Yksi

Kun jumalattomat juopottelevat, poliisit ovat työssä. Juhannuksena Suomen poliisit ovat työssä.

Hanhivaaran ei tarvinnut varsinaisesti jymäyttää ketään järjestäessään itsensä lomalle kesäkuussa. Jonkunhan oli oltava lomalla kesäkuussakin.

Kukaan ei ole koskaan syyttänyt Hanhivaaraa järjettömästä optimismista.

Hanhivaara ei itsekään pitänyt tavattomana epäonnen iskuna sitä, että hänen piti kompastua ruumiiseen juuri juhannuksena.

Kaksi

En vihaa häntä. En rakasta häntä. Mutta minun on pakko tappaa hänet. On ihmisiä, jotka ovat ansainneet kuoleman, ja hän on yksi niistä.

Mutta ensin: minun nimeni on Antero Kartano. Jotkut ihmiset pitävät nimeäni huvittavana. Melkein samat kirjaimet sekä etu- että sukunimessä. Minun mielestäni se on sointuva nimi; minun mielestäni siinä ei ole mitään huvittavaa.

Ja kuka sitten on Hän? Hän on muuan tyttö, joka työskentelee samassa liikeyrityksessä kuin minäkin. Hän »tuli taloon», niin kuin johtajat aina yhtiöitään kotoisasti mutta samalla kovin omahyväisesti kutsuvat, viisi vuotta sitten. Viisi kertaa olen hänet tavannut, ja viisi kertaa hän on minut hylännyt. Sellaista ei saa päästää rangaistuksetta.

Mikä hän kuvittelee olevansa? Hän osaa kirjoittaa koneella ja tekee sitä työkseen. Mitä sellainen on? Motoriikkaa se on, motoriikkaa. Hänellä ei ole hitustakaan aivoja. Hän istuu vain päivät pitkät sähkökoneen ääressä ja hautoo pilluaan. Niin, ja hymyilee johtajille. Ehkä hän kuvittelee, että johtajilla on jotakin mitä minulla ei ole.

Vaikka luenkin paljon, en ymmärrä paljon sanoista. Minä luen, en kirjoita. Numerot ovat minun alaani. Siten saattaa olla, että tarkoitukseni ei heti tunnu selkeältä. Mutta uskon, että ainakin jokainen mies ymmärtää.

Mutta numerot. Niitä saattaa hukkua. Se on yllättävän tavanomaista liikeyrityksissä. Jos nollia hukkuu esimerkiksi neljä tai viisi, se on jo paha asia. Paha asia sille, joka on ne hukannut. Ja minä ymmärrän numeroita; minä rakastan numeroita. Voisin hukata nollia helposti. Vaikka jonkun muunkin puolesta. Ja niitä on hukkunut. En ole vielä puhunut asiasta kenellekään, sillä mieleeni juolahti, että jos löydän oikean henkilön, jolla näyttää olevan yhtäkkiä mahdollisuus ylimääräisten nollien omistamiseen, minäkin voisin kostua siitä jotakin.

Mitäkö yhtiö tekee? kaikenlaisia vempaimia ja viipottimia; kuten sanottu, numerot ovat minun alaani. Minun käsittääkseni kysymys on jonkinlaisista pienistä tietokoneista, joita sitten kaupataan Ruotsiin tai johonkin kehittymättömään Itä-Euroopan maahan ja odotetaan kauhulla, että IBM järjestää koko roskan konkurssiin. Yhtiöllä on viehättävä nimikin: Systec.

Sitä juttua Virpin kanssa olen lykännyt jo tarpeeksi kauan. Luulen, että juhannus on sopiva aika selvittää välit lopullisesti. Virpi on sen tytön nimi, Virpi Hiekkala. Olen ajatellut asiaa ja mielestäni juhannus on sopiva aika päättää hänen elämänsä. Siinä on ripaus sellaista herkkää ironiaa, josta minä salassa nautiskelen. Nimittäin juhannuksena hän luultavasti lopullisesti iskee kyntensä johonkin johtajista, luultavasti Mitruseen. Silloin hän kuvittelee elämänsä alkavan. Mutta sehän päättyy.

Olen ottanut selvää, missä hän aikoo viettää juhannuksen. Hänet on kutsuttu Heikki Mitrusen huvilalle juopottelemaan ja varmaan naimaan. Diplomi-insinööri (DI, niin kuin hän itse haluaa, ha-ha) Mitrunen on poikamies. Luulen, että siinä onkin kaikki mitä tarvitsee sanoa, jotta asia tulisi selväksi.

Tekniikka tällaisten asioiden selvittämiseksi on hyvin yksinkertainen.

Tänä aamuna, kun Virpi tuli töihin, menin hänen huoneeseensa, laskin käteni hyvin kevyesti hänen olkapäälleen ja sanoin:

»Virpi kulta, mitä sanoisit yhteisestä juhannuksesta. Olen vuokrannut pienen huvilan aivan tästä läheltä. Voitaisiin saunoa, uida ja viettää muutenkin mukavia hetkiä.»

