Karavaani

ISÄ kurvasi suoraan piikkilankaportin eteen, jarrutti ja alkoi peruuttaa parkkipaikalle. Renkaissa niuskui lumi, sitten auton perä karahti kovaan penkkaan.

– Odotellaan tässä.

Sotilas seisoi jäykkänä portilla ase olkapäällään eikä se hievahtanut vähääkään kun kolme harmaapukuista miestä avasi portin. Yksi tulijoista ravisti sormiaan vartijan kasvojen lähellä, tunnistin sen Raikuksi. Isä murahti itsekseen.

– Taas sen pitää pelleillä…

Raikku harppoi rennosti lumista tietä, isä painalsi tööttiä. Raikku hoksasi auton, alkoi hymyillä leveästi ja työnsi etusormi ojossa lakin takaraivolleen. Kun ovi avautui, sisälle tulvahti terävää pakkasilmaa. Vedin mekkoa polvien peitoksi. Raikku istahti etupenkille, hakkasi lumia saappaistaan roikottaen jalkoja oven ulkopuolella. Kylmä tuntui siinä samassa jo selässä ja takapuolen alla.

– Koivet sisään ja ovi kiinni, tyttö paleltuu kun piti saada väen vängällä kesämekko päälle.

Raikku käännähti katsomaan taakseen.

– Tä? Natiainen mukana? Mitäs killi? Tulitko kattelemaan komeita poikia?

Sedän posket punoittivat kylmästä, ison intiaaninenän sierainkarvoissa kiilui pikkuruisia pisaroita. Outo haju levisi takapenkille asti karheakankaisista vaatteista. Se oli armeijan hajua. Isä painoi kaasua, vilkaisi sivupeiliin ja ohitti maastokuvioisen kuorma-auton kapealla tiellä.

– Haetaan meiltä soittimet ja sulle puku. Pankki tilasi tämäniltaisiin pikkujouluihin kolmen tunnin setin. Hotakka tuo basson omalla kyydillä.

Raikku jäi tuijottamaan hetkeksi tyhjää.

– Onko Hotakalla auto?

– Ei. Mutta sillä on autollinen nainen.

– Roikkuperse-Teija?

– Se.

Raikku alkoi hohottaa kunnes sai kauhean yskänpuuskan, isäkin pärskähti nauruun, vaikka yritti ensin pidätellä. Pyöritin takin puunappia niin että lanka katkesi. Miehet tiesivät Teijasta jotakin mitä minulle ei kerrottaisi.

Raikku pyyhkäisi kämmenen sivulla suutaan.

– Onks kaljaa?

– Ollaan menossa keikalle.

Isä painotti viimeistä sanaa ja Raikku kaapaisi pettyneen oloisena lakin syliinsä. Setä oli aina levoton, varsinkin nyt kun se oli armeijassa. Lomille tultuaan se vaihtoi meillä vain vaatteet, otti taksin ja lähti kaupungille. Sillä ei ollut omaa asuntoa ja isä oli luvannut sille yläkerran huoneen siihen asti kun armeija olisi ohi. Äiti sanoi että Raikun piti saada töitä, koti ja vaimo.

Raikku yllätti kiskaisemalla letistä.

– Mitäs Ruut? Rude?

– Älä revi! Äläkä nimittele Rudeksi.

Setä vilkaisi isää, katsahti tuulilasiin, sitten taas isään.

– Mitä Annukka sanoi kun otit keikan?

Valot muuttuivat punaisiksi ja isä jarrutti töksäyttäen.

– No. Vähän itkeskeli. Mieli herkillä ja maha pystyssä. Mutta kun kerran lapsia tehdään ei niitä rahatta syötetä.

– Laitat nyt velihyvä seuraavalle natiaiselle nimen ihan itse. Vai otatteko taas Raamatusta?

– Ei kuulu sinulle.

– Annat muijan höyrähtää sillä lailla.

Vilkku naksutti, laskin mielessäni kuinka monta kertaa se ehti naksuttaa keltaisen ja vihreän välillä. Raikkua ärsytti äidin kirkossakäynti. Kerran setä oli meillä lapsenvahtina ja kertoi että joku nainen oli aivopessyt äidin, houkutellut sen lahkoon. Lahko oli kuulemma ilmoittanut, että isä ei saisi soittaa tanssilavoilla eikä ravintoloissa ja minulle pitää ottaa nimi Raamatusta.

