Markku Ropponen

Pronssijuhlat

Helsinki

I


 

24.7.1952

Valkama sanoi heille, että varaston seinä olisi muurattava valmiiksi. Se seisoi oviaukossa ja tuuppasi lätsänsä takaraivolle.

– Aikataulu ei pidä kutiaan muutenkaan, vallankaan täällä alakerrassa. Siihen tulee paneeli eteen, mutta kunhan nyt tiilet saatte.

Muuttopäivää oli jouduttu lykkäämään syyskuun puoleenväliin toimitusten viivästymisen takia ja asiasta oli riidelty pitkin kesää rahoittajan ja rakennuttajan keskeisissä istunnoissa. Valkama oli kertonut heille olennaisimmat; moni oli päässyt pieksämään suutaan, mutta betonirautaa oli vaikea ruveta taikomaan.

Viideltä Kartio huomasi, ettei Valkama ollut pyytänyt muita ylitöihin. Vain hänet ja Katalkinin. Oliko kaikki kiinni yhdestä seinänpätkästä, joka oli sitä paitsi jo puolessa metrissä? Se nojasi ikkunanpokaan ja katseli miesten loittonevia selkiä, tien yli viihotti västäräkki ja näytti niin kuin se olisi mennyt sisään jostain ylemmästä kerroksesta.

Kuormuri oli pakittanut aamupäivällä koivuun ja nirhaissut siihen ruhjeen, joka valutti mahlaa kituliaana purona.

– Nyt haetaan evästä. Seinä on lätkitty nopeesti eikä me sätkynukeiks ruveta, Kartio sanoi potkaisten jaloistaan vanerinkappaleen.

Sillä oli kova kolea katse pienissä silmissään; hauiksiin käärityt paidanhihat paljastivat ruskettuneet käsivarret ja Katalkin muisti sen uhonneen jonain päivänä nostavansa maailman syliinsä, ravistelevansa nenällehyppijät avaruuteen. Sellaiset kuin Valkama.

– Puoti on kiinni, Katalkin sanoi.

– Haittaako se. Hyytiäinen on heittänyt sentään pronssia ja kai siinä on juhlimisen aihetta.

– Alotetaan edes, ehtii pomo ja hännystelijät kotiin.

Kartio ei ollut kuulevinaan. Se istui voimapaperisäkkien päälle ja alkoi murehtia suomalaisten mennyttä yleisurheilumainetta. Jos hullu saksalainen olisi pysynyt aisoissaan, meikäläiset olisivat pesseet muut monessa lajissa.

– Rautavaaran tapasia tyyppejä jäi monta juoksuhautoihin. Siinä on komeeraaminen jätkä. Mää olin kerran kattomassa eikä kentät tahtonu riittää.

Tyhjältä naapuritontilta lähestyi hälisevä poikalauma keulillaan potkulautaa lykkivä kalottipipo. Molemmissa sarvissa roikkui hännästään solmittu rotta. Ne pysähtyivät työkaluparakin luona; yksi perässätulijoista kokeili lukkoa kaksin käsin ja kun ei saanut mitään aikaiseksi, sovitti sinkilöihin maasta noukkimansa putkenpään.

– Nyt kun menette, niin vielä kerkiätte, Katalkin huusi.

Pojat pinkoivat kulman taa portille, Katalkin nauroi rukkasiaan paukuttaen ja huomasi rottien tekevän tangolla lapajättiläisiä.

Kioskin kupeessa poseerasi Armi Kuusela, sen alapuolella pienemmässä kuvassa silinteripäinen Erik von Frenckell.

– Tuo musta laitimmaisena, Kartio sanoi antaen rullatusta setelinipusta muutaman.–Ota molemmille, parempi kun yksi menee.

Katalkin työnsi paidanhelmoja housunkaulukseen ohittaen uneliaat työhevoset, jotka olivat pudotelleet kiveykselle imelästi lemahtelevia kakkaroita. Auto oli peruutettu melkein kiinni puukaiteeseen. Rinteessä ojentelivat resuiset pensaat, Katalkin pälyili linja-autoaseman edustalle pysäköityä maijaa, muttei piitannut siitä.

Kuski veivasi sivulasin auki. Sen hikisellä kaljulla oli laastari.

– Sitä ollaan aikasessa, se sanoi Katalkinille ojentaen pullot tottuneesti, nopeasti.–Elele ihmisiks.

