– Heh, otahan… Rautakauppias Kari Nieminen narauttaa korkkia. – Tämä helpottaa.

Autokauppias Seppo Laine nostaa litteän muovipullon huulilleen, imaisee viskiä innottomasti ja ojentaa takaisin.

– Älä yritä… Nieminen tyrkyttää. – Tosta tipasta sä tuut vaan vihaseksi. Ota kunnolla. Äläkä murehdi turhia. Akoissa on yks hyvä puoli. Tai huono. Akasta riippuen. Ne palaavat aina kotiin.

– Mutta onhan tää kumma juttu… Laine toistaa, hörppää hieman isomman siivun ja hieroo krapulaista otsaansa. – Se katosi, vaikka seuraavana aamuna piti lähteä ruskaretkelle Saariselälle. Lentolippu ostettu Ivaloon. Hotellihuone tilattu. Auto vuokrattu. Matkatavarat pakattu. Kaikki sitä myöten. Edessä rentouttava loma Sinin kanssa… Ei mitään mieltä!

Laineen puheet ovat kiertäneet kehää sen jälkeen, kun Tampereella opiskeleva Esa Laine tavoitti isänsä puhelimeen Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Poika kertoi, että äiti – automyyjä Anja Laine – oli kadonnut kotoa sillä aikaa, kun isä osallistui autokauppiaiden palkintomatkaan Volvon tehtaille Ruotsiin. Tietoa seurasi puhelujen pitkä sarja. Laine pohtii ja murehtii kännykkä korvalla. Pojan lisäksi tilannetta ovat selostaneet useaan otteeseen katoamista tutkiva ylikonstaapeli Pertti Grön, vapaaehtoisen pelastuspalvelun etsintäpartioita vetävä maanviljelijä Matti Saarinen ja vaimon ystävätär, rovaniemeläinen hammaslääkäri Sini Mustonen, joka yhä odottaa retkikaveriaan hotellissa Saariselällä.

Sini itkee, että Anja on murhattu. Ihan varmasti murhattu. Hän näki siitä unen. Loputtoman pitkän painajaisen.

Nieminen ja taksinkuljettaja Tuomas Karvinen, jotka noutivat Laineen lentoasemalta kotimatkalle, joutuvat seuraamaan kadonneen naisen aviomiehen kasvavaa huolta.

Rautakauppiasta kyllästyttää. Tukkukaupan kanssa asioidessa Helsingissä täytyi olla selvin päin. Nyt kun haluaisi hieman rentoutua paluumatkalla, murehtiva ystävä pilaa tunnelman.

– Pian sä jumalauta löydät Anjan makuuhuoneestanne ja toivot, että se olis ollu poissa vielä pari päivää, jotta saisit rauhassa hoitaa krapulaasi. Vaikka eihän Anjassa mitään vikaa ole. Hyvän näkönen nainen. Seksikäs. Ei sitä oo maa nielly. Usko pois. Älä mee mukaan sen Sinin uniin. Hammaslääkärihän poraa aina. Se on selvä hysteerikko. Ota ryyppy ja kerro, mitä svenskitytöille kuuluu. Tarjosiko maahantuoja finskeille seuraneitejä? Tehän mälläsitte siellä kolme yötä. Naamasta näkee, ettei tarvinnu olla suu kuivana. Suonissa virtasi muutakin kuin bensaa.

Tuomas painaa kaasua harmissaan. Musta, tuliterä Volvo S 80 ylittää reippaasti valtatien nopeusrajoitukset.

Hänen on vaikea sietää takapenkillä ryypiskelyä. Nieminen kuuluu siinäkin omaan kuvottavaan luokkaansa. Kun se juopottelee, tekisi mieli pysäyttää ja potkaista äijä ojaan. Selvänä Nieminen on öykkäri, kännissä täysi sika, jonka mielestä ei ole olemassa kurjempaa olentoa kuin taksikuski. Eikä se yritä salata sitä. Äyskii ja vinoilee kuin orjalle. Potkisi varmaan päähän, jos uskaltaisi. Nyt on menossa toinen viskipullo. Kolmaskin vielä ilmestyy salkusta ennen kuin ollaan kotona. Käsittämätöntä, että Seppo Laineen kaltainen reilu mies sietää kaverinaan tuollaista räyhyä.

Tai… Oikeastaan Tuomas ymmärtää autokauppiaan tilanteen, koska tuntee taustat.

– Helikopteri lähti jo pois... Laine lopettaa puhelun poliisin kanssa ja tuijottaa ohiviliseviä maisemia. – Naarauspaikkaa mietitään. Porista odotetaan koiraa.

”Ruumiskoiraa”, ylikonstaapeli Grön lipsautti. Sitten se yritti puhua ”jälkikoirasta”. Pahalta näyttää. Helvetin pahalta.

Kolme päivää sitten

Taivas oli tummanharmaiden pilvien peitossa, mutta vielä ei satanut. Tyyni lokakuinen metsä hämärtyi ja huokui kosteutta. Hento usva nousi polkua reunustavasta ojasta.

