I. Sosiaalisuuden myytti

I

SOSIAALISUUDEN MYYTTI

1. Johdanto

Tämä kirja kertoo alle kolmevuotiaan lapsen sosiaalisesta kehityksestä ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Sosiaalinen kehitys ja sosiaaliset taidot saavat perustansa lapsen varhaisista kokemuksista. Ihmisen sosiaaliset taidot ovat opittuja. Oppimisprosessi on jokaisena ikäkautena erilainen. Puhutaan eri ikäkausien kehitystehtävistä eli siitä oppimisprosessista, jolle kukin ikäkausi antaa valmiuden.

Sosiaalisten taitojen oppiminen on pitkä tapahtuma. Se lähtee liikkeelle niin varhain ja sellaisista lapsen kokemuksista, joista kasvattajalle tuskin tulee mieleen, että kyse olisi sosiaalisten taitojen ensimmäisistä peruskivistä. Keskeistä tässä oppimisessa on pienen lapsen ja tämän hoitajan välille syntynyt kiintymyssuhde, joka vaikuttaa niin sanottujen sosiaalisten aivojen syntymiseen ja sosiaalistaa lapsen.

Kiintymyssuhteen seurauksena syntyy luottamus ihmisiin, ja luottamuksen seurauksena myöhempi kyky toimia yhdessä. Ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä lapsi on kerännyt jo suuren joukon kokemuksia siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan, miten ihmiset vastaavat toistensa avunpyyntöihin, miten ihmiset saa reagoimaan, voiko ihmisiin luottaa, mitä ihmisiltä voi odottaa ja millaisia emootioita ihmisten välisessä kanssakäymisessä syntyy. Ensimmäiset sosiaaliset taidot lapsi siis oppii vuorovaikutuksessa vanhempiensa kanssa. Vanhemmat ovat lapsen ensimmäinen sosiaalinen yhteisö.

Vauvan ensimmäisten ihmissuhteiden pysyvyys, turvallisuus ja luotettavuus antavat vauvalle ensimmäisen kokemuksen siitä, millainen maailma on, ja se saattaa heijastua jopa aikuisuuden ihmissuhteisiin. Ensimmäisten ihmissuhteiden turvallisuus saattaa näkyä aikuisuudessa siinä, uskaltaako ihminen luottaa toiseen vai pelkääkö hän jatkuvasti tulevansa jätetyksi ja siksi varmuuden vuoksi itse katkaisee jokaisen orastavan ihmissuhteen. Varhaisten ihmissuhteiden luotettavuus näkyy siinä, kykeneekö ihminen kestämään ihmissuhteissaan emotionaalisia ristiriitoja vai hakeeko hän riittävän luotettavaa ihmistä aina uudesta ja uudesta kumppanista.

Kolme ensimmäistä ikävuotta ovat kehityspsykologisesti tärkeä vaihe. Silloin luodaan perusta sekä ihmisen minäkäsitykselle että hänen käsitykselleen ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Kun puhutaan ihmisen kyvystä luottaa itseensä ja tehdä yhteistyötä, kyvystä sietää stressiä ja tulla toimeen muiden kanssa, puhutaan koko yhteisön hyvinvoinnista ja sosiaalisesta pääomasta, ei vain yhden yksilön kehityksestä ja hyvinvoinnista.

Kolmen ensimmäisen ikävuoden ”vaatimuksia” on vaikeampaa kuin myöhempien ikäkausien odotuksia sovittaa nykyiseen yhteiskuntaan ja vanhempien työelämän vaatimuksiin. Siksi tämän kehityskauden päivähoitoratkaisut tarvitsevatkin enemmän miettimistä kuin seuraavien ikäkausien ratkaisut. Tämän ikäkauden ratkaisuilla saatetaan vaikuttaa jopa siihen, kuinka paljon erityisopetusta, koulupsykologin palveluja ja masennuksen ja syrjäytymisen hoitoa myöhemmin tarvitaan.

