Yksi

Aurinko paistoi jäähileisen ikkunan läpi ja valaisi pöydän. Hän vilkaisi välinpitämättömästi, mitään enää tuntematta yhdeksänmillistä pistoolia, joka lepäsi tyynesti apuaan tarjoten pöydällä.

Samalla kun hän tarttui pistoolin perään, hän tuijotti kiinteästi punaista lasihevosta, joka oli valmistettu Muranon lasitehtailla Venetsiassa.

Isoa pistoolia ei ollut helppo suunnata siten että luodin kulkureitti olisi oikea ja kuolema niin ollen varma, mutta mahdotonta se sentään ei ollut.

Kun hän painoi liipaisinta, hän kuvitteli näkevänsä punaisen lasihevosen räjähtävän kappaleiksi. Mutta se oli harhaa. Vain hänen päänsä räjähti, kun luoti syöksähti ohimosta ohimoon ja sitten seinään.

Niin se loppui.

Kaksi

Eräänä päivänä Sakari Kaarto päätti tulla hulluksi. Mutta hän päätti tehdä sen viisaasti.

Sakari Kaarto oli 51-vuotias, ja hän katsoi saaneensa tarpeekseen. Hänen omasta mielestään häntä oli petetty.

Kolme päivää lopullisen päätöksen jälkeen hän istui ruokapöydässä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Se ei ollut tavallista; yleensä ruokapöydässä oli hänen lisäkseen vain vaimo Kirsti. Molemmat lapset asuivat muualla. Molemmille Sakari Kaarto oli hankkinut kaksiot kaupungista. Visa, lapsista vanhempi oli 26-vuotias. Hannele oli 23-vuotias.

Kirsti Kaarto sanoi: »Paisti oli ehkä liian kauan uunissa.»

Aina sama laulu, Kaarto ajatteli ja sanoi: »Tuskinpa vain. Ainakin se näyttää ihan hyvältä.»

»Ehkä se kuitenkin maistuu. Ainakin näin arkipäivänä», Kirsti sanoi ja naurahti epävarmasti.

Lakkaa jo kaakattamasta, että päästään syömäänkin, Kaarto ajatteli ja sanoi: »Olen varma, että se on aivan hyvää.»

»Maistaisitko sinä Visa ensin. Sinusta on kehittynyt oikea pikku herkuttelija», Kirsti sanoi ja jatkoi surumielisellä äänellä, »sinulla on ollut siihen parhaat mahdollisuudet.»

Jaksat aina muistuttaa minua siitä, että äitini möi varpuluutia torilla, Kaarto ajatteli ja sanoi: »Niin aloitapa sinä, Visa, kun aika harvoin kunnioitatkin tätä ruokapöytää.»

Visa Kaarto tarttui harjaantuneen teennäisesti hopeiseen paistilautaseen ja nykäisi sitä lähemmäs itseään. Hän pisti teräksisen paistihaarukan syvälle lihaan ja leikkasi viipaleen. Hän asetti viipaleen lautaselleen ja leikkasi siitä omalla veitsellään pienemmän palasen ja sujautti sen haarukalla suuhunsa.

Hän mutusteli paistia hartaan näköisenä. »Mmmm», hän hyrähteli ja sanoi sitten, »saattaa olla, että se on hiukan kuivaa. Ehkä minuutti pari aikaisemmin pois uunista. Tai ehkä hieman alhaisemmassa lämpötilassa mutta vähän kauemmin.»

Paistin ympärille laskeutui hiljaisuus. Kirsti näytti valmiilta purskahtamaan itkuun puolentoista sekunnin varoitusajalla. Visa oli kuitenkin nopeampi. Hän taputti äitiään poskelle ja sanoi nauraen: »Ihan hyvää se on. Täytyy tässä vain harjoitella ravintoloita varten. Niissä ei pidä koskaan olla liian tyytyväinen.»

Kirsti hymyili.

No niin, tunnustukset on jaettu, toivottavasti pääsemme pian syömään, Kaarto ajatteli ja sanoi: »Luotan makuusi, poika, ojennahan minullekin.»

Kirsti odotti, kunnes kaikki muut olivat ottaneet paistia, valelleet sen ruskealla rakunanmakuisella kastikkeella, olivat haarukoineet itselleen aimo läjät salaattia, jonka piristeenä oli tavallinen ranskalainen kastike, sekä olivat latoneet lautasilleen pieniä perunaohukaisia, joiden parissa Kirsti oli askaroinut puolitoista tuntia, jos lasketaan perunoiden keittoaika mukaan.

»Salaattikastikkeeseen saattoi tulla tippa liikaa viinietikkaa», Kirsti sanoi rukoilevalla äänellä.

Joo, joo, Kaarto ajatteli, mutta ei sanonut mitään, katsoi vain lempeyden ja välinpitämättömyyden sekaisella katseella vaimoaan ja toivoi, että lapset tulkitsisivat katseen lempeyden ja välinpitämättömyyden sekoitukseksi. Hän itse tulkitsi sen hyvin salatuksi ärtymykseksi, josta oli vain muutama askel raivoon.