Hän seisoi tiheän kuusikon suojassa.

Nainen oli vaalea, keskipituinen, solakka ja hentorakenteinen. 40-vuotias, mutta näytti ikäistään nuoremmalta. Persoonallisella tavalla kaunis. Yllä punaiset haisaappaat, siniset farkut ja punainen ulkoilupusero. Päässä punainen villamyssy. Kädessä vihreä muoviämpäri puolillaan sieniä.

Nainen lähestyi polulla hitain askelin. Suunta oli selvä. Valkoiseen omakotitaloon oli matkaa pari kilometriä. Nainen oli vaipunut ajatuksiinsa. Aivan kuin olisi pitänyt ratkaista suuri ongelma. Katse ei etsinyt enää sieniä.

Kun nainen ohitti hänet, heikko tuulenhenkäys tuoksui tutulta hajuvedeltä.

Neljä askelta myöhemmin hän hyppäsi polulle. Harppoi kohti. Nainen pysähtyi ja käännähti. Sinisissä silmissä oli hämmästynyt katse.

Silloin hän iski.

Tuomas Karvinen on luotettavan taksimiehen perikuva.

Hän on samaa mieltä kuin työnantajansa, liikennöitsijä Matti Mäki, jolla on ajossa kolme mustaa Volvo-taksia: ”Luotettavuus on taksinkuljettajan merkittävin ominaisuus. Meidän firman kunnia-asia on, etteivät kuljettajat paljasta, mitä autoissa tapahtuu, mitä he näkevät tai kuulevat työssään. Pienessä kaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa, taksit eivät saa juoruilla asiakkaistaan.”

Sanojensa vakuudeksi Mäki on antanut potkut löyhäsuisuudesta ainakin kahdelle kuljettajalle.

Kokenut liikennöitsijä tietää, mistä puhuu. Vaikeneminen kannattaa. Ihmiset arvostavat kuljettajaa, joka hoitaa ajot turvallisesti, täsmällisesti, eleettömästi eikä sekaannu muiden asioihin.

Tuomas on sellainen. Hän ei puhu muista ihmisistä eikä itsestään. Ei hyvää eikä pahaa. Häneen luotetaan, koska hänen vaiteliaisuutensa on kaikkien tiedossa. Hän on salaisuuksien hautausmaa. Häneltä ei peitellä pieniä eikä isojakaan hairahduksia. Tietyissä tilanteissa hänelle uskoudutaan intiimeistä asioista kuin papille, lääkärille tai baarimikolle. Hän ajaa mielellään yövuoroja, koska niissä näkee tapahtumia, joista päivisin ei ole aavistustakaan. Hän tietää kaupunkilaisten yksityiselämästä – suhteista, taipumuksista ja paheista – enemmän kuin kukaan muu. Se on hänelle ammatin suola, joka viihdyttää, kiihdyttää ja tyydyttää.

Mutta Tuomasta ei todellisuudessa tunne kukaan.

Hänestä on tullut viidessä vuodessa kaupungin suosituin ja halutuin kuljettaja. Mitä pitemmälle matkalle Mäen taksi tilataan, sitä varmemmin kuljettajaksi halutaan Tuomas Karvinen. Kun hän ajaa, matkustajista tuntuu, ettei kukaan ulkopuolinen näe eikä kuuntele heitä. Aivan kuin autoa ohjaisi äänetön, näkymätön voima.

Nieminen on poikkeus, joka sietää Tuomasta vain olosuhteiden pakosta. Esimerkiksi tälle matkalle rautakauppias ei voinut valita kuljettajaa, koska pääsi käymään Helsingissä ilmaiseksi ystävänsä Laineen hyväntahtoisuuden vuoksi. Omalla mustalla Volvollaan rautakauppias ei voinut ajaa, koska törmäsi pari viikkoa sitten liikennevaloissa kirkkoherra Veli Heinon mustaan Volvoon ja puhalsi sievoiset promillet ylikonstaapeli Grönin alkometriin.

Tänään Tuomaksen mieluisa tehtävä on saattaa päätökseen liikennöitsijä Mäen ja Auto-Laine Oy:n uusin autokauppa. Hän vei aamulla Laineen toimeksiannosta Mäen vanhan Volvon käytettyjen autojen kauppiaalle Helsinkiin ja haki maahantuojalta uuden Volvon, joka luovutetaan huomenna Mäelle. Liikennöitsijä on luvannut, että hän saa työvälineekseen tämän Volvon, josta tulee yrityksen edustavin auto.

Sillä välin kun Tuomas oli Helsingissä autoasioilla, Nieminen kävi rautakauppa-alan tukussa ja Alkossa. Paluumatkalla he poikkesivat lentoasemalle ja poimivat Laineen mukaan.

Tuomas ei ymmärrä, mistä Niemisen kaunaisuus johtuu. Ehkä kateudesta? Rautakauppias on kookas, komea ex-jääkiekkoilija. Samankokoinen mies on Tuomaskin. Ja komea, ainakin omasta mielestään. Myös hän pelaa jääkiekkoa, mutta on kolmetoista vuotta nuorempi, mikä voi olla itserakkaalle Niemiselle kaikkein pahin asia. Kenties alkoholisoituvaa miestä kiusaa, ettei hän arvaa, mitä hiljainen kuski ratin takana ajattelee hänen elämästään.