Virpi pudisti käteni pois. Mielestäni tarpeettoman äkäisesti, sillä eleeni oli ollut toverillinen. Tietystikään siihen ei ollut sisältynyt mitään eroottista lähentymispyrkimystä. Virpi naurahti ja sanoi:

»Minulla on muita menoja.»

Luulen, että juuri tuo vähän ivallinen naurahdus sai minut lopullisesti tekemään päätökseni. Niin, se oli nyt kuudes kerta. Kuudes kerta.

Hillitsin itseni ja kysyin viattomasti: »Mihin sinä aiot mennä? Tarkoitan… Eihän asia minulle kuulu, mutta voithan aivan yhtä hyvin sanoakin.»

Virpi sanoi: »Asia ei todellakaan sinulle kuulu, mutta voinhan yhtä hyvin kertoakin.» Nyt hänen äänessään oli vivahde ylpeyttä. Tunnen ihmiset hyvin ja tiesin, että Virpi lankeaisi ansaan helposti. Hänen turhanaikainen ylpeytensä pakotti hänet sanomaan: »Johtaja Mitrusella on oma huvila, eikä se ole kovin kaukanakaan.»

Sanoin hyvin tyynesti: »Vai niin. Tuleeko sinne paljonkin porukkaa?»

Ja vastaus jälleen ylimielisesti: »Johtaja Mitrusen ystäviä ja työtovereita. Kyllä meitä on aika liuta. Varmaan kymmenkunta.»

Astuin vähän lähemmäksi Virpiä, katsoin häntä silmiin ja hymyilin.

Sanoin: »Hyvää juhannusta sitten. Ehkä voimme tavata joskus toiste.» Ja kuin ohimennen: »Missä se Mitrusen huvila muuten on?»

»Aitolahdella», kuului jälleen varomaton vastaus.

Aitolahti ei ole niin pieni paikka, että vastaus olisi ollut riittävä, mutta minä löytäisin sen huvilan. Vain typerykset etsivät turhaan.

»Vai niin», sanoin ilmeettömästi, ikään kuin vastaus olisi ollut minulle aivan yhdentekevä.

Virpi otti peitteen pois kirjoituskoneensa päältä ja kääntyi. Hänen tumman ja kiiltävän tukkansa peittämä päälaki oli edessäni aivan kuin tarjottimella. Kauniit aaltoilevat hiukset, jotka kutsuivat hyväilemään ja helposti rikkuva kallo niiden alla kuin odottaen että joku iskisi siihen kirveen. Tai ei kirvestä, se on jotenkin hyvin vulgaaria. Katselin kirjoituspöytää ja ihailin suurta lasista tuhkakuppia, otin sen käteeni ja kokeilin sen painoa. Ainakin yhtä paljon se painoi kuin amerikkalainen paskaromaani kovissa kansissa, siis vähän toista kiloa. Jos asetti peukalon tuhkakupin alle ja koukisti muut sormet sen reunan ylitse tuhkakupin sisäpuolelle, siitä sai hyvän otteen.

»Virpi», kuului huutopuhelimesta.

Kolautin tuhkakupin takaisin pöydälle.

Virpi painoi jotakin nappia ja sanoi: »Niin.»

»Tuletko hetkeksi tänne», kuului Mitrusen ääni.

»Aivan heti», Virpi sanoi.

Hän nousi paikaltaan ja katsoi minua. »Vieläkö sinä olet täällä?» hän kysyi. Sitten hänen ilmeensä muuttui. »Hei, etkö sinä voi oikein hyvin. Olet aivan kalpea.» Hänen äänensä oli tulvillaan teeskenneltyä huolehtivaisuutta.

Voi helvetti, tyttö kulta, minä näen sinun lävitsesi.

»Ei minua mikään vaivaa», sanoin äkkiä. »Jotenkin nukuin vähän huonosti viime yönä. Olen vähän väsynyt.»

Äkkiä olin huolissani, sillä ensimmäisen kerran olin paljastanut itseni. Ei Virpi ollut nähnyt väsymystä ja unettomuutta. Virpi oli nähnyt murhan. Minun onneni taas oli, että tyttö oli tyhmä. Hän ei tajunnut näkemäänsä. Minun piti vasta olla varovaisempi. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut jäädä kiinni murhasta. Sanoinkin koko juttua mieluummin teloitukseksi. Kun typeryys ja ylimielisyys yhtyvät, ihminen on valmis karsittavaksi pois. Sellaisesta järjestelmästä minä pidän, mutta meillä ei ole sellaista järjestelmää. Niinpä minun on oltava hyvin varovainen. Vaikka minä teen yhteiskunnalle palveluksen ruhjomalla sisään yhdet elinkelvottomat aivot, niin yhteiskunnan pyrkimyksenä on rangaista minua. Sitä minä sanon ristiriitatilanteeksi.

»Oletko varmasti okei?» Virpi kysyi. Hänen äänensä tuli nyt aika kaukaa.