»Salaattikastike on aivan erinomaista», Hannele sanoi. Hän katsoi Kaartoa ja hän näki ärtymystä tämän silmissä. Sitten hän katsoi äitiään ja hymyili. Hänen hymynsä osoitti kiintymystä.

Viisitoista minuuttia myöhemmin Kirsti sanoi: »Eihän kahvi vain ole liian laihaa?» Hänen äänessään oli ilmeistä hätää: hän oli tähän saakka selvinnyt niin hyvin, ehkä nyt sitten tulisi takaisku.

Itse sinä olet liian laiha, Kaarto ajatteli. Hajamielisesti hän sanoi: »Miten sinun opintosi sujuvat, Hannele?»

Kirsti maistoi itse kahviaan ja sanoi: »On se laihaa.»

»Ei se ole laihaa. Se on ihan hyvää», Kaarto sanoi painokkaasti. »Itse asiassa tämä on parasta kahvia, mitä olen saanut koskaan. Ja luulenpa, että en koskaan saakaan enää parempaa kahvia.»

»Hyvin», Hannele sanoi.

»Kerro lähemmin», Kaarto sanoi.

»Lupaan, että laitan huomenna ihan saman määrän kahvia ja ihan saman määrän vettä. Minä lupaan sen», Kirsti sanoi.

Visa Kaarto sytytti savukkeen. Hän oli tehnyt osansa paistin kanssa, enempi ei häntä sillä kertaa kiinnostanut. Kaikki oli liian tuttua hänelle.

Hannele sanoi: »Äiti, sinä teet aina hyvää kahvia, tiedät sen. Eikä kahvista kannata huolestua. Kahvi on niitä elämän pikkuseikkoja.»

Kirsti katsoi tytärtään hämmentyneenä. Hän ei ymmärtänyt, että se olisi pikkuseikka. Jos se olisi pikkuseikka, mitä tarkoitusta hänen elämällään olisi. Hän laski, että ruuanja kahvinlaitto oli ollut hänen elämänsä sisältönä 27 vuotta. Ja hän oli sentään kuuden ällän ylioppilas. Ja mitä hän oli siitä saanut. Hänen kahviaan moitittiin pikkuseikaksi. Hän oli sentään luottanut tyttäreensä.

»Miten niin pikkuseikka», Kirsti sanoi.

Hannele huomasi virheensä. Myös hän oli kuuden ällän ylioppilas, eikä se hänen tapauksessaan merkinnyt vain sitä, että hänet oli ensiluokkaisella tavalla prepattu kokeita varten, Hän sanoi: »En minä sitä tarkoittanut.»

»Ei hän sitä tarkoittanut», Kaarto sanoi, mutta hänen äänensä oli niin välinpitämättömyyden syövyttämä, että hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa: »Näin pari kiveä rannalla eilen.»

»Minä teen gradua», Hannele sanoi.

»Gradua?» Kaarto sanoi.

Visa sanoi: »Hannele yrittää sanoa, että hän on kohta valmis maisteri. Samalla hän yrittää sanoa, että kohta hän on valmis maisteri, vaikka on kolme vuotta minua nuorempi.»

»Vai niin, vai valmis maisteri», sanoi Kaarto, joka ei ollut koskaan ymmärtänyt muodollisen koulutuksen koukeroita. Omalta kohdaltaan hän suhtautui niihin niin halveksivasti, että ei ollut välittänyt edes ostaa itselleen gradun tekijää, vaikka hänellä olisi ollut siihen hyvin varaa. Hän korosti aina muodollisten tutkintojen puutettaan, jopa siinä määrin, että monet hänen liiketuttavistaan ajattelivat hymyillen, että se oli hänelle jotenkin arka paikka. No, hän oli kuitenkin rikas, ja sillä pystyi korvaamaan aika monta asiaa.

Tyttären ja pojan kouluttaminen oli kuitenkin toinen asia. Hän piti yliopistollista loppututkintoa heidän tapauksessaan itsestäänselvyytenä. Mutta eivät häntä kiinnostaneet esivaiheet, niin kuin opiskelu; hän oli kiinnostunut lopputuloksesta.

»Vai niin, sehän hienoa», Kaarto sanoi.

Kirsti kaatoi lisää kahvia Meissenin posliinia oleviin kuppeihin ja sanoi: »Olisin minäkin voinut valmistua maisteriksi. Mutta ei minulla ollut koskaan aikaa.»

»Voithan sinä tehdä sen vieläkin», Hannele sanoi innokkaasti, vaikka tiesikin, että äiti muisti vähän väärin. »Nythän sinulla on aikaa. Me emme Visan kanssa ole täällä juurikaan riesana ja isästä nyt ei ole paljon huolta.»

Kirstin suupielet nytkähtivät, kun hän sanoi: »Minä olen 47-vuotias. Minä tekisin itseni naurettavaksi menemällä sinne kaikkien pikkutyttöjen joukkoon.»

»Miten niin», Hannele sanoi edelleen vilpittömästi innostuneena. »Monet ihmiset tekevät nykyään niin. Ei siinä ole mitään ihmeellistä.»

