Yksi

1

“Munthe on palannut.”

“Mistä?”

“Bangkokista. Ajattelin, että haluaisit tietää.”

“Mitä se mulle kuuluu?”

“Sulle se kumminki tulee ekaksi kuviaan kauppaamaan.”

“Hyvä juttu. Sen kuvat on hyviä.”

“Mutta se itse on roisto.”

“Itserakas nilkki se on. Tuskin roisto sentään.”

“Se oli nilkki, mutta nyt se on roisto.”

“Ihan miten haluat.”

“Kuuntele. Munthe lähti Sirkka Saarisen kanssa Bangkokiin pari viikkoa sitten. Eilen se palasi ilman Sirkkaa. Sirkka jäi kiinni Bangkokin tullissa ja sen laukusta löytyi parikymmentä grammaa heroiinia. Ja se heroiini oli siellä siksi, että Munthe oli pannut sen sinne. Ja Sirkka jäi kiinni siksi, että Munthe antoi sen ilmi.”

“Mitä järkeä siinä on?”

“Mitä järkeä kostossa on! Mä olen aina ollut sitä mieltä, että Munthe vois vaikka tappaa jonkun, jos sille olis siitä hyötyä. Paitsi että se on roisto, se on vielä raukkamainen roisto. Se otti vaan kylmästi kuvia, kun Sirkka vietiin. Sillä oli zoomi ja moottoriperä. Sitten se nousi koneeseen ja lensi kotiin.”

“Mitä sä mulle kaiken ton kerrot?”

“Että tiedät, että Munthe on roisto, kun se tulee kauppaamaan sulle kuviaan.”

“Sen kuvat on hyviä, siitä tässä on kysymys. Ei me täällä mitään kasvatusneuvolaa pidetä.”

“Kyllä mä tiedän, että lehtimiehet on kyynikoita, mutta sinä olet hirviö. Ajattele nyt vähän sitä tyttöraukkaa.”

“Sulla kai tässä nyt on varaa puhua. Mutta mitä sä oikein haluat? Että mä en ostais sen kuvia vai?”

“Just niin. Musta olis liikaa, että se jätkä sais vielä rahaa siitä, että on järkänny Sirkan Thaimaan vankilaan.”

“Musta kyllä tuntuu, että sulla on ihan muuta mielessä.”

“Mä vannon, että ei ole. Luuletsä, että mä olisin soittanut, jos mulla olisi.”

“Et kai oliskaan niin, mutta en mä vielä ole mitään kuviakaan nähny.”

“Kyllä se vielä kiikuttaa ne sulle.”

“Kuule, mulla on yks kysymys. Mistä sä tiedät kaiken ton?”

“Kertoisitsä itse. Ainahan sä jankutat, että lehtimiehillä on oikeus salata tietolähteensä. Miks mulla ei olis?”

“Okei, pidä lähteesi. Mä en kyllä usko koko juttuun.”

“Kyllä sä kaivat esiin jonku, joka kaivaa sen esiin UM:stä.”

“Ei ne mitään mulle kerro. Ei enää.”

“Älä sinäkään viitsi kertoa jutusta kenellekään.”

“Miks ihmeessä mä kertoisin. Sittenhän joku toinen yrittäis ostaa ne kuvat. Jos niitä nyt on olemassa.”

“Mä tarkoitin kenellekään.”

“Soittele taas kun sulla on asiaa.”

2

Päätoimittaja Matti Kastanja istui työpöytänsä takana ja tuijotti nuorta miestä. Hän oli armottoman vakuuttunut siitä, että hän oli parempi ihminen kuin Munthe. Munthe oli hänen mielestään surullinen tapaus: onnistunut valokuvaajana mutta epäonnistunut ihmisenä.

“Kuules tätä”, Kastanja sanoi äänessään riemua. “Siinä meni jätkä tosi merkillisellä tavalla. Se ajo autoa, sitten se yhtäkkiä jarrutti, sitten taksi törmäsi sen takapuskuriin, sitten jätkä jostakin syystä nousi autosta, toinen takaa tuleva auto pyyhkäisi oven ja kundin käden mennessään, jätkä hoippuroi toiselle puolelle tietä ja ambulanssi ajoi sen yli.” Kastanja heilutteli kädessään lehtileikettä, ja ojensi sitten sitä Munthea kohti.

Munthe ei tarttunut siihen. Hän kysyi: “Joku jonka tunnen?”

“Joku Lahtonen”, Kastanja sanoi.

“Lahtonen?” Munthe sanoi, mutta ei tarttunut vieläkään leikkeeseen. “Missä se tapahtui?”

“Se oli ajamassa lentokentälle lauantaina. Kristus, että jotkut osaa tehdä novelleja kuolemastaankin.” Kastanja räjähti nauramaan.

“Vai niin,” Munthe sanoi.

