Yksi

“Ja mikä sinun nimesi sitten on?” poika kysyi tuttavalliseen sävyyn.

“Hanhivaara”, Hanhivaara sanoi hitaasti, innottomasti.

“Ihan mukava nimi”, poika sanoi. “Mitä sinä teet työksesi?”

“Minä myyn vakuutuksia”, Hanhivaara valehteli. Jos ihmisille tunnusti olevansa poliisi, he alkoivat heti käyttäytyä omituisesti, ikään kuin olisivat ruvenneet miettimään, mihin he olivat pysäköineet autonsa.

“Harmin paikka”, poika sanoi.

“Niin on”, Hanhivaara sanoi sävyisästi.

Aurinko oli jo laskenut, mutta oli edelleen kuuma. Baaritiski oli nelisen metriä pitkä ja kiiltävä. Hanhivaara nojasi siihen toisella kyynärpäällään. Edessään hänellä oli lasi Avernaa. Hän oli juuri tullut päivälliseltä, ja sisilialaiset väittivät, että Averna oli mainio digestiivi. Paljon enempää Hanhivaara ei Sisiliasta tiennytkään, sillä hän oli saarella ensimmäistä kertaa ja matkaoppaiden tarjoama tieto oli tietoa ilman lihaa ja verta; vain luuranko ja sekin luultavasti muovista.

Kuohuviinipullon korkki lensi kattoon, ja Hanhivaara kääntyi katsomaan. Joukko suomalaisia oli aloittanut juhlimisen. Tai sitten jatkoivat sitä.

“Et ole kovin puhelias”, poika sanoi, ja Hanhivaara kääntyi katsomaan puhuttelijaa silmiin.

“En ole”, Hanhivaara sanoi ja uskoi, että se riittäisi väsyttämään pojan. Hän oli väärässä.

“Onko sinulla mahahaava?” poika kysyi.

“Ei, ei minulla ole haavaa. Maha on kyllä”, Hanhivaara sanoi melkein kärttyisästi ja odottamatta saavansa suosionosoituksia nokkeluudestaan.

Poika jatkoi sinnikkäästi: “Minä näen mielessäni tuppisuun vakuutusten myyjän. Se mahtaa olla yhtä helvettiä. Sanoisin, että vähintään mahahaava, mutta paksusuolen tulehduskaan ei ole pois laskuista, ja se onkin jo paljon pahempi juttu.”

“Joillakin ihmisillä on hillitön tarve saada muut kateellisiksi ilmoittamalla ammattinsa”, Hanhivaara sanoi ja siemaisi vähän lasistaan.

Poika ei antanut lannistaa itseään: “Alituinen ärtyneisyys voi pahentaa tilannetta.”

“Minä olen lomalla”, Hanhivaara sanoi koettaen peittää ärtyneisyyttään: poika oli vain kohteliaasti tullut tekemään tuttavuutta, niin kuin seuramatkoilla oli tapana tehdä.

Hanhivaara ajatteli Sinikkaa, jonka oli pitänyt lähteä mukaan, mutta jolle oli viime hetkellä tullut este. Hanhivaara oli itsekin halunnut peruuttaa matkansa, mutta Sinikka oli pitänyt kiinni siitä että hän lähtisi. Ja hän oli lähtenyt. Nyt hän oli yksin vieraassa paikassa ja hän oli varma, että hän oli rakastunut. Aika hölmöä minun ikäiseltäni mieheltä, hän ajatteli. Sitten hän peruutti ajatuksensa ja päätti, että rakastuminen ei sittenkään ollut nuorten yksinoikeus, vaikka he niin tuntuivat ajattelevan ja olivat onnistuneet istuttamaan sellaisen ajatuksen myös vanhempien ihmisten mieliin. Vanhojen ihmisten rakkaus oli groteskia ja keskiikäiset, mihin epämääräiseen kategoriaan Hanhivaara luki itsensä, olivat hekin vaaravyöhykkeessä.

Nuoret olivat Hanhivaaran mielestä hankkineet yksinoikeuden moniin muihinkin asioihin ja ehkä juuri tuon monopolisointivimman takia Hanhivaara nytkin vaistomaisesti torjui nuorukaisen, joka aluksi ei ilmeisestikään ollut tarkoittanut mitään pahaa.

Poika sanoi: “Et ole erityisen kiinnostunut ihmisistä, vai mitä?”

“Minä olen hyvin kiinnostunut ihmisistä.”

“Et ole edes kysynyt nimeäni”, poika protestoi.

“Minun ei tarvitse. Minä tiedän sen”, Hanhivaara sanoi.

“Mistä sinä sen tiedät? Emme me ole koskaan tavanneet.”

“Vakuutusmiehen täytyy ottaa tilaisuudesta vaarin.”

“Mutta sinähän sanoit olevasi lomalla. Tuollainen asenne ei kyllä lohduta mahahaavaa yhtään.”

Hanhivaara sanoi: “Kuule nyt, Piskonen, lopeta tuo jankkaaminen mahahaavasta. Se on ikävystyttävää ja ikävystyminen aiheuttaa stressiä ja tiedät varmaan mitä stressi aiheuttaa.”