Ha, ha, Kaarto ajatteli, ja sanoi: »Mikäpä siinä. Minä syön kuitenkin aika paljon ulkona.»

Kirsti sanoi: »Ei siitä todellakaan ole minulle enää mitään hyötyä.»

»Tarvitseeko kaikesta olla hyötyä?» Visa Kaarto sanoi. »Tee niin kuin minä. Opiskele huviksesi.»

»Huvikseni?» Kirsti sanoi.

Kaarto ajatteli: milloin hänestä tuli tuollainen? milloin kaikki muuttui? ja miksi? koko juttu on mieletön ja siitä on päästävä eroon.

Kaarto ei ollut vielä varma, miten hänen pitäisi käyttäytyä. Hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä vasta kolme päivää aikaisemmin, joten hän ei ollut pystynyt selvittämään vielä yksityiskohtia. Ja koska hän oli päättänyt tehdä kaiken viisaasti, hän ei saanut ampua missään kohtaa yli. Hänen oli ensin selvitettävä yksityiskohdat ja sitten ruvettava hiomaan käytöstään. Mikäli hänellä oli edellytyksiä, niin kuin hän toivoi, hän panisi suunnitelmansa täytäntöön nopeasti. Hän oli ripeiden otteiden mies. Hän oli varma, että jos se vaatisi häneltä koko persoonallisuuden muuttamista hän heittäisi koko asian sikseen ja keksisi toisenlaisen ratkaisun.

Kaarto katseli perhettään, luisevaa, liian aikaisin kuihtunutta vaimoaan, jota hän uskoi joskus rakastaneensa, vaikka ei sitä nyt voinutkaan ymmärtää, poikaansa, josta hän oli ajatellut työnsä jatkajaa, mutta jossa näytti olevan vain vähän hänen omia piirteitään, päättäväisyyttä ja häikäilemättömyyttä, tytärtään, joka oli perinyt äitinsä kauneuden ja sillä tavalla ärsytti Kaartoa muistuttamalla menneestä.

Kaarto nousi pöydästä ja sanoi: »Kiitos. Minulla on vielä vähän töitä, joten en ehdi seurustella teidän kanssanne tällä kertaa enempää.»

Tällä kertaa, ajatteli Visa Kaarto. Mutta hän ei elättänyt enää katkeruutta. Nykyään hänen ja isän väliset suhteet olivat kohteliaat ja suvaitsevaiset.

Hannele katsoi Kaarron perään miettiväisesti. Hän oli usein ajatellut, että tämä käveli kummallisesti. Hänessä oli jotakin karhumaista, ikään kuin hän olisi itsepäisesti pyrkinyt läpi lukitun oven.

Hetken Kirsti ajatteli Venetsiaa ja menetettyä rakkautta. Aina silloin tällöin hän vietti hetken menneisyydessä, sillä se tuntui onnellisemmalta kuin nykyisyys puhumattakaan tulevaisuudesta, missä Kirsti ei pystynyt näkemään kahvinkeiton ja kirjeiden kirjoittamisen lisäksi paljon mitään.

Sitten Kirsti ponnahti pystyyn. Hän sanoi: »Täytyy korjata astiat pois.»

»Miksi kiirehtiä», Visa sanoi.

»Niin juuri, miksi sinun täytyy aina kiirehtiä», Hannele sanoi.

»Täytyyhän ruokapöytä siivota», Kirsti sanoi.

»Mutta ei juuri samassa silmänräpäyksessä. Mikset sinä ole ottanut apulaista, joka huolehtisi moisista asioista», Hannele sanoi.

»Tiedätkö sinä, kuinka paljon apulaiselle nykyään pitää maksaa», Kirsti sanoi.

Visa nousi pystyyn. Hänen savukkeestaan karisi tuhkaa pöydälle, kun hän levitti käsiään. Hän sanoi: »Herrajumala, mitä sinä puhut. Sinulla olisi varaa pitää vaikka viittä apulaista.»

Kirsti pyyhki nopeasti tuhkan lautasliinallaan. Sitten hän sanoi: »Mitä minä sitten tekisin?»

Hannele ja Visa katsoivat toisiaan. Eivätkä he osanneet sanoa mitään.

Kolme

Sakari Kaarto istui valoisassa ja steriiliin tapaan kalustetussa työhuoneessaan ja mietti, mitä edellytyksiä hänellä oli tulla riittävän hulluksi.