“Ei ole sun mielestä vitsikästä, mitä?”

Munthe nousi ja napsautti valopöydän katkaisijaa. Sitten hän levitti pöydälle läpinäkyviin kuoriin pakattuja teknisesti virheettömiä ja näkemykseltään hallittuja diakuvia.

Kastanja tiiraili kuvia, ensin innostuneesti, sitten vähemmän innostuneesti ja lopulta happamesti. “Kaupunkikuvia, Kaukoidän eksoottisia maisemia, nättejä vinosilmäisiä tyttöjä. Mitä sä luulet että mä niillä teen. Kuka sen jutun kirjoittaa?”

Munthe ojensi Kastanjalle kaksi liuskaa lyhyitä kuvatekstejä ja sanoi: “Onhan sinulla täällä talo täynnä tyyppejä, jotka ovat käyneet hankkimassa sankkerin Bangkokista. Kai ne nyt jonkinlaisen jutunkin silloin tällöin laatii.”

Munthe katsoi Kastanjaa vilpittömästi silmiin, ja Kastanja vastasi epäluuloisella tuijotuksella. Hänen mielestään Munthe vaikutti yhtä vapautuneelta kuin pinttynyt näpistelijä, joka kerrankin oli päässyt valintamyymälän kassalle saakka lankeamatta edes sardiinipurkkiin.

Kastanja käveli ikkunalle ja takaisin. Hän vaani Munthen jokaista liikettä ja ilmettä ja sanoi: “Mulla olis ihan toinen juttu mielessä.”

Munthe odotti.

“Sirkka”, Kastanja sanoi ja pani samalla liikkeelle kaiken ihmistuntemuksen, jonka kuvitteli omistavansa. Mutta hän ei nähnyt mitään.

Munthe sanoi: “Mitä Sirkasta?”

“Kai sulla on kuvia Sirkasta?”

“Tietty. Mutta ne on muotikuvia ja ne on jo myyty.”

Kastanja hyökkäsi: “Niin mutta sieltä lentoasemalta. Sirkan pidätyksestä ja niin edelleen.”

“Ei”, Munthe sanoi. “Onko Sirkka pidätetty?”

Kastanja istahti ergonomiselle tuolilleen ja huokaisi. “Aiot siis myydä ne jollekin toiselle. Tulet tänne ja ajattelet, että Kastanja kyllä ostaa mitä roskaa tahansa ja sitten menet ja myyt ne jollekin toiselle. Luuletsä että meidän funktio on tehdä matkailumainoksia. Ei tule mitään.”

“Tiedät hyvin, että parempia et saa mistään.”

“Mutta kun mä en näe juttua missään.”

“Voin kirjoittaa sen itse.”

“Sinä olet sika”, Kastanja sanoi varmana siitä, että oli löytänyt täydellisen määritelmän.

Munthe ei sanonut mitään, eivätkä hänen levolliset silmänsä kertoneet mitään. Ehkä sentään vihjaisivat lievästä kummastumisesta.

Äkkiä Kastanja hymyili. “Ajattele nyt itsekin. Yksi suomalainen kuoli jossakin saastaisessa viidakkovankilassa. Toinen viruu siellä edelleen. Ja nyt Sirkka, kansallinen kuuluisuus. Jos myyt ne, saat itse määrätä hinnan.”

“Mutta kun mä en ole kuullutkaan semmoisista kuvista. Enkä mä yhtään tajua, kuka sulle on semmoista syöttäny.”

“Sinä olet sika”, Kastanja toisti. “Jätät tyttöparan sinne ja aiot vielä hyötyä hänestä.”

Munthe alkoi kerätä dioja valopöydältä. Hänen liikkeensä olivat rauhallisia mutta vähän vaappuvia, ikään kuin hän olisi vasta herännyt tai sitten olisi juuri vaipumassa uneen.

Kastanja nousi.

“Okei, sinä kiristät. Tehdään sellainen sopimus, että mä ostan sun kuvat ja sä voit heti mennä kassan kautta, vaikka mä en koskaan julkaisis niitä. Mutta sinä lupaat tuoda ne Sirkan kuvat.”

Munthe laski diat takaisin pöydälle ja sanoi: “Kirjoita lappu.”

