halusivat kuulla mitä mieltä minä olin. Tämä on virallinen syyni olla L.A:ssa. Mutta oikeastaan tänne palaaminen on veruke päästä pois New Yorkista ja eroon kaikesta siitä mitä minulle syksyllä tapahtui.

Kännykkä värähtää taskussa. Vilkaisen sitä uteliaasti. Tekstiviesti Julianilta, ihmiseltä jonka kanssa en ole ollut yhteydessä yli vuoteen. Milloin tulet takaisin? Oletko täällä? Tavataanko? Lankapuhelin soi melkein saman tien. Siirryn keittiöön ja katson puhelinta. TUNTEMATON NUMERO SOITTAA. Neljän soiton jälkeen yrittäjä luovuttaa. Kun katson ulos, mereltä nousee kaupungin ylle aina vain sumua, joka kietoutuu kaiken ympärille.

Menen työhuoneeseen valoja sytyttämättä. Tarkistan kaikki sähköpostit: muistutus päivällisistä saksalaisten kanssa jotka rahoittavat yhtä käsikirjoitusta, jälleen yksi tapaaminen ohjaajan kanssa, TV-agenttini kysyy olenko jo saanut valmiiksi sen Sonyn pilotin, pari nuorta näyttelijää tiedustelee Kuuntelijoiden tilannetta, kutsuja erinäisiin joulujuhliin, kunto-ohjaajani Equinoxilta on kuullut paluustani toiselta asiakkaalta ja kyselee nyt, haluaisinko varata aikoja. Otan Ambienin että pääsen uneen, koska votkaa ei ole riittävästi. Kun menen makuuhuoneen ikkunan ääreen ja katson Elevadolle, jeeppi irtoaa juuri kadunreunasta, ajovalot välähtävät kun se kääntyy Dohenylle ja jatkaa kohti Sunsetia. Löydän komerosta muutaman vaatteen viime kesäisen tytön jäljiltä enkä yhtäkkiä halua ajatella missä hän mahtaa olla tällä hetkellä. Saan taas tekstarin Laurielta: Haluatko minua vielä? Kello on melkein neljä aamulla Union Squaren eteläpuolella sijaitsevassa asunnossa. Niin moni kuoli viime vuonna: tapaturmaiseen yliannostukseen, kolarissa East Hamptonissa, yllättävään sairauteen. Ihmiset vain katosivat. Nukahdan Abbeysta kantautuvaan musiikkiin, ja kun entisaikojen biisi ”Hungry Like the Wolf” kohoaa vaimeana klubin hermostuneen sorinan yläpuolelle, minusta tulee pitkäksi hetkeksi sekä nuori että vanha. Surullisuus: se on kaikkialla.

Ensi-ilta on tänään Chinese Theatressa, ja elokuva liittyy jonkinlaiseen tyypilliseen pahuuden kohtaamiseen, mikä tekee siitä sillä tavoin turvallisen epämääräisen, että studio tuntee houkutusta ostaa sille palkintoja, minkä puolesta jo itse asiassa kampanjoidaankin, ja minä olen paikalla Kuuntelijoiden ohjaajan ja tuottajan seurassa ja me ajelehdimme muun väen mukana Hollywood Boulevardin yli jatkoille Roosevelt Hoteliin, jonka sisäänkäynnin ympärillä parveilee paparazzeja, ja baaritiskille päästyäni nappaan välittömästi drinkin sillä aikaa kun tuottaja katoaa vessaan ja vieressäni seisova ohjaaja puhuu puhelua Australiassa olevalle vaimolleen. Kun annan katseeni kiertää hämärässä tilassa ja hymyilen vieraille ihmisille, pelko tulee takaisin ja on pian kaikkialla ja valtaa jatkuvasti alaa: se on juuri näkemämme elokuvan häämöttävässä suosiossa, se on nuorten näyttelijöiden viettelevissä kysymyksissä, kun he kyselevät Kuuntelijoiden mahdollisista rooleista, ja se on tekstareissa joita he lähettävät kävellessään tiehensä, kulkiessaan valtavan avaran aulan poikki kännykän hehku kasvoillaan, ja se on suihkurusketuksessa ja valkaistuissa hampaissa. Minä olen ollut New Yorkissa viimeiset neljä kuukautta on mantrani, ja ilmeetön hymy on naamioni. Lopulta tuottaja ilmestyy joulukuusen takaa ja sanoo ”Häivytään täältä”, mainitsee sitten parit bileet Hollywood Hillsissä, ja Laurie sen kuin tekstailee New Yorkista (Hei. Sinä.), enkä voi olla ajattelematta että joku tässä huoneessa seuraa minua. Äkilliset nopeat salaman välähdykset kiinnittävät huomioni hetkeksi, mutta valju pelko tulee takaisin, kun tajuan että ihmisten joukossa on luultavasti sekin joka eilen oli sinisessä jeepissä.

