Alkusanat

Harrille ja Sarille

1. luku

– Aiotteko te tehdä tuota koko elämänne?

Marco ei edes kääntynyt, vaan jatkoi Margaritan valmistamista. Hän kastoi laakean jalallisen lasin reunat veteen ja kieritti sitä suolalautasella. Sitten hän nosti lasin silmiensä eteen ja ihaili hetken tasaista suolareunusta. Kohta olisi tequilan, cointreaun ja limettimehun vuoro. Marco pani lasin syrjään ja tarttui toiseen. Vielä neljä jäljellä.

– Ette ole vastannut kysymykseeni.

Marco vilkaisi ympärilleen. Baaritiskin takana ei ollut muita kuin hän.

– Anteeksi, en ole tottunut teitittelyyn, hän sanoi pyörähtäessään ympäri, kasvoillaan ammattia varten harjoittelemansa hymy.

Hänen pelkonsa osoittautui aiheelliseksi. Ääni oli lähtenyt tykinkuulan muotoisesta naisesta, joka oli verhoutunut harmaaseen popliinitakkiin ja naurettavaan tirolilaishattuun, jossa jökötti vielä naurettavampi sulka. Sama kummitus oli istunut samalla paikalla jo monta iltaa peräkkäin, baaritiskin äärimmäisellä jakkaralla, yksin, urahtamatta muuta kuin tilauksensa.

– Miten voin olla avuksi? Marco kysyi.

– Vastaamalla kysymykseeni.

Tuollaiset vanhemmat, koppavat lesbot saivat Marcon niskakarvat nousemaan pystyyn. Heidän sisäänpääsynsä olisi pitänyt kieltää, mutta minkäs teit. Drinkkibaari oli tarkoitettu nimenomaan seksuaalisille vähemmistöille, joskin myös heterot pääsivät sisään. Marco vilkaisi peililasien ja kristallikruunujen somistamaa salia, jossa tähän aikaan illasta oli vähän väkeä.

– Yksi musta Renault? hän ehdotti.

– Sekin. Mutta ensin vastaus.

Marco sipaisi vaaleita kiharoitaan, joissa tällä kertaa oli sininen raidoitus, kirosi äänettömästi, ja pyysi asiakasta toistamaan kysymyksensä.

– Aiotteko…? Minä en aio, minä teen, hän sanoi sitten.

– Hyvä vastaus. Se sopii mielikuvaan, jonka olen teistä muodostanut. Nyt voitte tuoda sen konjakin.

Marco kääntyi ja suuntasi askeleensa kohti baaritiskin takaseinää peittävää pullorivistöä. Oli etsivinään oikeata pulloa, käytti siihen tarpeettomasti aikaa. Mutta asiakkaita oli palveltava, niin vastenmieliseltä kuin se tässä tapauksessa tuntuikin.

Vietyään naiselle lasin Marco jatkoi keskenjäänyttä tehtäväänsä. Juuri tätä juomaa hän mieluiten rakenteli. Se vaati taitoa. Maailman kapakoissa sai monenlaisia Margaritoja, joista useimmat olivat, jos eivät maultaan aivan yököttäviä, niin ainakin mitättömiä.

Kadulle antavan ikkunan edessä istui miesporukka odottelemassa juomia. He kävivät baarissa sen verran usein, että Marcolla oli tapana morjenstaa heitä, vaikkei hän heitä lähemmin tuntenutkaan. Joukossa oli tällä kertaa uusi mies, joka herätti Marcon kiinnostuksen. Kaverilla oli jäntevä vartalo, käsivarsissa pullistelivat treenatut hauikset. Hän oli pukeutunut mustaan nahkaan. Sileäksi ajellun kallonsa koristeeksi mies oli jättänyt porkkananpunaiseksi värjätyn tupsun. Korujen virkaa hoitivat kettingit, lävistykset ja tatuoinnit.

Kaiken kaikkiaan makea tapaus, Marco huokaisi itsekseen. Juomia ojentaessaan hän sattui kuitenkin katsomaan miestä silmiin, eikä pitänyt näkemästään. Niistä paistoi sellainen röyhkeys ja ylimielisyys, että Marco perääntyi katseen edessä. Hiustupsukin oli oikeastaan ällöttävä.