Takapenkillä ilkkui mustalaisnainen, jonka korvissa killui paksua kultaa. Se vinkkasi välkehtivillä sormillaan ja lupasi povata kaupan päälle.

– Antaa nyt olla.

– Parempi onkin, nainen huusi perään närkästyneesti.–Sun tulevaisuutes ei oo kummonenkaan.

Ensimmäinen pullo korkattiin pihassa. Lämmin viina huljui mukavana, rauhoittavana vatsaan.

– Hyvä että edes ryssä jäi taakse. Se tietää sille menolippua valtion lomaleirille Siperiaan. Tshibulenkolle!

Katalkin ehdotti kuulantyöntökisaa. Se veti hiekkaan viivan ja punnitsi kivenmurikkaa kourissaan, otti ennen ensimmäistä pukkaustaan vahvistavan kulauksen etiketin alareunaan alkaen selostaa suoritustaan kuin Jukola. Talon editse hurahti auto. Kartio naureskeli kaverinsa pelleilylle ja mietti minkä asennon pomo keksisi lätsälleen, jos osuisi paikalle. Lippa näyttäisi maailmalle. Valkama oli ollut joukkueenjohtajana konekiväärikomppaniassa. Missään yhteydessä se ei maininnut sodasta, mutta tiedettiin sen olleen pelottomimmasta päästä.

Katalkin linkosi tyhjän pullon jätelautakasan takuiseen kaseikkoon ja virnisteli kaverinsa pukkauksille, joista paraskin jäi puolen askelen päähän hänen omastaan.

– Ei oo sun lajis.

Kartio vieritti kiven pullon suuntaan ja rupesi väittämään Armi Kuuselaa liian laihaksi. Kilo tai pari rungosta pois, niin se olisi kuikelon runko.

– Samanlaisia ämmiä näkee opettajien ja kirjanpitäjien porukoissa. Sen puoleen mää niissä oo liikkunu. Täytyy olla mistä pitää kiinni. Mulla oli huhtikuussa, niin se tais olla, parakilla oikee hehtaariperse ja se anto kuinka päin halusin. Halusinhan minä.

Kartio piirsi käsillään vartalonkaaria kuvaavat rajat ja käveli keittiön ovesta baarisalin puolelle opettaen Katalkinille tekniikkaa ja taktiikkaa:

– Naista pitää osata käsitellä muutenkin kun petissä. Kiire pilaa kaiken, tollanen vitun höösääminen. Se on taidetta. Jotkut niistä on helmat hampaissa nopeesti, jotkut hitaasti, mutta kaikki on. Se on sinusta kiinni mikäli haluat, että lerppuhuuli lotisee.

Katalkin nyökytteli ja korkkasi toisen pullon. Seinä saisi jäädä ja ajatus huoletti sitä vähemmän, mitä nopeammin viina valui kurkuista. Katalkin oikaisi säkkien päälle haluamatta kertoa niistä parista kokemuksestaan, jotka tuntuivat jotenkin valjuilta kaverin seikkailujen rinnalla. Tietenkin niistäkin oli puolet valetta, mutta silti.

– Sanotaan pomolle, että multa meni peukalo. Se kun vihotteleekin. Kartio innostui äkkiä.–Juodaan tää ja mennään Ruovikkalaan, mää tiedän sieltä pari naista. Kyllä Heta sua illaks lainaa.

Laskevan auringon valo siivilöityi raskaanvihreiden koivunoksien takaa lattialle siihen kohtaan, missä pullo seisoi. Silloin pihalta kuului varovaisia askeleita, toisenlaisia kuin poikalaumalla. Kartio nousi ja katseli pitkään naista sen pysähdyttyä tähyilemään taloa arvioivasti. Naisella oli kukkakuvioinen kolttu ja olkapäille laskeutuvat hiukset. Kankaan läpi kumottivat rintojen terävät kärjet. Huoralta se ei ainakaan näyttänyt, mutta miltä sitten?

– Voidaanko auttaa neitiä?

Se säikähti, mutta heläytti heti lyhyen kirkkaan naurun, joka soi kuin monta pientä lasikelloa.

– Miksette voisikin. Pääseekö tuonne ylös? nainen kysyi.

– Jos varovasti menee, niin mikä ettei.