Kaarron työhuone oli suuren kirjapainolaitoksen konttorisiiven toisessa kerroksessa. Siinä oli kolme suurta ikkunaa, jotka katselivat suoraan ei mihinkään; Kaarrolla ei ollut maisemaa, mutta hänellä oli valoa. Kaarron painolaitos oli viimeksi rakennettu pellolle kaupungin ulkopuolelle; muitakin samalle pellolle tulijoita oli, mutta kukaan ei ollut vielä lähettyvillä aloittanut rakentamista, joten avaruutta oli riittävästi. Keväällä ja syksyllä pelto oli mutainen ja iloton, talvella sen peitti armollinen lumi ja kesällä se kasvoi sitkeästi rikkaruohoa. Työhuone puolestaan teki steriilin vaikutuksen, sillä Kaarrolla itsellään oli vain hatara käsitys siitä, miten huoneita sisustettiin. Hän oli esittänyt suunnittelijalle toiveensa yhdellä sanalla: viimeistä huutoa. Ja suunnittelija oli tehnyt samanlaisen johtajanhuoneen, kuin hän oli tehnyt ennenkin; suunnittelijalla oli vankka käsitys siitä, millaiselta johtajan huoneen piti näyttää: siinä oli hillityn vihreä kokolattiamatto, suuri ja kalliilta vaikuttava kirjoituspöytä; ne Kaarto olisi ehkä itsekin osannut valita; ainakin hän olisi tiennyt, että piti olla kirjoituspöytä ja matto. Suunnittelija oli sen jälkeen harjaannuttanut värisilmäänsä sävyttämällä seinät kahdella erilaisella vaaleanruskealla ja sanonut »ei» kun maalari oli tullut purkkinsa kanssa sutaistakseen katon valkoiseksi; maalari ei ollut selvinnyt urakastaan murtamatta väriä vihreällä. Sitten suunnittelija oli perehtynyt saatavilla oleviin sohvakalustoihin, kaapistoihin, kirjahyllyihin ja tuoleihin ja pöytiin, sitten hän oli tarrautunut innolla valaisimiin. Ja lopulta hän oli saanut aikaan täsmälleen samanlaisen huoneen kuin eräällä toisella johtajalla toisessa kaupungissa kahden sadan kilometrin päässä. Hän oli kuitenkin pitänyt huolta siitä että toinen johtaja ei ollut painoalalla.

Sitten suunnittelija oli kävellyt kassaan ja häipynyt.

Ja Kaarto oli tyytyväinen. Hän oli tyytyväinen steriiliin ja hyvinkasvatettuun ympäristöön, joka ei vähääkään muistuttanut sitä usein kylmänä ollutta huonetta, jonka yhdessä nurkassa oli pikkupoikana maannut silmät sokeasti kattoon tuijottaen ja kuunnellut äidin epätoivoista vikinää isän tarmokkaasti tunkeutuessa tämän sisään. Hän ei ollut silloin ymmärtänyt siitä paljoakaan; paremmin hän oli ymmärtänyt äidin parkumisen silloin kun isä oli läimäytellyt häntä avokämmenellä kasvoihin.

Kaarto sulki menneisyytensä elokuvaprojektorin ja hymyili. Todellakin: alustavasti näytti siltä, että hänellä oli mahdollisuuksia. Hän oli ollut pikkupoikana itseensä sulkeutunut ja hän oli itkeskellyt; mitä muitakaan mahdollisuuksia hänellä oli ollut.

Oli maanantaiaamupäivä. Viikonloppu oli takana ja Kaarto oli helpottunut. Viikonloput olivat hänelle raskaampia kuin arkipäivät. Viikonloput hän joutui melkein aina olemaan kotona, sillä hänen alallaan ei niin kiireellisiä neuvotteluja ollutkaan, että hän olisi onnistunut uhraamaan niihin säännönmukaisia vapaapäiviä. Arkipäivinä hän kyllä saattoi hukuttautua työhön ja yrityksensä kehittämiseen; ja se oli kuitenkin hänelle tärkeintä, sillä yritys oli yhtä kuin hän.

Kaarto ehti suoda vielä hetken hymyn lapsuutensa huonolle koulumenestykselle, ja sitten Varpela tuli sisään.

Pekka Varpela oli Kaarron Kirjapaino Oy:n hallintojohtaja; hän oli ekonomi ja hän oli hyvin tietoinen siitä, että Kaarto itse ei ollut mitään. Mutta Kaarrolle hän ei ollut sitä kertaakaan osoittanut: hänellä ei ollut parempaakaan työpaikkaa tiedossa. Hän oli hyvin kunnianhimoinen mies, jolla oli vaalea pystytukka ja joka onnistui pitämään omat mielipiteensä yrityksen kehittämisestä salassa silloin kun ne olivat ristiriidassa Kaarron käsitysten kanssa.

Varpelan mielistelystä ei ollut kuitenkaan pelkästään myönteisiä seurauksia: Kaarto piti häntä suoraviivaisena ja ehkä vähän yksinkertaisena miehenä, joka teki työnsä tunnollisesti mutta jolla ei ollut hänelle itselleen ominaista kykyä ajatella luovasti.

»Huomenta, Varpela. Nyt on maanantai. Otatko lasillisen viskiä?» Kaarto sanoi reippaasti.

»Tuota…» Varpela aloitti.

»Minä ainakin otan», Kaarto sanoi viekkaasti hymyillen. Hän laahasi tukevan ruumiinsa somistajan valitsemalle kiiltävälle kaapille ja poimi sieltä avaamattoman Dimple-pullon. Hän kaatoi yhteen lasiin ja jäi odottavasti tuijottamaan alaistaan.