Kastanja istahti pöytänsä ääreen ja alkoi täyttää maksumääräystä. Hänen kynänsä liikkui kiivaasti, niin kuin se aina liikkui. Maksaminen tuntui hänestä aina vastenmieliseltä, ja varsinkin Munthen tapaisille maksaminen, mikä oli melkein rikollista. Joskus hän itsekin oli ruinannut rahaa tehdystä työstä, mutta hän oli ohittanut ne ajat jo kauan sitten. Hän oli ohittanut ne ajat niin kauan sitten, että hän ei enää muistanut, miltä se oli tuntunut. Hän oli tullut pohjoisesta, oli valjastanut eteensä käytettynä ostetun Facitin, joka ei pitänyt marginaalia ja teki rivivälit miten tahtoi, ja oli hankkinut erehtymättömällä vaistolla suojelijan, joka ennen pitkää oli paljastanut hänen erehtymättömän vaistonsa ja antanut hänelle potkut. Mutta potkutkin ovat onnekkaalle ihmiselle joskus edullinen tarjous; oikein valitut entiset suojelijat ovat aina joidenkin muiden leppymättömiä vihamiehiä. Sellaista tietä kulkee varovainen kulkija, jonka häikäilemätön ajattelutapa on peittynyt kirkkaaseen pojankatseeseen ja itsehankittuun neuvottelutaitoon. Sellainen mies unohtaa, mitä pitää unohtaa, ja muistaa kaiken. Ja lopulta hänellä on tilaisuus potkaista entistä suojelijaansa. Kastanjan tie oli ollut vaikeakulkuinen, mutta hän oli aina nähnyt tien päässä kultaisen kaupungin ja valkoisen Mersun, jonka kaasupolkimeen hän saattoi survoa hellittämättömän alemmuudentunteensa. Kastanja katsoi voittaneensa.

Munthe sanoi: “Sinä olet kasvattanut viikset.”

“Mitä?”

Kastanja oli päässyt jo allekirjoitukseen saakka. Hän uskoi myös tehneensä suullisen sopimuksen. Niinpä hän hymyili: “Tyyliä pitää vaihtaa välillä.”

“Mikset pidä parin päivän sänkeä. Se on nyt päivän sana. Kaikki kauniit ihmiset pitävät parin päivän sänkeä. Viikset oli.” Munthe valitsi hetken. “Chaplinilla oli viikset, ja Stalinilla.”

“Haluatko sinä tämän rahan?” Kastanja sanoi terävästi.

“Kuule nyt”, Munthe sanoi lempeästi. “Minä kuvaan muotia. Minä tiedän mikä on in ja mikä out.”

Äkkiä Kastanja ei enää tiennytkään, oliko voitolla vai tappiolla. Hän ei pitänyt siitä, että oli pilkan kohteena. Ja yleensä hän iski heti kun aavistikin jotakin sellaista. Mutta Munthesta ei koskaan tiennyt. Hän ei voinut ymmärtää Munthea täysin: mies oli friikku, hän oli riippuvainen, Kastanjan ei tarvinnut ostaa häneltä kuvan kuvaa. Kastanjan mielestä sellainen ihminen ei kerta kaikkiaan voinut edes yrittää pilkkaa. Hänen mielestään asialla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että Munthe oli varakas; ne olivat kaksi kokonaan eri asiaa.

Munthe vilkaisi lappua, jonka Kastanja ojensi, ja sanoi: “Ihan oikein. Kiitos vaan.”

“Muista sitten kanssa ne Sirkan kuvat. Muuten sulla ei ole enää meille mitään asiaa, ja minä pidän huolen siitä, että ei paljon muuallekaan.”

“Miksi te aina uhkailette? Miksi te aina käytätte noita samoja sanoja? Joka helvetin iikka. Suoraan sanoen sellainen karmaisee minua.”

“Se on tarkoituskin”, Kastanja sanoi.

Mikä osoitti, että Kastanja ei ollut ihan maineensa veroinen: häntä pidettiin älykkäänä miehenä.

Ehkä se oli jokin Munthessa, nilkissä, josta oli tullut roisto. Sillä Kastanjan täytyi olla maineensa veroinen; muuten hän ei olisi ollut siinä, missä oli.

“Muista asia”, Kastanja huusi vielä, kun Munthe jo sulki oven.

3

Se oli täydellinen studio. Ei siinä mielessä, että se olisi ollut lopullinen ja prameilevalla tavalla edustava, vaan siinä mielessä, että siellä oli kaikki mitä tarvittiinkin: iso huone oli ehkä viitisenkymmentä neliömetriä; sen toisessa päässä oli katosta laskettavia erivärisiä taustoja; toinen pää teki toimiston virkaa; melkein kliinisessä järjestyksessä olevalla kirjoituspöydällä oli puhelin, johon oli kytketty automaattinen vastaaja, sekä Olivettin pieni elektroninen kirjoituskone. Kun Munthe istui kirjoituspöytänsä ääressä, hänen edessään oli mukava sohvakalusto mahdollisille asiakkaille, ja hänen taakseen jäi pieni keittiö, joka oli kuitenkin niin hyvin varustettu, että siellä saattoi rakentaa kunnon aterian. Yhden osan huoneesta lohkaisi pimiö. Valokuvaukseen tarpeettomalta laitteistolta vaikutti vain stereoyhdistelmä.

