Yksi

Muuan todistaja kuvasi häntä myöhemmin suurin piirtein näin: hän oli tanakahko ja keskimittainen; hänellä oli pitkät tummat hiukset, tummat aurinkolasit ja tavalliset piirteet; yllään hänellä oli farmarihousut ja anorakki.

Paljon poliisi ei siis todistajasta kostunut. Hän oli hyvin tavallinen todistaja, jonka mielestä kaikki ihmiset ovat tavallisia. Lisäksi ilmeni, että hän ei ollut aivan varma tukan tummuudesta, saattoi se olla vaaleakin, aivan varma hän ei liioin ollut farmarihousuista. Hän oli »vain ajatellut, että kai sillä farkut oli kun kaikilla muillakin on».

Poliisia ei naurattanut.

Mutta tämä tapahtui paljon myöhemmin.

Sitä ennen oli tapahtunut jotakin, joka kaipasi todistajia.

Hän oli maannut jo kymmenen minuuttia katolla ja tuijottanut Hämeensillalle. Talo oli kahdeksankerroksinen, ja se oli vastapäätä teatteritaloa, joka oli rakennettu kosken rannalle. Hän oli päässyt katolle hyvin yksinkertaisella tavalla: talo oli vanha, vintin lukkoa ei voinut sanoa lukoksi. Liioin huomattavaa vastusta ei ollut itse kattoluukun lukossa: lukko oli abloy-merkkinen riippulukko, mutta se oli kiinnitetty kettinkiin ja kettinki oli katkennut putkitongeilla melkein yhtä helposti kuin kettingit katkesivat elokuvissa vain kivellä iskemällä. Mikään tästä ei tietenkään ollut sattumaa. Hän oli tutkinut paikat hyvin tarkoin, sillä hänen aikomuksenaan ei ollut jäädä mistään kiinni.

Oma vaaratekijänsä oli tietysti siinä, että ryhtyi tutkimaan rikospaikkaa etukäteen. Hänet saatettaisiin muistaa, mutta siitä hän ei välittänyt yhtään, se oli sivutekijä.

Hän oli jättänyt henkilöautonsa keskikaupungin laitamille ja tullut bussilla Keskustorille kantamuksenaan huomattavan painava tekonahkainen kassi.

Kassissa hänellä oli ollut muutamia työkaluja, kuten putkitonget sekä osiin purettu tarkkuuskivääri, joka juuri nyt ei ollut enää kassissa.

Hänen kätensä työskentelivät taitavasti, ikään kuin ne olisivat rakastaneet metallia, puuta ja lasia, joista oli parhaillaan rakentumassa kuolettava ase. Hän asetti tähtäinkiikarin paikalleen ja hyväili asettaan kuin mies, joka oli tuntenut rakkautensa kohteen jo kauan: enää se ei ole alituista hurmiota, enää ei katseessa ole autuutta, sijaan on tullut lämmin kunnioitus ja varma tieto rakastetun uskollisuudesta. Se oli yksi harvinaisia rikkumattomia liittoja, monen turhaan kaipaamia.

Talossa oli tasainen katto. Se oli hyvä. Kiusallisempi juttu oli se, että ylin kerros oli vedetty pari metriä sisään talon varsinaisesta seinälinjasta. Mutta kun hän nyt makasi keskellä päivää katolla olevan neonvalon alla ja tarkkaili ympäristöään, hän kuitenkin oli kuolleessa kulmassa viimeisen kerroksen ikkunoihin nähden. Sekin oli hyvä. Riittävän hyvä. Hyvältä ammattilaiselta vaadittiin tietty määrä julkeutta. Ihmiset eivät yleensä usko mitä näkevät, jos nähtävä on liian epätodennäköistä. Ei silti, että hän varsinainen ammattilainen olisi ollut, ei ainakaan sillä alalla, johon hän oli nyt paneutunut. Hän oli ensikertalainen. Hän oli siirtymässä harrastelijasta ammattilaiseksi; ei niin että hän olisi saamassa teostaan palkkaa, vaan niin että harrastelijan ja ammattilaisen välinen taidollinen kuilu oli lopullisesti kuroutumassa umpeen.

Hän laski tarkkuuskiväärinsä piipun hellästi katonreunaa vasten ja painoi tukin tiukasti vasten olkapäätä. Sitten hän tarkasteli maisemaa kiikarin läpi. Hän laski piippua ja katseli ihmisiä Hämeensillalla. Se olisi hyvin yksinkertaista ja helppoa. Ja vaarallista. Hän nosti piippua vähän ja tarkasteli nyt kiikarin läpi sillanpielessä olevan ravintolan terassia. Sitten vielä pitemmälle Hämeenkadulle kunnes kiikariin ilmestyi apteekin kyltti ja ovi. Etäisyys tuntui nyt riittävän helpolta, mutta ei enää läheskään yhtä vaaralliselta. Voimakas kiikari teki hahmoista niin selviä, että hän pystyi tunnistamaan kasvoja.

