Harri Nykänen

Kuusi katkeraa miljoonaa

Helsinki

1

Koliseva ja heittelehtivä kärryletka kääntyi pääpostin pihasta jalkakäytävälle kolme minuuttia yli viisi alkuillasta. Tunnelista, joka johti laiturialueelle, tuli väkeä ja veto-vaunu jarrutti niin että perässä roikkuvat vaunut luisuivat linkkuun. Vetovaunun lavalla nojaileva postimies ja aisalla tasapainoileva vartija ennakoivat hidastumisen. Molemmat pysyivät tottuneesti paikoillaan.

Tuhkanen seurasi kärrykaravaanin etenemistä mittaripaikalle pysäköidystä autosta. Hän huomasi ensimmäisenä vartijan rinnalla roikkuvan radiopuhelimen ja aseen, jota mies piti filmipoliiseilta opittuun tapaan. Revolverinkahva sojotti eteenpäin lonkalta.

Vartija oli nuori, Tuhkasen arvion mukaan jonkin verran yli kaksikymmentä. Hän oli pukeutunut vartioliikkeen tummansiniseen pukuun ja suikkalakkiin, jossa oli epämääräinen kokardi. Asu oli laskelmoidusti lähes yhtä poliisin virkavaateparren kanssa.

Kun viimeinen kärry katosi tunneliin, nousi Tuhkanen autosta. Hän muisti pysäköintimittaria kolmella kolikolla ja lähti kärryjen perään.

Oli lokakuu ja ilma oli kylmä. Ratapihalla viihtyvä tuuli sai lisäpuhtia tunnelissa ja hulmutti Tuhkasen housunlahkeita. Kylmyys viilsi paljaita nilkkoja ja nousi polvitaipeeseen asti. Alkoi olla pitkien kalsareiden ja muiden talvivetimien aika, Tuhkanen mietti.

Hän nosti mokkapuseronsa olemattoman kauluksen ylös ja tunki isot kouransa syvälle taskuihin. Muuta ei ollut tehtävissä. Sitten hän nosti olkapäät ylös ja jatkoi etukumarassa päin viimaa.

Tunneli päättyi ja Tuhkanen putkahti laiturialueelle, lähiliikenteen junien ja töistä palaavien sekaan. Hän silmäili laiturilla seisoskelevia ihmisiä ja tunsi heitä kohtaan laimeaa halveksuntaa, johon sekaantui sääli. Ihmiset lakosivat, kun VR:n sininen lastausvaunu mateli laiturin päätä kohti. Vaunun lava oli täynnä virvoitusjuomakoreja.

Tuhkanen unohti ihmiset ja asteli päättäväisesti kymmenkunta metriä. Sitten hän pysähtyi aseman ovirivin eteen ja jäi seuraamaan humalan aiheuttamaa kärsimysnäytelmää. Kaksi poliisia roikutti välissään notkeajalkaista nuorukaista. Matka vei kohti aseman putkaa. Kolmikko pääsi kamarin oven eteen kyyditettävän vaimeista vastustusyrityksistä huolimatta. Joku aukaisi oven sisältäpäin ja he pääsivät sisään. Tuhkanen arvasi jatkolääkityksen: pari tanakkaa potkua juopon perseeseen. Siinä kokeiltu resepti ryhdittömyyteen.

Hän jatkoi taas matkaa. Matka kävi kohti laiturialueen päätyä. Hän ohitti neuvostoliittolaisen veturin ja oli haistavinaan mahorkan röyhkeän tuoksun. Veturin takaa näkyi suomalaisen junan siniharmaa kylki.

Tuhkanen pysähtyi lehtikioskin eteen ja osti iltapäivälehden. Tapansa mukaan hän silmäili läpi lasin takana olevat miestenlehdet. Erään lehden kannessa taivutteli nainen Tuhkasen makuun. Tyttö oli hoikka pitkäsäärinen vaaleaverikkö, jolla oli maalaistytön raikkaat ja eläväiset rinnat. Halu kouraisi Tuhkasen vatsanpohjaa ja hän unohti hetkeksi työasiat. Sitten hän ravistautui irti kansikuvatytöstä ja jatkoi matkaa lehti kainaloon taitettuna.

Kärryletka oli siniharmaan vaunun vieressä ja sen sisältö tyhjeni vaunuun. Kärryistä nousi juuri harmaita peltilaatikoita. Vartija seurasi työskentelyä jalat pontevassa haaraasennossa.