Vielä tuo »okei». Tyttö ei osaa edes puhua suomea.

»Kyllä varmasti olen okei», sanoin tyynesti. »Mitrunen kutsui sinua. Sinun on juostava.»

Hämillisen näköisenä Virpi kääntyi ja käveli väliovelle, joka johti Mitrusen toimistoon, isoon ja valoisaan huoneeseen, jossa kaikki oli kiiltävää ja puhdasta huoneen haltijaa myöten. Oikeastaan pidin Mitrusesta, vaikka hän onkin jonkinlainen muovimies, jonka aivoja ei omaperäinen ajatus ole päässyt saastuttamaan. Epäilemättä hän on älykäs mies, mutta kaiken hän on oppinut kirjoista, ja hänen aivonsa toimivat hyvin paljon samalla tavalla kuin koneet joita hän suunnitteli ja kauppasi: oikean kasetin työntäminen oikeaan paikkaan antaa vastaukseksi oikean tuloksen.

Virpi kääntyi vielä ovelta katsomaan.

»Oletko varma…» hän aloitti.

»Olen», sanoin hilliten nousevaa raivoa. Vielä itsepäinenkin.

Virpi on sennäköinen nainen, että useimmat miehet sanoisivat häntä hyvännäköiseksi elliksi, mikä ei niinkään kuvaisi Virpiä itseään kuin useimpien miesten kehnoa sanavarastoa. Mutta miten minä kuvaisin Virpiä äitymättä liian runolliseksi. Hän on 25-vuotias. Hänen vartalonsa ei ole niinkään naisen vartalo kuin unelma naisen vartalosta. Hän on 170 senttiä pitkä. Tiedän sen sillä olen lukenut hänen henkilökorttinsa. Painoa on 56 kiloa, mikä ilmaisee, että hän on hoikka mutta ei laiha. Hänen rintansa ovat terhakat ja kauniisti kaartuvat. Nännit ovat yhtä etäällä toisistaan kuin kumpikin erikseen kaulakuopasta. En ole koskaan nähnyt häntä alastomana, mutta sanotaan että sellaiset rinnat ovat ihanne. Niinpä Virpillä täytyy olla sellaiset rinnat. Hänen jalkansa ovat sopusuhtaiset, pitkät ja puhdaslinjaiset, sellaiset kuin urheilijalla, joka ei ole vielä liikaa harjoitellut niin että lihakset ovat alkaneet erottua. Ja hänen jalkojensa välissä on musta pehmeä tupsu; sitäkään en ole nähnyt, mutta oletan että se on siellä. Tumma pehmeillä Iaineilla oleva tukka laskeutuu olkapäille kuin ilta-auringossa kimalteleva vesiputous (anteeksi runous). Hänen silmänsä ovat tummanruskeat, ehkä aavistuksen liian lähellä toisiaan. Se onkin ainoa piirre, joka poikkeaa täydellisyydestä. Kaula on pitkä ja sen iho ehdottoman sileä, melkein uskon, että siinä on jotakin keinotekoista. Huulet kaartuvat siten, että hänen ilmeensä näyttää aina jotenkin huvittuneelta, melkeinpä hilpeältä. Nenä on suora ja ryhdikäs.

Tämä kaikki olisi aivan »okei», niin kuin Virpi itse sanoisi, jos hänelle olisi annettu vielä jotakin muutakin. Toisin sanoen hänellä on aivojen paikalla vain kuollutta massaa, mikä on ilmeisesti vielä pahempi kuin se, että hän olisi ollut vallan pois paikalta silloin kun pääkoppaa täytettiin.

Mutta typeryydellä ja ylimielisyydellä on oleva rangaistuksensa. Ehkä se on minun elämäni tarkoitus. Jos niin on, uskon, että elämäni tarkoitus ei ole huono.

Olenko minä jumalan miekka? En. Minä en usko jumalaan. Minä uskon itseeni. Ja kohtaloon. Mikä on tehtävä, on tehtävä.

Virpi Hiekkala ei tiedä, että hänen kuolemantuomionsa hyväksyttiin alimmassa oikeusasteessa jo viisi vuotta sitten. Silloin hän ensimmäisen kerran kielsi minut. Se tapahtui yhtiön pikkujoulujuhlissa. Sittemmin olen tavannut hänet neljä kertaa yhtiön pikkujoulujuhlissa. Joka kerta hän kielsi minut ja joka kerta hänen tuomionsa vahvistui.

Katsoin kuinka ovi sulkeutui Virpin takana.

Minun oli myös ryhdyttävä töihin. Poistuin käytävään ja törmäsin heti Saarenmaahan. Saarenmaa on laskutuspuolella töissä. Hän on pitkä mies, joka näyttää yli 40-vuotiaalta, vaikka onkin vasta 32. Minä pidän asianani olla selvillä työtovereistani. Minä tiedän paljon Saarenmaasta. Minulla on päässäni hänestä arkisto, josta Suopokin saisi olla iloinen. Mutta Suopolla olisi tuskin mitään käyttöä niille tiedoille, joita minulla oli antaa.