Suuntaamme länteen Sunsetia pitkin tuottajan Porschessa, sitten käännymme Dohenylle pariin ensimmäisiin bileisiin joissa Mark haluaa käväistä, ja ohjaaja seuraa meitä mustalla Jaguarilla, kun kiihdytämme lintujen mukaan nimettyjen poikkikatujen ohi, kunnes pysäköintipalvelun mies näkyy. Seison pienten koristekuusien ympäröimän baaritiskin luona ja olen kuuntelevinani virnistelevää näyttelijää, joka kertoo seuraavista proggiksistaan, vaikka oikeastaan tuijotan kännisenä tyrmäävän kaunista tyttöä, jonka kanssa hän on liikkeellä. U2:n joululaulut hukuttavat kaiken alleen, Band of Outsidersin pukuihin sonnustautuneet tyypit istuvat matalilla norsunluunvalkoisilla sohvilla nuuskaamassa viivoja pitkältä lasipöydältä, ja kun joku tarjoaa nokalliset, tekee kyllä mieli, mutta kieltäydyn koska tiedän mitä siitä seuraa. Tuottaja on pienessä sievässä ja haluaa mennä Bel Airiin toisiin bileisiin, ja minä olen niin juovuksissa että annan hänen keplotella minut pois, vaikka paikassa olisi saattanut olla jonkinlainen mahdollisuus saada pesää. Tuottaja haluaa tavata jonkun Bel Airin bileissä, Bel Airissa on kyse liikeasioista, hänen läsnäolonsa Bel Airissa on mukamas jokin todiste hänen statuksestaan, ja katseeni harhailee hädin tuskin ajokortti-ikäisiin poikiin, jotka uivat alastomina lämmitetyssä uima-altaassa, jacuzzin luona lekotteleviin narubikini- ja korkokenkätyttöihin, animeveistoksiin kaikkialla, nuoruuden mosaiikkiin, paikkaan johon en oikeastaan enää kuulu.

Bel Airin ylärinteillä sijaitsevassa talossa tuottaja eksyttää minut ja minä liikun huoneesta toiseen ja sekoan hetkellisesti, kun näen Trent Burroughsin, ja kaikki mutkistuu yrittäessäni päästä tunnelmaan, kunnes sitten vakavoidun tajutessani, että Trent ja Blair asuvat tässä talossa. Ei auta kuin ottaa lisää juotavaa. Lohduttavaa etten ole kuski. Trent seisoo managerin ja kahden agentin kanssa – kaikki ovat homoja, yksi on kihloissa naisen kanssa, kaksi on vielä kaapissa. Tiedän että Trentillä on suhde nuorempaan agenttiin, jolla on vaalea tukka ja valkoisina hohtavat hammaskuoret; mies on niin mitäänsanomattoman hyvännäköinen, ettei hän ole edes muunnelma mistään tyypistä. Tajuan ettei minulla ole mitään asiaa Trent Burroughsille, kun sanon hänelle: ”Minä olen ollut New Yorkissa viimeiset neljä kuukautta.” New age -joulumusiikki ei onnistu lämmittämään koleaa tunnelmaa. Olen yhtäkkiä epävarma kaikesta.

Trent katsoo minuun ja nyökkää hiukan ymmällään läsnäolostani. Hän tietää, että hänen on sanottava jotain. ”No, hyvä juttu sen Kuuntelijoiden kanssa. Siitä tosiaan näyttää tulevan jotain.”

”Niinhän nuo väittävät.”

Kun epäkeskustelu lähtee käyntiin, päädymme sumealle alueelle, yhteiseen tuttuun, johonkin Kellyyn.

”Kelly katosi”, Trent pinnistää. ”Oletko kuullut mitään?”

”Ai jaa?” minä kysyn, sitten: ”Hetkinen, mitä tarkoitat?”

”Kelly Montrose. Hän katosi. Kukaan ei löydä häntä.”

Tauko. ”Mitä tapahtui?”

”Hän meni Palm Springsiin”, Trent sanoi. ”Tapasi kuulemma ehkä jonkun netissä.”

Trent tuntui kaipaavan reaktiota. Tuijotan takaisin.

”Onpa omituista”, mumisen välinpitämättömästi. ”Vai… onko hänellä taipumusta sellaiseen?”

Trent katsoo minuun, ikään kuin jokin olisi vahvistunut, ja paljastaa sitten inhonsa.

Taipumusta? Ei, Clay, hänellä ei ole taipumusta sellaiseen.”

”Trent – ”

Lähtiessään Trent sanoo: ”Hän on luultavasti kuollut, Clay.”