Tähän kirjaan on koottu uusin tutkimustieto päivähoidon vaikutuksesta lapsen sosiaaliseen kehitykseen. Tutkimus osoittaa, että kaikki päivähoito ei välttämättä tue pienen lapsen kehitystä. Koska päivähoito yhteiskunnan rakennemuutosten takia on välttämätöntä, ei vastaus päivähoidon mahdollisille ongelmille ole kotihoito, vaan päivähoidon laadusta huolehtiminen. Päivähoidon tulisi olla sellainen, että tekivät vanhemmat minkä tahansa hoitoratkaisun, he voivat tehdä sen ilman syyllisyyttä.

Lapsen sosiaalisuutta ja sosiaalisten taitojen kehitystä on käsitelty tämän kirjan kirjoittajan aiemmissa teoksissa, joissa on kerrottu esimerkiksi temperamentin merkityksestä ja ujon lapsen sosiaalisen vuorovaikutuksen ohjaamisesta. Vaikka nämä asiat olisivat tämänkin teoksen tärkeää sisältöä, ei niitä enää uudelleen käsitellä, vaan tässä kirjassa pyritään esittämään asioita, joita aikaisemmat teokset eivät sisällä.

Kirjassa on viitattu tutkijoihin ja heidän tekemiinsä tutkimuksiin, mutta oppikirjamaista luetteloa kyseisistä tutkimuksista ei kuitenkaan anneta. Kirjan tekijä on luottanut siihen, että nykyisillä tiedonhakumenetelmillä lukija helposti löytää tutkijan nimen, tutkimuksen aiheen ja vuosiluvun perusteella lähteen.

2. Sosiaalinen ihminen on hyvä ihminen

Jos ihmisiä pyydetään kertomaan, mitkä persoonallisuuden ominaisuudet heidän mielestään parhaiten takaavat menestymisen, niin sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot mainitaan yleensä ensimmäisinä. Sosiaalisuudesta on tullut nykyajan hyvän ihmisen tuntomerkki. Luettuaan 200 hakemusta, jotka kaikki alkoivat ”Olen hyvin sosiaalinen”, päätti eräs sosiaalialan opettaja ottaa välittömästi korkeakoulunsa opiskelijaksi ensimmäisen, joka ei kuvaa portfoliossaan itseään siten. Hän ei päässyt tekemään kyseistä valintaa; yksikään hakija ei rohjennut jättää tätä hyvän ihmisen tunnusta mainitsematta.

Tämä hyvän ihmisen tuntomerkki on ensimmäinen sosiaalisuuteen liittyvä myytti. Kukaan ei oikein osaa kertoa, miten sosiaalisuus auttaa menestykseen ammatissa kuin ammatissa. Sosiaalisuuden sisältökin jää epämääräiseksi. Jotain hyvää se kuitenkin on, ja jollain tavalla se menestyksen takaa.

Sosiaalisuutta ei odoteta vain aikuisilta. Jos vanhemmat haluavat kertoa, että heidän lapsensa on iloinen ja ihana ja että he ovat ylpeitä lapsestaan, he sanovat, että lapsi on sosiaalinen. Kukaan ei kerro, että lapsi on musikaalinen, liikunnallinen, ei vähäisessäkään määrin sosiaalinen, aamuvirkku ja aktiivinen. He kertovat, että lapsi ei ehkä ole kovin sosiaalinen, mutta niin musikaalinen, aktiivinen ja jo nyt tulevaisuuden urheilijalupaus. Sosiaalisuus ei ole yksi ominaisuus ominaisuuksien joukossa, vaan perusvaatimus, jonka puute tulee korvata suurella määrällä hyveitä.

Mitä pienen lapsen sosiaalisuudella lopultakin tarkoitetaan? Millä tavoin kaivaa hiekkaa vuoden vanha sosiaalinen lapsi, ja millaisia sosiaalisten taitojen vaatimuksia voidaan asettaa kaksivuotiaalle? Miten on tultu siihen, että sosiaalisuudesta ja sosiaalisista taidoista on tullut kaiken yli kulkeva arvo, niin että keskustelu niiden kehityksestä peittää alleen puheen pienen lapsen muusta tärkeästä kehityksestä?