Hän näki tutun hahmon ja häntä hymyilytti. Miksi ei? Ei! Ei ollut hänen vallassaan enää muuttaa suunnitelmia. Kun kaikki oli nyt lähtenyt käyntiin, sen piti myös toteutua niin kuin päätetty oli, niin kuin hän itse oli päättänyt.

Hänen piti nyt valita uhri.

Mies?

Nainen?

Lapsi?

Mies tietysti. Se tuntui jotenkin reilummalta. Mutta toki sekin oli virheellinen tunne. Kellään miehellä ei saisi olla suurempia mahdollisuuksia kuin naisellakaan, tai päinvastoin. Miksi se olisi reilumpaa? Mies saattaisi olla kolmen lapsen isä ja ainoa huoltaja. Ja sitä paitsi sanottiinhan sitä, että naiset ja lapset ensin. Lisäksi hänestä tuntui, että perinteisen sovinnaisen kasvatuksen tuomien normien noudattaminen saattaisi kertoa hänestä jotakin. Mutta entä sitten päin vastoin? Jos hän ei noudattaisi niitä. Eikö se yhtä lailla kertoisi hänestä jotakin? Miksei tosiaan yhtä hyvin nainen?

Häntä harmitti, että hän oli saanut itsensä kiinni laiminlyönnistä. Hän ei ollut päättänyt uhrinsa sukupuolta etukäteen.

Ja niin tarkoin kun hän oli muuten kaiken suunnitellut. Hän oli päätynyt keskipäivän hetkeen, koska onnistuminen silloin vakuuttaisi hänet siitä, että hän oli hyvä. Hän oli valinnut paikan aivan kaupungin sydämestä juuri samasta syystä. Ja hän oli valinnut päivämäärän huolellisesti niin että hänen omasta syntymäpäivästään oli siihen yhtä monta päivää kuin tästä päivämäärästä olisi näiden juhlien kohokohtaan. Se oli tietenkin suurimmaksi osaksi sattumaa ja siinä oli hienoinen järjettömyyden vivahde, mutta se oli tuntunut hyvältä.

Oli erittäin hyvä ilma metsästykseen. Oli toukokuun loppupuoli. Päivä oli kirkas. Aurinko jäi takaoikealle. Tähtäämistä vaikeuttavia varjoja ei ollut liikaa. Ja hänen oli siinä maatessaan lämmin ja mukava olo. Ehkä sittenkin vähän liian lämmin, sillä yksinäinen hikikarpalo oli ilmestynyt hiusrajasta otsalle ja alkanut vieriä kohti kulmakarvaa. Hän pyyhkäisi sen pois ja muutti vähän asentoaan. Puutuneet jäsenet eivät olleet hyvä asia, kun pyrittiin ehdottoman varmaan osumatarkkuuteen.

Taas hän sulki toisen silmänsä. Valopistetähtäin olisi ollut nopeampi ja hän olisi voinut tähdätä molemmat silmät auki. Mutta ei hänellä ollut varsinaista kiirettä, ei niin kiirettä. Mutta nyt hänen oli valittava. Mitä pitempään hän olisi katolla sitä varmemmaksi kävisi mahdollisuus, että joku havaitsisi hänet. Ympärillä oli muitakin samankorkuisia rakennuksia. Ja tarpeeksi lähellä, jotta hänen puuhansa voitaisiin havaita.

Ottaisiko hän neutraalin mitäänsanomattoman harmaapukuisen miehen, joka olisi juuri lounastunnilla? Vai mahdollisesti tumman kaunottaren, joka juuri tuli apteekin nurkan takaa? Vai tekisikö yhteiskunnalle palveluksen ja raivaisi pois ilmeisen rappioalkoholistin muovikasseineen?

Hän päätyi lopulta satunnaisotantaan. Hän päätti, että kolmastoista ihminen, joka tulisi aseman suunnasta kadun hänestä katsoen vasenta puolta apteekin kulmalle saakka, olisi hänen uhrinsa. Hän alkoi laskea. Häntä hymyilytti, kun hän ajatteli, kuinka lähellä kuolemaansa nuo ihmiset olivat. Viidennen hän tunsi, ja hän päätti lähettää hänelle syntymäpäiväkortin. Kolmastoista oli pieni poika, joka ajoi polkupyörällä pitkin katukäytävää.

Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, silmät tyhjät heijastavien aurinkolasien takana. Ote kivääristä tiukkeni.

Kuului kimakka laukaus; pienikaliiperisen tarkkuuskiväärin laukauksen ääni, joka ei voinut kantautua kovin kauas liikenteen metelissä.