Setä oli katsovinaan sivuikkunasta maisemaa, mutta sen koura tarrasi yllättäen talvisaappaani varteen. Ote kutitti, purin leuat yhteen, etten nauraisi.

– Mites Ruutilla paukkuu?

– Tällä lailla, kiljahdin ja pamautin Raikkua nyrkillä olkapäähän.

Käsi puristui uudemman kerran saappaani varteen.

– Onko kivaa kun kummisetä tuli sotimasta?

Kiskaisin jalan irti sellaisella voimalla että saappaankärki iskeytyi isän selkänojaan.

– Annapa tytön olla. Huomennakin on keikka. Hotakka laittoi Jatsipojista nettiin niin tökerön mainoksen, että herätti huomiota.

Raikku huokaisi raskaasti, äkkiä sitä puistatti kuin oksennuksen jälkeen.

– Käsket Hotakan poistaa typeryydet välittömästi tai saatte etsiä uuden rumpalin.

Isä nojautui tiukasti penkkiin ja iski peilin kautta minulle silmää.

– Se on vienyt mainoksen jo paikallisradioon.

Raikku painoi häpeissään kasvot käsiinsä.

– Saatanan Hotakka!

Isä valehteli Raikulle, se heittäytyi joskus sellaiseksi. Tirskuin takin hihaan eikä minua yhtäkkiä haitannut yhtään, vaikka polvet olivat kaksi jäistä muhkuraa liukkaan silkkimekon sisässä.

* * *

Naulakoilla oli ahdasta, riisuin takin, kurotuin varpailleni, mutta en ylettynyt koukulle. Hupsista, naurahti nainen, polkaisi ukkovarpaani päälle kipeästi ja kysyi ei kai sattunut. Naisella oli korkea kampaus ja piikkikorot, se nyppi hiuksia hameestaan ja hymyili kiiltävin silmin toiselle naiselle, jolla oli punainen villamekko ja sahanteräkuvioiset sukkahousut. Makeanväkevä lemahdus tunki sieraimiini.

– Ennen tansseja vetäistään taskumatit tyhjiksi. Pankki tarjoaa vain glögiä.

– Köyhä pankki, totesi punamekkoinen, jonka suupielet olivat jatkuvasti alaspäin, myös silloin kun se hymyili.

– Mutta bändi on hyvä. Kaverit soittaa hyvin yhteen.

– Ja toisinaan puol kahteen!

Naiset pyrskähtivät yhtä aikaa, kiiltäväsilmäinen oli horjahtaa piikkikoroiltaan ja punamekkoinen kikatti käsi suun edessä, supatti nyt menee housuun. Vessan ovesta tuli liuta naisia käytävään, ne koukkivat polviaan nostellen ohitseni, hajuvesipilvi täytti eteisen ja muistin äidin heikon kielontuoksun. Äiti ei olisi päästänyt minua miesten mukaan, mutta isän mielestä äidin piti saada levätä. Kyllä Ruut pärjää meidän kanssa muutaman tunnin, mene vaikka käymään siellä kirkossasi, jospa mielikin paranisi, isä oli maanitellut, ja äiti taipui.

Tirkistin raollaan olevasta ovesta saliin. Oven lähellä oli koristeltu kuusi, sen alla lahjapaketteja ja muovinen tonttu, jonka toinen silmä oli vinossa. Kynttilät lepattivat punaliinaisissa pyöreissä pöydissä, vastapäisellä seinällä oli pitkä tarjoilupöytä, sen keskellä kinkku ja iso puurokattila. Korokkeen edessä oli puinen, tyhjä tanssilattia, laiha mies seisoi parketin reunalla.

– Hiljaista on kuin Hyvinkään satamassa, mies totesi päätään puistellen.

