I

Heti loppiaista seuraavana ensimmäisenä arkipäivänä hän iski vaimonsa hengiltä jonkun matkan päästä rannasta. Pakkanen oli kavunnut yli kahdenkymmenen asteen ja vaimo taittui ääntä päästämättä kyljelleen. Teolle oli vaikea löytää pääasiallista syytä; arvatenkin jokin “yhdessä elettyjen vuosien taakka” tai “luonteiden yhteismitattomuus” toimivat alitajuisena pontimena.

Hän potki verensekaisen lumen avantoon ja haki saunan eteisestä mustan jätesäkin mihin sulloi ruumiin. Tuuran helakan terän meurahdus avannon sohjossa rikkoi tuulen yksitoikkoisen suhinan. Muita ääniä ei kuulunut. Vaimo liukui mukavasti pulkan kyydissä maakellarin eteen. Hän teki sille tilaa kurpitsapurkkien taakse, lukitsi oven, vei pulkan liiteriin ja pani saunan lämpiämään.

Kylvettyään hän istui mielipaikalleen ja katseli auringon punaisen tulipallon kierähtämistä kohmeisen saaren taa. Elämä tuntui asettuvan; hän ajatteli sisimpänsä joksikin kirkkaaksi ja liikkumattomaksi, muttei hyväksynyt ainuttakaan mieleensä tullutta vertauskuvaa sinä aikana kun aurinko näkyi. Ei hopeaa, ei lähdettä metsän keskellä. Ennen kuin alkoi seurata luonto-ohjelmaa Galápagossaarilta hän söi loput vaimon valmistamasta erinomaisesta lasagnesta ja joi pari lasillista punaviiniä. Myöhemmin illalla hän viritteli takkaan tulet, katseli liekkejä niiden kiivetessä halkojen kupeita ja huusi kerran epähuomiossa vaimoa seurakseen.

Saaren harvinainen eläimistö oli monta pientä maailmaa miniatyyrikoossa; ilman tehokkaita toimia jokainen niistä tuhoutuisi. Tarvittiin varoja, tarvittiin tieteellistä tutkimusta ja tarvittiin kosolti onnea eikä sittenkään ollut varma, että mitään jäisi tuleville sukupolville.

Vaimon tavarat mahtuivat samankokoiseen säkkiin kuin mihin se oli itsekin mahtunut. Viimeiseksi hän sulloi kuudet rintaliivit, jotka tuoksuivat pyykinpehmennysaineelle. Muutoin jäämistön yllä leijui heikko kieloparfyymin tuoksu. Hän nosti säkin liiterin nurkkaan varaöljytynnyrin taa, minne oli varta vasten raivannut tilaa.

Pakkanen kumaji metsissä ja järvellä; eritoten aamu- ja iltahämärän aikaan paukahtelu toi mieleen ison voimakkaan nyrkin. Ja hämäräähän riitti. Ja kuinka paljon iloa hänelle tuottivatkaan lyhteillä häiläävät urpiaiset ja punatulkut taustanaan puhdas lumi. Ankaruudestaan huolimatta talvi pehmensi ääriviivat ja päivän harvoina valoisina hetkinä hangen päällimmäisin kerros näytti timanttipölyltä. Hän seurasi kaikkea tätä porontaljalla pehmustetussa kiikkutuolissa istuksien ja tunsi nöyrää kiitollisuutta siitä, että sai elää. Luultavasti oli vain sattumaa millaisin minuuden rakentein itsekukin joutui selviytymään päivien karikoista, mutta ilman herkkyyttä ihmisenä oleminen oli vajavaista. Ja tuota ominaisuutta hän ymmärsi saaneensa kukkurapäin sanoivatpa muut mitä tahansa. Herkkyys oli suora tie kauneuden tajuamiseen ja kun sen tajusi, oltiin taas lähempänä vastausta kysymykseen ihmisen tehtävästä. Eikö jo pelkkä vuodenaikojen vaihtelu antanut syyn elää – tai hangen kimallus tai tammikuisen metsän harras katedraali?

Hän alkoi nikkaroida arkkua omaa tahtia ja kyseli toisinaan vaimolta mielipidettä siitä tai tästä työvaiheesta kesken askareiden. Ei siksi, että vaimon mielipidettä olisi kannattanut seurata tai että sillä olisi ollut jotain arvoa, vaan siksi, että kysyminen oli kohteliasta ja ettei puhumisen taito unohtuisi kokonaan. Sitä paitsi puhe loi työhuoneeseen kodikkuutta.

