Etsitään hyvännäköistä budjetinlaatijaa
Vuonna 2005 Töölö Gym etsi työntekijää. Kuntosaliyrityksen uusi työntekijä vastaisi ulkomaisten asiakkaiden palvelusta, toimisi yrityksen edustajana messuilla, hoitaisi kuntosalituotteiden sisäänoston, huolehtisi vaatteiden maahantuonnista ja varastosta, laatisi budjetin yhdessä markkinointiryhmän kanssa sekä toimisi vaatemallina kuvauksissa.
Hakijalta vaadittiin seuraavat ominaisuudet:
– kielitaito: suomi, portugali, espanja, englanti ja ranska
– koulutus: yliopisto (valtiotieteellinen / kansainväliset suhteet)
– yhteistyökykyinen & sosiaalinen
– osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä
– osaa toimia ryhmässä
– hallitsee matematiikan (osaa laatia budjetin)
– aikaisempi kansainvälinen kokemus
– ulkoisesti sopiva vaatemalliksi
– hallitsee lisäravinteiden käytön sekä opastuksen asiakkaille
– hallitsee kuntosalilaitteiden käytön sekä opastuksen asiakkaille
– kykenee palvelemaan asiakkaita yllä mainituilla kielillä
– kykenee tekemään vaatehankintoja, laitehankintoja sekä lisäravinnehankintoja ulkomailta.
Yritykseen soittaneelle työnhakijalle kerrottiin palkan olevan 1000 euroa kuussa – ja kysymyksessä oli kokopäivätyö.
Mitä työelämälle tapahtui?
Sisällysluetteloon
Kun pätkätyökeskustelu alkoi Suomessa, emme tunnistaneet siitä itseämme, vaikka pätkätyöt olivat tuttuja. Tiedotusvälineissä käsiteltiin määräaikaisiin töihin liittyviä ongelmia. Meille oli selvää, että työsuhteiden perusteeton ketjuttaminen on puhdasta kyykyttämistä. Silti keskustelu tuntui jäävän kovin suppeaksi. Emme nähneet ympärillämme ainoastaan ihmisiä, jotka etsivät vakituista työpaikkaa, vaan myös ihmisiä, jotka suhasivat luontevasti useissa hommissa yhtä aikaa ja pyrkivät elämään mielekästä ja persoonallisesti motivoivaa elämää.
Näimme, miten palkkatyö, freelancetyö, opiskelu, kotityöt, lastenhoito, harrastukset ja työkykyjen jatkuva kehittäminen yhdistyivät luontevasti toisiinsa. Näimme jatkuvia toimeentulo-ongelmia, mutta myös epäluuloa, että vakinaisetkaan työsuhteet olisivat ratkaisu.
Entistä harvemmat haluavat jämähtää yhden ammatin tai kyvyn harjoittajiksi. Monet haluavat oppia monia eri taitoja. Toisilla ei ole muuta mahdollisuutta. Työmarkkinat vaativat sekatyöläisyyttä. Harvoin enää riittää, että työntekijä hallitsee työhön vaadittavat vähimmäistaidot. Lisäksi on osattava kieliä, oltava mukavan sosiaalinen pörrääjä ja loputtoman tarmokas organisoija, jota kiinnostaa vähän kaikki. Liikaa ei silti saa kiintyä, sillä lähtö voi olla edessä milloin vain.
Sekatyöläisyys on nykyaikaista ammattitaitoa puhtaimmillaan. On kehitettävä ”sisäistä yrittäjyyttä”, mutta mielenterveyden nimissä on myös vältettävä sitoutumista. Selvitäkseen työelämästä on kehitettävä välinpitämättömyyden ja kameleonttimaisuuden ”hyveitä”. Työelämä edellyttää laaja-alaisia valmiuksia, mutta myös kyynistä asennetta ja opportunistista kärkkymistä. ”On oltava kiinnostunut kaikesta välittämättä mistään.”1
Kyse on sekä persoonallisen elämän unelmasta että realismista suhteessa nykyaikaisiin työmarkkinoihin.
Mutta miten käy, kun työt leviävät työaikojen ja -paikkojen ulkopuolelle, kun töitä tehdään liukuvasti, eikä vapaa-aika vapauta vastuusta? Kun työelämässä pärjääminen alkaa määrittää harrastusten ja ystäväpiirien valintaa? Silloin koko elämästä alkaa tulla työelämää tai työelämän ehdoilla elämistä.
On muututtava kyynikoksi ja opportunistiksi sydänjuuriaan myöten. On elettävä kuin omat intohimot eivät kohdistuisi muuhun kuin oman markkina-arvon ja henkilökohtaisen brändin (tunnetaan myös nimellä CV eli ansioluettelo) kasvattamiseen.