Esimiesainesta, Tuhkanen ajatteli huvittuneena. Vartija toi hänen mieleensä korpraalin, joka oli kohonnut asemaansa hikisin ponnistuksin ja joka seurasi kentällä mudassa matelevia miehiä, alempiaan.

Kärryjä oli viisi ja vain ensimmäisessä oli peltilaatikoita. Lopuissa lojui laihoja postisäkkejä ja haaleanruskeita pahvilaatikoita.

Kärryletkaa vastapäätä oli lasikuorinen iso aikataulukaappi. Tuhkanen iski siihen silmänsä ja siirsi itsensä sen luokse. Hän tutkaili lasin takana olevia aikatauluja, vilkaisi asiaankuuluvasti kelloaan ja kääntyi sitten luontevasti lastaajia päin.

Kärryssä oli enää muutama peltilaatikko. Tuhkanen näki, että loput oli lastattu vaunussa olevaan pyörähäkkiin. Kasa oli niin korkea, että hän arveli laatikoita olevan ainakin parikymmentä.

Laatikot olivat hieman auton akkua isompia, harmaaksi maalattuja ja alumiinipellistä prässättyjä. Ne oli suljettu rautalangalla, johon oli puristettu lyijysinetti. Jokaisen laatikon kyljessä oli paperilappu, jossa luki laatikon sisältämä rahamäärä.

Tuhkanen siirsi lehden toiseen kainaloon ja palasi kioskin luo odottelemaan lastauksen loppumista. Odotusaika kului rattoisasti kansikuvatytön seurassa.

Naisella oli juuri sellaiset isot ja selvärajaiset nännit, joista Tuhkanen piti. Lantionsa hekuman nainen peitti läpikuultavalla huivilla.

Kärryletka nytkähti eteenpäin ja Tuhkanen muisti päätyönsä. Hän hyvästeli tyttönsä ja siirtyi tutkimaan vaunua.

Hän silmäili juuri kaksiosaista leveää ovea kun se aukesi ja koppalakkinen mies tuli nojailemaan ovenpieleen. Mies sytytti savukkeen ja poltteli nautiskelevasti. Hän henkäili savukkeen loppuun, heitti jämän huolettomasti olkansa yli ja palasi sisään.

Tuhkanen katseli asfaltilla viimeisiään hehkuvaa natsaa ja vaihtoi sitten paikkaa. Hän asteli postivaunun ja sen edessä olevan vaunun välimaastoon ja jäi tekemään valppaita havaintoja. Hän huomasi, että molemmissa vaunuissa oli ovi vaunujen välissä, mutta niitä yhdistävää siltaa ei ollut laskettu. Postivaunu oli siis yksin ja eristetty muista.

Tuhkanen tiesi, että vaunusta oli yksi yhteys ulkomaailmaan silloinkin kun se kolisteli täyttä vauhtia pitkin rataa. Postivaunussa ja ehkä muissakin oli radiopuhelin. Hän etsi katseellaan antennia, mutta ei löytänyt sitä. Hän päätyi siihen, että vaunussa oli erikoisantenni, koska kiskoja kauas seuraavat sähköjohtimet olivat melko matalalla.

Tuhkanen tajusi, että oli tutkiskellut vaunua epäilyttävän kauan ja jatkoi kohti laiturin päätyä. Hän ohitti rahat tuoneen kärryletkan. Se oli seisahtanut toisen tavaravaunun rinnalle ja tyhjeni ripeästi. Kolhiintuneet kärryt näyttivät Tuhkasen silmissä lastensängyiltä, joihin oli kiinnitetty pyörät.

Vartija tepasteli yhä mukana, vaikka olikin menettänyt pontevuutensa rahojen myötä. Tuhkanen päätteli, että mies roikkui matkassa pelkkää laiskuuttaan, jotta pääsisi paluumatkalle konevoimalla. Reissu olisi muuten tehtävä vastuun väsyttämin jaloin.

Vartija väsähti liiasta työn katselusta, käänteli jäykästi päätään löytääkseen sopivan lepopaikan. Kun parempaa ei löytynyt, vääntäytyi hän nyrpeän näköisenä kärryjen väliselle aisalle ja tunki kädet syvälle taskuun.

Tuhkanen seurasi hetken postimiehen työskentelyä, mutta teki pian täyskäännöksen ja palasi taas aikataulukaapin luo. Oli jo hämärää ja postivaunun ikkunat loistivat kodikkaan keltaisina. Postin kimpussa puuhailevat miehet vilahtivat silloin tällöin ikkunan ohi.