Poika oli kerrankin hiljaa.

Hanhivaara sanoi: “Olet siis lääketieteen opiskelija?”

“Sinulla on kyllä tarkka vainu, sitä ei voi kieltää.”

Poika joi cappuccinoa ja kahvikupin vieressä oli lasillinen paikallista brandya. Hänellä oli vaalea ohut tukka ja vaalea iho, joka siinä ympäristössä vaikutti jopa kalpealta. Hän oli sitä tyyppiä, joka ei paljon kostunut auringonpaisteesta: hän vain punastuisi kuin sianporsas ja jos hän ei olisi varuillaan tiedossa olisi toisen asteen palohaavoja. Hän ei muutenkaan ollut sitä tyyppiä, josta olisi suurta vastusta Taorminan rattopoikien ammattiyhdistyksen minimipalkkalaisellekaan. Hän oli rakenteeltaan hento ja hänellä oli kapeat melko lihaksettomat jäsenet. Olkapäät työntyivät eteenpäin ikään kuin hänellä olisi ollut liian lyhyet solisluut.

Pojan kasvoilla oli kuitenkin vilpitön ilme. Suuret siniset silmät tapittivat terhakan pystynenän molemmin puolin. Huulet olivat ohuet ja muutama finni otsassa ja leuassa oli todisteena siitä että nuoruus ei ainakaan hänen kohdaltaan ollut vielä kokonaan ohi.

Hanhivaara kysyi: “Oletko ollut täällä aikaisemmin?”

“Monta kertaa, joskus kuukausia yhteen menoon. Minulla on täällä aika paljon ystäviäkin”, poika sanoi ilman ylpeyttä äänessään.

“Sehän on hienoa”, Hanhivaara sanoi. “Millaisia sisilialaiset oikein ovat?”

“Aika arvaamattomia, mutta jos heidän kanssaan ystävystyy, he osaavat myös olla uskollisia. Mutta turistina on turha yrittää ainakaan tässä paikassa, joka elää turisteista. Jos et ole varuillasi, he taatusti pettävät sinua.”

“Mafiaa”, Hanhivaara sanoi leppoisasti, vaikka ei hän niin tietämätön ollut kuin antoi ymmärtää. Hän vain osasi vanhan psykologisen totuuden: anna toisen tietää enemmän niin hän ilahtuu ja on mielissään siitä, että saa opastaa sinut oikealle polulle.

Poika naurahti: “Ei tämä ole Mafian aluetta. Mafia hallitsee läntistä Sisiliaa. Palermo on sen aluetta ja Corleone, esimerkiksi. Jos haluat käydä Corleonessa, voin lähteä oppaaksi, vaikka ei siellä paljon mitään nähtävää ole. Pieni likainen kaupunki vuorten keskellä.”

“Harvoissa paikoissa on kovin paljon nähtävää”, Hanhivaara sanoi.

“Kyyninen ja väljähtynyt arvio”, poika sanoi. “Ainakin siellä on murhattu paljon ihmisiä, jos sellainen kiinnostaa. Mutta ei pidä uskoa kaikkea. Joku sanoo, että vuosien 1944 ja 1948 välillä siellä tehtiin 153 murhaa. Toinen väittää että siihen aikaan päästiin vain 57:ään murhaan ja esittää että 153 murhaa tehtiin sen sijaan vuosien 1953 ja 1958 välillä. Mutta ei siitäkään mitään turisteille näy.”

Hanhivaara käännähti äkkiä poispäin ja sanoi: “Murhat eivät kiinnosta minua.” Vaaran vainuten hän muutti puheenaihetta ja sanoi: “Miten opiskelut sujuvat?”

“Olen kandi”, poika sanoi.

“Onneksi olkoon. Vaikutat kovin nuorelta”, Hanhivaara sanoi.

“Olen kaksikymmentäneljä.”

“Missä sinä opiskelet?”

“Tampereella.”

“Vai niin, minäkin asun Tampereella.”

Baaritiskin takana seisoi nuori poika, jolla oli hyvin tummat silmät. Hän hymyili alttiisti ja toimitti juomat vilkkaasti ja kohteliaasti mutta ei lipevään tyyliin. Hän ei oilut vielä menettänyt aitouttaan eikä ehtinyt opiskella laskelmoinnin jaloa taitoa.

Baari laajeni avaraksi oleskelutilaksi, jota koristivat piano ja levyautomaatti. Perällä oli tanssiparketti ja takaseinä avautui lattiaan saakka ikkunaksi, josta oli häikäisevä näköala Välimerelle ja sen yli Calabriaan.

“Kauanko aiot viipyä tällä kertaa?” Hanhivaara kysyi.

“Vain kaksi viikkoa.”

Hanhivaara kulautti lasinsa tyhjäksi. Hänellä oli orpo olo. Hänellä oli tiedossa yksinäinen kaksiviikkoinen. Hän oli monta kertaa elämässään ollut yksin pitkiäkin ajanjaksoja, myös silloin kun hän oli ollut naimisissa. Nyt hän oli kuvitellut yksinäisyyden loppuneen vähäksi aikaa. Mutta Sinikan äidin kuolema oli muuttanut suunnitelmia.