Tuomas tietää tietysti yhtä ja toista myös Niemisen ja Laineen elämästä. Siksi hän kuuntelee ihmeissään, mitä miehet puhuvat vaimoistaan Volvon takaistumella lokakuisena torstaina matkalla lentoasemalta kotikaupunkiin.

Aivan kuin he uskoisivat itsekin siihen, mitä toisilleen valehtelevat.

Kolme päivää sitten

Yksi hansikoidun käden isku riitti. Nainen kaatui tajuttomana.

Hän polvistui, keräsi maahan levinneet sienet takaisin ämpäriin ja asetti pudonneen myssyn niiden päälle. Paikalle ei saanut jäädä jälkiä. Hän otti ämpärin kyynärtaipeeseen ja nosti naisen syliinsä. Harppasi ojan yli ja tunkeutui kuusikkoon.

Autiotaloon oli suorinta reittiä alle kilometri.

Vaikka nainen oli kevyt, matkasta tuli raskaampi kuin hän oli kuvitellut. Kuusikko muuttui hoitamattomaksi sekametsäksi. Puut harasivat vastaan ja haittasivat kulkua kuin olisivat liittoutuneet häntä vastaan. Maasto oli epätasaista ja vetistä, paikoitellen kuin suota. Täynnä upottavia mättäitä ja sammaloituneita kiviä, niljakkaita kantoja ja kavalia juurakkoja. Jokaisella askeleella oli varottava, ettei menetä tasapainoa, nyrjäytä nilkkaa tai loukkaa polvea. Kerran hän horjahti pahasti ja kaatui. Naisen pää iskeytyi puuhun, suusta kuului voihkaisu. Hän oli varautunut kuristamaan jos taju palaisi, mutta siihen ei tullut tarvetta. Kerran hän laski taakan maahan ja istahti levähtämään. Hiki valui silmiin. Maitohappo pakotti lihaksia. Sydän jyskytti kuin pyrkisi ulos rinnasta. Keuhkot olivat revetä. Vaatteet olivat läpimärkiä. Hän vihasi naista entistä enemmän.

Alkoi sataa tiheää, tehokkaasti kastelevaa tihkua.

Kolmen minuutin kuluttua hän jatkoi taivallusta. Viimeiset kaksisataa metriä olivat helpompia. Puita kasvoi harvemmassa ja niiden joukossa oli entistä enemmän koivuja. Kiviä ja kantoja oli vähemmän. Se oli hyvä, koska hän jo hoippui väsymyksestä.

Kun hän saapui pellon reunaan, satoi kaatamalla.

– Mä rakastan Anjaa suunnattomasti, autokauppias Laine sanoo. – Enemmän kuin ketään muuta. Sulle mä voin tään tunnustaa, kun sä oot mun paras ystäväni. Mä en voisi olla sille uskoton.

– Ja mä rakastan Merviä… Rautakauppiaan tunteellisuus hämmästyttää Tuomasta. Ilmeisesti viina pehmentää kovankin jätkän, kun sitä kylliksi vetää. – Mervi on upee nainen. Ihana vaimo. Antanu mulle kaks poikaa. Fiksu ja terävä vaikka on kepulainen ja poliittinen kiipijä. Mulla on kova työ olla sen rakkauden arvoinen.

– Mä en kestä, jos Anjalle on käynyt jotenkin pahasti… Laine hieroo kasvojaan ja niistää.

Tänään autokauppias humaltuu pienestä viskimäärästä. Se johtuu varmaan Ruotsissa hankitusta krapulasta ja vaimon katoamisesta. Yleensä Laine kestää alkoholia paremmin kuin yksikään toinen Tuomaksen tuntemista miehistä. Esimerkiksi kahdeksan miehen porukassa, joka kokoontuu kerran kuukaudessa saunomaan ja syömään Auto-Laine Oy:n edustustiloihin tai kesämökille, illan isäntä pysyy jaloillaan ja tolkussaan viimeiseen asti vaikka kumoaa mukeja yhtä reippaasti kuin muutkin. Mustien Volvojen Klubin toiseksi paras ryyppymies on kirkkoherra Veli Heino. Huonoin – todelinen kiusankappale ja ilonpilaaja – on rautakauppias Kari Nieminen, joka rähisee, haastaa riitaa ja haluaa painia tai nyrkkeillä lähes joka kerta kun klubi kokoontuu. Muiden klubilaisten – liikennöitsijä Matti Mäen, peruskoulun rehtorin Heimo Saastamoisen, apteekkari Yrjö Kohon, kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Iiro Koposen ja paikallislehden päätoimittajan Perttu Helmisen – viinapää vaihtelee tilanteesta riippuen.