Kun Marco palasi kierrokseltaan, nainen oli yhä siinä konjakkiaan hörppimässä. Vähintään yhtä iljettävä näky. Marcoa puistatti.

– Kuulkaapa nuori mies, nainen sanoi ja piti pienen tauon. – Minulla on teille ehdotus.

Olisi liioiteltua väittää, että Marco oli yhtenä korvana. Pikemminkin hän kuunteli ammattitaitoisen baarimikon kärsivällisyydellä. Marco oli varma ettei pitäisi kuulemastaan. Hän arveli, että akka halusi maksullista seuraa ja oli etsimässä sopivaa kumppania. Hän odotti jo, että häntä vaadittaisiin suosittelemaan jotakuta. Marco päätti, että tuon mulkosilmän ehdotukseen hän ei ikinä suostuisi, oli se mikä tahansa.

Silti Marco yllättyi, kun nainen sanoi: – Tarjoaisin teille työtä.

Jessus, ei kai paksukainen kuvitellut…

– Tuota, minä en harrasta naisia, Marco tokaisi ja kiersi hermostuksissaan yhden sinisistä kutreistaan sormensa ympärille. Sitten tapahtui jotakin hirvittävää. Kummitus nauroi. Lasit Marcon ympärillä kilisivät, baaritiski tärisi, pino pahvisia lasinalusia levisi kuin korttipakka, ikkunan edessä istuvat asiakkaat saivat Margaritansa väärään kurkkuun, ja Marco loikkasi pari askelta taaksepäin kauhun vallassa.

Vähitellen nainen tointui. Hän riisui vahvat sarvisankaiset silmälasinsa, hamuili servietin tiskiltä ja pyyhki kyyneleet kasvoiltaan. Sitten hän pyrskähti: – Luulitteko te että minä…

Uusi naurukohtaus teki tuloaan, mutta nainen onnistui hillitsemään itsensä. Hän jatkoi tyynemmällä äänellä: – Älkää olko huolissanne. En minäkään harrasta. En ainakaan enää. Sen puoleen, en minä miehistäkään perusta.

Nyt Marco oli vakuuttunut. Nainen oli hullu, täyskaheli sekopää, jollaisten paikka oli jossakin muualla kuin hienostuneessa drinkkibaarissa.

– Minä tarkoitin, että tarjoan teille työpaikkaa. Vaihtelevaa, mielenkiintoista työtä, jossa teidän kyvyillänne varustettu nuorimies voi paremmin toteuttaa kunnianhimoaan.

– Minulla on jo työpaikka ja hyvä onkin. Minä viihdyn täällä.

– Tiedän, että te olette taitava työssänne, minähän olen istunut täällä jo monta iltaa, nainen sanoi jo jonkin verran kärttyisällä äänellä. – Mutta minä jo kerran kysyin, että aiotteko te tehdä tuota koko elämänne. Ajatelkaapa sitä. Minusta teidän pitäisi kokeilla jotakin uutta ja innostavampaa. Tai muuten urakehityksenne on vaarassa pysähtyä.

Urakehitys? Marcon päähän ei ollut koskaan pälkähtänyt, että hänellä olisi urakehitys. Hän oli hauskannäköinen ja nuori, piti kasvien hoivaamisesta, juhlimisesta, trendikkäistä vaatteista ja irtosuhteista. Työnteko oli hänelle välttämätön paha, joskin hän tiesi olevansa baarimikko parhaasta päästä. Mitä virkaa urakehityksellä hänelle olisi?

– Ja minkähänlaisesta työstä mahtaa olla kyse? Paperien plaraaminen ei ole minun alaani, sen teen heti selväksi, Marco töksäytti.

– Salapoliisin työstä, nainen sanoi tyynesti. – Minä olen yksityisetsivä.

Sanottuaan sen hän pyysi laskun, maksoi, tyrkkäsi Marcolle käyntikortin ja nousi ähkäisten baarijakkaralta.

– Kirotun epämukavia nämä, hän tuhahti. – Ettekö te voisi tehdä asialle jotakin? Puhukaa esimiehellenne, sanokaa, että nämä jakkarat karkottavat asiakkaita.