Tarvittavia kykyjä, saati ”oikeaa asennetta”, ei opita koulun penkillä. Niitä opitaan pikemminkin joukkuelajeja harrastaessa, järjestötoiminnassa ja baareissa hengaillessa. Matti Vanhanen parjasi vapun 2006 jälkeisessä ”paskaduunikeskustelussa” prekariaattiaktivistien haluavan vain ”biletellä”. Me sanomme pikemminkin: kun kerran verkostojen tärkeyttä menestymisen avaimena toitotetaan joka paikassa, on jopa ”bilettely” laskettava työelämävalmiuksien kehittämiseksi. Nuoren polven bileet vastaavat vanhemman polven kokkareita. Niissä solmitaan kontakteja. Nykyään työhaastattelussa ei kysytä ainoastaan, mitä osaat, vaan yhä useammin myös, kenet tunnet.
Kuvaamamme työelämän muutos ei ole yksioikoisesti hyvä tai paha. Se on valtavan ristiriitainen. Nykyaikainen työelämä antaa parhaimmillaan tilaa ihmisten persoonalliselle luovuudelle, itsenäiselle päätöksenteolle, organisointikyvyille ja kommunikatiivisille valmiuksille. Se kuitenkin myös edellyttää ihmisiltä yli sietokyvyn menevää joustavuutta ja venyvyyttä. Se suorastaan pakottaa sosiaalisuuteen ja yhteistoimintaan, mutta opettaa myös suhtautumaan siihen hyväksikäytettävänä resurssina.
Moni ajattelee, että itsensä uhraaminen kuluttavalle ja rutiininomaiselle työlle ei ole hyväksi kuin siitä voiton keräävälle työnantajalle. Varsinkaan ne, joiden vanhemmat ovat kuluttaneet itsensä loppuun mekaanisessa tehdastyössä, eivät halua liukuhihnahommiin. Intohimojensa kieltämistä edellyttävän työn sijaan uusi sukupolvi haluaa enemmän tilaa itsensä toteuttamiselle ja yhteisöllisille työnteon muodoille. Jos kykenemme ylläpitämään meitä kaikkia näännyttävää kapitalistista järjestystä, emmekö kykene helposti johonkin hauskempaan ja mukavampaankin?
Pikakelausta
Yli vuoden mittaisia duuneja ei välttämättä enää pidetä pätkätöinä ollenkaan, onhan harvinaista herkkua suunnitella elämää säännöllisten tulojen varaan niinkin pitkäksi aikaa. Monilla ei ole selvää ammatti-identiteettiä, eivätkä kaikki ota työttömyyttä erityisen vakavasti, ainakaan itsemäärittelyn kannalta. Tekemistähän riittää, toimeentulo vain on ongelma.
Toimeentulo-ongelmat ylittävät vanhat luokkarajat. Myös keskiluokkaisista perheistä tuleville nuorille aikuisille on karua tajuta, ettei oma elintaso tule ehkä koskaan yltämään vanhempien elintasoon, vaikka työelämään joutuu panostamaan aiempia sukupolvia kokonaisvaltaisemmin. Nykyisin lainsäädäntö suitsii pätkätöiden perusteetonta ketjuttamista, mutta kokonaan eri asia on, miten hyvin tämä toteutuu käytännössä.
Sosiaalibyrokratia on jäänyt ajastaan jälkeen. Tuntuu kummalliselta, että tukia hakiessa on kerrottava esimerkiksi edellisen vuoden tuloista. Monesti tämän hetken tukien tarpeen kannalta oleellisempia ovat viime viikon kuin viime vuoden tulot. Erilaisten palkkatöiden, freelancetyön ja tukien välillä seikkailleelle ”viime vuoden keskiansioiden” määritteleminen voi vaatia varsin haastavia matemaattisia toimituksia. Ja lopputuloksena voi olla joka tapauksessa täysin epäoikeudenmukainen arvio tilanteesta, jota ei millään vielä edellisenä vuonna kyennyt ennakoimaan.
Ne, joilla ei ole ”vanhanaikaista” työtä (tai yhtä vanhanaikaista ja selkeästi määriteltävissä olevaa työttömyyttä), jota vastaava rasti löytyy byrokraatin lomakkeesta, ajautuvat helposti sosiaaliturvan hämärille rajapinnoille. Se, kenelle näin käy ja mitä sitten tapahtuu, tuntuu olevan sattuman kauppaa.
Prekaariuden määreitä on monia: pätkätyöläisyys, pirstaleinen yrittäjämuotoinen työ, kokemus hyvinvointivaltion kriisistä, vieraantuneisuus ammatillisesta järjestäytymisestä, kouluttautumiseen liittyneiden elämänlaatua koskeneiden odotusten romahtaminen. Niin myös ristiriita oman yritteliäisyyden ja elämän jatkuvan niukkuuden ja turhauttavuuden välillä.
Keskustelu prekariaatista on keskustelua työvoiman uudesta subjektiivisuudesta. Keskiössä ei enää ole perinteinen palkkatyöläinen tehtaan varjossa. Nyt pääosass...