Tuomas Karvinen on tavallaan klubin ulkojäsen. Hän ei omista Auto-Laineelta ostettua mustaa Volvoa, mutta hän ajaa töikseen sellaisella. Hänen tehtävänsä kokouksissa on huolehtia, että savusauna on kuuma, juomia riittää, kukaan ei huku mökin rantaan, Nieminen ei haavoita tai tapa ketään ja jokainen pääsee kotiin hänen luottamuksellisella kyydillään. Laine maksaa reilusti hyvästä palvelusta.

– Muistatko kun oltiin koulussa rakastuneita, mä Anjaan ja sä Merviin? Nieminen kääntää keskustelun suuntaa.

– Joo, mutta sitten sä iskit multa Mervin ja mä iskin kostoksi sulta Anjan, Laine jatkaa. – Vai miten se kävi? Vaihtoivatko ne tytöt meidät päittäin, vaikka me luultiin, että me vaihdettiin ne? Sitten mentiin kihloihin, ja…

– …ja sä saatana vonkasit Merviä multa takasin vielä häiden aattona, Nieminen sanoo. – Oli siinä mulla tosi ystävä.

– Joo, sorry, nuoruus ja hulluus, Laine sanoo. – Mutta Mervi piti pintansa. Ei antanu edes pusua. Vitutti. Sulla on pirun uskollinen vaimo. Täytyy antaa täydet pinnat. Voit olla tyytyväinen.

– Ja säkin voit olla huoletta, Nieminen sanoo. – Ei Anjakaan tietääkseni muita miehiä vilkuile, vaikka sillä vartalolla ja niillä silmillä sais hulluksi ukon kuin ukon… Voi ristus!

Kolme päivää sitten

Edessä oli pelto.

Tai paremminkin entinen pelto, joka kasvoi ruohikkoa, vyötärön korkuista pajukkoa ja pensaikkoa. Aidan tolpat olivat lahonneet ja kaatuneet. Piikkilangat painuneet maata vasten. Toisella laidalla – sateen ja tihentyvän hämärän takana – piirtyi Kaarron tilan navetta- ja tallirakennus tummana massana harmaata taivasta vasten. Jyhkeän rakennuksen alaosa oli kiveä, yläkerta punaista lautaa.

Hän tiesi, että navettatallin toisella puolella oli puutarha, jonka täyttivät naavoittuneet omenapuut ja villiintyneet marjapensaat. Ruohikkoista pihaa koristivat satavuotias tammi ja niittokoneen raato. Päärakennus oli puolitoistakerroksinen rintamamiestalo, jonka seinistä vaalea maali oli rapissut. Peltikatosta paistoivat ruosteläikät. Oven päälle oli naulattu laudat poikittain. Ikkunoissa ei ollut verhoja mutta ruudut olivat ihme kyllä ehjiä. Siinä kaikki, mitä oli jäljellä Pekka ja Salli Kaarron vuosikymmeniä kestäneestä uurastuksesta ja talonpidosta, ja tulos 15 vuoden riidoista, jotka olivat estäneet perikuntaa vaihtamasta autiotilaa rahaksi.

Hän huokaisi ja otti sieniämpärin kyynärtaipeeseen, kahmaisi naisen kanervamättäältä syliin, harppasi yli veden täyttämän ojan ja lähti raskain askelin taivaltamaan halki metsittyneen pellon.

Navettatallin takana hän pysähtyi. Laski taakat maahan nokkospensaikon viereen. Kädet tärisivät väsymyksestä. Hän vilkaisi huohottaen rannekelloaan. Se oli ollut Inva-arpajaisten toiseksi kallein voitto. Päävoitto olisi ollut pieni Fiat. Kultainen Omega oli kuitenkin mainio juttu. Kun se tuli postissa, vanha Citizen lensi iloisesti jokeen.

Kello oli 16.15, auringonlaskuun enää puolisen tuntia. Aikataulu piti kutinsa. Juuri näin hän oli etukäteen arvioinut.

Lietekaivon kansi oli koottu vuosikymmeniä sitten maalaamattomasta ja kyllästämättömästä laudasta. Päällä kasvoi sammalta. Reunat olivat painuneet syvälle nurmeen. Hän nosti puisesta kahvasta. Käteen jäi kapula, josta törröttivät ruosteiset naulat. Hän työnsi kourat maahan kannen laidan alle ja kiskaisi. Puu lohkesi rusahtaen. Aukosta nousi kuvottava löyhkä. Hän tarttui viereiseen lautaan ja veti täysin voimin. Jälleen irtosi pieni pala.

Kolmas lauta oli yhtä heikko.

Hän oikaisi selkänsä, kirosi ja polkaisi kantta täysin voimin oikealla jalalla. Lahoa puuta putosi mustaan aukkoon. Hän polkaisi uudelleen. Kansi mureni lisää. Aukko kasvoi hieman. Laidalta paljastui kaistale kaivon betonirengasta.

Selällään makaava nainen voihkaisi ja avasi silmänsä.

Hän käännähti ja potkaisi. Nainen vaikeni.