»Huomenta», Saarenmaa sanoi.

Nerokasta, ajattelin. Todella nerokasta. Mies osaa puhua ja häneen on ehdollistettu sana »huomenta». Sitten sanoin: »Huomenta. Voitko hyvin? Vaimo ja lapset kotona tyytyväisiä? Auto ei lakkoillut työmatkalla? Kesäflunssa ei ole iskenyt?»

»Mikä helvetin puheripuli sinulla on?» Saarenmaa kysyi epäystävällisesti.

Minä en anna koskaan tyyneyteni murtua. Epäystävällisyyteen yleensä vastaan epäystävällisyydellä, mutta en tällä kertaa. Minulla oli muuta mielessä. Sanoin: »Siis jotakin on kuitenkin vialla? Krapula, mitä? Päähän sattuu niin saatanasti?» Väitelauseiden muuttaminen kysymyksiksi intonaatiolla on minun pikku erikoisuuteni. Taputtelin Saarenmaata hellästi olkapäälle. Minulla oli hiukan vaikeuksia, sillä Saarenmaa on sentään 190 senttiä pitkä jättiläiskääpiö ja minä olen vain 170 senttiä. Isällinen ja lohduttava hartian läimiminen saattoi siis tuntua hänestä vähän naurettavalta.

Ja hän sanoikin sen: »Mitä siinä lääpit. Onko sinusta yön yli tullut homo. Se taitaakin olla viimeinen vika, joka sinusta vielä on puuttunut.»

Ihmiset ovat sellaisia. Epäystävällisiä, kireitä, käyttäytyvät loukkaavasti. Mutta minä en anna minkään vaikuttaa itseeni silloin kun olen tehnyt päätöksen toiminnasta. Joka antaa toisen ihmisen sanojen vaikuttaa itseensä, on hölmö. Sanoin hyvin asiallisesti: »Kuule sinähän tiedät, että minä olen hyvin tarkka numeroissa. Ja jumalauta, minusta tuntuu, että olen kadottanut koko joukon numeroita viime aikoina. Mitä sinä tiedät siitä?»

Nyt minä olin löytänyt ne kadonneet nollat. Saarenmaa oli epäystävällinen, joten ei ole välttämättä ollenkaan huono asia, että hän saa rangaistuksensa. En ole kostonhimoinen, enkä vaikutuksille altis, mutta Saarenmaa oli mielestäni rangaistuksensa ansainnut.

Seurauksena oli kohtaus, joka on liiankin tuttu huonoista elokuvista. Veri katosi Saarenmaan kasvoilta. Hän oli valkoinen kuin lakana, jos käytetään vanhaa vertausta. Hän oli valkoinen kuin tyhjä konekirjoitusliuska toiveikkaan runoilijan kirjoituspöydällä, sanoisin minä, joka nukun kukallisissa lakanoissa. Olen varma, että jos hän olisi noina ensimmäisinä hetkinä yrittänyt puhua, hän olisi änkyttänyt pahasti ja näyttänyt vielä enemmän syylliseltä kuin murrosikäinen, joka juuri on yllätetty käteen vedosta. Mutta hän ei puhunut mitään. Katsoin kuinka hiki kihosi hänen otsalleen, ja ajattelin, että jos hiki pystyisi ajattelemaan se ei olisi noussut pintaan esittämään parodiaa miehestä, joka on hermostunut. Mutta elämästä uskomaton määrä on parodiaa huonoista elokuvista.

Olisin halunnut nauraa tai edes hymyillä, sillä en ollut aavistanut, että juttu etenisi näin helposti. Enhän minä ollut tehnyt muuta kuin kokeillut kepillä jäätä. Jos mies olisi hallinnut itsensä hän olisi selvinnyt siitä olankohautuksella tai naurulla, sillä minut tunnettiin yhtiössä makaaberista huumorintajusta. Taikka useimmat eivät pitäneet minun huumoriani huumorina, vaan epäilivät, että olin joskus tappanut vaimoni ja jotenkin onnistunut sulkemaan Stalinin keskitysleiriin 30-luvulla. Vaikka enhän minä ole 30-luvulla elänytkään, enkä sitä typeryyttä ole tehnyt, että olisin mennyt naimisiin. Niin väärässä he kaikki olivat.

Juuri tuolla hetkellä minusta tuntui, että olin jälleen rakastumassa itseeni. Ja olihan minulla syytäkin. Olin selvittänyt yhden taloudellisen rikoksen nopeammin kuin yksikään poliisi. Minä olin parempi etsivä kuin Sherlock Holmes tai Hanhivaara.

Katselin uteliaana kun Saarenmaa, siis Kauko Saarenmaa kokosi itseään. Ja kaikki mihin hän pystyi tuli lopulta sujuvasti hänen huuliltaan: »Mitä tarkoitat?»

Nyt varmaan ymmärrätte, mitä tarkoitan kun sanon, että elämä useimmiten on parodiaa huonoista filmeistä.