Hetken Hanhivaara ajatteli omaa äitiään, jota hän ei ollut nähnyt kohta vuoteen. Miten hän suhtautuisi äidin kuolemaan?

Hanhivaara kysyi pojalta: “Oletko yksin matkalla?”

“Kyllä”, poika sanoi. “Mutta minulla on ystäviä täällä.”

“Hieno juttu. Ystävät”, Hanhivaara sanoi.

Äkkiä poika sanoi: “Oikeastaan tulin tänne kuntoutuakseni henkisesti.” Hänen äänessään oli samaan aikaan tiettyä unelmoinnin sävyä ja tiukkaa itseanalyysia. Hän puhui itsekseen ja antoi samalla lausunnon.

Hanhivaara katsahti poikaa terävästi.

Poika jatkoi: “Tämä paikka saa minut toimimaan. Ilmassa on jotakin hyvin aktiivista.”

Hanhivaara ei sanonut vieläkään mitään. Hän oli väsynyt.

Unelmoinnin sävy pojan äänessä kävi voimakkaammaksi: “Opiskelu saattaa joskus käydä voimille. Tenttejä, tenttejä, opettajia, jotka tekevät ilkeämielisiähuomautuksia finneistäsi, ‘niihin ei ole vieläkään olemassa mitään ehdottoman luotettavaa hoitokeinoa’, patologian tunnit, jokainen maksa saa sinut inhoamaan punaviiniä, jota siihen saakka olet rakastanut, jokainen keuhko saa sinut pidättelemään hengitystäsi mahdollisimman kauan, jokainen kohtu saa sinut epäilemään, että yhdyntä saattaa sittenkin aiheuttaa tartunnan, jokainen verisuoni tuo varmuuden, että juuri kananmunat vievät sinut hautaan, syöpää joka paikka täynnä, ja tenttejä, tenttejä, joissa sinun on oltava parempi kuin muut tai ne alkavat epäillä sinun mahdollisuuksiasi.”

Baaritiskin ääreen oli tullut tumma mies, joka naputteli hermostuneesti tiskiin. Hän oli vakuuttunut siitä, että palvelu ei ollut riittävän nopeata.

Mies sanoi: “Kaksi espressoa ja kaksi tuplakonjakkia.”

Piskonen jatkoi: “Joka kerta kun minä näen ihmisruumiin, minä ajattelen, miltä minä mahtaisin näyttää sisältäpäin. Olenkohan minä valinnut väärän alan.”

Hanhivaara ei ehtinyt väistää kysymystä millään yhdentekevyydellä kun tumma mies kääntyi ja sanoi: “Minä en ainakaan haluaisi sinun potilaaksesi.”

Piskonen hätkähti ja kääntyi katsomaan miestä. Hän sanoi: “Ja mikä sinun nimesi taas olikaan?”

“Minun nimeni on Aulis Haapanen, ja totta vieköön, olet todellakin valinnut väärän alan.”

Piskonen hymyili taas viattomasti ja sanoi: “Ei, enpä sittenkään usko. Ihmisruumis kiehtoo minua. Kauhistuttaa ja kiehtoo samalla kertaa. Se on täydellinen instrumentti.”

“Minun alaani ovat lasi ja betoni”, Haapanen sanoi.

Piskonen sanoi Haapaselle: “Sinulla on selvästi ylipainoa. Sietäisi vähän varoa liiallista alkoholin käyttöä.”

Haapanen oli tukeva mies. Kotona taitavasti leikattu puku olisi onnistunut peittämään ainakin osan tukevuudesta, mutta helteisessä illassa Haapasella oli vain paita vatsan ja häijyjen kommenttien välissä. Hänen piirteensä olivat kuitenkin säännölliset; luultavasti hän oli parikymmentä vuotta aikaisemmin ollut komea mies. Hänellä oli tumma tukka ja tummat silmät ja melko kapea nenä, joka tuntui hukkuvan kasvojen pyöreään muotoon.

Niin nenä on ollut aikaisemmin sinun heikko kohtasi, ehkä se nyt sitten on vatsa, Hanhivaara ajatteli. Hän oli oikeassa.

“Kuule nulikka…” Haapanen aloitti.

Baarimestari kolautti kupit ja lasit pöytään.

Haapaselle kahden asian toimittaminen oli sillä kertaa liikaa. Hän jätti Piskosen rauhaan, heitti kymmenen tuhannen liiran setelin tiskille, otti kahvit ja lähti kiikuttamaan niitä oleskelutilaan. Se oli sellainen hotelli: jos hän olisi pyytänyt, ne olisi viety sinne ikään kuin talon puolesta, mutta pyytämättä ei tapahtunut mitään. Ja se että Haapanen hermostuksissaan unohti vaatia, osoitti, että hän oli ansainnut rahansa omalla työllään.

Haapanen palasi noutamaan konjakit, mulkaisi Piskoseen ja meni sitten istumaan nojatuoliin.