– Muistaks, miten Heinon Vellu yritti vokotella vuorotellen Anjaa ja Merviä? Laine kysyy. – Eikä…

– …eikä saatana saanu kumpaakaan… Nieminen nauraa. – Ei niillä lihaksilla. Ei ihme, että rupes papiks.

Tuomaksen mieliala kohoaa sitä mukaa kun takapenkin tarinointi edistyy. Tällä kerralla humalatila pehmentää jopa pahansisuista rautakauppiasta. Aggressiivisuus pysyy taka-alalla. Esiin pulpahtelee inhimillisiä piirteitä. Ei tosin kovin kauniita, mutta hykerryttäviä sellaiselle kuulijalle, joka tietää tosiasiat. Autokauppias kiinnostaa Tuomasta erityisesti siksi, että hän pyrkii myöhemmin tänä vuonna myyjäksi Auto-Laineelle. Hänestä tulee eturivin automyyjä, jos vain pääsee näyttämään taitonsa. On hyvä tietää mahdollisimman paljon tulevan työnantajansa taustoista. Luottamuksen hän on jo ansainnut avustamalla Mustien Volvojen Klubin kokouksissa.

Mutta ammattikuskin pokka pitää. Mistään ei voi päätellä, että Tuomas kuuntelisi tälläkään matkalla, mitä takapenkillä jutellaan. Tai että matkustajien puheet jotenkin kiinnostaisivat. Kasvot pysyvät peruslukemilla. Sinisessä katseessa säilyy sisäänpäin kääntynyt ilme.

Todellisuudessa hän nautiskelee täysillä.

– Vellun silmissä oli kosteutta vielä kun se vihki Anjan ja mut, Laine sanoo. – Teki mieli antaa sille nenäliina siinä alttarilla. Mutta mä vain iskin silmää. Sillai lohduttavasti…

– Hah hah juu, tosi lohduttavasti. Väänsit puukkoa haavassa. Mäkin huomasin, miten kirkas kyynel vieri pullealla poskella. Otahan taas… Nieminen ojentaa pulloa, johon Laine jo tarttuu hanakasti. – Tunneihminen. Pappi perkele. Poikamieheksi jäi.

– Ei se jumalan mies oo vieläkään toivoaan menettäny… Laine on hetkeksi unohtanut murheen, jonka vaimon katoamisen aiheutti. – Ei se saa irti silmiään Anjasta, ei millään, kun samaan huoneeseen osuu. Käsi on hanakasti olkapäällä. Sillai suojelevasti ja isällisesti. Laupiaan papillisesti. Siitä kämmen valuu helposti vyötärölle. Hyvä ettei pakarasta purista. Mutta olkoon. En oo viittyny huomautella, kun se ostaa multa Volvon kerran kolmessa vuodessa.

Tuomas myöntää itselleen – mutta vain itselleen – että on utelias.

Siinä ei ole mitään pahaa, koska se ei ole juoruilijan uteliaisuutta. Hän ei seuraa muiden ihmisten elämää kertoakseen tietojaan eteenpäin, vaan yksinomaan omaksi ilokseen. Hän ei ole akkamainen. Uteliaisuus on hänen yksityisasiansa, harrastuksensa, joka ei tuota kenellekään vahinkoa.

Tuomas ei ole kertonut kenellekään esimerkiksi sitä, että autokauppias Laine pettää Anja-vaimoaan ja rautakauppias Nieminen Mervi-vaimoaan, vaikka se suuresti kiinnostaisi kaupunkilaisia. Tai sitä tosiasiaa, että automyyjä Anja Laine pettää uskollista autokauppiastaan ja kauppatieteen maisteri Mervi Sopanen-Nieminen uskollista rautakauppiastaan. Näillä suhteilla on yleisempääkin merkitystä. Laineet ja Niemiset ovat varakasta ja menestyvää seurapiiriä. Yhteiskunnallisesti merkittäviä työnantajia ja veronmaksajia. Vaikutusvaltaisia vallankäyttäjiä. Miehet rotareita, naiset leijonia ja sitä rataa.

Kuvio on monilla tavoilla herkullinen.

Laineiden ja Niemisten kesämökit sijaitsevat lähekkäin. Niiden välissä on mökki, jonka omistaa Tuomaksen äitivainaan leski, eläkkeellä oleva kaupungininsinööri Ville Korolainen. Viime ja tänä syksynä Tuomas kunnosti isäpuolen mökkiä kolmisen viikkoa kerrallaan sillä aikaa, kun ukko toipui kotonaan ensin selkä- ja sitten polvileikkauksesta.

Remonttihommien ajaksi Tuomas vähensi ilta- ja yöajoja ja asusteli työmaalla. Vihjeen siitä, mitä viereisillä mökeillä tapahtui, antoi ohimennen itse Korolainen.

Kolme päivää sitten

Lietekaivon kansi ei ollut kokonaan laho.