Hän oli ostanut niukkaoksaiset, höylätyt laudat vuosia aikaisemmin ja pitänyt niitä liiterin ylisillä tarkoituksenaan paneloida saunan pukuhuone, sitten väsätä lisälauteita löylypuolelle ja niin edespäin, kunnes tarve oli nyt syntynyt miltei huomaamatta. Sahakin oli mennyt nyttemmin nurin, kylästä oli tullut aavekylä ja sen eläväisin paikka oli reuhkapäisten pilsunlatkijoiden kansoittama kuppila. Puupalttoon mallin hän sai vanhasta kansatieteen kirjasta, jonka taka-aukeamalla oli taiteltuja kellastuneita kirstunpiirustuksia.

Eniten hän viehättyi ruuhimaisesta ja solakasta petsamolaisesta, mutta puolensa oli entisaikojen Valamon munkkienkin käyttämällä mallilla, joskin sen kannen sisäpintaan olisi pitänyt maalata teknisesti vaativa luuranko. Hän ajatteli, ettei rupea pelleilemään totisen asian kanssa ja päätyi petsamolaiseen. Eihän vaimo munkki ollut.

Arkunteon aikaan kuun vaihteessa televisiosta alkoi mielenkiintoinen sarja koskemattomista luonnonalueista maapallolla. Hän nauhoitti jaksot. Käsityö ja brittiläinen dokumentti tasapainottivat päiviä ja antoivat sisältöä: oliko mitään mukavampaa kuin lastujen suihke, puuta puraiseva sahanterä tai pysäytyskuva viidankonreunasta, missä puuvillasortseihin sonnustautunut Malcolm Lindsay punnitsee kädessään marakatin pääkalloa? Osa osalta todistettiin kuinka kaunista ja tarkoituksenmukaista väärentämätön, yhtä hyvin elämän kuin kuolemankin hyväksyvä oleminen on.

Työpöydän laatikossa hänellä oli nivaska vahakantisia vihkoja, joihin hän luetteloi nauhoittamansa ohjelmat aiheen, ohjaajan, juontajan tai sen mukaan mitä osaa maapalloa tai maailmankaikkeutta ne käsittelivät. Lisäksi hän merkitsi ohjelmat yhdestä viiteen tähdellä ja kirjoitti oheen muutaman lauseen luonnehdinnan.

Olipa hänellä työpöydän alimmassa lukitussa lokerossa paksuja mustakantisia vihkoja muistelmia varten, sillä sellaisten kirjoittaminen oli eräs hänen suurista haaveistaan. Toistaiseksi hän ei ollut yltänyt alkulausetta pitemmälle – ja niitä oli jo yksi vihko puolillaan. Lupaavimmat hän osasi ulkoa: “Synnyin keskelle äitini jalkoja ja jatkosodan hyökkäysvaiheen melskeitä itäsuomalaisessa piirisairaalassa otsallani imukuppi, jonka varsi jäi heikosti värisemään lääkärin irrottaessa siitä otteensa kiitos voimallisen tykistökeskityksen, joka möyhensi juoksuhautoja” tai “Ensimmäinen muistikuvani on hellahuoneen kakluuninpellistä roikkuva Erroll Flynn -mobile, jota ikkunasta puhaltava tuuli heilutteli äidin vatkatessa höyryävää vispipuuroa”.

Hankikannon aikaan hän päätti lopettaa nitrojen syömisen. Eihän hän ollut herännyt loppiaisen jälkeen kertaakaan hikisenä tai tuskaisena; henki tuntui kulkevan helposti ja veri juoksi notkeasti kanavissaan. Sydänoireet, varhaiseläke ja sen semmoinen olivat pysähdyttäneet hänet muutamia vuosia aiemmin ja kun lääkäri oli raapaissut kasaan teorian liian suolaisesta ruuasta, liian monista naukuista, hermoston joistakin epäsuotuisista ominaisuuksista ja hötkyilevästä ajasta, hän oli nähnyt silmiensä edessä loppusointuisia vuolaita muistorunoja tai lakonisia hyvästejä, joiden tahattomalle komiikalle veti vertoja vain eletty elämä. Oli pakko jättää firma, myydä halli ja tontti ja lopettaa juokseminen kissanristiäisissä. Mikä vahinko. Nyt tuo kaikki oli ohi ja hänen hiihdellessään saaren ympäri viidenkintoista asteen pakkasessa ahdistuksesta ei ollut tietoakaan; kerran hän näki ketun jolkuttavan länttä kohden, jäniksiä oli harva se päivä eikä ollut mitenkään tavatonta päästä seuraamaan kiikarilla höyryäväturpaisen hirven kahlaamista suonlaidan kinoksissa. Leutoina päivinä hän pidensi lenkkiä Peterin kallioluodon taakse mistä aukeni laaja järvenselkä.