Hanhivaara katseli Haapasen seuralaista. Nainen oli hoikka ja suurisilmäinen olento. Hänellä oli vaalea yli olkapäiden valuva tukka ja suuria silmiä varjostivat raskaat luomet. Naiseen oli kasaantunut kaikki se eleganssi, joka Haapaselta itseltään tuntui ensi näkemältä puuttuvan. Naisessa oli kypsyyttä ja eroottista hehkua, jota hän kuitenkin tuhlasi, toisin sanoen myi saamatta täyttä vastinetta. Vaimo?

Piskonen oli herännyt ruumiinsa sisällä ja seurasi Hanhivaaran katsetta. Hän sanoi: “On se vaimo, jos haluat tietää.”

“Mistä sinä sen tiedät”, Hanhivaara sanoi vaivautuneena siitä, että Piskonen oli arvannut hänen ajatuksensa.

“Minä tunnen tuon pariskunnan.”

“Miksi sitten kysyit miehen nimeä?”

“Ei kai hänen silti tarvitse minua tuntea”, poika sanoi.

Piskonen alkoi kiinnostaa Hanhivaaraa, vaikka hänellä ei ollut mitään tarkoitusta tutustua uusiin ihmisiin. Hänen mielestään ihmisiä oli jo olemassa tarpeeksi ja useimmat heistä vastenmielisiä, se oli yksi ammatin huonoja puolia.

Hanhivaara katseli Haapasen pariskuntaa ja ajatteli kuinka tyypillistä tapausta se edusti: mies halusi jotakin, mitä näytellä kavereilleen, ja nainen halusi punaiset nahkasaappaat. Liitto oli kaupankäyntiä. Kummallakin oli jotakin, mitä toinen halusi, joten hinnasta oli helppo sopia.

Muotoillessaan ajatuksiaan Hanhivaara samalla antoi itselleen henkisesti turpiin: mistä hän saattoi tietää. Hän vain yllätti itsensä ajattelemassa stereotyyppisesti, piirre, jota hän ei ollenkaan arvostanut muissa ihmisissä.

Sitä paitsi hän oli väärässä.

Haapasen pariskunta istui kumpikin omalla tuolillaan puhumatta ja toisiaan katsomatta; nainen tietoisena siitä että miehet tuijottivat häntä ja mies tietoisena siitä, että “katsokaa vain, se on minun”.

Itserakkaudessaan mies ei ilmeisesti tiennyt, että ihmistä ei voinut omistaa, ajatteli Hanhivaara. Ainakaan länsimaissa.

Poika katseli myös pariskuntaa ja sanoi: “Jos näet rakennusurakoitsijan, näet lapsenomaista kerskailua, rahvaanomaisuutta mutta myös häikäilemättömyyttä ja oveluutta.”

Onneksi joku toinenkin ajattelee kaavamaisesti, Hanhivaara ajatteli ja sanoi: “Entä jos näet lääketieteen opiskelijan, mitä sinä silloin näet?”

“Etupäässä väärinarvioituja omia kykyjä.”

“Kylmä näkemys.”

“Mutta perusteltu”, poika sanoi. “Minä olen neljä vuotta katsellut ympärilleni. Olen nähnyt yhden ihmisen, joka on tosissaan kiinnostunut omasta alastaan.”

“Mikset lopeta opiskelua ja aloita jotakin muuta?”

“Kuten sanoin, minä olen täällä kuntoutuakseni henkisesti. Ja luultavasti sitten kun palaan, lopetankin. Mutta minulla on uusi ongelma: mitä minä sitten teen?”

Hanhivaara nauroi. Hänestä ongelma oli lapsellinen. Sitten hän lakkasi nauramasta. Hän tiesi myös oman valheellisuutensa: hän oli aluksi hellinyt ajatusta, että rahattomuus oli estänyt häntä opiskelemasta ja pakottanut hakeutumaan mahdollisimman nopeasti jonkinlaiseen käytännön ammattiin; sitten kun hän oli huomannut, että ei rahattomuus ollut mikään todellinen este, hän oli puolustautunut sanomalla itselleen, että nyt oli jo liian myöhäistä; sitten kun hän oli huomannut, että koskaan ei ole liian myöhäistä, hän oli uskotellut itselleen, että hän itse asiassa piti työstään.

Ensin Hanhivaarasta oli tullut kyynikko, sitten skeptikko, sillä hän oli oivaltanut kyynisyyden pohjimmaisen kielteisyyden. Nyt hänestä tuntui, että hän yksinkertaisesti oli rakastunut hölmö.

Hanhivaara hymyili itsekseen.

Hän oli unohtanut pojan, joka sanoi: “Jos hymyilee itsekseen, saa helposti vähämielisen maineen.”

“Olet aika suorasukainen”, Hanhivaara sanoi.

Ihmisiä oli alkanut valua tanssilattiaa ympäröiville sohville ja nojatuoleille, jokainen omaa rooliaan vetäen. Baaritiskin taakse ilmaantui toinen tumma poika, joka poltteli savuketta ja irvisteli ihmispaljoudelle.