Kiskomalla ja potkimalla se vain lohkeili laidoilta. Keskellä oli kovempaa puuta. Hän vilkuili levottomana kultakelloaan ja ruhjoi kantta kaikin voimin. Sade ja tuulenpuuskat yltyivät. Taivaalla kiisivät yhä tummemmat pilvet. Oli jo lähes pimeää. Vesi ja hiki valuivat kasvoilla. Multa tarttui saappaisiin paakuiksi, jotka levisivät kannelle niljakkaaksi mutakerrokseksi. Hän pyyhki kasvojaan, joihin tarttui mutaa. Lika valui silmiin ja sumensi näköä. Oli seisahduttava. Riisuttava hansikkaat. Kaivettava taskusta nenäliina, mutta sitä ei ollut mukana. Oli vain pala talouspyyhettä. Hän kiroili ja pyyhki sillä silmiään.

Kannen musta aukko laajeni, mutta oli yhä liian pieni.

Hän etsi katseella apuvälinettä. Rautakanki olisi hyvä. Tai kirves. Seiväskin kelpaisi. Mutta näköpiirissä ei ollut kättä pitempää. Pimeässä ei voinut lähteä etsimään. Ainoa keino oli potkia jykevillä saappailla. Potkia. Talloa. Survoa. Vuorotellen kummallakin jalalla. Täysin voimin.

Naisen silmät raottuivat.

Potkiva hahmo näytti pilviä vasten jättiläiseltä. Nainen kääntyi varovaisesti vasemmalle kyljelle.

Potkut kumahtelivat kuin ensimmäiset arkulle putoavat lapiolliset.

Nainen kohottautui polvilleen.

Pitkä lauta irtosi ja putosi kaivoon. Potkija ähkäisi voitonriemuisesti. Nosti oikean jalan uuteen iskuun.

Nainen heittäytyi. Molemmat kädet osuivat potkijaan, joka menetti tasapainonsa ja kaatui. Kansi antoi ryskyen periksi.

Nainen kiljaisi. Kansi vajosi hitaasti. Potkijan jalat sätkivät. Nainen hyökkäsi päälle. Työnsi kaksin käsin.

Potkija tarrautui molemmin kourin naisen oikeaan käteen.

Nainen kirkui apua. Potkija karjui käheästi. Nainen ponnisteli kontallaan poispäin kaivosta. Potkija ei päästänyt irti. Nainen liukui märässä ruohikossa kohti kaivoa. Potkija ponnisti jalalla betonirenkaan laidasta.

Kansi putosi. Kaivosta kuului etäinen loiskahdus.

– Niemisen Kari riiustelee autokauppias Laineen Anja-vaimon kanssa… Ville Korolainen puisteli päätä, kun Tuomas aloitti viime syksynä mökkiremontin. – Kutevat ja riitelevät Laineen mökissä sillä aikaa, kun autokauppias myy Volvoja ja hoitaa järjestönsä asioita kylillä.

Tuomas ei kommentoinut. Nyökkäili vain. Ja painoi asian mieleensä.

– Merkillistä, ettei Niemiselle riitä oma vaimo, Korolainen jatkoi. – Pitäis vaan huolta Mervistään. Olis siinäkin naista ihan riittävästi. Ja ryyppäis vähemmän viinaa. Mitä Anja näkee siinä törkyturvassa, joka aina haastaa riitaa hänenkin kanssaan? Joskus meikäläisen on suljettava mökin ikkunat, jos ei halua kuunnella Niemisen riehuntaa. Laine on sentään herrasmies. Vanha totuus pätee. Naiset tykkää rentuista.

Tuomas huomasi pian, että isäpuoli oli tehnyt oikean havainnon. Rautakauppias Nieminen ja Anja Laine saapuivat silloin tällöin mustalla Volvolla Laineen mökille viettämään kaksistaan sauna- ja grillausiltaa. Havaintojen tekeminen oli helppoa. Korolaisen päätyikkunasta näki mökkitielle, jonka toinen haara johti Laineen, toinen Niemisen mökille. Yksityiskohtien tarkistus oli yhtä vaivatonta. Tarvitsi vain hiipiä orapihlaja-aidan taakse ja kuulostella. Juopuvan rautakauppiaan römeästä äänestä ei voinut erehtyä.

Pian Tuomas teki toisen kiinnostavan havainnon.

Silloin tällöin musta Volvo ei kääntynytkään Laineen mökille vaan oikealle, Niemisen mökille. Sen jälkeen Tuomas hiipi Niemisen mökin puoleisen orapihlaja-aidan viereen ja tarkisti, että tulijat olivat autokauppias Laine ja Mervi Sopanen-Nieminen. Sielläkin saunottiin ja harrastettiin kuutamouintia, vaikka joka kerralla ei ollut edes kuutamoa.

Sama peli jatkui tänäkin syksynä. Niemisen mökissä tosin harvemmin kuin Laineen puolella. Mervi-rouva on kiireinen. Kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen ja seuraavien eduskuntavaalien todennäköinen ääniharava ei ehdi yhtä usein rakastajan kanssa saunaretkelle kuin Anja-rouva, joka vapautuu joka päivä autokaupan konttorista hyvissä ajoin illansuussa. Sekin ero pariskunnilla oli, etteivät Laine ja Mervi riidelleet koskaan Tuomaksen kuullen toisin kuin Nieminen ja Anja.