»Mitäkö tarkoitan?» kysyin huolettomasti, sillä jos minulla oli osa parodiassa, minun oli käyttäydyttävä sen mukaisesti.

Saarenmaa ei ollut tyhmä mies. Niinpä hän älysi, että hän ei saisi minusta mitään irti toistamatta kysymystään. Hän alistui ja kysyi uudelleen: »Niin juuri. Mitä tarkoitat?»

»Sanonpa mitä tarkoitan, vaikka uskonkin, että olet sen jo itsekin oivaltanut. Tarkoitan kavallusta. Ja isoa kavallusta kaiken lisäksi. Ja luulenpa tietäväni, että sinä tiedät siitä enemmän kuin minä.»

Kauko Saarenmaa sanoi ilmeisimmän: »Minä en tiedä siitä mitään. Kuvitteletko tosiaan, että minulla voisi olla jotakin tekemistä rikollisen toiminnan kanssa.»

Saarenmaa oli aivan tyyni nyt, ja hetkeksi mieleeni juolahti epäilys, että olin vain kuvitellut hänen hermostuneen. Minusta oli vain tuntunut, että jos kavallus tehtäisiin, se kävisi kaikkein parhaiten juuri Saarenmaalta. Olin ehkä ollut ennakkoluuloinen.

Mutta sitten epäilykseni kaikkosivat, sillä seuraavaksi Saarenmaa sanoi: »Oletko kertonut siitä vielä kenellekään?»

Hymyilin ja sanoin: »En vielä. Sillä en ole oikein pystynyt paikallistamaan kaikkea.» Olin ylpeä itsestäni. Jatkoin: »Tiedäthän, että olen näissä numeroasioissa perfektionisti. Haluan selvittää tämän pohjiaan myöten, ennen kuin rupean esittelemään asiaa kenellekään.»

Saarenmaan seuraava kysymys oli johdonmukainen: »Kerroit kuitenkin minulle. Miksi?» Hän näytteli nyt huoletonta.

Seisoimme pitkässä käytävässä. Siellä ei ollut ketään muuta meidän lisäksemme. Katsoin Saarenmaata silmiin. Toivoin, että katseessani olisi ollut uhkaa, mutta en tiedä kuinka hyvin onnistuin. Sanoin: »Halusin nähdä kuinka sinä reagoit tietoon. Minä vähän niin kuin kuvittelin, että sinä ehkä olet sekaantunut asiaan.» Hymyilin.

»Mutta miksi minä? Miksi haluat tehdä minusta syyllisen? En minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa.»

Ajattelin sanoa hänelle: Vai et. Sinä saatanan kusipää olet nussinut Virpiä. Minä tiedän. Sinä olet avioliitossa elävä ihminen. Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä.

Minun oli hillittävä itseni. Minä en halua olla parodiaa mistään. Oiva keino hillitä käsien vapinaa on ujuttaa ne hitaasti selän taakse ja tarttua oikealla kädellä vasemmasta kiinni. Tai päinvastoin. Minä tein niin.

Tyyneyteni palasi, mutta hymyni oli ehkä vielä vähän epävarma, kun sanoin: »Et sinä ole minulle mitään pahaa tehnyt. Minä olen toiminut täysin ennakkoluulottomasti. Minkä minä sille voin, että olen hyvä näissä asioissa. Ja minkä minä sille voin, että ensimmäisenä tulit mieleen sinä.»

»Sinun täytyy uskoa, että minulla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa.» Sitten yhtäkkiä Saarenmaa sai mielestään oivalluksen: »Voi vittu, taisin mennä halpaan. Se oli vitsi eikö niin. Sitä paitsi karmeansorttinen vitsi. Kuten huomaat, minä en ole oikein huumorintajuinen mies. Sori vaan. Mutta nyt minun täytyy mennä.»

Kauko Saarenmaa meni pitkin askelin käytävää eteenpäin, ja ennen kuin olin ehtinyt sanoa tai tehdä mitään, hän oli jo kadonnut eräästä ovesta. Oman työhuoneensa ovesta.

Nokkelaa, hyvin nokkelaa, ajattelin. Lopultakin hän tajusi kuitata koko asian naurulla. Mutta paljon liian myöhään. Sääli, että Kauko Saarenmaa ei ollut huumorintajuinen mies. Minä taas näen vitsejä vähän joka puolella, ja olisin varmasti nauranut itseni kuoliaaksi, jos joku olisi antanut saman esityksen minulle kuin minä annoin Saarenmaalle.

Mutta olkoon hän nyt vielä hetken rauhassa.