Maaliskuun kahdeksantena hän täytti neljäkymmentäkuusi vuotta ja kuten hän oli suunnitellut, arkku valmistui tuoksi päiväksi. Hän istui hiljaisena nousujakkaralla rommilla terästetty kahvikuppi vieressään höyläpenkillä ja kosketteli kirstun lakattua kantta, hiveli sen kylkilautoja ja katseli lumoutuneena auringonsäteiden leikittelyä kuparinaulojen kannoissa. Puuttui enää sisustus, pehmikkeet. Iltapäivällä hän paistoi rapeita ohukaisia nautiskellen niitä vadelmahillon kera. Kello nakutti seinällä, lyhteet kuhisivat siivekkäitä ja voinokare rätisi pannunpohjalla levittäen herkullista tuoksua. Hän ajatteli hyvillään illan ohjelmaa ja sitäkin, ettei maan sulamiseen olisi loputtomasti aikaa.

Seuraavana aamuna parranajon jälkeen tepastellessaan paljasjaloin ja alushousuissaan ruokailunurkkauksen ikkunan editse hän huomasi tulijat heti, kun ne tulivat polun alkuun ja alkoivat rämpiä taloa kohti. Hän meni peittämään arkun vanhalla lakanalla, lukitsi työhuoneen oven ja ajatteli, ettei sitä koskaan tiennyt mitä nyt haluttaisiin.

Etummainen kopisteli jo kuistilla lumia lahkeistaan susilakki kourassa; toinen oli jäänyt monta askelta ja eteni punehtunein naamoin. Glan ja Varvikko – nimismies ja farmarihousutehtaan pomo. Molemmat olivat tuttuja ja Varvikkohan oli ostanut häneltä teollisuushallin tontteineen siihen korkeaan hintaan, mitä hän oli tullut pyytäneeksi. Ja molemmathan olivat tukevia, monen ruokalajin miehiä – ei ihme että matka oli edennyt niin hitaasti.

Varvikko ojensi hänelle neliskanttisen paketin ja hän kiitti siitä, vaikkakin ihmetteli mistä miehet tiesivät eilisen syntymäpäivän; eihän hän ollut saanut näiltä syntymäpäivälahjuksia muulloinkaan. Varvikko laittoi tamineita naulakkoon ja sanoi paketin olevan vaimolle. Hän laski paketin käsistään ja valitteli vaimon olevan siskonsa luona Pohjanmaalla, mutta eihän paketti mihinkään karkaisi. Hän lupasi vartioida lahjaa ja nauroi ja mietti äkkiä miltä nauru kuulosti Glanin ja Varvikon korvissa. Hemmetti, oliko hän nauranut viikkoihin! Niin kuin voiveitsi olisi kirahtanut lautasen reunaan. Olisiko aloitettava nauruharjoitukset, olisiko ylläpidettävä muitakin sosiaalisessa kanssakäymisessä tarvittavia äännähtelytaitoja etteivät unohtuisi?

Hän tarjosi miehille ryypyt luumuviinaa, istui niitä vastapäätä nahkasohvalle ja puhui kolme varttia vaarattomista arkipäivän asioista saamatta vähääkään selville miksi vierailu oli tarpeen. Varvikko ihasteli latteasti talvea, valitteli bisneksiään ja nimismies kertoi joutuneensa kahinoihin humalapäisten moottorikelkkailijoiden takia. Varvikko oli aivan mitätön mies, mutta nimismiehessä oli epämääräistä särmää ja jos se olisi ollut parikymmentä vuotta nuorempi ja kolmekymmentä kiloa...