Hän katsoi läpi kiikarin. Hän oli valinnut neljännentoista, vaalean naisen. Hän oli tähdännyt päähän ja oli nähnyt naisen kaatuvan. Nainen ei enää liikkunut, pieni poika ajoi yhä pyörällään, sillä hän ei ollut huomannut mitään. Helvetti sentään, oliko hän ampunut pojan äidin. Ihmisiä alkoi jo kerääntyä naisen ympärille. Ja ihmiset olivat niin kuin useimpina hetkinä tarpeetonta elämäänsä — ymmällä. Miksi tuo nainen makaa tuossa? Mitä on tapahtunut? Onko hän humalassa? Onko kukaan kutsunut ambulanssia? Ja sitten: minä en ainakaan tiedä mitään, minä en ainakaan halua sekaantua mihinkään, minä en ainakaan nähnyt yhtikäs mitään.

Ja ihmisten harrastaessa tarmokkaasti ymmällä oloa, mies katolla jatkoi rauhallisesti suunnitelman toteuttamista. Hän irrotti tähtäinkiikarin, poisti hylsyn, jonka sulloi taskuunsa. Sitten hän nopeasti ja varmasti hajoitti aseen osiin ja pakkasi osat huolellisesti kassiin. Hän sulki kassin ja nousi ylös. Tennistossut eivät pitäneet minkäänlaista ääntä peltikatolla, kun hän tassutteli kattoluukulle, ikään kuin olisi ollut nuohooja.

Käytävässä hän otti hissin ja ajoi ensimmäiseen kerrokseen, jossa joku mies jo odotti hänen saapumistaan. Tai jos ei odottanut häntä niin ainakin hissiä.

Mies ei sanonut mitään, mutta katsoi hissistä tulijaa pitkään. Hänen ainoa harrastuksensa oli pitkään katsominen.

Kassia kantava mies astui rauhallisesti kadulle. Keskustorilla hän nousi bussiin, jäi pois Itsenäisyydenkadulla, nousi omaan autoonsa ja ajoi kotiinsa. Heti sillan jälkeen kadulla näytti olevan jotakin hämminkiä, mutta hän ei ollut siitä kiinnostunut. Ehkä siksi, että hän tiesi tarkalleen mitä oli tapahtunut. Ehkä hän oli vallan ainoa ihminen, joka tiesi sen tarkalleen.

Poliisi oli aluksi kiusallisessa tilanteessa, sillä yleensä murhatutkimuksessa — ja tämä näytti ilmeiseltä murhalta — lähdetään murhatun henkilöllisyydestä. Hänen taustansa, elämänolosuhteensa, perhesuhteensa, ystävänsä, tuttavansa, työtoverinsa, työnantajansa ja naapurinsa joutuivat silloin suurennuslasin alle.

Aluksi näytti, että tällaisella tutkimussuunnitelmalla ei edistyttäisi. Tai niin ainakin olisi luullut.

Sillä mies katolla oli vain ollut ampumassa harjoituslaukauksen liikkuvaan maaliin.

Mutta muutamille poliiseille — esimerkiksi Hanhivaaralle — oli alusta lähtien päivänselvää, että tällaisessa tapauksessa johtolangalla oli kaksi päätä. Ja kun he lähtivät kerimään sitä toisesta päästä, he saivat selville lopulta kaiken.

Eikä se tehnyt heitä yhtään onnellisemmiksi.

Kaksi

1

Presidentti siveli kaljuaan. Hän työnsi silmälasit paremmin kohdalleen. Hän rykäisi. Se oli tuttu rykäisy kaikille, jotka olivat vuodesta toiseen kuunnelleet hänen uudenvuoden puheitaan radiosta tai ottaneet saman kuvalla televisiosta. Valtiomiesten oli syytä olla kiitollisia televisiosta; olihan se vallan toista kuin puhua kansalaisjuhlassa muutamalle sadalle tai tuhannelle hyvin pukeutuneelle arvokasilmeiselle veronmaksajalle tai -kiertäjälle ja tusinalle väsyneitä lehtimiehiä. Valtiomiehille oli myös tyypillistä, että he valitsivat tietyn päivän puheen pitämiseen, joten varsinaista spontaania tekstiä ei usein ollut odotettavissa. Yhdysvalloissa presidentti tarkasteli valtakunnan tilaa aina tammikuussa, jolloin golf-kausi ei ollut parhaimmillaan Washingtonissa. Neuvostoliitossa lokakuun vallankumouksen muistopäivä oli marraskuussa, ja silloin maan presidentti ynnä puoluejohtaja tokaisi tyypilliseen lakoniseen ja vähän ironiseen tapaansa muutaman lauseen maailmanmenosta; suosionosoitukset olivat välittömiä. Suomessa, joka sattuu mukavasti näiden kahden valtion väliin, presidentti lähestyi laajoja suomalaisia piirejä uuden vuoden päivänä ja totesi, että hänen ulkopolitiikkansa oli saavuttanut entistä varauksettomamman hyväksymisen niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Länsisaksalaisia hän ei yleensä tässä yhteydessä maininnut.