Pianisti saapui paikalle väläytellen valkoisia hampaitaan, kohennellen pilottimallisia lasejaan ja tähyillen jo alustavasti ympärilleen. Mutta pianistille oli helppo antaa anteeksi, sillä myös pohjoismaiset naiset olivat kiinnostuneet hänestä.

Piskonen sanoi: “Useimmat ihmiset, jotka ovat täällä mukana tykkäävät, että seuramatkat ovat surkea ratkaisu loman viettämiseen. Koskaan ei tapaa itsensä arvoisia ihmisiä.”

Hanhivaara oli kuullut saman väitteen myös sellaisten ihmisten suusta, jotka tietämättään kuvasivatkin juuri itseään. Ihmiset esittivät usein paradokseja, joita eivät itse ymmärtäneet. Silti Piskosen väitteessä oli hitunen ihmistuntemusta.

Pianisti oli keksinyt halvimman keinon: hän veisasi koomisesti murtaen Metsäkukkia. Suurin osa yleisöstä oli suomalaisia.

Hanhivaaraa hymyilytti. Ei hän silti useinkaan kuvitellut olevansa muiden yläpuolella. Ne harvat, jotka tunsivat Hanhivaaran läheisesti tiesivät, että ei hän ollut teeskentelijä, mutta ei liioin ihminen, joka ylpeili teeskentelemättömyydellään. Sellainen luonne tasapainoili hyvin hienovaraisten asioiden kanssa; Sinikka oli kerran sanonut, että Hanhivaaralla ei ollut ollenkaan poliisin luonne. Hanhivaara oli kysynyt, millainen luonne poliisilla on, eikä Sinikka ollut pystynyt vastaamaan. Ehkä Sinikkakin oli ajatellut, että kaikesta suhdetoiminnastaan huolimatta poliisi oli sellainen, että se mielellään löi. Yksityinen väkivalta oli tyhmien ja voimattomien ase; julkinen väkivalta taas edusti historian todistuksen mukaan vain analyyttista mieltä. Poliisi oli monien käsitysten mukaan sekä tyhmä että monessa tapauksessa voimaton.

Hanhivaara katseli edelleen Haapasen vaimoa ja sanoi: “Kauneimmillaan seksuaalisuus on kuitenkin rakkauden ei vallan väline.”

“Ota toinen”, Piskonen sanoi kuivasti.

Hanhivaara melkein punastui. Hajamielisyyksissään hän oli puhunut jotakin, jonka oli tarkoitus pysyä vain ajatuksena. Ja sitten 24-vuotias poika rupeaa ojentamaan häntä. Hän peitti hämmästyksensä epävarmaan hymyyn ja sanoi: “Minusta sinä olet liian vanha ollaksesi kaksikymmentäneljä.”

Poika sanoi: “Minä katson itseäni peilistä ja havaitsen, että erakoituminen sopii minulle. Ihmiset eivät pidä minusta. Olen liian hailakan näköinen. Sellainen tekee ihmisestä vanhemman kuin hän onkaan.”

“Kysymys ei ole niinkään ulkonäöstä kuin siitä, että sinä sanot asioita, joita ihmiset eivät halua kuulla.” Hanhivaaraoli hetken tyytyväinen itseensä: ennen kuin hän oli täyttänyt 50 vuotta hän oli onnistunut antamaan hyvän neuvon itseään puolta nuoremmalle.

“Nähdään huomenna. Ehkä.” Hanhivaara sanoi. Sitten hän laski tyhjän lasinsa baaritiskille ja lähti.

Piskonen sanoi hänen peräänsä: “Kuten sanottu, kukaan ei pidä minusta.”

Kaksi

Taormina on kaksisataa metriä meren yläpuolella. Kirkkaalla säällä sieltä näkee Calabrian, joka kohoaa vuoristona Messinan salmen toisella puolen. Ja kirkkaana yönä saattaa nähdä myös Catanian valot 50 kilometriä etelään.

Italiassa ei ole yhtään kaupunkia, jossa ei olisi paikkaa nimeltä Corso Umberto. Taormina ei ole poikkeus. Taorminalainen Corso Umberto vie kaupungin portilta portille.

Toista porttia, sitä, joka on pohjoisessa, vartioi hedelmäkauppias, joka oli ottanut elämäntehtäväkseen turistien järjestelmällisen huijaamisen. Toinen portti on inhimillisempi: juuri sen ulkopuolella on Café de Paris, pieni pergolalla varustettu kahvila, jonka isäntä monesti unohti laskuttaa asiakkaitaan.

Piskonen tiesi hedelmäkauppiaasta. Kuten useimmat ulkomaalaiset hän oli oppinut tietämään hänestä katkeralla tavalla: ostamalla hedelmiä. Kahvilanpitäjän huolettomuudesta Piskonen sen sijaan ei ollut välittänyt nauttia. Hänestä oli väärin kostaa toisen sisilialaisen kataluus toiselle sisilialaiselle, vaikka hän olikin perillä koston merkityksestä sisilialaisessa ajattelussa.

“Jätteitä. Ne syöttävät meille jätteitä”, Piskonen sanoi Hanhivaaralle, joka istuskeli hotellin aulassa ja lueskeli seuramatkalaisille tarkoitettua opaskirjaa.