Jos sanoisin, että seisoin tyypillisen toimistorakennuksen tyypillisessä käytävässä, olisin luultavasti oikeassa, vaikka en perustakaan väitettäni kovin suureen otantaan. Itse asiassa olen aikaisemmin ollut töissä vain kahdessa muussa tyypillisessä toimistossa. Mutta olenhan sentään nähnyt sairausvakuutustoimiston, verotoimiston, kaupungin rahatoimiston, useita pankkeja, Aamulehden konttorin, PMK:n myyntikonttorin ja pari mainostoimistoa (jostakin syystä, en muista miksi). Ja vaikka ne kaikki ovat hyvin erilaisia, ne ovat myös hyvin samanlaisia. Paradoksi? Ei mitään niin hienoa. Tarkoitan vain, että kun jossakin paikassa mennään ulko-ovesta sisään niin oikealla puolella on enemmän ovia kuin vasemmalla. Jossakin toisessa paikassa taas on aivan päinvastoin. Se siis erilaisuudesta. Samanlaista on aina ilmapiiri ja tunnelma ja lattiavahan haju ja hyvin pukeutuneet merkonomit ja keinuvalanteiset toimistotytöt ja konekirjoituksen rätinä ja siistit kiillotetut ovet, jotka sulkeutuvat melkein äänettömästi. Samanlaista on paljon enemmänkin.

Sellaisessa käytävässä minä seisoin. Kaikki tunnusmerkit olivat paikallaan keinuvalanteiset toimistotytöt ja merkonomit mukaan lukien. Ja vasemmalla puolella oli ovia enemmän kuin oikealla.

Muistin yhtäkkiä, että olin täällä töissä ja minun ilmeisesti oletettiin tekevän jotakin palkkani eteen.

Lähdin kävelemään pitkin hyvin kiillotettua käytävää, jossa tuoksui lattiavahalle. Kävelin siihen saakka kunnes tulin ovelle, jossa luki Antero Kartano. Siitä ovesta minä menin huokaisten sisään.

Katselin huonettani. Työpöytäni oli melko uusi. Se oli nykyaikainen kevytrakenteinen kirjoituspöytä, jonka pöytälevyn alla vasemmalla puolella oli laatikosto. Oikealla puolella oli konekirjoitustaso. Mikäs siinä, mutta minä pidän enemmän niistä vanhoista tammisista hökötyksistä, jotka näyttävät painavan yhtä paljon kuin piano. Ja saattavat kai joskus painaakin. Kun tulin ovesta sisälle, vasemmalla puolen oli vaatekaappi, jossa oli kaksi vaateripustinta ja 13 tyhjää vichyvesipulloa. Vaatekaapin väri oli väärä, se oli maalattu sellaisella yököttävän värittömällä värillä kuin kai useimmat toimistohuoneet ja niiden vaatekaapit. Melkein samanvärisiä olivat kaksi metallista arkistolaatikostoa, joiden hiljaista yököttävään kolaukseen päättyvää sihinää inhoan joka kerta kun niitä avataan tai suljetaan. Verhot ovat väreiltään aivan samalla linjalla kaapin ovien ja seinien kanssa kuin ovat esimerkiksi sinoberinpunainen ja lehmuksenvihreä keskenään. Ikkunasta näki alas kadulle ja kappaleen seinää, joka kuului tehdaslaitoksemme tuotantopuoleen. Kaiken kaikkiaan hyvin viehättävä ympäristö, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Pöydälläni oli kasa tilikirjoja ja niiden oikealla puolella laskukone, hiljainen sähköllätoimiva vempele, jota inhoan. Pidin enemmän niistä vanhemmista sähkökoneista, jotka päästivät sellaisen mukavan ropauksen aina kun suorittivat jonkin laskutoimituksen. Silloin sitä ikään kuin kuuli numeroiden menevän sisälle koneeseen ja tulevan sieltä ulos.

Mutta kirjoissa ei ollut mitään vikaa. Ne olivat siististi sidottuja isoja kirjoja, joissa oli sinisiä ja punaisia sarakkeita ja sarakkeissa siistejä pieniä numeroita.—Jotka saattoivat missä yrityksessä tahansa olla päin seiniä.

Viehättävää.

Yhtiön mainosmiehet olivat laatineet ihan oman seinäkalenterinkin. Ja yksi niistä kammottavista tuotteista riippui seinällä niin että näin sen jos nostin katseeni kirjoista ja tähtäsin vähän yläviistoon oikealle. Vaikka tuote onkin kuvallisesti vastenmielinen, täyttää se tehtävänsä kalenterina. Esimerkiksi jos nyt halusin tietää mikä päivä oli saatoin nostaa katseeni ja havaita, että oli keskiviikko ja kaksi päivää juhannusaattoon.

Juhannusaatosta tulisi kiinnostava päivä. Päivät ovat monesti toistensa kaltaisia. Mutta ei juhannusaatto. Se olisi erilainen.

Se oli keskiviikko, eikä mitään mainitsemisen arvoista tapahtunut koko päivänä. Paitsi se, että Kauko Saarenmaa soitti minulle juuri ennen työpäivän päättymistä.

»Kuule, minusta tuntuu, että meidän pitäisi vähän jutella sen jälkeen kun päästään töistä», sanoi Saarenmaa.

»Saattaapa hyvinkin olla», sanoin. »Missähän tapaisimme?»