Presidentti istui suuressa työhuoneessaan presidentin linnassa. Hän nojautui taaksepäin ja sipaisi uudelleen kaljuaan. Hänen edessään jykevällä tammisella kirjoituspöydällä oli kaksi puhelinta; niistä toinen oli suora linja, jonka numeroa ei tosin ollut luettelossa, ja toinen oli linnan keskuksen kautta tuleva linja, joka oli tarkoitettu tavallisemmille kansalaisille ja joka näin ollen ei juuri soinut muuta kuin silloin kun presidentti oli ulkona eikä puhelimen ääni siis ollut hänelle häiriöksi.

Presidentillä ei ollut lukitussa kirjoituspöydän laatikossa kolmatta, punaista puhelinta, vaikka hän tiesi, että joillakin muilla presidenteillä sellainen oli. Hänestä tuntui, että ei hän edes kaivannut sellaista puhelinta.

Oli torstai, 18. toukokuuta, ja aurinko paistoi.

Silti presidentti oli tyytymätön. Nykyään oli niin paljon tyytymättömyyden syitä. Poliitikot eivät näyttäneet ymmärtävän eräitä asioita, vaikka hän kuinka yritti niitä selvittää. Ei hän niinkään pahoillaan ollut äärivasemmiston toilauksista; sitä porukkaa ei ottanut enää tosissaan kukaan, tuskin ne itsekään ottivat. Ehkä hiukan enemmän presidenttiä kiusasi äärioikeisto; sitä oli aina vähän väliä läimäytettävä poskelle, kun se ei näyttänyt itse tajuavan, että itsepäisyys on sekin typeryyden merkki.

Mutta varsinaisesti politiikan syytä tyytymättömyys ei ollut. Presidentti ei ollut epäonnistunut politiikan purren seilaamisessa sitten 1930-luvun, jolloin hän oli hetken ollut innostua väärästä liikkeestä, mutta oli sentään älynnyt pudottautua niistä vankkureista hyvän sään aikana. Sittemmin olivat tulleet toiset vankkurit ja vielä tietysti yhdet, joilla oli paljon enemmän väkeä; ne olivat turvallisemmat. Hän oli ollut oikeassa.

Tällä kertaa presidentin tyytymättömyys oli tunnistamatonta lajia. Se tuntui tulevan jostakin hänen sisältään.

Presidentti rykäisi jälleen ja tarttui sitten puhelimeen, josta oli suora linja ulos. Hän ähkäisi ja luopui ajatuksesta.

Presidentti ei ollut pohjimmiltaan paha ihminen. Hän halusi, että hänen kansansa oli häneen tyytyväinen ja niin kuin satujen kuninkaat hän halusi ohjata kansaansa lempeällä kädellä oikealle tielle. Hän olisi jopa antanut puolet valtakuntaa jollekin toiselle, eikä ollut hänen syynsä jos kansan arvoista puolen haltijaa ei löytynyt. Eikä lempeän käden käyttö aina riittänyt, mutta presidentti ajatteli, että joka kuritta kasvaa…

Ajatukset palailivat jälleen hitaasti politiikan kentästä yksityisempiin ja ehkä iloisempiinkin asioihin. Presidentti tiesi kalenteriin katsomattakin, että oli vain vähän toista viikkoa siihen kun hän tapaisi vanhan ystävänsä Ollilan. Ollila oli mukava ja joviaali tyyppi, jonka kanssa presidentti oli viettänyt monta rattoisaa hetkeä. Oli saunottu ja uitu ja juotu muutama viileä olut, ehkä välillä konjakkikin, ja Ollila oli kertonut jonkin aika uskaliaan jutun, joka ei miesten kesken ja suljettujen ovien takana tuntunut ollenkaan sopimattomalta.

Presidentti päätti soittaa Ollilalle. Hän valitsi suoran linjan ja väänsi numeron.

Puhelin soi neljä kertaa, viisi kertaa. Presidentti alkoi hermostua.

»Ollila», vastasi Nestori Ollila toisessa päässä linjaa.

»Minä täällä», sanoi presidentti.

Ollila ei koskaan erehtynyt kysymään, kuka minä. Joskus hän ei ollut tuntenut presidentin ääntä, mutta luontainen varovaisuus esti häntä vastaamasta esimerkiksi, että niin minäkin olen täällä. Varovaisuus oli peräisin 1920-luvulta, jolloin hän oli aloittanut liikemiehen uransa, ja kerrottiin että siihen oli liittynyt mustanpörssin kauppoja ja laittoman viinan kanssa kluttaamista. Mutta ne olivat kaikki vain todistamattomia huhuja, joihin jokainen menestyvä mies sai luvan tottua. Kateus oli kaikkein yleisimpiä luonteenpiirteitä suomalaisissa ihmisissä. Ollila olikin niihin puheisiin tottunut ja itse asiassa hän salaisesti nautti veijarin osan vetämisestä ja kantoi suuren trokarin mainetta tietyllä romanttisella ylpeydellä. Joskus hän jopa toivoi, että kaikki jutut olisivat olleet totta. Kukaan suomalainen ei pitänyt mitään viinaan liittyvää laittomuutta laittomuutena, vaan puristisena harrastuksena, jonka tarkoituksena oli auttaa niitä, jotka avun tarpeessa olivat. Samanlaiseksi kehittyi myöhemmin suhtautuminen verojen maksamiseen; suomalainen on vankka todiste siitä, että kansanluonne ei ole käsitteenä vanhentunut.