Varpela huomasi hätääntyneenä joutuneensa elämänsä vedenjakajalle: ensimmäisen kerran hän ei ollenkaan tiennyt pitäisikö hänen tehdä samoin kuin esimiehensä. Hänestä tuntui, että hänet oli pantu jonkinlaiseen kokeeseen.

Kaarto kumosi lasinsa kerralla ja ähkäisi koko laajalla rintakehällään.

»Tuota…minun ei kyllä pitäisi», Varpela aloitti, ja teki sitten päätöksensä. »Kiitos ei. Minä en juo työaikana.»

»Taidat paheksua esimiestä, joka ryyppää työaikana», Kaarto sanoi.

Tiesin sen, tiesin sen, Varpela ajatteli, minun olisi sittenkin pitänyt ottaa. Hänessä kunnianhimo ei liittynyt käytöksen itsevarmuuteen ja siksi hän ei koskaan tulisi onnistumaan elämässään, ei ainakaan liikealalla. Hän sanoi: »Ei ole minun asiani paheksua sinua. Sinä omistat tämän paikan, ja sinä teet niin kuin sinua miellyttää. Minä vain…»

»Tiedän», Kaarto keskeytti ja palasi istumaan tuoliinsa kirjoituspöydän taakse. »Sinä et ryyppää työaikana.»

»Niin minä en ryyppää työaikana», Varpela sanoi ja varmempana siitä, että ei sittenkään ollut tehnyt väärää päätöstä.

Kaarto kolautti viskipullon mahtipontisesti pöydälle ja sanoi: »Tiedätkö, mikä oli Kaarron Kirjapaino osakeyhtiön liikevaihto viime vuonna.»

»Noin viisikymmentäseitsemän miljoonaa», Varpela sanoi nopeasti.

»Noin, noin, sinussa on se vika, että et sano mitään täsmällisesti. Viisikymmentäseitsemän miljoonaa kuusisataa kahdeksankymmentäkuusi tuhatta.»

Ei tullut pennilleen sinultakaan, Varpela ajatteli. »Aivan», hän sanoi.

»Ja paljonko minulla on työntekijöitä?»

»Kolmesataaseitsemänkymmentäkolme», Varpela sanoi tyytyväisenä.

»Täsmällisesti määritelty», Kaarto sanoi. »Sanoisitko, että minä olen rikas mies.»

»Minä kyllä sanoisin niin», Varpela vastasi.

Varpelan hoikka vartalo oli asianmukaisesti vaatetettu, asianmukaisesti mutta ei mitenkään erityisen tyylikkäästi. Hän oli siististi kravattiin ja värittömään pukuun pukeutunut, liike-elämän palveluksessa oleva 43-vuotias ekonomi, joka oli yhteiskuntaa rakentavan mielenlaatunsa mukaisesti pysynyt työpaikassaan kahdeksan vuotta. Eikä hän ollut ajatellutkaan lähteä mihinkään muualle; salaisesti hän oli monesti haaveillut joskus pääsevänsä Kaarron yhtiökumppaniksi; hän tiesi, että se kannattaisi, sillä hän oli toki perillä kirjoista.

Kaarto kaatoi itselleen uuden ryypyn ja hymyili niin että hänen kaksi eteenpäin työntynyttä kulmahammastaan tulivat irvokkaasti näkyviin. Hän sanoi: »Niinpä minä olen nyt sitten vähän ajatellut ryypätä. Minä olen rakentanut tätä yritystä kaksikymmentä viisi vuotta. Minä elätän satoja ihmisiä. Minä painan miljoonia mainospainotuotteita ihmisten iloksi vuosittain. Enkä minä ole edes ekonomi.»

Sen väitteen Varpela oli kuullut ennenkin; muuten tilanne oli hänelle kokonaan uusi. Hän katseli vihreätä mattoa, ikään kuin olisi odottanut sen olevan ruohoa ja olisi suunnattomasti ikävöinyt nähdä sen kasvavan. Hän ei sanonut mitään. Oli tilanteita, joissa hänen tapaiset miehet eivät keksineet mitään sanottavaa.

Kaarto jatkoi: »Niin että eikö minulla ole siis oikeus ottaa muutama ryyppy.»

»Niin jos ajattelee sitä noin, niin miksei. Mutta entä yhtiö.»

»Tarkoitat, että juopuneet miehet eivät kauan hoitele pieniäkään yrityksiä.»

»Jotenkin siihen tapaan.»

»Sinä et tiedäkään, miten monia yrityksiä johdetaan jatkuvasti juovuksissa. On vain osattava ryypätä vähemmän kuin asiakkaat.»

»Niin mutta…»

Kaarto tiesi, mitä Varpela aikoi sanoa, mutta hän keskeytti: »Minä pidän kiinni päätöksistäni. Niin että älä yhtään ihmettele, jos joskus saat minut kiinni siitä, että henki vähän haisee.»

Varpela oletti, että Kaarto oli lopettanut ja tarkoitti viimeisellä huomautuksellaan sitä, että hän voisi jo poistua johtajan huoneesta.

