Kansi

Etusivu

Kari Enqvist

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-36662-2

© Kari Enqvist 2009, 2014

Kansi: Martti Ruokonen

Kannen kuva: Veikko Somerpuro

Taiteen keskustoimikunta sekä WSOY:n kirjallisuussäätiö ovat tukeneet teoksen kirjoittamista.

Edgar Lee Master: Spoon River Antologia, suomentanut Arvo Turtiainen

Konstantinos Kavafis: Jumala hylkää Antoniuksen, suomentanut Tuomas Anhava

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Versio 1.2

Werner Söderström Osakeyhtiö 2014

I. Jumalan teot

I

Jumalan teot

Kuolema on henkilökohtaisin kaikista tapahtumista. Se on ainoa kokemus, jota emme voi jakaa muiden kanssa. Kuolemassa olemme aina omillamme, silloinkin kun kuolemamme on samanaikainen muiden kuolemien kanssa, kuten lento-onnettomuudessa. Kuoleva lähtee tästä maailmasta aina yksin.

Sattuma määrää, miksi joku kuolee nelikymppisenä siinä missä toinen ajaa virkeänä autoa vielä kahdeksankymmenen iässä. Sattuma tempaisi elokuussa 2008 Madridin lentoturmassa pois 154 sielua ja jätti 18 henkiin. Miksi juuri nämä pelastuivat, miksi toisten piti kuolla? Selitystä ei ole.

Kuolemaa vastaan ei voi ottaa vakuutusta. Se tulee silloin kun on tullakseen. Oli vain sattuman ansiota, että isäni sairastui ja kuoli multippeliin myeloomaan, joka on eräänlainen verisyöpä. Kuolema on vailla oikeudenmukaisuutta. Perimä ja elintavat tietysti raivaavat tietä kuoleman tulla, mutta epäedullisetkaan elämän kortit eivät yksittäisen henkilön kohdalla tuomitse tätä automaattisesti häviäjäksi. Elämän jokaisena vuonna kohtalon arpanoppa voi pyöräyttää esille ykkösen lähes yhtä hyvin kuin kuutosen. Keskiarvot eivät koske meitä, sillä jokainen on oman elämänsä erikoistapaus, kuten Edgar Lee Mastersin hautuumaarunoelma Spoon River Antologia tietää:

Missä on vanha viuluniekka-Jones,

joka leikitteli elämällään kaikki yhdeksänkymmentä vuottaan,

uhmaten rinta paljaana raesateita,

juoden, mekastaen, ajattelematta enempää vaimoa kuin perhettä,

kultaa, rakkautta tai taivasta?

Nähkää! Hän loruaa ikivanhoja kalajuttujaan

ja menneistä kilpa-ajoista Glarys Grovessa

ja mitä Abe Lincoln sanoi

kerran Springfieldissä.

Synkästä aihepiiristään huolimatta Spoon River viestii romanttista toivoa: Viuluniekka-Jones uhmaa luonnonlakeja ja todennäköisyyksiä, ja mikä tärkeintä, kuolleet puhuvat. Haudoistaan he kertovat tarinansa ja tällä tavoin välttävät unohduksen. Heidän fiktiivisillä elämillään on merkitys, joka avautuu heidän kertomustensa kautta. Mutta todellisuudessa kenenkään muisto ei säily loputtomiin. Kaikki me kuolemme, ja jokainen meistä unohtuu. Voi väittää, että historian suurmiehetkään eivät muistoissa elä ihmisinä vaan eräänlaisina kuvakkeina. He ovat ihmisten kuoria, joiden teot ovat päätyneet oppikirjoihin mutta joita meidän ei enää ole mahdollista tuntea yksilöinä. Paavo Nurmi, Kaarlo Ståhlberg tai Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ovat nimiä, jotka heti tunnistamme, mutta keitä nämä patsaat, nämä merkinnät wikipediassa ja koulukirjojen sivuilla, oikeastaan olivat? Ihmisinä emme heitä enää tunne. Saavutuksistaan riisuttuina he eivät enää ole mitään. Mikä on meille itsellemme kallisarvoisinta kuka me olemme jättää historiaan vain himmeän piirron.