Nyt Ollila kuitenkin tiesi, kuka oli puhelimessa. Hän tiesi myös mistä oli kysymys: presidentti halusi tulla saunomaan. Siitä oli puhuttu jo aikaisemmin, päiväkin oli sovittu.

»Terve, pressa», sanoi Ollila, joka oli saanut oikeuden puhutella maan isää aika epämuodollisesti.

Epämuodollisen suhteen läheisyys oli saanut kansan arvuuttelemaan syitä moiseen. Ollila ei ollut missään mielessä poliittinen henkilö. Paitsi tietysti siinä mielessä, että hän liikemiehenä kannatti vapaata yritteliäisyyttä valtion holhouksen sijasta. Toisin sanoen hän äänesti mieluummin ei-sosialistia kuin sosialistia, niin kauan kuin se oli sallittua. Mutta hän oli tyystin erillään kaikesta varsinaisesta politiikanteosta, vaikka häntä oli moneenkin puolueeseen kosittu, presidentin tunnettu ystävä kun oli. Liioin hänellä ei ollut minkäänlaista akateemista koulutusta, joka olisi toinen tie yläluokan seurustelusalonkeihin — joskus. Ainoa mahdollisuus, joka on voinut viedä presidentin ja Ollilan yhteen — niin kansa päätti — oli urheilu: molemmat miehet olivat aktiivisia kuntoilijoita, Ollila nykyään vähemmän, mutta hänkin oli edelleen useamman kuin yhden urheiluseuran suuri taloudellinen tutkija.

Urheilu sen täytyi olla. Ollila ei ollut edes liikemiehenä niin tärkeä, että valtion olisi kannattanut olla hänestä erityisen kiinnostunut. Mutta ne, jotka edelleen miettivät päänsä puhki tuota epäsuhtaista paria, olisivat päässeet vaivasta helposti. Heidän olisi vain kannattanut hetkeksi hiljentyä miettimään, miten he itse olivat tutustuneet parhaisiin ystäviinsä — tai tärkeimpiin vihollisiinsa, aviopuolisoihin — he olisivat havainneet, kuinka suurta osaa sattuma näyttelee näissä asioissa.

Ja jos joku olisi alkanut pohtia asiaa perusteellisemmin, olisi väkisinkin tullut siihen johtopäätökseen, että ihmisen elämä oli ennalta määrätty.

»Tervehdys», sanoi presidentti. Ilmaisu oli aika harvinainen, mutta ne, jotka kuvittelivat presidentin tarkoituksellisesti omaksuneen tervehdys-muodon, joka vastaisi latinalaisten tapaa tervehtiä, erehtyivät. Suomen länsirannikolla ilmaus oli nimittäin aika yleinen, ja länsirannikolta presidenttikin oli kotoisin.

»Miten menee ovaalinmuotoisessa huoneessa?» Ollila kysyi. Hänellä oli jopa oikeus vähän irvistelläkin.

Presidentti naurahti; kukaan ei ollut koskaan väittänyt, että hänellä ei olisi huumorintajua.

Sitten hän sanoi: »Miten Tampereella asiat ovat?»

»Minunko asioita tarkoitat vai kaupungin?»

»Et sinä mitään kaupungin asioista tiedä.»

»Haa, mutta minäpä tiedän. Itselläni menee oikein mukavasti. Asiat rullaavat hitaasti ja varmasti ja voitot kasvavat. Sinähän olet tutustunut siihen kasaantumisteoriaan, etkö vain.»

Presidentti naurahti taas. Hän oli aina sanonut, että Ollila oli varsin joviaali tyyppi ja oikein mukava seuramies. Jo nyt hänestä tuntui, että hän ei ollut enää niin tympääntynyt kuin hetkeä aikaisemmin.

Ollila kysyi: »Millaiset ovat ilmat siellä päin?»

»Välillä sataa, välillä paistaa.»

»Vähän niin kuin politiikassa vai?»

»Niin tai liike-elämässä.»

»Ei, ei», Ollila sanoi. »Liike-elämässä on jatkuvaa päivänpaistetta. Kaikki loppu on turhaa narinaa.»