Tarkoitus ei ole vähätellä sosiaalisten taitojen merkitystä ihmisten välisessä kanssakäymisessä, vaan herättää pohtimaan, mikä sosiaalisuudessa ja sosiaalisten taitojen korostamisessa on paikkansa pitävää ja milloin niiden arvostaminen on kestämätön kupla. Muotikäsite on harmiton, jos se elää aikansa arjen puheessa ja vaihtuu pian toiseen muotikäsitteeseen. Se muuttuu kuitenkin haitalliseksi, jos se alkaa ohjata kasvatuskäytäntöjä ja työntekijöiden valintoja. On haitallista, jos lapsia ryhdytään kasvattamaan ”sosiaalisiksi” ilman pohdintaa, mitä sosiaalisuus on, ja osaavien ja ammattitaitoisten työntekijöiden sijasta aletaan työpaikoille etsiä sopivia tyyppejä.

Toimittaja kysyi jokin aika sitten tämän kirjan kirjoittajalta, mikä on se sosiaalinen fobia, joka saa jotkut ihmiset pelkäämään julkisuutta. Toimittajan mukaan julkisuus ja avoimuus ovat sama asia. Ihminen on avoin silloin, kun hän viihtyy julkisuudessa, ei koe tarvetta suojata yksityisyyttään, vaan on valmis kertomaan itsestään kaiken kaikille. Ihminen, joka karttaa henkilöönsä kohdistuvaa julkisuutta, ei anna henkilöhaastatteluja, ei avaa kotiaan valokuvaajille, kieltäytyy osallistumasta viihdeohjelmiin eikä avaa sydäntään 800:lle Facebook-ystävälle, oli toimittajan mukaan erakko, joka kärsii sosiaalisesta fobiasta. Tämä fobia taas syntyy sosiaalisuuden tai sosiaalisten taitojen puutteesta. Olisi siis normaalia hakeutua julkisuuteen, ja karttamisen syynä olisi pelko, fobia.

Näin ketju etenee. Ensin nostetaan jokin ihmisen ominaisuus muita tärkeämmäksi ja sitten toistetaan tätä ylivertaisuutta riittävän kauan, niin että se muuttuu ihmisten mielissä faktaksi. Ominaisuus irtautuu alkuperäisestä sisällöstään ja alkaa tarkoittaa jotain muuta, kuten ylipäätään hyvää ihmistä, niin kuin jokin aika sitten tarkoitti ”hyvä itsetunto” ja niin kuin nykyään tarkoittaa ”sosiaalisuus”. Sen jälkeen ominaisuus saa vaihtelevia sisältöjä sen mukaan, mikä yhteiskunnassa milloinkin on arvostettua. Julkisuushakuisuus ei enää olekaan aiempaan tapaan negatiivinen asia, vaan siitä on tullut sosiaalisuuden merkki.

Seuraavassa vaiheessa ihminen, joka haluaa tehdä eron yksityisen ja julkisen välille ja karttaa henkilöönsä kohdistuvaa julkisuutta, nähdään poikkeavana. Hän ei ole erilainen, vaan hän on neuroottinen, foobikko. Kukaan ei halua töihin foobikkoja, joten pian työpaikan saannin edellytyksenä on 800 Facebook-ystävää ja aktiivinen sivustojen päivitys ihmisen koko henkilökohtaisella elämällä.

3. Työelämä tarvitsee sosiaalisia taitoja

Toinen sosiaalisuuden ympärillä kiertävä myytti kuuluu, että nykyajan työelämä vaatii sosiaalisia taitoja. Tavallinen sosiaalisuutta koskevan haastattelun aloitus kuuluu: ”Kun sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat nykymaailmassa tulleet niin tärkeiksi…” Miten niin nykymaailmassa? Sosiaaliset taidot ovat olleet ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa aina yhtä tärkeitä. Ne ovat ihmisten välisen vuorovaikutuksen väline. Nykymaailma ei ole lisännyt vaan ryhtynyt toistamaan niiden tärkeyttä.

Näiden kommenttien jälkeen kysyjä on usein hetken hämmentynyt, mutta jatkaa: ”Eihän nykyaikana enää riitä, että ihminen tekee työnsä hyvin, vaan hänen on tultava toimeen muiden kanssa. Hänen täytyy edustaa firman arvoja myös käytöksellään, pukeut...