Titteli.png

Kuulin, kun hissi laskeutui, mutta haju tuli jo ennen miestä. Katsoin ärtyneenä takaisin käytävään, jota pitkin olin luovinut väistellen sekalaisia pusseja, laatikoita ja nyyttejä, jotka pullistelivat tavaraa. Oli maanantai ja odottamani viikonloppu ei ollut tuonut laukaisevaa stressin poistoa, sillä Aki oli viime hetkellä perunut yhteisen lauantain vieton työkiireiden takia. Lyhyen kännykkäkeskustelun jälkeen olin puhaltanut tuoksukynttilät sammuksiin, tyhjentänyt yksin valkoviinin ja soittanut valituspuhelun Seikulle, joka oli ilmeisesti osannut odottaa sitä.

Eteeristen tuoksukynttilöiden muisto oli totisesti kaukana siitä hajujen sekamelskasta, joka iski minua päin hissin oven auetessa. Aiemmin olin erottanut siitä joitakin tuttuja, jopa miellyttäviä elementtejä, villaa ja mausteita, mutta kun näin ruskeatukkaisen rotevan miehen, hänestä lemahti myös bensan, hien, metallin ja ties minkä piintyneitä muistoja. Käänsin vaistomaisesti pääni poispäin.

Silmänräpäyksessä muistin hetken, jona tapasin Akin. Mieleeni tuli pitkä lasillinen viileää vettä. Armanin pukukin istui kuin hänet olisi ollut kaadettu siihen. Tämä hiutuneeseen tweedtakkiin ahdettu karhu toi mieleeni lähinnä pannun pohjalle tervaantuneen vanhan kahvin.

Yritin väistyä, mutta hetkeen mies ei liikkunut. Hän tuijotti minua kuin ilmestystä, mikä oli tietysti imartelevaa, koska olin uimahallikäynnin jälkeen liikkeellä lähes meikittömänä – sen jälkeen kaipasin vain päivävoidetta ja huuliin sipaisun vaseliinia – ja arkisena farkuissa ja roosanvärisessä hupparissani.

– Voitko pitää hissin ovea auki? mies kysyi ja tajusin, että hän oli tuijottanut minua, koska ei ollut mahtua ovesta ulos tyhjien laatikoiden kasa sylissään.

Hän loikki oven suuhun, laski kantamuksensa ulkopuolelle ja poukkoili takaisin nyssäkältä toiselle, kunnes löysi etsimänsä. Se oli vanha muovikassi, josta paistoi läpi tukehtumiskuoleman kokeneita pehmoleluja suut viimeisessä virneessä. Mies kaappasi toiseen kainaloonsa laatikon, jossa luki TYYNYLIINOJA, mutta itse asiassa se oli täynnä cd-levyjä ja ilmeisen historiallisia c-kasetteja. Miehen maku näytti ulottuvan Vera Teleniuksesta Lady Gagaan. Parempi olla kysymättä mitään, ajattelin ja yritin saada hissin liikkeelle ennen kuin mies astuisi siihen jälleen. Turha toivo.

– Mikä kerros? mies kysyi ja onnistui kantamuksistaan huolimatta painamaan nelosta.

– Viides, minä vastasin.

Hissi lähti kolisten liikkeelle. Taivas varjele, älä vain jumitu, minä rukoilin hiljaa mielessäni, sillä hissi oli tehnyt minulle temput ennenkin. Uskalsin tuskin hengittää ennen kuin metallikapseli tärähti oikeaan kerrokseen.

– Meistä tulee sitten naapureita. Harri. Mies ojensi minulle kättään hivuttautuessaan selkä edellä ulos.

– Ei tule, minä vastasin.

Annoin oven painua kiinni ja jatkoin matkaa. Hän näki hissin kapeasta ikkunasta viimeisenä upouudet beiget mokkanahkaiset tossuni, joiden pienten tupsujen ympärillä oli hopeanväriset renkaat.

Isän kerroksessa kaivoin valmiiksi avaimen laukustani. Ensin soitin ovikelloa kolmesti ja räpsytin vielä postilaatikkoa kolmesti. Sitten avasin oven.

– Isä? Odotin hetken oven raossa. Koskaan ei voinut olla liian varovainen, kun isä on naturisti.