Päästyään ovelle Varpela huomasi, että hän oli tehnyt oikean johtopäätöksen. Hän kääntyi katsomaan johtajaa; mutta johtaja ei katsonut häntä, tuijotti vain vastapäiseen seinään ja hymyili.

Varpela sulki oven takanaan ja rupesi sitten haromaan olematonta tukkaansa. Varpela oli nähnyt jotakin kummallista, ja hän oli järkyttynyt. Hänen perusteiltaan epävarma sielunsa kääntyi ympäri, kun hän näki Kaarron Kirjapaino osakeyhtiön konkurssitilassa ja itsensä ilman työtä.

Mutta kun hän käveli pitkin käytävää konttoritytöt näkivät vain itsevarman ja hyökkäävän hallintopäällikön, jolla oli aina sattuva ilkeys varattuna jokaisen konekirjoitusvirheen kohdalle. Peittely aiheutti Varpelassa jännitystä, jota hänen oli joskus vaikea hillitä, mutta ei koskaan alaistensa läsnäollessa.

Ovessa luki Tekninen johtaja Viljo Partala, eikä Varpela viitsinyt painaa ovenpielessä olevaa pientä nappulaa, vaan koputti ja paineli saman tien sisään.

Partalan huone oli paljon pienempi kuin huone, josta Varpela oli juuri kauhistuneena poistunut, mutta saman somistajan kädenjälki näkyi vastaansanomattomasti. Partalan huone oli ikään kuin pienoismalli tai harjoitelma varsinaista työtä varten.

»Terve, Ville», Varpela sanoi.

»Terve», sanoi mies, joka istui teknisen johtajan kirjoituspöydän takana ja jossa ikään kuin henkilöityi teknillisen korkeakoulun loppututkinnon koko verrattomuus. Hänen viivasuora jakauksensa, insinöörinsormuksensa ja jäykistyneet kasvonsa olivat sopusoinnussa kirjoituspöydällä lojuvien taskulaskimien, täsmällisten paperipinojen, piirtoheitinkelmujen, muovitaskujen ja kansioiden kanssa.

»Mitä täällä oikein tapahtuu?» Varpela kysyi.

»Täällä painetaan kirjoja, aikakauslehtiä, mainoksia, ketjulomakkeita ja niin edelleen. Jopa käyntikortteja, mutta sellaiset asiakkaat ovat pikkutekijöitä.» Niinpä niin, myös teekkarihuumori oli yhä jäljellä.

»Lopeta pelleily. Minä olen vakavissani.» Niin Varpela oli aina.

»Niin sinä olet aina», Partala sanoi.

Varpela sanoi: »Olin äsken pomon huoneessa. Minulla oli jotakin asiaakin, mutta unohdin sen, enkä muista vieläkään.»

»O-ho, paha juttu.»

Partala näpräili taskulaskintaan ikään kuin se olisi jotenkin kuulunut hänen tehtäviinsä.

Varpela sanoi: »Äijä tarjosi minulle ryyppyä.»

Partala nosti katseensa: »Vai niin. Mitä laatua?»

»Jotakin viskiä.»

»No, otitko?»

»En tietenkään.»

»Hullu. Se oli varmaan hyvää merkkiä.»

»Ehkä. Hän ainakin joi sitä suurella mielihyvällä lasikaupalla.»

Partala heräsi ja nosti jo koko päänsä: »Älä valehtele. Hän ei juo koskaan työaikana. Hän on kuule puurtanut tämän yrityksen puolesta kohta kolmekymmentä vuotta. Hän on polttanut savukkeita ja tehnyt ylitöitä niin että hänellä on varmaan kolmas infarkti meneillään, vaikka ei sitä itse tiedäkään. Mutta ikinä hän ei ole ryypännyt edes lounasneuvotteluissa. Tiedät sen hyvin.»

Varpela oli tyytyväinen siihen, että hänellä oli jotakin kerrottavaa. Hän sanoi: »Mutta nyt ryyppäsi. Ja hän sanoi vielä, että hän aikoo jatkaa samaan malliin.»

»Voi helvetti. Mitä se nyt», Partala sanoi. »Meinaako se myydä firman.»

Ajatus ei ollut tullut Varpelan mieleen. Hän sanoi: »Ei kai sentään. Ehkä hän aikoo vain vähän rentoutua.»

Äkkiä Partalan jäykistynyt ilme muuttui unelmoivaksi. Hän sanoi kuin salaliittolainen: »Vai niin, siinä saattaa piillä meille kahdelle jotakin.»

»Miten niin?»

»Jos äijä lyö lossiksi, arvaa ketkä rupeavat hoitamaan yritystä», Partala sanoi.

»Mitä hyötyä siitä on kenellekään? Me olemme palkkatyöläisiä. Hän omistaa yhä yhtiön ja hän maksaa saman palkan.»

»Niinpä niin. Mutta juoppoa omistajaa on helpompi käsitellä kuin raitista. Usko pois, siitä irtoaa meillekin jotakin.»