Seisoskelu ja laiska liikkuminen alkoivat kylmätä. Tuhkanen tunsi kun vilu kapusi ylös ohuiden vaatteiden sisällä. Hän ravisteli 194 sentin pituista vartaloaan ja teki muitakin lämmittäviä eleitä. Sen riehakkaammin ei laiturilla auttanut sätkiä.

Hän yritti unohtaa kylmyyden ja keskittyi seuraamaan lähellä notkuvan juopon tekemisiä. Miehen vaateparsi oli vielä heppoisempi kuin hänen omansa. Hänen ylävartalonsa oli liian pienen puvuntakin puristuksessa. Nappeja pitelevät langat olivat antaneet periksi ja lopullinen irtoaminen oli enää hetken kysymys.

Jalassa miehellä oli löysänä pelmuavat ryppyiset housut ja rusikoidut kengät, joiden nauhoille joku oli keksinyt paremman käyttötavan kuin sen alkuperäisen. Juopon ryppyinen kaula oli paljas, samoin pää, jota peitti hampunjäykkä, paikoittain pystyssä törröttävä tukka.

Mies pyöri hetken paikallaan kuin eksynyt, mutta huomasi sitten Tuhkasen. Hän vilkuili ensin turvonneiden kulmiensa alta ja horjui sitten kohti.

– Stikkaa femma, mies sanoi. – Pitää saada pullo lämmikettä. Pyyntö oli laskelmoidun rehellinen ja nöyrä.

– Eikö nälkä vaivaa?

– Janoon kuolee nopeammin kuin nälkään. Pitäisihän teidän se tietää. Sitä paitsi ruokaa on kaupan roskikset täynnä. Viinaa meikäläinen tarvitsee, lääkkeeksi, mies kähisi.

Mies katsoi Tuhkasta kannustavasti. Hän oli aistinut tämän äänessä pehmeän sävyn. Sen erottamiseen tarvittiin tosin harjaantuneet korvat.

– Siinä on pikkuisen lääkerahaa. Tuhkanen ojensi kympin.

Mies sieppasi setelin, mutta ei vielä luovuttanut.

– Anna vielä vitonen niin saan pullon heti.

– Älä heittäydy ahneeksi. Kerää loput rahat muualta, Tuhkanen sanoi puoliksi huvittuneena, puoliksi ärtyneenä.

– Kiitos kuitenkin. Olet reilu jätkä, mies tunnusti ja tunki rahan taskuunsa. Seteliä puristava nyrkki lipsui ja osui taskuun vasta monen yrityksen jälkeen.

– Vitun kikkana, mies syytteli takkiaan.

– Eikö ala olla aika kaivaa talvipalttoo esiin, vai onko se kanissa.

– Joku paskajätkä käänsi minulta ulsterin. Usko tai älä, mutta se oli melkein uusi. Sain rälläkästä. Yhtenä aamuna kun heräsin niin takki oli viety. Perkeleen varkaita kaikki.

– Osta rahoilla uusi ulsteri ja lääkettä vasta sen jälkeen. Pullo ei kauaa lämmitä.

– No sitten menen putkaan. Siellä on aina lämmintä. Poliisit tuntee kaikki meikäläisen. Ei ole hätäpäivääkään.

– No ala sitten etsiskellä pulloasi, että pääset pahnoille. Tuhkasen ääni oli tympääntynyt.

– Älä hermostu, sinä olet ihan hyvä jätkä, mies supisi ja lähti astelemaan kohti aseman ovia. Matkalla hän pysytti vielä jonkun, mutta ei saanut myötätuntoa.

Samalla hetkellä kun mies kaatui aseman ovesta sisään, kurvasi laiturille vetovaunu. Se pysähtyi jarruja kirskauttaen postivaunun oven eteen. Peltiohjaamosta hyppäsi postimies tyhjältä näyttävän postisäkin kanssa. Hän ponkaisi lavalle ja kapusi sisälle. Mies viipyi vaunussa vain hetken ja palasi sitten ulos vielä vauhdikkaammin kuin oli mennyt sisään. Hän loikkasi vetovaunun lavalle ja jatkoi liioitellun joustavasti laiturille.

Leikkikalulta näyttävän vetovaunun ohjaamoon mies joutui siirtymään rauhallisesti. Poistuminen sen sijaan oli taas vauhdikas. Vetovaunu peruutti kuin luoti ja katosi vaunujen taakse.

Parin minu...