1

Mikä on paras tapa kuolla?

Kysymys on retorinen. En halua siihen vastausta. Mutta mikäli kuvittelette minun hautovan itsemurhasuunnitelmia, olette pahasti hakoteillä. Pyydänkin teitä tekemään johtopäätöksenne vasta sitten kun teillä on enemmän tietoa.

Tarkoitan vain: mikä on paras tapa kuolla?

Onko hyvä kuolla niin kuin Annikki Koski kuoli: leuka pystyyn ja partaveitsellä kaula poikki. Mitä etuja moisesta kuolintavasta on? Koska vastaus näyttää ilmeiseltä, kysynkin heti uudestaan: mitä etua on siitä, että kuolee nopeasti? Luulen, että useimmat ihmiset haluaisivat kuolla nopeasti ja kivuttomasti. Kärsimättä. Teidän on turha väittää vastaan, sillä minä avasin itselleni takaportin aloittamalla virkkeeni sanalla »luulen». Antakaa minun pitää luuloni. En halua suututtaa ketään ja minäkin kunnioitan teidän oikeuttanne luulla mitä tahansa.

Ihminen voi kuolla hyvin monella eri tavalla. Suuri osa kuolee tauteihin. Haluaisinko minä kuolla johonkin tautiin? Riippuu tietysti taudista. Minäkin pelkään tuskaa enemmän kuin kuolemaa. Ei, en minä haluaisi kuolla mihinkään tautiin.

Entä sitten muut? Veitsenviilto esimerkiksi tai mikä tahansa väkivaltainen kuolintapa. En osaa tehdä valintaani, mutta mielestäni kaikki kuoleminen sisältää väkivaltaa. Yksikään ihminen ei voi välttää väkivaltaista kuolemaa.

Vaikka en osaakaan valita ihannekuolemaa, on yksi kuolintapa mitä todella kauhistelen. Hukkuminen. Jo pelkästään sen ajatteleminen tukahduttaa. Tukehtuminen ja hukkuminen ovat hyvin samantapaisia kuolintapoja huolimatta siitä, mitä patologit sanovat.

Ihmettelette mitä se siinä jaarittelee. Mutta vakuutan että tarkoitukseni ei ole kiusata teitä turhan takia. Seuraavien tapahtumien ymmärtämiseksi on välttämätöntä että nämä asiat tulevat selviksi. Yritän vain selittää, miksi toimin niin kuin toimin. Kuten myöhemmin huomaatte, en toiminut eräissä tilanteissa niin kuin monet moraalisäännökset ja jopa lait edellyttävät. Minun oli tehtävä ratkaisuni sen perusteella, mitä ajattelin elämästä ja kuolemasta yleensä ja eräästä elämästä ja kuolintavasta erityi-sesti.

Minun mielestäni Annikki Koski kuoli väärällä tavalla. Hän ei valinnut kuolintapaansa, ja tietyssä mielessä ihmisellä on siihen oikeus. Tarkoitan että ihmisellä on ainakin oikeus näennäiseen valintaan. Ihminen valitsee kuolintapansa ajamalla varomattoman lujaa autolla näennäisesti, eikö totta? Tietysti sitten kun olette kuulleet kaikki asiaan vaikuttaneet tekijät ja tapahtumat, väitätte että Annikki hyvinkin valitsi oman kuolintapansa. Mutta minä olen eri mieltä. Ja sitä paitsi, mistä minä olisin tiennyt.

En tunne itseäni miksikään koston enkeliksi. En halua korostaa omaa merkitystäni tai omien käsitysteni paremmuutta. Toivottavasti kuitenkin ymmärrätte että minun oli tehtävä niin kuin minun käsitykseni mukaan oli, ei välttämättä oikein, vaan tarpeellista.

2

Kun astuin porraskäytävästä kadulle, satoi.

Oli lokakuun alku, tarkemmin sanoen lokakuun toinen keskiviikko kello 1.15 aamulla, eikä ollut mitään syytä maailmassa, miksi ei olisi satanut.

Avasin sateenvarjoni. Viileä tuuli puhalsi pohjoisesta, ja lähdin kulkemaan sitä kohti. Missään ei näkynyt yhtään ihmistä.

Asuin Hämeenpuistossa siinä korttelissa, joka jää Satamakadun ja Tiiliruukinkadun väliin. Paikka on lähellä kaupungin keskustaa ja keskustassa asumisella on monia hyviä puolia.