Presidentti murahteli itselleen, kuten sanottu, joviaali tyyppi ja sitten hän päätti jo vaihtaa laatusanaa Ollilasta. Hän sanoi: »Tokkopa kaikilla sentään. Sinulla ehkä.»

»Kaikilla, jotka osaavat asiansa hoitaa», sanoi Ollila. »Minä esimerkiksi osaan, muiden joukossa osa on kettuja, osa aaseja. Sille ei voi mitään.»

»Kaikilla aloilla osa on kettuja, osa aaseja.»

»Niin kai, paitsi peruskoulussa, jossa on pelkkiä aaseja.»

»Ollila, sinä olet viheliäinen taantumuksellinen.»

»Minun on pakko olla, muuten voitot lakkaisivat kasvamasta.»

»Älä ole kuule niin varma, jos voitot alkavat kasvaa liikaa, voi valtiovallan näpit alkaa syyhytä.»

»Niinpä niin, mitenkähän Saloran lopulta käy, vaikka hallitus väittääkin, että se ei ole vähimmässäkään määrin kiinnostunut.»

Presidentti rykäisi. Ei häneltä sentään aivan lapsellisilla keinoilla ruveta tietoja kalastamaan. Varsinkaan sellaisia tietoja, joita ei oikein ollut vielä olemassakaan.

Presidentti sanoi: »Sinähän olet laajentamassa sitä muovitehdastasi.»

»Tulee puolet lisää, muovipusseja menee niin pirusti.»

»Sinähän aiot vihkiä sen uuden tuotantolaitoksen käyttöön samana päivänä, kun minäkin olen siellä.»

»Niinhän se on.»

»Minähän voisin vihkiä sen, niin tulisi tilaisuuteen vähän arvokkuutta. Mikset sinä kertonut siitä, silloin kun sovimme tapaamisesta.»

»No minä kun ajattelin, että…»

»Aina minä nyt voin vanhaa ystävää vähän auttaa», presidentti sanoi. Sitten hän jatkoi: »Vaikka ei tässä oikeastaan auttamisesta ole kysymys.»

Ollila sanoi kiireesti: »Mutta sehän olisi vallan erinomaista. Totuus on, että en tullut ajatelleeksi sinulla olevan siihen aikaa.» Ollilan innostus oli todellista. Tietysti se antaisi tilaisuudelle lisää arvokkuutta. Ollila tiesi, että presidentti oli sen tehnyt ennenkin. Silloin kun hän perusti muovitehtaan. Mutta jotenkin hänestä oli alkanut tuntua siltä, että ei sen arvokkuuden enää niin väliäkään ollut. Hänen mielensä oli alkanut vaihdella liian usein.

»Mihin aikaan se on?» presidentti kysyi.

»Lauantaina kello kaksitoista. Niin on ajateltu, jos se sinulle sopii.»

»Hyvä.»

Linjalla oli hetken hiljaista. Ei kuulunut edes nauhurin kelan pyörimistä tai pieniä napsahduksia, joita salakuuntelijoiden kehnot välineet joskus päästivät. Suomessa ei tapahtunut sellaista. Oli paljon asioita, joita Suomessa ei tapahtunut, ei voinut kuvitella tapahtuvaksi, eikä edes saanut kuvitella tapahtuvaksi. Harmillista vainohullujen kannalta, sillä heidän täytyi etsimällä etsiä, että keksivät edes jotenkin perusteltavissa olevan kohteen ahdistukselleen.

Presidentti sanoi: »Perjantaina minulla on se virallinen taulunpaljastustilaisuus Raatihuoneella.»

»Tiedän», kuului puhelimesta.

Presidentti ei keksinyt enää muuta sanottavaa. Tympääntyneisyys oli jälleen palannut.

Presidentti sanoi: »No niin, pidämme kai asiaa sovittuna.»

»Tottakai, ehdottomasti, minun puoleltani ainakin.»

Ollila lisäsi vielä, jotakin jonka oli melkein unohtanut: »Tervetuloa Tampereelle, herra presidentti.»

2

»Älkää koskeko siihen», ääni oli terävä, ja jotenkin siinä oli varmuutta, jota puhujan tapaisen hintelän miehen on vaikea saavuttaa. Hintelä tuli vessasta, pukeutumis- jahuoltotilojen nurkan takaa viidenkymmenen metrin radalle. Hän oli harvinaislaatuinen tyyppi — jos ei ruveta liioittelemaan. Hän oli täysin kalju, vaikka ihon pinnasta näkyi selvästi, että tukkaa olisi ollut tulossa, jos sen vain olisi annettu kasvaa. Vain hyvin harvat ihmiset ajavat hiuksensa pois päivittäin. Hänen kapeita kasvojaan koristivat hyvin punaiset huulet. Ihmiset olisivat voineet kuvitella, että hän oli maalannut huulensa, mikä sekin olisi aika harvinaislaatuista miehessä. Mutta itse asiassa hän oli pureskellut huuliaan, niin että ne olivat turvoksissa. Hänellä oli yksi niitä kausia. Ja se nyt oli ainakin harvinaislaatuista kenessä tahansa — miehessä tai naisessa. Hän oli pukeutunut täysin mustiin: mustiin vakosamettihousuihin, jotka olivat hyvin kireät, sekä mustaan kiiltävään silkkipaitaan ja mustaan puseroon, kaulassa hänellä oli punainen huivi. Se nyt ei ollut välttämättä harvinaista, mutta ampumaradalla se oli ehdottomasti harvinaista.