Isä ei selvästikään ollut kotona, mutta kaikki hänen kaksi kenkäpariaan, harmaantuneet lenkkarit ja mustat puvunkengät, olivat eteisen naulakon alla. Hän oli siis jossakin lähistöllä linttaan kävellyissä muovisandaaleissaan.

Menin olohuoneeseen ja kurkistin ikkunasta pihalle. Isä oli siellä Ramin kanssa, ja vaikka oli viileä toukokuun aamu ja mittari kohosi vaivalloisesti vain kymmeneen asteeseen, isä oli auringossa yllään kulahtaneet shortsit ja vaatekappale, jota hän kutsui ihokkaaksi. Isä aloitti itsensä karaisun heti pääsiäisen jälkeen ja oli näköjään saanut saman kerroksen ukon pitämään itselleen seuraa. Isä venytteli vasten mattotelinettä, ja Rami kai luki hänelle sanomalehteä ääneen. Vetäydyin ikkunasta. Jos isä näkisi minut, hän tulisi oitis ylös.

Katsoin hetken ympärilleni olohuoneessa, missä mikään ei ollut muuttunut sitten 70-luvun. Retroon saattoivat hurahtaa vain ihmiset, jotka eivät olleet kokeneet jotain aikakautta itse, ajattelin katsellessani sinapin ja vihreän kirjavia verhoja. Vanha tyynysohva oli verhoiltu paksulla, aikoinaan ruskealla vakosametilla ja se oli muutamasta kohdasta lähes puhki kulunut. Tummalla tammiviilutetulla kahvipöydällä oli vino pino kirjaston dekkareita. Isän sisustusmaun kruunasi seinustalla hyrisevä arkkupakastin, jolle hän oli laitellut minun joskus toisella luokalla nykertämäni kanavatyön ja sarjan valokuvia minusta eri ikävaiheissa.

Menin isän pikku keittiöön ja avasin jääkaapin. Olin viime aikoina miettinyt söikö isä tarpeeksi. Äsken olin ikkunasta nähnyt, miten ennen suht tyköistuva ihokas roikkui hänen päällään. Eikä ihme, sillä jääkaapista löytyi vain vanhat sinipunaruutuiset alushousut sekä maitotölkin loppu. Mietin hetken, kuuluivatko kylmät kalsarit johonkin isän karaisuprojektiin, vai oliko minulla oikeasti syytä huolestua.

Kuulin hissin pysähtyvän viidenteen kerrokseen ja sitten kuuluivat isän ja Ramin äänet. Suljin jääkaapin ja menin olohuoneeseen, jottei isä arvaisi minun tutkineen paikkoja. Hän osasi odottaa minua maanantaisin tähän aikaan ja tuntui pitävän sitä viikkonsa kohokohtana. Tunne ei ollut molemminpuolinen. Päätin, etten huomauta mitään hänen pukeutumisestaan. Isän kanssa kinastelu ei ikinä johtanut mihinkään.

– Etkö sinä voi jo heittää roskiin tuota kamalaa paitaa, sanoin kun isä tassutteli sisälle paljain jaloin sandaaleja roikottaen, Rami vanavedessään.

– Anna, joko sinä tulit? Isä tuli kohti ja halasi minua. Hänen ihonsa oli aamusta kylmä ja 70-luvun jäänteenä olevat pöyheät pulisongit tuntuivat karheilta poskeani vasten. En enää jaksanut rukoilla, että hän ajaisi ne pois. – Ja näin hyvää paitaa voi käyttää vielä monta vuotta. Vastahan tämä on mukavaksi pesty.

– Huomenta, Rami sanoi ääntäen tapansa mukaan jokaisen tavun huolellisesti. – Ensio odottikin sinua jo.

Ramin tummat kasvot olivat iättömät ja seesteiset, kun hän asteli ohitseni keittiöön ja vei jääkaappiin muovirasian.

– Aloo gobia, isäsi suosikkia, hän selitti. En pannut vastaan, sillä oli parempi, että isä söi jotakin, vaikka Paramjitin mausteiset ruoat olivat joskus kohtalokkaita.

– Rami se hemmottelee minua, isä sanoi tyytyväisenä.