»Osakkuus, ehkä?» Varpela ajatteli ääneen.

Partala oli hiljaa.

Varpelan suoraviivaiselle ajattelutavalle oli ominaista, että hän sanoi: »Minä kyllä luulen, että ukko on tullut hulluksi.»

Jos Kaarto olisi kuullut sen, hän olisi hymyillyt entistä leveämmin.

Neljä

Kirsti Kaarrolla oli oma huone. Mielessään hän kutsui sitä muistojen huoneeksi. Sakari Kaarto ei välittänyt käydä siellä kovinkaan usein.

Ihmiset, jotka elävät muistoissaan ovat seniilejä, halvaantuneita, heiveröisiä tai alistuneita.

Kirsti Kaarto oli heiveröinen ja alistunut. Hän oli aina ollut heiveröinen; piirre oli peräisin liian suojatusta lapsuudesta. Alistuneisuus oli myöhempää syntyä. Lapsuudessa hän ei ollut ollut ollenkaan alistunut. Paradoksaalista kyllä hänen lapsuutensa ja nuoruutensa itsepäisyys oli johtanut siihen, että hänestä oli tullut alistunut keski-ikäinen nainen jo ennen kuin hän oli täyttänyt 30 vuotta.

Miten Sakari Kaarron tyyppinen mies oli pystynyt taltuttamaan hänen heiveröisen kapinansa, oli arvoitus monille ihmisille.

Psykologiseen jaaritteluun taipuvaiset ystävät olivat analysoineet tilanteen suurin piirtein näin: Kirsti Svanström oli hyvästä perheestä, ei rikkaasta, mutta hyvästä. Hänen äidinkielensä oli ruotsi, mitä edelleenkin pidetään Suomessa jonkinlaisena aateluuden merkkinä. Koska hän oli elänyt niin sanotun turvallisen lapsuuden, jolloin hänen ei tarvinnut eikä hän saanut tehdä yhtään itsenäistä päätöstä, oli ennustettavissa, että hän syttyisi ennen pitkää kapinaan. Ja kun se hetki koitti, hän ei ollut enää ollenkaan heiveröinen. Hän teki päätöksensä uhmamielellä ja nuoruuden malttamattomuudella. Jos historia toteutuisi johdonmukaisten sääntöjen mukaan, Kirsti Svanström ei olisi koskaan tavannut Sakari Kaartoa. Jopa kaiken sattumanvaraisuuden saarnaajat olisivat pitäneet sitä epätodennäköisenä. Kaikista säännöistä huolimatta heidän tiensä kohtasivat ja samalla Kirsti kohtasi maailman, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Sakari Kaarto oli yritteliäs ja tarmokas ja köyhä, ja Kirsti rakastui häneen. Ei hän rakastunut pelkästään kapinan takia — hänen vanhempansa eivät tietenkään voineet hyväksyä sellaista liittoa — mutta hänen rakkautensa oli tuomittu hänen heiveröisyytensä takia. Hän oli kasvanut siihen, että joku muu teki päätökset hänen puolestaan, ja siihen hän pian palasi. Sakari Kaarto oli taistelutahdoltaan kokonaan toista luokkaa kuin Kirsti, ja Kirsti huomasi tapahtuneen liian myöhään. Mutta, lisäsivät psykologiaan syvällisesti perehtyneet ystävät ja sukulaiset, oli toinenkin syy: lapsellinen itsepäisyys säilyi, eikä Kirsti halunnut koskaan tunnustaa vanhemmilleen, että hänen valintansa ehkä sittenkin oli ollut epäviisas.

Alistuneen ihmisen muistojen huone on surumielinen, mutta ei synkkä. Kirsti Kaarron muistojen huone oli pikkutarkka, mutta se oli myös herkkä. Hän ei nukkunut siellä; hän nukkui yhä miehensä kanssa samassa makuuhuoneessa; edes siinä hän ei antanut tilaisuutta vanhemmilleen tai sukulaisilleen. Sen sijaan hän kirjoitti kirjeitä tumman, siron biedermeier-pöydän ääressä. Hän katseli ikkunasta mäntymetsään ja muisteli ja kirjoitti kauniita kirjeitä muistoistaan.

Huoneen sisustus oli vanhanaikaisempi kuin sen asukas. Huolimatta hajamielisen tuntuisesta olemuksestaan Kirsti Kaarto oli hyvin tietoinen ympäristöstään ja historian päivittäisestä kulusta. Mutta hänen isoäitinsä oli antanut hänelle anteeksi hänen ajattelemattomuutensa ja testamentannut hänelle omaisuutensa. Perintöön kuului huolellisesti pidettyjä vanhoja huonekaluja, jotka Kirsti ensin otti velvollisuudentuntoisesti vastaan ja oppi sitten pitämään niistä.

Kirsti Kaarto lopetti kirjoittamisen.

Hän nousi kävelemään. Hänen hoikassa vartalossaan oli vielä elämää, vaikka hänen miehensä ei sitä enää huomannutkaan.