Hanhivaara nosti katseensa ja sanoi: “Minä luulin, että sinä tunnet paikan.”

Piskonen istahti Hanhivaaran viereen ja sanoi: “Tunnenhan minä mutta tämä aamiainen ei ole vielä mitään. Ne pystyvät alittamaan itsensä lounaalla ja sitten vielä päivällisellä. Minä voin myöhemmin näyttää joitakin paikkoja, joista saa oikeata ruokaa, jos haluat.”

Hanhivaara ei halunnut mutta jätti sen sanomatta.

Piskonen ponnahti honteloille jaloilleen ja heilautti verkkokassin olalleen. Hän sanoi: “Kuule, täällä on helvetisti portaita.”

Hanhivaara ei vieläkään vastannut.

“Täällä on hyvä myydä tapaturmavakuutuksia”, Piskonen sanoi. “Ihmiset kompuroivat, katkovat käsiään ja jalkojaan ja halkaisevat kallojaan.”

“Kiitos tiedosta”, Hanhivaara sanoi.

Piskonen jatkoi: “Sitä paitsi nämä paikalliset ajavat skoottereillaan, moottoripyörillään jk autoillaan kuin hullut kaduilla, jotka on satoja vuosia sitten rakennettu aaseja varten.”

“Loistavaa”, Hanhivaara sanoi.

Piskonen otti muutaman askelen kohti ulko-ovea ja kääntyi sitten vielä sanomaan: “Lähden tästä rantaan. Saa nähdä, onnistunko hukkumaan.”

“Onnea matkaan”, Hanhivaara sanoi.

Piskonen naurahti ja lähti kävelemään olkapäät lysyssä ja hieman haparoiden ikään kuin jalansijaa etsien. Ovi rämähti voimakkaasti hänen jälkeensä, ja Hanhivaara hätkähti.

Piskonen seisahtui pihalle ja tiiraili taivaalle ikään kuin olisi ollut yllättynyt siitä, että aurinko paistoi. Sitten hän lähti laskeutumaan pitkin mutkaista asvaltoitua katua. Mustavalkoinen kissa kyräili häntä varjosta ja avonaisesta ikkunasta kuului huilumusiikkia.

Kaksisataa metriä alempana Piskonen antoi tuhat liiraa virkeäsilmäiselle nallikalle ja sai vastineeksi pukukopin avaimen sekä oikeuden rantatuoliin ja aurinkovarjoon.

Uimahousut jalassa ja kassiaan kädessään roikottaen hän meni hiekkarannalle ja tarkasteli ympäristöään. Oli vielä varhainen aamupäivä ja hänellä oli mahdollisuus valita paikkansa.

Oli totuuden hetki. Piskonen oli tehnyt itselleen diagnosin ja päättänyt yrittää hoitoa luonnonmenetelmällä. Ihmisten pelkoja hoidettiin niinkin että heidät asetettiin toistuvasti tai jatkuvasti alttiiksi pelon aiheuttajalle. Kunnes he olivat voittaneet pelkonsa. Piskonen ajatteli, että hän pakottaisi itsensä tuntemattomien ihmisten seuraan, kunnes hän pääsisi heidän aiheuttamastaan ahdistuksesta. Se ei ollut vanha pelko, joten sen voittaminen saattoi vielä olla mahdollista.

Epäröinnin aika oli ohi. Piskonen istahti rantatuolille, laski kassinsa vierelleen hiekalle ja nosti aurinkovarjon.

Vieressä makaava mies katsahti häneen kummissaan ja sanoi: “Eikö varjoja ole sinun mielestäsi tarpeeksi Suomessa. Tuo on älytöntä.” ’

Piskonen hymyili valloittavasti ja sanoi: “Mikäs sinun nimesi sitten on?”

Toinen sanoi: “Minä olen Paavo Rantala. Minua sanotaan Palleksi.”

“Terve”, Piskonen sanoi. “Minä olen Aarno Piskonen. Oletko sinä täällä ensimmäistä kertaa?”

“Olen. Entä sinä?”

“Tulin tänne ensi kertaa kuusi vuotta sitten. Sen jälkeen olen käynyt täällä vuosittain. Mitä sinä teet työksesi?”

“Yhtä sun toista”, Rantala sanoi. “Enimmäkseen ostan ja myyn vanhoja kirjoja.”

Piskonen naurahti: “Ihan totta. Minä en ole aikaisemmin tavannutkaan pornokauppiasta.”

Rantala katsoi Piskoseen tiukasti ja sanoi: “Toivottavasti et vittuile. Minä en pidä ollenkaan ihmisistä jotka vittuilevat minulle.”

Piskonen antoi viattoman hymyn jähmettyä kasvoilleen. Hän sanoi: “En minä mitään pahaa tarkoittanut. En välitä vähääkään siitä mitä ihmiset tekevät. Jos joku haluaa myydä pornolehtiä, myyköön. Jos joku haluaa niitä ostaa, ostakoon.”

Rantalan ilme lientyi. Hän sanoi: “Siinä hommassa kulkee aika mukavasti rahaa.”