Siis liioittelematta sanoen hän oli ainakin harvinaislaatuinen tyyppi. Ehkäpä jopa omituinen. Ehkäpä jopa sairas, mutta se oli kyllä jo liioittelua. Kukaan ei halua liioitella, siitä elämä pitää huolen muutenkin.

Kaksi miestä, jotka näyttivät aivan tavallisilta ampumaradan vierailta, siirtyivät äänettömästi askeleen poispäin.

He olivat juuri olleet koskemaisillaan kauniiseen punaiseen koteloon, joka lepäsi penkillä 50 metrin radan edessä.

Toinen miehistä oli katsellut koteloa ja siinä olevaa pistoolia ennenkin. Ei hän sitä ihmetellyt. Hän oli nähnyt samanlaisia. Se ei ollut aivan tavallinen pistooli, ei nyt mikään maailman ainoakaan sentään. Se oli pikemminkin aika harvinainen pistoolikotelo, vähän samaan tapaan kuin sen omistaja oli harvinaislaatuinen vieras tavallisella ampumaradalla tavallisena kevätpäivänä. Toiselle miehelle se oli todella uutuus, sillä hän ei ollut paljonkaan nähnyt pistooleja. Hän oli kevään abiturientteja, joka oli päättänyt hankkia itselleen harrastuksen. Hänestä pistooli oli omituinen; se ei edes näyttänyt pistoolilta.

Punainen pistoolikotelo oli reunustettu vaahtokumilla. Se sisälsi puhdistuspuikon, harjoja, kaksi ruuviavainta ja väljennysporan. Ja tietysti se sisälsi myös Hämmerlin mallin 120 vapaapistoolin.

Mustiin pukeutunut mies lähestyi. Hän sulki pistoolikotelon kannen ja sanoi jo hiukan sovinnollisemmin: »Olen maksanut siitä aika summan. En halua että siihen kosketaan. Ymmärrättehän.»

Toinen miehistä vastasi: »Mehän vain katsoimme.»

Ja toinen jatkoi: »Vaikka eipä silti, olisihan sillä kiva joskus koettaa tähtäillä.»

»Valitettavasti, minä en koskaan lainaa aseitani», sanoi mustapukuinen, ja hänen olisi vain tarvinnut lisätä, että en liioin hammasharjaani ja lause olisi ollut suoraan James Bondin suusta. Mutta mustapukuisen lause oli todempi.

»Ymmärrän sen hyvin kun on tuollainen ensiluokan vehje», sanoi toinen vain siksi että ei muutakaan keksinyt ja kuitenkin hänestä tuntui, että hänen oli jotakin sanottava. Tyypillinen tunne ihmisillä, joilla ei koskaan ollut mitään sanottavaa.

Mustapukuinen ei sanonut enää mitään, otti vain punaisen kotelon kainaloonsa ja lähti kävelemään kohti ampumaradan pysäköintialuetta.

»Merkillisen näköinen ase», sanoi poika.

»Kun alat harrastaa tätä alaa tulet huomaamaan, kuinka paljon on aseita, jotka eivät muistuta ollenkaan niitä, joita sinä olet nähnyt lännenelokuvissa», sanoi vanhempi, tukeva mies. »Hämmerli on yksi parhaita aseita maailmassa. Kalliskin se on.»

Poika katsoi mustapukuisen perään ja sanoi: »Hänen autonsa on aika vaatimaton siihen verrattuna, mitä sanot hänen aseensa kalleudesta», sanoi Antti Kallio, joka tulisi huomaamaan, että on vielä paljon asioita, joita hän ei aseista tietänyt, vaikka hän nuoruuden antamalla oikeudella kuvittelikin tietävänsä ylipäätään kaiken tarpeellisen.

»Pieni näyttää olevan. Näyttää Fiatilta», sanoi varatuomari Palle Andersson, joka ammuskeli kaikkea, minkä laki salli ja siten varatuomarille sopikin. Ja näin ollen hän oli myös varsin tavallinen tyyppi ampumaradalla. Ulkonäöltään hän olisi tuskin voinut enempää muistuttaa 50-vuotiasta varatuomaria. Vatsa oli jo alkanut pullistua, niin että hänen oli turvauduttava yhä parempiin ja kalliimpiin räätäleihin, ja hän tuoksui Brutilta, sillä joku nainen oli kerran sanonut Hämeensillan tanssilattialla, että siinä sitten oli miehekäs tuoksu. Hän ei luopunut siitä, vaikka olikin silloin vain sattumalta käyttänyt sitä ravintolan miestenhuoneessa. Ja siinä kai sitten ovatkin kaikki tärkeimmät 50-vuotiaan varatuomarin tuntomerkit.