– Ruokaa jäi eilen yli, Rami selitti. Häntä ja isää yhdisti se, että keittiössä he olivat täysin pitelemättömiä ja kokkasivat aina kuin pienelle armeijakunnalle.

Rami oli muuttanut naapuriasuntoon Intiasta poikansa ja tämän perheen luo, kun nuori it-alalla työskentelevä pari tarvitsi apua kaksospoikiensa kanssa. Rami huushollasi, laittoi ruoat ja otti pojat koulun jälkeen vastaan. Hän oli nopeasti tutustunut isään, joka pienen takeltelun jälkeen suomensi Paramjitin Ramiksi, sekä muuhun talon väkeen. Rami pani pojat ja uudet ystävät opettamaan itselleen kielen ja puhui sitä nyt parin vuoden jälkeen kuin uutisankkuri. Ramilla ei ikinä ollut kiire minnekään. Joskus ihmisen paras puoli oli myös hänen raivostuttavin puolensa, ja nytkin Rami asettui sohvalle ja veti sen alta tottuneesti backgammon-laudan.

– Kai sinä syöt tarpeeksi? kysyin isältä.

– Tietysti tietysti. Isä taputti minua olkavarteen, kävi Ramin viereen ja järjesteli nappuloita. Yleensä isä alkoi kysellä minun menemisistäni ja tulemisistani, mutta nyt hän laittoi silmälasit päähänsä ja seurasi Ramin liikkeitä kuin minua ei olisi ollutkaan.

– Onko kaikki muuten hyvin?

– Selvä se. Isä teki ensimmäisen siirron. Ramin otsalle ilmestyi hienoinen ryppy.

– Sitten minä taidan lähteä.

– Nähdään ensi viikolla, isä sanoi jo täysin peliin syventyneenä. Ajattelin vanhempia, jotka aina valittivat jälkikasvunsa jumittumisesta tietokoneiden ääreen. No, jos isä alkoikin taantua, ainakin hän oli säyseä.

En tiedä, olinko helpottunut vai en, kun vedin oven kiinni perässäni. Henkäisin. Jos vielä selviäisin toisen kerroksen Kerstistä, joka oli isän ikäinen ja ollut tähän ihastunut aina siitä asti, kun muutimme taloon, voisin rauhassa tehdä loppupäivän mitä halusin. Kuuntelin hetken käytävässä. Joku kolisteli hissin kanssa alemmassa kerroksessa. En halunnut ottaa enää turhia riskejä, vaan lähdin portaita alas. Pehmeäpohjaiset mokkasiinini oli kuin tehty äänettömiin pakoihin.

Tietysti toisen kerroksen ovi avattiin, ja Kersti esitti olevansa lähdössä asioille popliinitakissaan.

– Anna, hyvä kun törmättiin, Kersti sanoi.

– Huomenta. Itse asiassa olen juuri menossa…

– Huomasitko sinä Ensiossa mitään erikoista?

– Ehkä isä oli vähän väsynyt…

– Toissapäivänä hän meni kylpytakissa kauppaan, Kersti sanoi. – Hän osti viisi pakettia Domino-keksejä ja sanoi laittavansa paistia. Kaikki ei ole nyt hyvin.

Mietin, ottaisinko neuvoja naiselta, jolla oli vaaleanpunainen papiljotti otsatukassa.

– Oletko sinä huomannut mitään muuta?

– Ensio ei enää juttele niin paljon kuin ennen, Kersti sanoi mietittyään hetken. – Hän saattaa olla lähdössä jonnekin, mutta palaakin heti kotiin. Ja yhtenä yönä minä näin hänet jumppaamassa pihalla, vaikka oli kylmää ja pimeää.

– Isä aloittaa karaisun aina tähän aikaan.

– Voi olla…

– Soittele, jos jotain tulee, sanoin Kerstille. Päivän geriatriakiintiöni oli täynnä.

Minulla oli suunnitelma jo yläasteella. Pähkäilin jonkin aikaa, menisinkö lukioon vai suoraan kosmetologikouluun – missä viehätti myös mahdollisuus koetella isän kärsivällisyyttä – mutta koska paras kaverini Peppi halusi lukioon, päätin sen sopivan minullekin. Sitä paitsi silloin selviäisin kosmetologikoulusta kahdes...