Munthe on rakentanut itse kaiken muun paitsi ulkoseinät, viemäröinnin, ilmastoinnin ja lämmityksen. Ulkoseinät oli rakentanut joku tuntematon 1930-luvulla, remontit oli tehty neljä vuotta sitten.

Toukokuinen iltapäiväaurinko lämmitti vielä kun Munthe astui sisään Helsingin Runeberginkadulla sijaitsevaan studioonsa. Hän oli ajanut pienellä sireeninvärisellä Volkkarillaan, joka alituiseen ärsytti hänen kanssaihmisiään, Fredrikinkadun kautta ja poiminut valokuvausliikkeestä vielä yhden sarja dioja, jotka nekin olivat teknisesti laadukkaita.

Ovella Munthe katseli ympärilleen. Hän käveli studiossa ja koetti ohimennessään kirjoituspöytänsä ylintä laatikkoa. Se ei avautunut. Se oli lukossa. Hän hipaisi pölyhiukkasen kirjoituspöydältä ja jatkoi sitten matkaansa jääkaapille ja latoi sinne tilapäisevästä kassistaan. Sitten hän meni laskemaan pimennysverhot ikkunoiden eteen. Hän sytytti valot ja siirsi jalustalla seisovan kuuskuutosen syrjään ja toi tilalle projektoripöydän ja kaukosäätimellä varustetun diaprojektorin. Hän laski helmiäiskankaan ja alkoi ladata projektoria järjestelmällisesti kuva kuvalta, siinä järjestyksessä kuin hän oli rullan kuvannut.

Vierassohva oli paloista koottu, ja Munthe haki yhden palan itselleen nojatuoliksi. Hän kytki projektorin ja suuntasi sen oikealle kohdalle. Sitten hän kävi sammuttamassa valot ja istuutui tuoliin.

Ensimmäinen kuva leimahti kankaalle. Nainen istui lentoaseman aulassa ja nauroi iloisesti kameraan.

Seuraava kuva oli lentoaseman baarista ennen siirtymistä transithalliin. Baaritiskiin nojaili joukko miehiä ja naisia, jotka Munthe tunsi, he olivat olleet Munthen kanssa samalla matkalla. Kuvaan oli eksynyt joku tuntematonkin.

Projektori raksahti taas. Nainen ja tullimies jossakin Kaukoidässä. Munthe tarkasteli kuvaa rauhallisesti. Naisen ilme saattoi olla kummastunut mutta ei välttämättä hätääntynyt. Tullimies näytti eurooppalaisin silmin aasialaiselta, jota ei pystynyt erottamaan toisesta aasialaisesta. Taustalla näkyi myös eurooppalaisia kasvoja.

Munthe vaihtoi kuvaa. Se oli otettu oviaukosta. Naisella oli nyt seuranaan kolme virkapukuista miestä, joista yksi oli ottanut naisen laukun. Munthe keskittyi naisen kasvoihin. Hänen silmänsä näyttivät kohdistuvan kameran linssiin tai johonkin hyvin lähelle sitä ja ne näyttivät hymyilevän. Rohkaisevasti?

Seuraavasta kuvasta nainen oli hävinnyt. Yksi virkapukuisista tutki laukkua. Toinen tupakoi eikä näyttänyt kovin kiinnostuneelta. Nainen oli ilmeisesti viety ruumiintarkastukseen.

Tilanne jatkui tullin tarkastushuoneessa, ja nyt naisen ilme oli jo raivostunut tai kauhistunut. Hänen kätensä oli ojennettu torjuvasti eteenpäin, ja suu oli auki, niin että oli syytä epäillä naisen kirkuvan.

Seuraava kuva oli suljetusta ovesta. Samaan kuvaan oli mahtunut joitakin matkustajia ja virkailijoita. Munthe siirsi kuvia nopeasti eteenpäin. Munthe oli poiminut transithallin matkustajia ryhmissä ja yksin ja eri etäisyyksiltä. Hänellä oli ollut zoom-objektiivi. Munthe tarkasteli yksinäisiä ryhmiä. Hän tiesi, kuka keskusteli kenenkin kanssa.

Hän katsoi sarjan loppuun.

Sitten hän palasi muutamia ruutuja takaisinpäin ja alkoi tarkastella niitä lähemmin.

4

“Mitä sinä tiedät Sirkka Saarinen -nimisestä naisesta?” Kastanja kysyi.

“Minä tiedän Marketta Saarinen -nimisen laulajan. Mutta hänestäkään minä en tiedä mitään”, vaaleatukkainen mies vastasi.

“Miksi teidän kaikkien täytyy olla aina niin helvetin vitsikkäitä. Miksi yhdeltäkään tyypiltä ei saa nykyään asiallista vastausta?” Kastanjan ääni oli kärttyisä.

“Kastanja, sinä olet tosikko”, vaaleatukkainen sanoi.

“Minä suhtaudun työhöni vakavasti. Minä arvostan sitä.”