»Voin tulla illansuussa käymään teillä. Tiedän kyllä, missä asut.»

»Mistä sinä tiedät, missä minä asun?»

»Katsoin puhelinluettelosta», sanoi Saarenmaa.

Laskin puhelimen kuulokkeen alas ja hymyilin.

Kaunista.

Kolme

Kun tapasin Virpin ensimmäisen kerran, tiesin, että juuri hänet minun on saatava.

En ole tottunut siihen, että en saa mitä haluan. Suuruudenhulluus ei ole kuitenkaan minun vaivani. Toisin sanoen on tiedettävä mitä haluaa ja sitten haluttava sitä niin lujasti, että siitä tulee totta.

Nyt tiedän kuitenkin, että en saa Virpi Hiekkalaa, joten aion pitää huolen siitä, että häntä ei saa kukaan toinenkaan. Moisesta rasitteesta on päästävä mahdollisimman pian.

Minulla on teoria murhasta: se ei saa olla koskaan liian monimutkainen. Jos murhaa ei ole mahdollista tehdä niin että kukaan ei edes epäile sitä rikokseksi, kannattaa käyttää sellaista tapaa, johon olisi pystynyt kuka tahansa ja sellaista tapaa, että tekijä on saattanut olla jokin hyvin satunnainen ohikulkija. Minun mahdollisuuteni oli tässä jälkimmäisessä vaihtoehdossa. Minulla ei ollut enää aikaa eikä tahtoakaan ruveta suunnittelemaan mitään hienostunutta onnettomuutta ihmiselle, joka ei merkitse minulle mitään. Hänellä ei ole oikeutta enää kuluttaa minun suunnittelukykyäni, sillä hän oli jo kuollut. Niinpä luulen, että hän saa yksinkertaisesti kivestä päähänsä juhannusaattona jollakin huvilalla, jolla on paljon ihmisiä, mutta ei minua.

Tällaista minä luonnehdin yksinkertaisen taidokkaaksi suunnitelmaksi. Kaiken lisäksi se jättää vielä paljon mahdollisuuksia muunnelmille. Ja luova improvisaatio on luovuuden korkein aste. Eikö vain?

Oikeastaan oli harmi, että olin älynnyt sen kavallusjutun vasta nyt. Sen avulla olisin tehnyt suunnitelman, joka olisi ällistyttävyydessään hiponut nerokkuutta. Perin kiusallista, että nyt en kuitenkaan pystynyt siihen.

Voin silti herkutella asialla: jos Kauko Saarenmaa olisi samoissa juhlissa yhdessä Virpin kanssa, yhteensattuma avaisi aivan kerta kaikkiaan mielenkiintoisen mahdollisuuden. Kun poliisi kolme päivää myöhemmin oivaltaisi tulla kysymään minulta tulkintaa aiheesta

Juhannusheilan surma

johtajan huvilalla

kuten lehtiotsikot kirjoittaisivat, minulla olisi valmis tulkinta. Paperit olisivat kunnossa, numerot siisteissä riveissä ja kaikki nuolet osoittaisivat Kauko Saarenmaahan, joka olisi tietysti värvännyt Virpi Hiekkalan apurikseen. Myöhemmin loistopari olisi riitaantunut ja Saarenmaa olisi antanut riidalle vaikuttavan päätöksen. Kivi löydettäisiin ruumiin vierestä, ja sanoisipa Saarenmaa mitä tahansa, heikosti menisi. Poliisi saattaisi tulkita asian niinkin, että Virpi Hiekkala oli oivaltanut Saarenmaan tekemän rikoksen ja joko kiristänyt häntä tai sitten vain olisi rehellisenä ihmisenä suorasukaisesti sanonut paljastavansa Saarenmaan metkut. Minä voisin tietysti nopean henkilöanalyysin avulla kitkeä poliisista sellaiset mielikuvat, että Virpi Hiekkala pystyisi itse selvittämään mitään muuta kuin erottamaan mustan valkoisesta, jos saa vähän miettimisaikaa.

Ikävä vain, että teorian toteuttamiseksi, minun olisi nyt ryhdyttävä laajoihin valmisteluihin, joihin ei enää ollut aikaa. Niinpä minun on tyydyttävä yksinkertaiseen ja vaatimattomaan suunnitelmaan: kivellä päähän ja sitten odottamaan, kuka siitä joutuu leivättömän pöydän ääreen.

Minulla oli kuitenkin tänään vielä tapaaminen Kauko Saarenmaan kanssa, ja tuskinpa hän kieltäytyisi vastaamasta, jos ystävällisesti kysyisin, miten hän aikoo viettää juhannusta. Minun täytyy saada tietää, olkoonkin, että sillä ei juuri ole enää merkitystä.