Kirsti katseli biedermeier-kaappia. Se oli hyvin järjestelmällisesti aseteltu. Koristeltujen lasien takana oli valokuvia ja esineitä. Valokuvien sarja alkoi ylähyllyltä vasemmalta. Hänen isänsä ja äitinsä vanhemmat, hänen omat vanhempansa ja hänen veljensä, joka oli kuollut nuorena; siihen aikaan nuorena kuoltiin tuberkuloosiin, eikä Klaus ollut poikkeus. Alempana oli kaukaisempia sukulaisia, jotka kaikki olivat asettuneet valokuvaan vakava, melkein ankara ilme kasvoillaan: he olivat osanneet muistuttaa Kirsti-tyttöä jo etukäteen siitä, että hän oli rikkonut perheen yhteistä päätöstä vastaan. Alhaalla oli edelleen aviomiehen ja lasten kuvat. Lapset olivat ylioppilaslakki päässään. Hannelen ja Visan kuvien välissä oli tyhjä tila. Kirstin kuvaa ei ollut ollenkaan.

Kerran Visa oli kysynyt: »Miksi sinun kuvasi ei ole tuossa?»

Ja Kirsti oli sanonut: »Niin, ehkä sen pitäisi olla.»

Kaapin oikealla puolella oli hyllyissä erilaisia esineitä. Ne eivät olleet sukukalleuksia, vaan matkamuistoja. Hyvin tavanomaisia esineitä, joita matkailijoille Etelä-Euroopassa tarjottiin alkuperäisinä käsitöinä; niitä saattoi nähdä jopa suomenkielisen keskiluokan ja mikä pahinta työväenluokan kodeissa. Mutta Kirsti Kaarrolle ne merkitsivät jotakin erityistä. Ensimmäinen oli punainen lasihevonen, jonka lasinpuhaltaja oli valmistanut hänen silmiensä edessä Muranon tehtailla Venetsiassa. Muut olivat yhtä tavanomaisia, vain hevosen toisintoja eri muodoissa.

Kirsti Kaarto avasi puisen oven ja otti kaapista pullon makeata sherryä. Hän kaatoi pienen kristallilasin aivan täyteen ja joi sen läikäyttämättä. Hän kaatoi toisen lasillisen ja pani sitten pullon takaisin.

Sitten hän kurkotti ottamaan lasihevosen ja nosti sen vasten valoa.

Ovelta kuului koputus.

»Ole hyvä», Kirsti sanoi.

Hannele tuli huoneeseen. Hän oli pukeutunut opiskelijavaatteisiin, farmarihousuihin ja villapuseroon. Hänen tumma pitkä tukkansa lepäsi osaksi hänen rinnoillaan ja valui osaksi pitkin selkää. Hän kääntyili huoneessa, niin kuin ei olisi koskaan aikaisemmin nähnyt sitä.

»Olitko kirjoittamassa?» Hannele kysyi.

»Lopetin jo», Kirsti sanoi.

»Hyvä, siispä en häiritse sinua.»

»Et ollenkaan.»

»Annatko minullekin lasin viiniä?»

»Kai sinä olet jo aikuinen», Kirsti sanoi ja kääntyi kaapille.

Hannele sai lasinsa ja sanoi: »Onkin syytä juhlintaan.»

Kirsti sanoi: »Onko?»

Hannele tanssahteli keskellä lattiaa ja asettui sitten istumaan tuolille, joka näytti siltä, kuin se olisi valmis parahtamaan itkuun Hannelen 48 kilon alla. Mutta 130-vuotias vanhus piti hyvin puolensa, vaikka Hannele ei kohdellutkaan sitä mitenkään tietoisen hellävaraisesti.

Tuoli oli yksi kuudesta tuolista, jotka oli ryhmitelty pyöreän kiillotetun mahonkipöydän ympärille. Pöydän yhdellä puolella pitkin seinää oli lähes kolmemetrinen sohva, jossa oli matala selkänoja ja jonka pehmustettu istuin ja selkänojan alaosa olivat päällystetyt villaripsillä. Sohvan leijonankäpälät seisoivat tukevasti vaalealla parketilla. Myös sohva ja tuolit olivat mahonkia ja ne oli koristeltu voluuttikiemuroin. Kalustukseen kuului myös neljän laatikon lipasto.

Huonekalut olivat kaikki siroja mutta tummia ja niiden vastakohdaksi Kirsti Kaarto oli valinnut vaaleat tapetit. Mahonkipöydän alla oli suuri itämainen matto.

»Minulla on poikaystävä», Hannele sanoi.

Kesäkuun lopun aurinko pyrki sisään muistojen huoneeseen, ja Kirsti kävi vetämässä raskaat plyyshiuutimet ikkunan eteen.

»Taasko?» Kirsti kysyi.

»Älä ole kyyninen. Ja sitä paitsi tämä on eri juttu.»

Kirstin mielestä Hannele oli lapsellinen, mutta sitten hän katseli tytärtään omaa elämäänsä vasten ja päätti olla sanomatta mitään varomatonta. Hän ei olisi samanlainen kuin vanhempansa.

»Mutta kun...