“Musta kyllä tuntuu, että sinä suhtaudut itseesi vakavasti.”

Kastanja ei loukkaantunut. Hän oli kuullut saman väitteen monta kertaa, ja uskoi, että se oli totta. Hän suhtautui itseensä äärimmäisen vakavasti, niin vakavasti, että tuskin koskaan edes hymyili peilikuvalleen. Mutta se suhtautumistapa oli vienyt hänet eteenpäin maailmassa. Hän oli suuren viikkolehden päätoimittaja, ja hänen mielestään se oli suurin piirtein tärkeintä maailmassa. Hän oli kerran ollut jopa Kekkosen kanssa saunassa. Useimmat hänen ympäristössään olivat kuulleet asiasta loputtomassa määrässä sivulauseita, jotka eivät mitenkään liittyneet itse keskustelun aiheeseen.

Vaikka Kastanjan ensimmäinen pääkaupunkilainen suojelija olikin opettanut hänet pukeutumaan, luopumaan nailonpaidasta ja harmaista teryleenihousuista, hän ei mahtanut mitään pyöreille punakoille kasvoille, hiukan litistyneelle nenälle ja valkoiselle harjastukalle. Mikään ihme ei tehnyt Kastanjasta älykön näköistä, mutta yksikään niistä, jotka tunsivat hänet, ei silti kieltänyt hänen älyään, hänen tehokkuuttaan tai hänen kielentajuaan, nimenomaan silloin kun oli kysymys kirjoitetusta sanasta. Keskustelussa hän oli ollut hankalammin koulutettava, sillä hänen täydellinen huumorintajuttomuutensa sai hänet vaikuttamaan tyhmältä. Mutta Kastanja itse oli onnistunut kääntämään sen edukseen: jos hän vaikutti tyhmältä, ihmiset eivät osanneet olla varuillaan, ja taistelussa elämän aitiopaikoista kaikki, jotka eivät olleet varuillaan, hävisivät. Kastanja ei vitsaillut. Hän odotti ja tyrmäsi.

Kastanja oli hankkinut paljon yhteyksiä. Se, että hän oli käynyt Kekkosen kanssa saunassa, ei saanut häntä silti suhtautumaan halveksuen tai alentuvasti halpa-arvoisimpiinkaan tietolähteisiin. Itse asiassa hän tunsi pienten maailman paremmin. Hän oli yksi kainuulaisen metsurin kuudesta pojasta. Sille hän ei mahtanut mitään. Mutta ei hän siitä paljon puhunut.

Yksi Kastanjan yhteyksistä oli pitkänhuiskea, tennismallinen nuorehko mies, jolla oli pitkät hiukset, pitkät raajat, pitkävartiset saappaat ja farkkupuku, ja joka tunnettiin nimellä Kaistila. Hän oli poliisi, keskusrikospoliisin huumetoimiston etsivä.

Miehet istuivat keskikaupungin ravintolan nurkkapöydässä, suojassa katseilta ja korvilta. Se oli sellainen ravintola, johon piti kivuta kaksi kerrosta portaita ja josta puolet oli sisustettu kuin lontoolainen paremman luokan pub. Se oli vähän koreileva tai paljon prameileva riippuen siitä, keneltä meni kysymään. Joka tapauksessa baaritiski kiilsi kilpaa asiakkaiden kenkien kanssa, ja kovat lasikuituiset avustajasalkut kolisivat toisiinsa aina heti neljän jälkeen iltapäivällä. Hymyt olivat posliinia kahden kaveruksen kohdatessa ja vähän surumielisiä, kun pariskunta ilmaantui viettämään varastettua hetkeä ennen kiiruhtamista aviopuolison luo kiukuttelemaan.

Kaistila tunsi olonsa varsin kotoisaksi, sillä hän joutui ammatissaan näkemään jos jonkinlaisia paikkoja, ja siksi hän oli päättänyt viihtyä niissä kaikissa.

Kaistila sanoi: “Sinä olet päätoimittaja yhdessä roskalehdessä ja tulet kysymään minulta, kuka on Sirkka Saarinen. Musta siinä on jotakin mätää, musta tuntuu, että sä haluat jotakin muuta.”

“Minä en ole koskaan halunnut sinulta mitään muuta kuin juuri sen, mitä olen pyytänytkin.”

Kaistila hörppäsi puolen litran lasistaan ja sanoi: “Sirkka Saarinen on entinen missi. Jostakin vuodelta kuuskytviis tai kuus tai jotakin. Sen jälkeen se on tehnyt yhtä sun toista omituista, josta sun lehtes on kirjoittanu enemmän kuin Keke Rosbergista. Mutta Keke Rosberg on sen verran tuore tapaus, että se ajaa vielä pikku Sirkankin ohi.”

“Hauskaa. Hauskaa taas”, Kastanja sanoi ärtyneesti. “Kyllä sinä tiedät, mitä minä haluan kuulla.”