Asetelma oli kiinnostava. Tänä syksynä Tuomas ryhtyi pitämään tukkimiehen kirjanpitoa mökkinaapurusten suhdetoiminnasta. Hän laati ruutuvihkoon taulukon: vaakasuorat sarakkeet päivämäärille ja kaksi pystysuoraa saraketta, toiseen teksti ”Nieminen ja Anja”, toiseen ”Laine ja Mervi”. Rasteja tuli ruutuihin sen verran, ettei Tuomas päässyt pitkästymään syksyisinä iltoina remonttihommien jälkeen. Pariskuntien suhteet vaikuttivat jo varsin vakiintuneilta. Jännittävintä oli odottaa, tulisivatko mustat Volvot jonain iltana mökeille yhtä aikaa. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut ainakaan tänä syksynä.

Arkipäiväistyminen ilmeni myös siten, etteivät rakastavaiset välittäneet hillitä äänenkäyttöään. Orapihlaja-aidan takana kyykkivälle Tuomakselle hahmottui syysiltojen kuluessa selvä kuva kummankin perheen avio-ongelmista. Vähitellen hän tunsi muuttuvansa Niemisten ja Laineiden uskotuksi, tavallaan perheenjäseneksi. Luonteenpiirteet paljastuivat. Hän oppi, kuka on näiden avioliittojen pahis, kuka hyvis. Kuka kärsii, kuka uhrautuu. Kuka on julmuri, kuka kovis.

Tuomaksen oli vaikeaa pysytellä puolueettomana tunteiden hullunmyllyssä. Vaistomaisesti hän asettui kiistoissa jommankumman puolelle.

Hänestä tuntuu, ettei näin voi jatkua loputtomiin. Mitä siis tapahtuu, jos tai kun Niemiset ja Laineet eroavat?

Kauppatieteiden maisteri Mervi Sopanen-Nieminen omistaa yksin Sopasen Rautakaupan, koska peri sen viisi vuotta sitten isältään. Nieminen on juoksupojasta toimitusjohtajaksi kohonnut merkonomi, joka löysi vihreän oksan varakkaan ja menestyvän vaimon siiveltä. Avioerossa Nieminen joutuisi lähtemään muille työmarkkinoille. Se olisi vaikeaa tunnetulle juopolle.

Sen sijaan etevä autokauppias, ekonomi Laine, omistaa firmansa yksin. Anja-vaimo myy autoja kuukausipalkkalaisena. Avioero merkitsisi, että Anjan olisi luovuttava minkkiturkkivaimon osasta ja etsittävä hommia muualta.

Kolme päivää sitten

Potkija ponnisti oikealla jalalla lietekaivon betonirenkaasta. Nainen yritti kaikin voimin irrottautua potkijan otteesta, mutta ei onnistunut.

Sentti sentiltä, hampaat irvessä potkija kohosi kaivosta. Nainen yritti iskeä vasemmalla kädellä kasvoihin, mutta potkija nappasi oikealla kourallaan ranteesta ennen kuin nyrkki osui.

Nainen kiskoi potkijaa molemmin käsin ylös kaivosta, koska muuten he molemmat olisivat pudonneet.

Potkija sai vasemman polvensa maan pinnalle. Nainen rimpuili yhä kiivaammin. Potkija ponnisti uusin voimin. Nousi kaivosta kokonaan ja syöksyi makaavan naisen kimppuun.

Kuristi ja heitti ruumiin kaivoon. Perässä lensi vihreä sieniämpäri.

Kun Tuomas kääntää auton valtatieltä kohti kaupungin keskustaa, rautakauppias Nieminen kuorsaa sammuneena. Autokauppias Laine tuijottaa synkkänä sivuikkunasta.

Tuomaksen mieleen nousee parin viikon takainen ilta. Hän oli tehnyt viimeisen remonttipäivän ja istuskeli mökin pihassa olutpurkki kädessä. Oli harvinaisen kaunista ja lämmintä vaikka elettiin jo lokakuuta. Laineen mökin puoleisen orapihlaja-aidan takana käytiin tavallista kovasanaisempaa keskustelua. Riitaisa meno alkoi jo kyllästyttää. Siinä ei ollut enää mitään uutta eikä kiehtovaa. Ei intohimoa. Ei seksiä. Ei hellyyttä. Pariskunta keskittyi vain ilkeilyyn ja syyttelyyn. Jos oli Nieminen paha suustaan, niin oli kaunis Anjakin räävitön, kun oli nauttinut kylliksi viiniä.

Ilmeiseltä vaikutti, että romanssi oli edennyt lopulliseen kriisiin, jota Tuomas oli jo odottanutkin.

Pari tuntia aikaisemmin hän oli nähnyt mustan Volvon kaartavan Laineen mökkitielle. Hän oli merkinnyt vihkoon tavan mukaan päivämäärän ja rastin sarakkeeseen ”Nieminen ja Anja”. Tällä kerralla Nieminen ryyppäsi saunoessaan entistä rajummin. Hoilasi uhmakkaasti ”Ystävän laulua” naista ärsyttääkseen. Anja kielsi laulamasta koska halusi keskustella rauhallisesti vaikeasta tilanteesta.