Kun sanoin, että lähdin kohti pohjoista, eli vasten tuulta, se tarkoitti, että lähdin kävelemään Hämeenpuistoa ylöspäin. Se ei ehkä ollut järkevää, sillä en ollut matkalla mihinkään, vain kävelylle. Yhtä hyvin olisin voinut lähteä Pyhäjärvelle päin ja pysytellä pois ihmisten ilmoilta.

Siirryin kävelemään puiston keskelle. Ajatukseni askartelivat työssä. Olin työskennellyt yli puolenyön, juonut kahvia ja tupakoinut. Olin väsynyt, mutta en saanut unta joten lähdin kävelylle. Se oli aina auttanut. Olin tehnyt saman lenkin ainakin tuhat kertaa. En tiedä miksi, mutta valitsin aina tämän saman lenkin, vaikka yhtä hyvin olisin voinut kävellä Pyynikille. Tottumuksen voima? Mutta miksi sitten olin aloittanut?

Sade oli lakannut ja tuuli kuivasi katuja.

Jatkoin kävelyäni. Kaupungin keskusta oli autio; liikenne oli kuollut. Muutama taksi liikkui hermostuneesti vapaavalot sammutettuina. Niillä oli varma päämäärä. Taksiasema oli tietysti tyhjä. Sateella ja kurjalla säällä taksit aina katosivat, ja ne jotka liikkuivat kaduilla olivat järjestään varattuja. Vuokraautot olivat ilmeinen vastaväittämä teorialle, että kysyntä lisää tarjontaa. Mutta mitä se minulle kuului, ei minun tarkoitukseni ollut ajaa taksilla.

Kerran tai kaksi vastaani tuli yöllinen kuljeksija. He livahtivat ohitseni minuun edes vilkaisematta – väsyneinä, hajamielisinä, pelokkaina, sairaina tai yksinkertaisesti välinpitämättöminä. Kukaan heistä ei ollut iloinen. Millä ihmiset nykyään korvaavat ilon? Väkivallalla, julmuudella, riettaudella?

Katuvalot paloivat himmeinä lehtipuiden tuuheiden oksien lomitse. Lehdet eivät olleet vielä pudonneet, mutta osa oli jo keltaisia, ne olivat valmistautuneet lähtöön. Muuttolehtiä, ajattelin mielessäni ja hymyilin. Ne punastuvat (häpeästäkö?), ennen kuin lopulta irtoavat. Syksy oli saapunut. Siinäkö oli yksi syy ihmisten ilottomuuteen? Tuskin. Ilottomuus oli asettunut ihmismieleen. Olisi itsensä pettämistä syyttää vuodenaikoja siitä, mikä johtui ihmisestä itsestään.

Hämeenpuisto on esplanadi-tyyppinen puistokatu, jonka keskellä kulkee jalankulkijoille tarkoitettu leveä sorakäytävä. Käytävää reunustavat molemmilta puolilta puurivistöt, lehmuksia ja vaahteroita, luulen, jotka kesäisin muodostavat melkein täydellisen lehtitunnelin. Puistoa voi silloin pitää melkein kauniina. Talvella lehdettömät rangat näyttävät lähinnä kuolleilta. Puiston kummallakin puolella kulkevat ajotiet, jotka melkein koko kilometrin pituisen puiston matkan ovat yksisuuntaiset. Puolivälissä puistokatua molemmat ajotiet kuitenkin muuttuvat yhden lyhyen korttelin matkalta kaksisuuntaisiksi ja aiheuttavat siten tarpeettomasti päänvaivaa tottumattomalle ajajalle ja sekavia tilanteita, joita ammattiautoilijat hartaasti kiroavat.

Nyt oli liikennettä kuitenkin niin vähän, että surkeinkin autoilija sai ajaa miten tahtoi eikä kukaan edes huomannut.

Tuuli oli lakannut puhaltamasta. Sää oli selkenemässä, ja himmeitä tähtiä syttyi pilvien rakoihin.