“Joo, sä haluat tietää, olenko mä nainut sitä”, Kaistila irvisti. “En ole. Se ei anna poliiseille.”

“Se tuomittiin kerran huumerikoksesta”, Kastanja sanoi ikään kuin vihjatakseen, mistä asiasta hän todella halusi kuulla.

“Heh-heh”, Kaistila kommentoi.

“Väitätkö, että et muista sitä!”

“En väitä, mutta silti nauran. Se oli ihan tyhmää. Se poltti kerran hasista. Se saatiin kiinni. Se sai sakkoja. Ei se mikään kunnon rikollinen ole. Se tekee aina sitä mitä muutkin. Sen pikku pääkkö on sillä tavalla vähän keskeneräinen. Mä en kyllä tajuu, mitä sä voit siitä hommasta vielä haluta. Siitä on aikaakin jo yli kaksi vuotta.”

“Se, mitä siitä kerrottiin julkisuudessa, tarkoitan, se mitä sinäkin kerroit minulle, oliko siinä kaikki.”

“Siinä oli kaikki. Sinä itse luit kuulustelupöytäkirjat ja varmasti luit oikeudenkäynnin pöytäkirjat myös. Niinku mä sanoin, se oli ihan tyhmää.”

“Mutta epäilyksistä ja aavistuksista te ette ikinä kerro.”

“Ei niin, mutta tällä kertaa ei ollut olemassa mitään epäilyksiä tai aavistuksia.”

Kastanja nousi ja sanoi: “Mä haen sulle vielä toisen kaljan.” Hän palasi iso lasillinen olutta ja kahvikuppi käsissään. Kastanja itse ei juonut juuri ollenkaan, ei siksi, että olisi erityisesti inhonnut alkoholia, vaan siksi, että hän tiesi tulevansa hulluksi saatuaan tarpeeksi. Ja hulluksi tuleminen ei ollut sopusoinnussa nousujohteen kanssa.

Kastanja yritti saada pyöreille punakoille kasvoilleen ovelan ilmeen. Hän tiirasi Kaistilaa niin kuin olisi ollut kovastikin huolestunut toisen mielenterveydestä.

“Mutta nythän se on jäänyt kiinni uudestaan”, Kastanja sanoi.

Kaistila nosti katseensa lasista. “Mistä ihmeestä? Ei se meillä ainakaan ole.”

Kastanja tuijotti pohjoisen jäisillä silmillään Kaistilaa. Hän tuijotti ja odotti.

Kaistila kohautti kyllästyneesti olkapäitään.

Vihdoin Kastanja sanoi: “Heroiinista.”

“Älä puhu paskaa. Meillä jää niin vähän porukkaa kiinni heroiinista, että minä tiedän ne kaikki nimeltä. Jos Sirkka Saarinen olisi kärähtänyt, minä tietäisin siitä varmasti.”

“Ehkä sinä tiedätkin.”

“Enkä tiedä.”

“Sitten näyttää siltä, että minä tiedän enemmän kuin poliisi. Se on kyllä aika tyypillistä.”

“Musta tuntuu, että sulla on mulle jotakin kerrottavaa, eikä päin vastoin.”

“Niin minustakin tuntuu”, Kastanja sanoi ja nousi.

“Sulle muistui mieleen just joku kokous vai”, Kaistila sanoi hilpeästi. Hän ei antanut narrata itseään alakynteen. Kastanja kertoi tai sitten ei.

“Ei mulle tullut mieleen mitään kokousta”, Kastanja sanoi. “Minä menen kotiin.”

Kaistila katseli, kuinka vaalea harjastukka käveli kohti narikkaa. Hän mutisi itsekseen: “Tosikko.”

Mielessään Kaistila alkoi selata arkistojaan S-kirjaimen kohdalta, mutta ei ollut päässyt vielä edes Saariseen, kun Kastanja palasi.

Kastanja rysäytti ruhonsa plyysisohvalle ja sanoi: “Minä annan sinulle vielä yhden mahdollisuuden. Kerro Munthesta.”

“Sinä annat minulle mahdollisuuden?” Kaistila hymyili.

“Hyvä on, minä kerron, jos sinä kerrot.”

“Munthe on rikas hulttio”, Kaistila sanoi. “Jostakin minulle tuntemattomasta syystä olen tuntenut sen jo vuosia. Ei sekään mitään varsinaisesti rikollista ole tehnyt.”

“Mitä tekemistä sillä oli Sirkka Saarisen kanssa?”

“Siitä minä en tiedä mitään. Mutta arvata voin hyvinkin. Se on aina tykänny itseään vanhemmista naisista. Miksi se ei siis olisi voinut tykätä Sirkka Saarisestakin. Eihän se nyt ihan mahdottoman näköinen mimmi ole.”