Piskonen teeskenteli innostunutta: “Onko teillä semmoisia lehtiä, joissa hurjistunut karju kiipeää viisitoistavuotiaan neitsyen päälle?”

“Viisitoistavuotias”, Rantala nauroi. “Ketä sellainen nyt kiinnostaisi. Yläikäraja on meillä yleensä ollut kaksitoista.”

“Hurjaa”, Piskonen sanoi ja katseli uteliaasti uutta tuttavuttaan.

Rantala vastasi katseeseen, mutta hänen silmissään oli toisenlainen ilme, ikään kuin hän olisi tutkinut hyötymismahdollisuuksia.

“Mitä sinä teet?” Rantala kysyi.

“Minä olen opiskelija, opiskelin lääketiedettä. Oletko sinä yksin matkalla?”

“Olen”, Rantala sanoi. “Tavallaan.”

“Niin minäkin”, Piskonen sanoi ja mietti miten voi olla “tavallaan” yksin. Hän päätteli, että toinen yritti tehdä itsensä mielenkiintoiseksi salailemalla jotakin.

Piskonen jätti terapiansa vähäksi aikaa ja sulki silmänsä. Rantala oli levittänyt ruumiinsa koko komeudessaan auringon poltettavaksi. Hänen ihonsa oli tumma, joten hän ei ollut vaaravyöhykkeessä. Nuoria naisia kulki heidän ohitseen, mutta kukaan ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Rantalan tukeva ruumis, joka oli verhottu naurettavan pieniin uimahousuihin siten, että vatsa kaartui niiden päälle paksuina makkaroina, ei ilmeisestikään vastannut naisten käsitystä lomaromanssista. Sydän-sarjat olivat pilanneet Rantalan mahdollisuudet: kapea lantio ja litteä vatsa olivat ominaisuudet jotka toivat onnen. Valkoisella urheiluautolla oli toki merkitystä silläkin. Ja sekin Rantalalta puuttui. Kukaan, joka oli siepannut pehmeäkantisen ja koreasti pakatun satasivuisen vihkosen valintamyymälän kassalta ja vielä lukenutkin sen, ei voinut väittää, että kaunokirjallisuudella ei muka olisi kasvattavaa vaikutusta. Myös tyttö, joka ottihinnan kyseisestä hengentuotteesta, oli varma, että appelsiinikuningas odotti juuri häntä.

Paremmin eivät olleet asiat Piskosellakaan. Naisten seksuaalisissa fantasioissa hänenkin paikkansa oli hyvin lähellä häntäpäätä. Joku hapanilmeinen diskoprinsessa olisi saattanut röyhkeydessään sijoittaa hänet jopa kategoriaan “perversiot”.

Rantala käänsi päätään ja tiiraili taas uteliaasti Piskosta, joka makasi varjonsa alla silmät suljettuina. Rantalan ruskeat silmät tekivät arviota. Hän sanoi: “Kauanko aiot olla täällä?”

“Pari viikkoa vain”, Piskonen sanoi avaamatta silmiään.

“Niin minäkin”, Rantala sanoi.

“Aiotko tehdä kauppoja täällä?” Piskonen kysyi. “Olisin luullut, että tänne voisi myydä pornoa, mutta että täältä ei voisi sitä ostaa.”

“Olen lomalla”, Rantala sanoi. “Tavallaan.”

Piskonen avasi silmänsä ja vilkaisi Rantalaa. Se on keksinyt tuon sanan ja nyt se ei pääse siitä eroon, Piskonen ajatteli. Hän sanoi: “Tämä on ihan mukava paikka. Tavallaan.”

Ranta alkoi täyttyä. Rantala käänteli itseään kuin ainakin ammattitaitoinen auringonpalvoja. Piskonen kurkotti hiekkaa kouriinsa ja antoi sen valua takaisin maahan.

Piskonen nousi ja sanoi: “Kuule, viitsitkö pitää silmällä minun laukkuani sillä välin kun minä käyn uimassa. Siellä on joitakin kymmeniä tuhansia liiroja.”

“OK”, Rantala sanoi välinpitämättömästi. “Mitä minä teen niillä jos sinä hukut?”

“Kiitos rohkaisusta”, Piskonen sanoi. Hän ojenteli ohuita jäseniään ja teki muutaman kömpelön voimisteluliikkeen mutta luopui harrastuksesta ennen kuin se ehti kiinnittää enempää kiusallista huomiota.

Vesi oli lämmintä ja aallot melkein olemattomia. Piskonen ui rauhallisesti mutta ei kovin tottuneesti. Hän oli jo aikoja sitten alistunut siihen, että hänen ruumiinrakenteensa ei soveltunut urheiluun.

Kun Piskonen palasi takaisin, Rantala oli nostanut rantatuolinsa selkämyksen pystyyn ja nuoleskeli hartaasti jäätelöä.

Piskonen kaivoi kassiaan ja veti sieltä esiin pyyheliinan. Hangatessaan itseään kuivaksi hän sanoi: “Sinunkin kannattaisi käydä uimassa. Pudottaisit liiat kilot.”