Olin kävellyt ajatuksissani melkein Hämeenpuiston toiseen päähän saakka. Tajusin sen vasta kun huomasin yhtäkkiä oikealla puolellani Finlaysonin tehdaslaitokselle kuuluvan kaksikerroksisen palatsin. Valoa ei ollut paljon ja talo näytti synkemmältä ja uhkaavammalta kuin koskaan. En ollut aikaisemmin huomannut, että talossa olisi ollut mitään uhkaavaa, mutta nyt sen julkisivun ornamentit näyttivät luovan epämiellyttäviä varjoja ja korkeat parvekkeet vaikuttivat pohjattomilta luolan suilta. Vaikutelma oli yllättävä. Tarkastelin rakennusta tovin. En ollut koskaan nähnyt sitä tällaisessa valaistuksessa. Kaupungissa ei koskaan ole täysin pimeää, mutta nyt pimeys oli ympäröinyt minut poikkeuksellisen synkkänä.

Sitten huomasin.

Katuvalot olivat sammuneet kummaltakin puolelta Hämeenpuistoa ja vielä Puuvillatehtaankadultakin, joka kulki poikittain vasten Hämeenpuistoa ja pitkin palatsin toista sivua. Minun mielestäni katuvalot paloivat kyllin lähellä kuuluakseen samaan virtapiiriin kuin sammuneetkin lamput, joten tuskin oli kysymys mistään suuresta häiriöstä. Toisaalta taas minä en tiennyt mitään mistään virtapiireistä, joten saatoin yhtä hyvin olla väärässäkin. Jäljelle jääneet muut vaihtoehdot olivat: lamput olivat sattuneet pa lamaan loppuun yhtaikaa (epätodennäköistä) tai sitten joku oli järjestelmällisesti kivittänyt ne hajalle (mahdollista ja mitä suurimmassa määrin todennäköistä).

Äkkiä valo lisääntyi. Auto kaartoi läheisestä kulmasta. Valokiilat piirsivät yksinäisen hahmoni vääristyneen varjokuvan palatsin seinälle. Joku huusi minulle rivouden avoimesta ikkunasta, ja auto jatkoi matkaansa renkaat vinkuen.

Astuin linnan pihalle. Rakennus oli ihmiskätten työtä, mutta arkkitehdin rakkaus puhtaaseen muotoon ja kauneuteen ja kuka ties inhimillisyyteen jäi vain haaveeksi, jonka piti näkyä rakennuksen muodossa ja ulkonäössä. Sillä vain harva arkkitehti tajuaa että kun rakennus on kivistä koottu valmiiksi, se on valmistumisensa hetkellä kuollut. Ehkä juuri siksi tällainen rakennus voi luoda uhkaavan tunnelman.

Kuu tuli esiin pilven takaa, ikään kuin tietäen näytelmän alkavan. Se valaisi näyttämön ja jätti katsomon pimeään. Niin kuin pitikin.

Minä tunnistin heidät pikemminkin vaistomaisesti. Mutta kun kuu tuli esiin erotin jopa heidän ilmeensä.

Hän oli pitkä mies, ainakin 190 senttiä. Kasvot vaikuttivat kuunvalossa kalpeilta, mutta tiesin, että ne olivat pikemminkin epätavallisen tummat ja niitä kehystivät melkein mustat hiukset, jotka olivat luonnostaan kiharat. Kampaaja ei ollut häneen koskenut. Hän ei ollut turhamainen. Hän oli paljain päin, hän piti tuskin koskaan hattua. Popliinitakki kertoi asiallisesta ja hyvästä mausta, mutta myös pelkuruudesta, joka pakotti hänet valitsemaan asunsa konservatiivisesti. Saatoin hyvin kuvitella, mitä popliinitakin alla oli: taitavasti leikattu räätälillä teetetty tweedpuku jota joskus olin pirullisuuttani sanonut kirkuvan harmaaksi. Paita puuvillajerseytä, sen verran hän oli voittanut pelkoaan, solmio, joka oli sidottu isoksi solmuksi leuan alle. Hänellä oli urheilevan miehen ryhti ja tenniksen pelaajan vartalo, vaikka hän ei harjoittanut paljonkaan ruumiinliikuntaa. Hänen ryhtinsä kuvasi häntä väärin: hän vaikutti jäykkäniskaiselta ja ylimieliseltä, mutta ei ollut.

Nainen oli kaunis ja vaalea. Hänen ylväs profiilinsa piirtyi selkeän mustana figuurina harmaata taustaa vastaan. Hän oli pukeutunut niin kuin varakas nainen. Hän oli varakas nainen. Lukuun ...