“Mutta Munthe ei ollut silloin mukana siinä samassa huumejutussa.”

“Ei se ollu. Muuten olen kyllä varma, että se on joskus huvitellu polttamalla piipun tai pari.”

“Minä en tykkää siitä jätkästä. Se tekee kaikenlaista keljua, mutta ei jää mistään kiinni. Mä haluaisin, että se jäis kiinni jostakin.”

“Mitä pahaa se sulle on tehny?”

“Mulle on kerrottu, että se on järkänny Sirkan tosi pahaan kuseen, niin pahaan, että se on ansainnu turpiinsa.” Kastanjan ääni paljasti, että kyynisen lehtimiehen kuoren alla oli vielä jotakin pohjoisen reilusta jätkästä. Hän oli tosissaan.

“Mä naulaan sen huumeista silkkaa kostonhimoani”, Kastanja jatkoi. “Oletko mukana?”

“En”, Kaistila sanoi. Hän ei pitänyt siitä, että ihmisiä lavastettiin syyllisiksi. Hän oli nähnyt sellaista tapahtuvan. Hänen oma esimiehensä oli sen kerran tehnyt. Se näytti oikeudenmukaiselta, sillä miehen syyllisyys oli varma. Mutta heti kun antoi periksi omista moraalinäkemyksistään, oli liukkaalla pinnalla, eikä koskaan tiennyt, mikä raja oli vielä mahdollista ylittää. Ja sitten kerran ylitti yhden rajan liikaa.

“Se on roisto. Se on ansainnut sen”, Kastanja sanoi.

“Vaikea sanoa, kuka mitäkin on ansainnut.”

“Minulla ei ole aikaa mokomaan roskafilosofiaan”, Kastanja sanoi kylmästi. Kastanja oli unohtanut, että hänen lehtensä oli antanut monasti mitä kullekin, oli uhri sen sitten ansainnut tai ei. Pääasia oli ollut lehden myynti.

“Kuule, sinä et ole kertonut minulle vielä yhtään mitään”, Kaistila sanoi.

Kastanja mietti. Häntä oli pyydetty olemaan kertomatta. Mutta jos Munthe ei tulisi kuvineen, hänellä ei ollut mitään vahvistusta tarinalle. Tosin hänellä ei olisi mitään tarinaakaan ilman kuvia. Kastanja haisti jutussa kuitenkin jotakin, ja paras tai ainakin halvin mahdollisuus oli saada vahvistus Kaistilalta.

Kastanja sanoi: “Kerrotaan, että Munthe jemmasi heroiinia Sirkka Saarisen laukkuun, ja Sirkka jäi kiinni Bangkokin tullissa. Munthe vain näpsi kuvia tapahtumasta ja palasi kotiin.”

“Raaka tapa järkätä jutunaihe”, Kaistila sanoi. “Kuka kertoo?”

“Tiedät hyvin, että en minä sitä voi sanoa.”

Kaistila puisti päätään ja sanoi: “Tyttö parka.”

“Se on siis totta?”

“En minä niin sanonut. Sinähän jutun juuri kerroit.”

“Älä kiertele. Sano vaan, oletko kuullut jutusta vai et.”

“Mielenkiintoinen tarina ainakin.”

Kastanja arveli päässeensä perille Kaistilasta ja sanoi: “On se sen verran mielenkiintoinen, että arvaan sinun koettavan selvittää, onko siinä mitään perää. Mutta muistathan sitten minua.”

“Rakkaani, minä ajattelen sinua koko ajan.” Kaistila virnisti.

Kastanja oli saanut mittansa täyteen sen sortin huomautuksia, eikä enää välittänyt ottaa niihin kantaa. Hän nousi viininpunaiselta plyysisohvalta ja sanoi: “Minä olen huomenna toimituksessa yhdeksästä lähtien.”

Kaistila sanoi: “Yhtä asiaa minä ole aina ihmetellyt.”

Kastanja katseli nuorempaa miestä odottaen.

“Miten sulla on tommonen nimi? Kastanja on puu, ja pariisilaiset nakertaa kastanjoita paahdettuina, vaikka ei ne mun mielestä kyllä maistu juuri miltään. Mutta siellä, mistä sinä tulet, kastanjoista ei ole kuullutkaan kukaan muu kuin etelästä tullut kasviopin opettaja.”

Kastanja tuijotti eteensä vähän epätietoisena. Poliisin edessä hän kuitenkin tunnusti: “Oletsä koskaan kuullu semmoisesta kirjoittajasta kuin Jouko Laine?”

Kaistila puisti päätään.

“Mutta Jouko Tyyristä sä olet kuullu!”

Kastanja käänsi selkänsä ja harppoi kohti narikkaa. Kaistila naurahti ja ajatteli: mies on, paitsi tosikko, myös hienostelija.