Poltan savuketta verannalla, jolta näkee massiivisen altaan ja joulukoristellut palmut sen ympärillä, ja mietin Julianilta juuri tullutta tekstaria. Kohotan katseeni, kun varjo astuu esiin pimeydestä, ja hetki on niin dramaattinen – hänen kauneutensa ja sen aiheuttama reaktio minussa – että minun on pakko nauraa, ja hän vain tuijottaa minua, ehkä pienessä sievässä, ehkä kaatokännissä. Tavallisesti tällainen tyttö pelottaisi minua, mutta ei tänä iltana. Vaikutelma on vaalea ja tervehenkinen, keskilännestä, selvästi amerikkalainen, enkä tavallisesti pidä sentyylisestä. Hän on ilmiselvästi näyttelijä, koska tuonnäköiset tytöt eivät ole täällä mistään muusta syystä, ja hän vain tuijottaa minua niin kuin tässä miteltäisiin rohkeutta. Joten päätän mitellä.

”Haluatko olla elokuvassa?” minä kysyn häneltä ja huojahtelen.

Tyttö sen kuin hymyilee. ”Miksi? Onko sinulla elokuva, johon haluat minut?”

Sitten hymy jähmettyy ja haihtuu nopeasti, kun hän katsahtaa taakseni.

Käännyn katsomaan ja siristän silmiäni. Toinen nainen kävelee vastavalossa meitä kohti.

Kun käännyn takaisin, tyttö kävelee jo poispäin, altaan hehku korostaa hänen varjokuvansa ääriviivoja, ja jostain pimeydestä kuuluu suihkulähteen loisketta, sitten tyttö vaihtuu toiseen.

”Kuka tuo oli?” Blair sanoo.

”Hyvää joulua.”

”Miksi sinä olet täällä?”

”Minut kutsuttiin.”

”Ei. Ei kutsuttu.”

”Ystävät toivat.”

”Ystävät? Onneksi olkoon.”

”Hyvää joulua”, yritän uudelleen, kun en muutakaan keksi.

”Kuka tuo tyttö oli, jonka kanssa äsken juttelit?”

Käännyn katsomaan takaisin pimeyteen. ”En tiedä.”

Blair huokaisee. ”Minä luulin, että sinä olet New Yorkissa.”

”Välillä siellä ja välillä täällä.”

Hän vain tuijottaa minua.

”Joo.” Ja sitten: ”Oletteko te Trentin kanssa edelleen onnellisia?”

”Miksi sinä olet täällä tänä iltana? Kenen seurassa sinä olet?”

”Minä en tiennyt, että te asutte täällä”, minä sanon ja katson muualle. ”Olen pahoillani.”

”Miten sinä et muka tiedä näitä juttuja?”

”Koska sinä et ole puhunut minulle kahteen vuoteen.”

Julian tekstaa taas, pyytää minua tapaamaan hänet Polo Loungessa. Koska en halua palata takaisin asunnolle, pyydän tuottajaa jättämään minut Beverly Hills Hotelin eteen. Julian istuu terassin loosissa lämpölampun vieressä ja tekstaa kasvot hehkuen. Hän katsoo ylös, hymyilee. Heti kun liu’un loosiin, tarjoilija ilmestyy ja tilaan Belvederen jäillä. Kun luon Julianiin kysyvän katseen, hän taputtaa Fiji-pulloa, jota en ollut huomannut aikaisemmin, ja sanoo: ”Minä en juo.”

Sulattelen tätä ja mietin tovin. ”Koska… olet autolla?”

”Ei”, hän sanoo. ”Minä olen ollut kuivilla noin vuoden.”

”Aika jyrkkä ratkaisu.”

Julian vilkaisee puhelintaan, sitten taas minua.

”Ja miten se sujuu?” minä kysyn.

”Se on vaikeaa.” Hän kohauttaa olkapäitään.

”Oletko nykyään hilpeämpi?”

”Clay…”

”Saako täällä ulkona polttaa?”

Tarjoilija tuo juoman.

”Miten ensi-ilta sujui?” Julian kysyy.

”Ei ristin sielua.” Huokaisen ja tutkin votkalasia.

”Tulitko New Yorkista pitkäksikin aikaa?”

”En tiedä vielä.”

Hän yrittää uudelleen. ”Miten Kuuntelijoiden kanssa sujuu?” hän kysyy äkillisen kiinnostuneena ja yrittää saada minua samalle aaltopituudelle.

Tuijotan häntä ja vastaan sitten varovasti. ”Siinähän se. Meillä on roolitus menossa.” Odotan niin kauan kuin pystyn, kulautan sitten drinkin kerralla ja sytytän savukkeen. ”Jostain syystä tuottaja ja ohjaaja ovat sitä mieltä, että minun mielipiteeni on tärkeä. Arvokas. He ovat taiteilijoita.” Imaisen savuketta. ”Vitsihän se oikeastaan on.”

”Minusta se on hieno homma”, Julian sanoo. ”On tärkeä pitää homma hallinnassa, eikö niin?” Hän miettii jotain. ”Ei se ole vitsi. Ottaisit vakavasti. Siis olethan sinä sentään yksi tuottajista – ”

Keskeytän hänet. ”Miksi sinä olet seurannut tätä?”

”Se on kova juttu ja – ”

...