Kun synnyin, Eurooppa oli vielä toipumassa sodasta, joka tavalla tai toisella oli koskettanut kaikkia sen valtiota. Tuhoamistehokkuudeltaan kauhistuttavin koskaan käydyistä aseellisista selkkauksista oli jättänyt jälkeensä kymmeniä miljoonia kuolleita. Se oli testamentannut maailman kansoille totaalisen sodan ja atomipommin. Silti elämä jatkui. Syntyessäni maapallolla asusti reilut kaksi ja puoli miljardia ihmistä. Tätä kirjoittaessani, kun kesäsateen kostuttamien lehvästöjen lävitse ikkunastani näkyy omakotialueen rikkumaton rauha, saman verran on ehtinyt kuolla. On kuin elämäni aikana viisikymmentä maailmansotaa olisi pyyhkäissyt planeettamme ylitse. Viidessäkymmenessäviidessä vuodessa kaksi ja puoli miljardia ihmistä on elänyt, iloinnut, syönyt ja juonut, murehtinut ja kuollut pois. Nyt, kun meitä kohta on seitsemän miljardia, joka vuosi tuoni korjaa kuusikymmentäviisi miljoonaa ihmistä. Päivässä muonavahvuudesta katoaa kokonainen Vantaa, satakahdeksankymmentä tuhatta henkeä.

Miljardien kuolema ei liikuta meitä, sillä se on ollut odotettavissa. Vaikka pyristelemme ajatusta vastaan, meille jokaiselle on selvää, että kaikki ihmiset kuolevat. Kuolema on luonnollista. Se on elämän päätepiste, ja olipa elämän merkitys mikä tahansa, siihen se loppuu. Vain uskonnot jaksavat teeskennellä, että tämän janan jatkeena on vielä uusi merkityksien maailma.

Luterilaisen uskontunnustuksen mukaan kaikki nämä elinaikanani manalle menneet miljardit sielut odottavat viimeistä tuomiota palatakseen Kristuksen valtakunnassa ruumisasuntoonsa. He eivät ole kuolleet vaan nukkuvat. Tätä en voi uskoa. Olen uskonnoton. Lauseet kuten ”Jumala on olemassa” tai ”Kristus on ylösnoussut” jättävät minut kylmiksi.

En kykene suureen kertomukseen tai synteesiin, mutta voin yrittää valaista uskomuksieni hatarat kannattimet näkyviksi. Tälle matkalle minulla ei ole karttaa vaan joudun harhailemaan kuin hypertekstissä, joskin luonnontieteiden voima edesauttaa vaellustani.

Ihminen on tunnetusti osa luontoa, mutta kun näin sanotaan, ajatellaan tavallisesti eläimiä tai kasveja. Omassa mielessäni yhteys on paljon syvempi. Se ulottuu Auringon ydinpätsistä molekyylien maailmaan, ja ajattelen, että ihmisyys näyttäytyy myös siinä, miten me kuolemme; miten suuronnettomuudet ja sodat mitätöivät elämämme mutta myös siinä, miten vanhuus murentaa meidät. Ihmisyys on yleistä ja yksityistä, ja sukulaisistani kirjoitan siinä toivossa, että heidän kohtalonsa ilmentäisivät myös ihmisen yleistä osaa.

Heidän kertomuksensa on paljolti kertomus unohtamisesta. Isänisäni, joka kuoli ennen syntymääni, koostuu sirpaleisissa mielikuvissani vain toisen käden tietona kulkeutuneista välähdyksistä. Hän katsoo minua nuorena miehenä vanhasta, 1800-lukuhenkisestä valokuvasta. Hänellä on viikset, jotka tuovat mieleeni nuorisoseuran voimistelijan. Yllään hänellä on kravatti ja kaksirivinen, karkean oloinen takki. Toisessa kuvassa hän on jo vanhempi, tummaksi ahavoitunut mies, nyt ilman hattua niin, että auringolta tavallisesti suojattu päälaki näyttää muslimien valkoiselta kalotilta.