Kaksi

1

Jossakin kaukana soi pilli. Munthe kuunteli, kuinka se tuli lähemmäs, ihan kohdalle, alas kadulle. Sitten se loittoni taas. Munthe ei vaivautunut katsomaan, oliko se sairas- vai paloauto vai mahdollisesti poliisi.

Munthe istui kirjoituspöytänsä ääressä ja nakersi voileipää. Välillä hän käänsi katseensa seinään ja suurikokoisiin valokuviin. Ne olivat hänen ottamiaan kuvia naisista. Vaikka eivät naiset ollet niinkään tärkeitä kuin vaatteet naisten päällä. Kauniita sieluttomia naisia, jotka katselivat sillä tavalla kulmiensa alta, että vaikuttivat vietteleviltä. Kauniita, liehuvia punaisia ja valkoisia vaatteita, joiden hinnat sai tietää vasta sitten kun oli tehnyt ostopäätöksen. Munthe hymyili naisille, jokaiselle erikseen ja puraisi sitten taas voileipää: naiset olivat monasti edellytyksenä sille, että hänellä oli leipää – ja mateenmätiä.

Puhelin soi, ja Munthe jatkoi syömistä. Hän antoi automaatin vastata. Hän kuuli nauhurin kaiuttimista, että joku halusi tarjota hänelle työtehtävää, lehtikuvausta. Sitten puhelin suljettiin.

Munthe nousi ja käveli diaprojektorin luokse. Hän ei pimentänyt huonetta mutta näpsäytti kuitenkin projektorin päälle. Hailakka kuva ilmaantui kankaalle. Se oli otettu lentoaseman baarissa, ja siinä näkyi eurooppalaisia sekä aasialainen baarimikko.

Puhelin soi taas.

Kohta kuului Kastanjan ääni: “Minä odotan niitä kuvia. Kehottaisin sinua suhtautumaan vakavasti siihen, mitä sanoin.” Pari sekuntia hiljaisuutta ja sitten sävy muuttui: “Jos petät mun luottamuksen, sulta menee työt tykkänään. Mä annan sulle pari päivää aikaa. Äläkä tule väittämään, että sulla ei ole mitään kuvia.”

Munthe ei nostanut kuuloketta, odotti vain, että Kastanja laski omansa.

Munthe pimensi huoneen ja alkoi taas tiirailla kuvaa. Hän tuijotti kangasta hartaasti. Sitten hän ajoi kuvia taaksepäin viimeiseen Sirkan kuvaan saakka ja aloitti taas suljetusta ovesta ja jatkoi yleisökuvia ruudun kerrallaan ikään kuin sekunteja ja minuutteja laskien.

2

Toinen ikkuna Kaistilan makuuhuoneessa oli auki. Hän avasi toisenkin selkoselälleen ja toljotti ulos. Hän ei nähnyt pitkälle, sillä ikkunat katselivat töölöläiselle sisäpihalle ensimmäisen kerroksen korkeudelta. Ensin oli asvalttinen kaistale, johon joka maanantaiaamu saapui jätteitä pois kuljettava auto ja muutama minuutti sen jälkeen toinen kuormuri, joka toi tyhjän laatikon tilalle. Molemmat kiusankappaleet tupruttivat hätäilemättä dieselin katkua Kaistilan ikkunasta sisään. Kaistila ei ollenkaan pitänyt dieselin katkusta, mutta hänen asuntoaan ei ollut varustettu nykyaikaisilla ilmastointilaitteilla; vain avaamalla ikkunan hän sai happea pieneen makuuhuoneeseensa yön aikana. Hän unohti aina maanantaiaamut.

Nyt ei ollut maanantaiaamu, joten Kaistila haisteli ikkunasta ilmaa, joka ainakin vaikutti raikkaalta.

Asvalttikaistaleen jälkeen oli nurmikkoa, ja sen jälkeen aita, joka erotti pihan toisesta pihasta. Sen jälkeen oli vastapäisen talon seinä. Kaistila oli joskus ajatellut, että aidan poistaminen olisi tehnyt tilasta koko korttelin väelle ihan mukavan paikan istuskella ja rupatella kauniina kesäpäivänä. Mutta yhteistyö ja yhteishenki eri taloyhtiöiden välillä oli yhtä harvinaista kuin se oli Tomin ja Jerryn välillä. Nurmikolla kasvoi vanha ja jo vähän uupunutkin sireeni, jonka yksi oksa oli haljennut. Kukkia se kuitenkin vielä jaksoi tehdä, joten, jos oli kevät mutta ei maanantaiaamu, Kaistilan makuuhuoneeseen tulvi sireenin lempeä tuoksu.

Nyt ei ollut maanantai. Oli torstai. Tiistain ja keskiviikon Kaistila oli pyöritellyt mielessään Kastanjan kertomusta, mutta hänellä oli ollut liian paljon kesken...