»Kummallinen tyyppi», sanoi Kallio, joka uskoi vakaasti, että häntä vapaamielisempää ihmistä ei ollutkaan. Edelleen nuoruuden sallimia harhaluuloja, jotka karsiutuisivat aikanaan.

»Hän on kyllä aika omituinen. Noin ulkoisesti tarkoitan. Varsin yksilöllinen. Luulen, että hän on viime aikoina tullut tavallista omituisemmaksi. Hän on ajanut päänsäkin kaljuksi, mikä on aika merkillistä. Mutta missään tapauksessa hän ei ole typerä. Hän on ampunut vuosia ja kuuluu ampumaseuraan, ja hän on aina käyttäytynyt esimerkillisesti ampumaradalla. Ei pienintäkään syytä valittaa. Mutta omituinen hän on ja vähän erakkomainen. Hän käy täällä alituiseen harjoittelemassa, mutta en tiedä ketään, kelle hän olisi puhunut oma-aloitteisesti. Eikä hän käy koskaan kilpailuissa.» Andersson tiesi paljon, sillä hän oli paikallisen ampumaseuran puheenjohtaja.

Miehet katsoivat, kun mustapukuinen nousi autoonsa ja kaasutti tiehensä.

»Mitä hän oikein tekee?» kysyi Kallio.

»En minä muista. Ei hän ole minun ystäviäni.»

»Katso jäsenluettelosta.»

»Onkohan minulla se mukanani. Tässä salkussa on kyllä yleensä vakiovarusteena kaikenlaista ampumaseuran aineistoa.»

Epäsuhtaisen parin yhteinen nimittäjä oli Antti Kallion isä, joka oli Anderssonin hyvä tuttu, ja oli pyytänyt puheenjohtajaa esittelemään pojalleen ampumarataa.

Andersson kaiveli laukkuaan ja löysi jäsenluettelon. Hän selaili sitä hetken. Sitten hän sanoi: »Tarjoilija.»

»Vai niin», sanoi Kallio, jonka teki mieli sanoa, että semmoiseen paskahommaan se tärkeilijä onkin omiaan. Hän jätti sen sanomatta. Hän ei olisi pystynyt selvittämään, miksi hän suhtautui niin vihamielisesti mustapukuiseen tarjoilijaan.

Kallio sanoi: »Nyt kun ammatti selvisi, minusta alkaa tuntua, että olen nähnytkin hänet jossakin ravintolassa. Mutta enpä muista missä.»

»Harvoin niitä juttuja muistaa, kun tähän ikään pääsee. Mutta et varmaankaan välitä, että mainitsen isällesi, mitä juuri äsken sanoit.»

Kallio katsoi vanhempaa miestä avoimesti silmiin ja sanoi: »Ei sen ole väliä.»

Andersson kohautti olkapäitään. Sitten Kallio kysyi aivan kuin se olisi juuri juolahtanut hänen mieleensä: »Miksi hän esiintyy tuolla tavalla?»

»Millä tavalla?»

»Omituisesti.»

»No-jaa, ihmiset ovat erilaisia.»

»Onko hän homo?»

»Ihmisiä leimataan niin helposti. En minä tiedä hänen seksuaalisesta käyttäytymisestään mitään», sanoi Andersson, jolla kyllä oli ennakkoluuloja hänelläkin, mutta hän oli ammatissaan oppinut lauseparsia, joilla pystyi peittämään mitä tahansa. Niinpä hän useimmiten teki erittäin sympaattisen vaikutuksen ihmisiin.

»Hän näyttää homolta», sanoi Kallio itsepäisesti.

»Miltä homo näyttää?»

»No siltä,.. Mikä hänen nimensä muuten on?»

»Asko Mertanen. Miksi hän sinua niin kovasti kiinnostaa?»

»Ei hän minua kiinnosta. Hän vain pukeutuu merkillisesti. Hän on ajanut päänsä kaljuksi. Hän väistelee ihmisiä. Hän on omituinen. Hän ei kiinnosta minua vähääkään, mutta erikoisuuksista tulee aina puhuttua.»

»Hyvä on, hän on omituinen, mutta pirun hyvä ampuja hän kuitenkin on.»

»Mistä sinä sen tiedät?»

»Minä tiedän kaiken mitä tällä radalla tapahtuu», sanoi Andersson. »Olen katsellut kun hän on ampunut. Hän osuu maaliin. Sellainen on hyvä ampuja.»

»Hänellä on hyvät aseet. Niinhän sinä sanoi...