Ehkä on väärin tehdä syyttömästä ihmisestä syyllinen. Mutta onko kukaan syytön. En usko, että Saarenmaa on niin viaton, että 15 vuotta vankilaa olisi hänelle jotenkin erityisen epäoikeudenmukaista. Ei se olisi liikaa juuri kenellekään. Saarenmaa ei saisi varmaan edes tarpeeksi. Mutta mitäpä sitä miettimään, ehkä se ei olekaan Saarenmaa. Tulee olemaan tosissaan mielenkiintoista seurata, kenet poliisi lopulta valitsee. Minun oikeuteni on kuitenkin toivoa, että he valitsevat Saarenmaan.

Muistan tapauksen viisi vuotta aikaisemmin. Minäkin olin juuri vaihtanut työpaikkaa. En tuntenut juuri ketään. Olihan minut esitelty läheisimmille työtovereilleni, mutta sellaiset esittelyt ovat useimmiten yhtä tyhjän kanssa. Nimi unohtuu (jos koskaan on todella kuulunutkaan), kasvot unohtuvat, sillä juuri tuona hetkenä täytyy tehdä kovin monesta asiasta havaintoja ja kaiken lisäksi näytellä ja nöyristellä. Jos esimerkiksi havaitsen, että jollakin on nihkeät kädet, kun kättelen häntä ensimmäistä kertaa, muistan hänet miehenä tai naisena, jolla on nihkeät kädet pikemminkin kuin jonakin tiettynä nimenä tai tiettynä asemana firmassa. Ja nihkeät kädet merkitsevät ensimmäistä viileätä inhon värähdystä: mies on menettänyt myönteisen ensivaikutelman edun, luultavasti hän on menettänyt kaiken.

En erityisemmin pitänyt pikkujoulujuhlista, joita firmat järjestivät osoittaakseen suurenmoisella tavalla myötätuntoa uskollisia työntekijöitään kohtaan. Usein tällaiset juhlat olivat ensinnäkin ikävystyttäviä, toiseksi ne olivat usein liian humalaisia ja kolmanneksi ne olivat teeskennellyn vapautuneisuuden riemuvoittoja. Johtaja sinutteli juoksutyttöä—mutta ei ilman taka-ajatusta.

Siis: ne eivät olleet juuri mitään.

Olin kuitenkin valinnut pahan, sillä kuvittelin, että siinä oli jotakin hyvääkin.

Kaikki väärin. Ei hyvää.

Olin saapunut paikalle. Olin tarkastellut tilannetta viileästi. Olin luokitellut ihmiset humalaisiin ja oikeisiin juoppoihin. Mutta juuri sillä hetkellä minua ei kiinnostanut kukaan muu kuin nainen, jonka nimeksi tiesin Virpi Hiekkalan.

Virpi Hiekkala oli tullut sisään muutamaa tuntia aikaisemmin ja sanonut ensimmäiselle tapaamalleen ihmiselle: »Olen uusi täällä. Mikä teidän nimenne on?»

En ole eläessäni nähnyt niin nopeata iskemistä. Kauko Saarenmaa oli myyty mies. En minä Saarenmaata sen takia halveksi; useimmat miehet olisivat menneet ansaan; minäkin olisin mennyt siihen oikein mieluusti, mutta omilla ehdoillani.

Kylmä harkinta oli paikallaan. Saarenmaa oli juovuksissa jo tullessaan sisään. Siinä mielessä minulla oli tietty etulyöntiasema. Hän ei osannut oikeata tekniikkaa; alkoholilla vapautuminen etukäteen oli epäviisasta, se kostautui hyvin usein. Niinpä ennen kuin Saarenmaa oli huomannutkaan, istuin jo siististi Virpi Hiekkalan vieressä ruokapöydässä.

Sanoin: »Minäkin olen uusi täällä. Mikä teidän nimenne on?»

Virpi katsoi minua ja sanoi: »Virpi Hiekkala. Entä teidän?»

»Antero Kartano», sanoin.

»Vai niin», Virpi sanoi.

Hiljaisuus päättyi lusikoiden rytmiseen kilinään ja siihen että sanoin Virpille: »Numerot ovat minun alaani. Entä teidän?»

Jalkani hipaisi vahingossa hänen polveaan.

Virpi katsoi minua ja sanoi: »Vai numerot. Mitä numeroa arvelette minun polvieni olevan.»

Sanoin: »Anteeksi, mutta se oli puhdas vahinko.»

»Niinhän se aina on. Paitsi silloin kun se johtaa tulokseen. Mutta mitään puhdasta siinä ei ole.»

Virpi ei hymyillyt.

Varmaan siinä olisi hymy hyytynyt monelta muultakin. Mutta minä en ole helposti pelotettavaa lajia. Kukaan ei ole pystynyt laittamaan sitkeyttäni todelliselle koetukselle. Luovuttajat ovat erikseen.

Sanoin: »Kuulkaa nyt, olen todella pahoillani. Oletteko te Mitrusen uusi sihteeri?»

»Olen kyllä. Mutta ei tästä mitään tule. Minä olen neitsyt, ja aion pysyä neitsyenä.»

Juuri niin hän sanoi. Sillä tavalla ei asiaa ilmaise kuka tahansa 20-vuotias tyttönen. Virpis...