“Nimitteletkö sinä minua lihavaksi”, Rantala sanoi.

Piskonen väisti Rantalan kommentin ja sanoi: “Ei silti näillä main meren sinisyys on vain valhetta. Puolet siitä on kuitenkin öljyä.”

“Älä nyt”, Rantala sanoi. “Miksi sinä sitten menit sinne?”

“Minä pidän öljystä”, Piskonen sanoi. Sitten hän kaivoi uudelleen laukkuaan ja otti sieltä lompakon. Hän avasi sen ja sanoi: “Jumalauta.”

Rantala nuoleskeli jäätelöään ja oli suunnannut katseensa horisonttiin.

Piskonen sanoi: “Jumalauta, minun rahani ovat hävinneet.”

Rantala tuijotti edelleen välinpitämättömästi horisonttiin ja sanoi: “Miten niin? Minä olen ollut koko ajan tässä. Ei niitä ole kukaan voinut varastaa. Ehkä sinä et ottanutkaan rahaa mukaasi.”

“Kyllä minä otin. Olen varma siitä. Viisikymmentätuhatta.”

Sitten Piskonen katsoi epäluuloisesti Rantalaa ja sanoi: “Mistä sinä sait tuon jäätelön?”

“Tämänkö?” Rantala sanoi ojentaen jäätelötötteröään ikään kuin hänellä olisi ollut niitä tusina. “Minä ostin sen.”

“Mistä sinä ostit sen? Tuliko joku myymään sitä?”

“Ei, tuolla on tuommoinen koju niin kuin näet. Sieltä minä sen ostin.”

“Jumalauta, minä pyysin sinua vartioimaan laukkua jasinä lupasit.”

Rantala alkoi myös kiihtyä niin kuin viaton mies ainakin: “Täytyyhän miehen kuselle päästä. Takaisin tullessani ostin jäätelön. Ei siihen mennyt kuin pari minuuttia.”

Olkapäät lysyssä Piskonen istahti rantatuoliinsa ja sanoi katkerasti: “Kyllähän minun olisi pitänyt tietää. Kuka nyt pornokauppiaaseen voi luottaa.”

Sovinnollisella äänellä Rantala sanoi: “Olen tosiaan pahoillani. En minä voinut aavistaa, että ne ovat niin nopeita. Olen ihan tosiaan pahoillani. Mitä sanot, jos minä tarjoan sinulle lounaan.”

Piskonen heittäytyi selälleen tuoliin ja ummisti silmänsä. Hän sanoi: “Sinä olet pahoillasi ja minä olen ilman rahaa. Voi saatanan saatana.”

Piskonen kaivoi onnettomasta kassistaan kirjan ja alkoi lukea.

“Mitä sinä luet?” Rantala kysyi virnistäen.

“Kirjaa”, Piskonen sanoi.

“Älä ole hapan. Minähän lupasin tarjota sinulle lounaan”, Rantala sanoi.

Kolme

Ravintolassa oli vain yksi pieni huone, johon mahtui seitsemän pöytää. Sisustus edusti vähän samaa tyyliä kuin suomalaiset huoltoasemien baarit: pöydät olivat linoleumpintaisia ja tuolit karuja putkiluomuksia, joiden istuimet olivat suoraa vaneria. Kivilattia hohkasi miellyttävästi viileyttä.

Karun ravintolasalin takaa paljastui keittiö, jota hallitsi intohimoinen herkkusuu. Sen Piskonen tiesi.

Piskonen ja Rantala saivat viimeiset paikat. Heidän jälkeensä tulleet joutuivat pettyneinä poistumaan paikalta. Ja oli heillä syytäkin näyttää pettyneiltä: edessä oli luultavasti herkuttelijan epätoivo eli pizza jossakin Taorminan lukuisista pizzaravintoloista.

Syödessään simpukoita Piskonen irrotti kotilot saranoistaan ja käytti toista kuorenpuolikasta lusikkana, jolla onki toisesta kuorenpuolikkaasta vaalean lihan. Sitten hän kumartui vähän eteenpäin ja siemasi sen suuhunsa. Hän tiesi, että Rantala seurasi häntä tarkkaavaisesti.

Piskonen hymyili.

Rantala virnisteli.

Miehet söivät vaiteliaina. Piskonen hoiti tilaukset ja Rantala tyytyi siihen mitä sai yleensä nyrpistellen. Ja sitten virnistäen päälle.

Lasku tuli, ja Piskonen katseli, kun Rantala laski rahoja kuulakärkikynällä sutaistun paperin päälle.

Äkkiä Piskonen otti laskun ja rahapinon ja selasi sen lävitse. ,

“Luuletko, että en osaa laskea?” Rantala sanoi ylimielisesti hymyillen.

“Rahojen kanssa kannattaa olla tarkkana”, Piskonen sanoi vaisusti.

“Sinähän sen tiedät”, Rantala sanoi virnistäen.

“Pitäkää loput”, Piskonen sanoi ja ojensi laskun ja rahat tarjoilijalle.

Rantala hätkähti. “Eikö tuo nyt ollut vähän suurellista”, Rantala sano...