Marco jäi tuijottamaan naisen popliinitakin verhoamaa mahtavaa takamusta, joka hyllyi kohti ulko-ovea. Sitten hän vilkaisi käyntikorttia. Se oli tehty kalliista materiaalista, hienoa työtä, ja hieno oli osoitekin. Kortissa luki Laitinen. Etunimeä naisella ei kai ollutkaan.

Marco seisoi Pietarinkadulla Helsingin Eirassa ja tarkasteli edessään kohoavaa rakennusta. Hän näki komean, vanhanaikaisen talon, joka ylvästeli torneillaan ja erkkereillään. Marco seisoi paikoillaan pitkään, mutta lähti sitten nopeasti ylittämään katua. Hän löysi oikean nimen ja painoi summeria.

Rappukäytävä oli yhtä komea kuin talo. Porrasseinämiä kiersivät käsin maalatut ornamentit. Marco osasi arvostaa näkyä, vaikka ihmetteli hissin puutetta. Neljäs kerros sentään, miten se paksukainen jaksoi kiivetä ylös asti. Hänellä itsellään ei ollut vaikeuksia, hän ei edes hengästynyt.

– Minä tiesin, että te tulisitte, Laitinen sanoi, kun Marco harppoi ovesta sisään.

– Miten muka? Marco äännähti ja pysähtyi paikoilleen kuin lintukoira, toinen jalka ilmassa. Valmiina syöksymään ulos. Valmiina pakenemaan.

Laitinen istui jykevän tammipöydän takana valkoinen ruokaliina leuan alla ja järsi kananjalkaa. Kaluttujen kananluiden vieressä oli kasa pasteijoita ja kookas siivu sacherkakkua.

Kun Laitinen oli lopettanut järsimisensä, hän tarttui pasteijaan ja tunki sen suuhunsa miltei kokonaisena. Toinen ja kolmas pasteija kokivat saman kohtalon. Marco tuijotti näkyä hypnotisoituna. Vielä kolme pasteijaa jäljellä, aikoiko nainen tosiaan mässyttää ne kaikki? Mutta ei, yksi jäi lautaselle värjöttelemään. Laitinen oli juuri ojentamassa paksun käsivartensa kohti sacherkakkua, kun Marco käänsi katseensa kenkiinsä. Hän ei kestänyt nähdä enempää.

Mutta hän kuuli. Hän kuuli äänekkään röyhtäisyn ja sitten tyytyväisen ähkäisyn. Seuraava aistihavainto tuli nenän kautta. Ilmassa alkoi leijua miellyttävä sikarin tuoksu. Marco nosti päätään. Pullea sikari suussaan nainen katseli sinertävän savupilven lävitse Marcoa ja kysyi, miksi tämä yhä seisoi oven suussa.

Marco ei vastannut, ei liioin liikahtanut paikaltaan.

– Maistuisiko teille lasillinen konjakkia?

Marco mietti hetken, kohautti sitten olkapäitään, mikä ettei kun hän kerran tänne asti oli vaivautunut. Sitä paitsi kaiken näkemänsä jälkeen hän tunsi tarvitsevansa hieman vahvistusta.

Nainen taikoi pöydän uumenista pullon mustaa Renaultia ja kaksi kristallilasia.

– Tehkääpä olonne hieman mukavammaksi.

Marco vilkaisi ympärilleen. Hän ei ollut vielä valmis huoneen sisustuksen tarkempiin tutkimuksiin, mutta syrjäsilmällä hän näki ainoan istumapaikan. Se oli ikäloppu nahkainen nojatuoli, ja lisäksi siivoton. Täynnä kansioita ja muuta paperiroinaa. Nainen huiskautti kättään ja Marco kantoi roinan Laitisen pöydän kulmalle. Samalla hän otti käteensä naisen ojentaman konjakkilasin.

– No niin, nyt kun te istutte voimmekin mennä asiaan, Laitinen sanoi.

– Mistä tiesit, että tulen?

– Että mistäkö? Laitinen pölläytti savupilven suupielestään. – Siitä, että te olette utelias ja lisäksi sangen nopeaälyinen nuorimies.

Marco hölmistyi. Nainen oli osunut oikeaan. Juuri samanlainen kuva hänellä oli itse...