Nainen ei ollut huomaavinaan viinapulloa ja selitti tulleensa vilkaisemaan taloa, koska sen täti oli siihen muuttamassa.

– Voin viedä ensivaikutelmat. Minäkin olen vain läpikulkumatkalla, täytyy jatkaa iltajunalla Helsinkiin.

– Kisojako kattomaan, Kartio uteli ihaillen kaulan kuulasta sileätä ihoa.

Nainen ei ollut paljoa yli kahdenkymmenen. Sen tätikin asui Helsingissä ja nainen sanoi menevänsä töihin jäljellä oleviksi kisapäiviksi.

– Jos te olette täällä hommissa, niin miksette voisikin esitellä paikkaa.

Se ei muistanut tätinsä huoneistoa, väitti kuitenkin, että kyseessä oli päätykaksio. Kartio kapusi perässä seuraten lantion keinahtelua. Hyytiäisen pronssia voitaisiin juhlia muutenkin kuin tympeätä lämmintä viinaa juomalla. Ajatus tuntui houkuttavalta, sauma oli ensiluokkainen.

Nainen liikuksi kepein askelin kahden huoneen väliä ja puhui Kotiliedessä näkemistään raanuista, jotka kävisivät seinään. Joko viljapeltoa esittänyt tai taivaansininen, joka ei kuvannut mitään. Pelkkä väri kaikkine vaihteluineen.

– Tästä saisi ihanan.

– Eikö sitten tätis saa, Kartio kysyi ja mulkaisi vihaisesti Katalkinia, joka oli kompuroinut paikalle nojaten nyt hengästyneenä ja humalassa ovenpieleen.

– Se on vanha ja vanhoilla on vanhojen maku.

– Sää olisit ainakin mun makuuni, Kartio rohkaisi mielensä astuen lähemmäs naista.–Et ottais pieniä lämpimikses. Tässä tulee kylmä ilta eikä toi mekko anna suojaa. Ihan kostukkeeks.

Nainen heilautti päätään niin, ettei sitä voinut tulkita mitenkään ja kurotti varpailleen ikkunassa selin Kartioon. Ylös kohonnut helma paljasti kaistaleen reiden kimmoisaa lihaa. Kartio kiersi korkin irti ja lyöttäytyi naisen viereen painaen olkapäänsä kiinni.

– Ota ny.

– Hei, en minä.

Nainen erkani ikkunasta ja yritti mennä Katalkinin ohi rappuun. Sen suu ei hymyillyt enää.

– Antakaa mun mennä… tai mä huudan.

– Älä nyt hoppuile. Yhdet pienet ja sitten kipität junalles. Onko tuo kohteliasta ollenkaan, likka!

Kartio tarttui naista niskasta ja pakotti tämän huoneen nurkkaan välittämättä ammolleen revähtäneistä silmistä. Se yritti huitaista pulloa, mutta takaa tullut Katalkin kahlitsi kädet selän taa.

– Sulle ei tunnu kelpaavan mikään. Jos ei niin, niin sitten näin. Ole nyt hiljaa tai et ennätä aamujunaankaan.

Naisen heiverö potku osui Kartiota polveen: Katalkin tarttui sätkiviin jalkoihin ja piteli niitä niin kauan kuin osia vaihdettiin. Heti kun pääsi ylös, nainen juoksi nyyhkyttäen ulos huoneistosta.

– Helvetin ämmä, anna tänne se pullo. Äläkä jumalauta tollasta ilmettä naamallas pitele. Se mitään mene kielimään, kai näit miten se kerjäsi tätä. Muka asuntoo kattomassa. Juodaan pois ja pannaan seinä valmiiksi.

Katalkin paineli kämmenselällä tihkuvia viiruja poskessaan, jotka nainen oli söhinyt.

– Kai se selviää?

– Selviää tietenkin ja kyttää huomenna prikulleen samanlaista hötkyä ittelleen. Noi on pahimpia. Kiimassa kun eläimet ja vielä vaan haraavat vastaan. Annetaan näiden pikkuharmien olla.

Nainen makasi omituisessa asennossa puolittain mahallaan, puolittain kyljellään välitasanteella kuin räsynukke. Hiuksien alta norui musta veri ensimmäiselle rapulle pisaroiden siitä harvakseen seuraavalle. Katalkin harppasi viimeiset askelmat kääntäen naisen selälleen. Kalvenneella otsa...