Raikku virnisti miehelle ylimielisesti, vinkkasi pöytiin päin ja ilmoitti että tanssimaan pääsee vasta ruokailun loputtua. Sitten setä loikkasi komealla harppauksella parketilta suoraan korokkeelle ja sipaisi omituisesti niskaansa – ei vieläkään muistanut ettei sillä ollut enää pitkää tummaa inkkaritukkaa eikä ponnaria. Ennen armeijaan lähtöä äiti oli saksinut Raikun hiukset lyhyiksi. Lähtöpäivänä setä painoi kämmeneeni turhaksi jääneen ponnarilenkin, jonka koristeena oli keltamusta pääkallo. Äiti tiuskaisi ettei Ruut pidä tuollaista hiuksissaan, mutta Raikku kuiskasi korvaani että se oli muisto kummisedältä siltä varalta, että setä sattuisi kuolemaan sodassa. Piilotin pääkallolenkin pöytälaatikon perälle ja otin sen esiin silloin kun meillä oli kotona liian hiljaista. Juuri silloin minä eniten ikävöin Raikkua ja sen hassuja höpötyksiä.

Punamekkoinen nainen tönäisi piikkikorkoista kylkeen, kuiskasi jotain ja molemmat hihittivät.

– Älä yritä, rumpalipoika on mulle. Ketterä kaveri, namu lantio.

Isä asteli korokkeen poikki, keri vahvistimen johtonipun auki ja työnsi töpselin seinään. Punamekkoisen pohkeet jännittyivät sahanteräsukkien sisällä, suupielet vetäytyivät leukapieliä kohti. Nainen tuijotti isää niin kuin naapurin Turre jauhelihapakettia. Sen piti nielaista kahdesti ennen kuin sai sanotuksi:

– Tuo vanhempi mies on rumpalin veli. Leveä rintakehä.

– On kai kun puhkuttaa torvea.

Saksofonia, teki mieleni korjata, samassa isomahainen mies avasi ulko-oven ja oli kompastua lattialle jätettyyn talvisaapaskekoon. Peräännyin naulakon alle vaatteiden sekaan. Mies haroi tukea naisista, naiset kiemurtelivat ja sättivät miestä, mutta möhömaha halasi väkisin molempia. Puristin takkiani kaksin käsin, vatsassa tuntui tyhjältä, hajuvesisekoitus maistui suussa.

– Mitäs sie tyttö siellä palttoitten välissä? Katohan Teija, täältä sekasotkusta löyty Oskun tyttö.

Hotakka oli tullut möhömahan perässä sisälle, se potki kenkiä syrjemmälle, asetti basson nojalleen nurkkaan, kumartui ja kysyi kohteliaasti saisiko se laittaa pikkuneidin takin naulaan. Teija tarjosi Marianne-karkin, sanoi että olin ihan isän näköinen, mutta paljon nätimpi. Hotakka otti kädestä minua ja Teijaa, salin ovella kiersin nopeasti Teijan taakse, koetin nähdä roikkuuko sen takapuoli, mutta Hotakka nykäisi minut eteensä kirkkaaseen valoon.

– Elä sie ennää piileskele, nyt mennään ottamaan joulupuuroa. Miten se Osku tuopi tytön keikalle. Eihä tää oo lapsen paikka.

Puuro painoi vatsanpohjassa. Teija oli laittanut kolme isoa kauhallista ja Hotakka käski syömään lautasen tyhjäksi. Aterian jälkeen pankinjohtaja ilmoitti, että joulupukki oli lähettänyt yllätyslahjoja kotiinviemisiksi.

– Mänehän hakemaan puketti itelleis, hoputti Hotakka ja työnsi minua hartioista joulukuusta kohti. Vastustelin ja puistelin päätäni. Teija päästi minut pinteestä poimimalla isoimman laatikon oksien alta.

– Tässä voisi olla vaikka nukke, on juuri sen oloinen paketti.

Teijan silmissä oli lilaa luomiväriä ja se hymyili kauniisti. Muistin Raikun ja isän vitsailun ja minun kävi sääliksi. Teija oli kiltti ja huolehtivainen eikä sen takapuolessa ollut mitään ihmeellistä, olin ehtinyt tiirata sitä jo monesta eri kulmasta.

Pitelin sylissäni kenkälaatikon muotoista joululahjapakettia. Vatsa oli kuin tiukka pallo, oli vaikea löytää tuolilla mukav...