Rautakauppias mesosi, ettei tilanne ollut mitenkään vaikea. Anja vain jättää miehensä, ottaa avioeron ja muuttaa hänen kanssaan yhteiseen kotiin.

Anja Laine kieltäytyi: – Voiko herra Nieminen kertoa, millä me sitten eletään? Mervi potkisi sut rautakaupasta ja Seppo mut autokaupasta. Oltaisiin saman tien rahattomia ja ilman asuntoa.

– Väärin, väärin! Nieminen huusi. – Mä saan koska tahansa uuden työn rautakauppa-alalta. Uutta hommaa pukkaa Porista.

– Niin juu, ihan varmasti… Anja nauroi ivallisesti.

– Ja sä oot maakunnan parhaita automyyjiä, Nieminen sanoi. – Ei meillä olis hädän päivää. Joskus on uskallettava tehdä päätös ja lähteä.

Anja ei heltynyt: – En uskalla tehdä niin radikaalia ratkaisua, koska sä ryyppäät liikaa.

Nieminen hermostui lopullisesti: – Jos et tänä syksynä eroa Seposta ja lähde mun kanssa Poriin, mä tapan sut!

Anja vastasi kolkosti: – Höpö höpö. Sä et pystyis mua tai ketään muutakaan tappamaan! Sä et pysty enää mihinkään. Sä vain ryyppäät ja uhoot. Sä oot Niemisen keittiöpersu, koska sua vituttaa, että sun vaimos on kiero kiilusilmäkepulainen ja pärjää politiikassa.

Siihen kuulohavainnot päättyivät. Pariskunta siirtyi riitelemään sisätiloihin.

– Minne ajetaan? Tuomas kysyy kaupungin keskustassa. – Viedäänkö Nieminen kotiinsa?

– Ajetaan ensin meille, Laine vastaa. – Nieminenhän asuu siinä naapurissa.

He pysähtyvät Laineen vaalean tiilitalon eteen yhtä aikaa poliisiauton kanssa.

Tuomas ja Laine nousevat autosta. Talon ovesta ilmestyy Niemisen opiskelijapoika Esa kalpeana. Poliisin partioautosta hyppää kadulle ylikonstaapeli Pertti Grönin tukeva hahmo.

– No? Laineesta näkee, ettei hän odota iloista uutista.

– Vaimosi löytyi hetki sitten koiran avulla, Grön sanoo. – Kuolleena. Otan osaa.

Laine horjahtaa. Hartiat lysähtävät. Ääni tulee kuin jostain kaukaa: – Mistä?

– Palataan siihen vähän myöhemmin, Grön vastaa. – Onkos teidän autossa kolmaskin mies?

– On siellä Nieminen, Laine vastaa. – Nukkuu. Helsingin matka oli rasittava.

– Lähdetään porukalla käymään laitoksella, Grön sanoo. — Ajakaa meidän perässä. Jutellaan siellä enemmän.

Anja Laineen väkivaltaisesta kuolemasta nousee kaupungissa suuri kohu, josta ei puutu skandaalin piirteitä.

Vaikka uhri ei ollut merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa, hän oli tunnettu ja suosittu lähinnä järjestöelämässä aktiivisen ja varakkaan Seppo Laineen ansiosta. Poliisitutkimusten myötä huhut ja juorut syntyvät ja kasvavat.

Paljastuu, että yllättävän monet kaupunkilaiset ovat olleet jo hyvän aikaa tietoisia Anja Laineen ja rautakauppias Niemisen suhteesta. Tuomas kuulostelee taksin kuskipukilla juorujen vyöryä ja ihmettelee, että autokauppias Laineen ja Mervi Sopanen-Niemisen romanssi on säilynyt salaisuutena. Siitä ei supattele kukaan. Lainetta ja Merviä – skandaalin viattomia osapuolia – säälitään. Miehensä pettämäksi joutuneen Mervi Sopanen-Niemisen poliittinen ura lähtee entistä selvempään nousuun.

Uutiset rönsyilevät hallitsemattomasti, kuten skandaalijutuissa yleensä.

Keskeistä osaa tiedonvälityksessä esittää päätoimittaja Perttu Helminen, joka kirjoittaa iltapäivälehdelle värikkäitä juttuja mahtimiesten hyvä veli -klikistä. ”Mustien Volvojen Klubi päättää kaikesta tärkeästä, mitä kaupungissa tapahtuu”, Helminen runoilee. ”Siitä supatellaan kaupunkilaisten keskuudessa kuin vapaamuurareiden loosista.” Siten päätoimittajan kokemukset vaihtuvat juttupalkkioiksi. Säilyttääkseen mielikuvan journalistisesta riippumattomuudesta Helminen vaihtoi mustan Volvonsa vihreään Skodaan heti murhan paljastuttua.

Rikospoliisi tutkii Anja Laineen kuolemaa murhana. Poliisipäällikkö ilmoittaa korskea...