Isänisäni oli hinaajan kapteeni ja puksutti laivallaan Lahden ja Vääksyn väliä. Hänellä oli neljä poikaa, yksi ottopoika ja kaksi tytärtä; isäni oli joukon kuopus. Mutta juuri muuta en isoisästäni tiedä. Hänen muistonsa kuraattorina minulla ei ole kokoelmaa, ei laatikoita joita penkoa, ei kirjenippuja, joita lukiessa vanhat rakkaussuhteet paljastuisivat. En tiedä, millainen ihminen hän oli, oliko hän kiivas vai hauska, oliko uskonnollinen vai lukumiehiä, harrastiko puutöitä. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä hän oli tullut tai millaisista oloista oli lähtöisin. Jonkun sukulaisen tekemien selvitysten kopioista näen, että Emil Arvid Enqvist syntyi Kuhmoisissa vuonna 1888 ja kuoli vuonna 1952 muutamaa päivää ennen kuin Suomi sai maksetuksi loppuun sotakorvauksensa Neuvostoliitolle. Sisällissodan aikoihin hän oli kahdenkymmenenyhdeksän, mutta tiedossani ei ole, osallistuiko hän taisteluihin ja jos osallistui, kenen puolella. Isoisäni huone on sammunut muistikuvissani, ja tässä mielessä hän on lopullisesti kuollut.

***

Luonnolliseen kuolemaan liittyvä sattumanvaraisuus ei tunnu väärältä. Päinvastoin, se lisää toivoa. Jotkut elävät pitkän, hyvän elämän miksi moinen onni ei voisi kohdata minuakin? Onnettomuuksien satunnaisuus kylmää mielen siitä huolimatta, että ne kuuluvat ihmiselämään yhtä hyvin kuin onnenpotkutkin. Kun lentokoneeseen tulee tekninen vika ja se putoaa kentän pintaan tulipalloksi, meistä tuntuu että luonnonjärjestystä on sorkittu. Sanomme, että näiden ihmisten ei vielä kuulunut kuolla.

Kun mannerlaatta pitkään kumuloituneiden satunnaisprosessien seurauksena nytkähtää ja synnyttää tsunamin, pidämme tapahtumaa niin käsittämättömänä, että kirkonmiehetkin ovat sanattomia. Sillä ei ole selkeästi osoitettavaa syytä. Näin tapahtui Tapaninpäivänä 2004 kun tsunami tappoi 280000 ihmistä Indonesiassa, Intiassa, Sri Lankassa ja Thaimaassa. Burman mikrolaatta ponkaisi kymmenisen metriä länteen päin ja kapusi samalla muutaman metrin Intian laatan päälle Indonesian edustan merenpohjassa. Niin valtavista voimista oli kyse, että laatta nosti mukanaan valtameren kuin se olisi ollut kipollinen löylyvettä. Vesi valui syntyneestä rinteestä pois painovoimalakien mukaisesti eräänlaisena tulva-aaltona, joka vyöryi ympäri Intian valtamerta. Sen etenemisessä ei ollut mitään satunnaista vaan kaikki tapahtui fysiikan periaatteita noudattaen. Avomerellä aalto oli vain metrin korkuinen, sillä sen korkeus riippuu meren syvyydestä: mitä syvempää, sen matalampi aalto. Sen sisältämä energia oli kuitenkin valtaisa, sillä aalto oli sadan kilometrin levyinen. Vesimolekyylien keskinäisten vuorovaikutusten ansiosta energiaa hukkui koko ajan matkalle, mutta vain vähäisiä määriä. Kun tsunami saapui rannikolle ja matalaan veteen, sen täytyi muuttaa muotoaan, sillä energiaansa se ei pysty noin vain hävittämään. Eivätkä fysiikan lait sallineet sille muuta vaihtoehtoa kuin kasvattaa korkeuttaan.

Näin tulva-aalto saapui Khao Lakiin ja murskasi alleen rakennukset ja ihmiset. Sattuma poimi kuoleman koriin yhtäällä äidin, toisaalla lapset. Sattuma järjesti Sauli Niinistölle lyhtypylvään, josta roikkumalla hän pelastui. Kuolema ei valikoinut, vaan sille ke...