Markku Ropponen

Kuoleman uni

Jännitysromaani

title

Helsinki

I

Jälkikäynti nytkäytti autoa päin laihaa koivua, joka ravisti oksiltaan ruskan värjäämät lehdet kuin kourallisen kolikoita. Ne liimautuivat tuulilasiin ja perään ravahti kuuro pisaroita. Istuin ratin takana kauan, merenpohjassa koko halvatun elämä haaksirikkoisena. Peilistä erottui mutkan pimentoon pakeneva tie ja huojahteleva näreikkö; silmiäni ympäröi valvottujen öiden sinipuna.

Pullo oli kierinyt tunkkia vasten, rättiin kiedotun pistoolin musta kahva pilkotti metallisena. Noukin aseen taskuun ja vedin sisään raakaa, hapekasta syysilmaa. Uutisissa siitä puhuttiin vuosikymmenen matalapaineena: tihku suhusi harmaana, järveltä kuului sorsan narahdus. Oli, oli minulla puitteet. Hölskytin pulloa, korkkasin sen ja otin kulauksen.

Firman nurinmenon jälkeen olin elellyt mökilläni erakkona, säikkynä piruparkana ja vain kerran olin uskaltautunut työnhakuun. Minulle olisi kelvannut mikä vain, paitsi jäätelönmyyjän pesti, ainoa tarjottu. Kuinka olisin voinut kuvitella itseäni kauhomassa vaniljapalloja hilkka päässäni keskustan vilkkaimmassa kioskissa? Entä jos joku entisistä liiketuttavistani tai nykyisistä velkojistani olisi sattunut asettumaan jonon hännille?

Olin liian vanha, vailla kunnon koulutusta, ja ohraisesta liikemiesmenneisyydestäni tunnuttiin tiedettävän tuolla ja täällä, vaikkei sitä päin naamaa sanottukaan. Vararikosta oli ollut jokaisen luettavissa velkojainkokousilmoitus; taisin olla ensimmäinen siinä kaupungissa, joka ajoi kivelle siivousfirman. Sitä aiemmat alani sivusivat menestymisensä suhteen tarinaa hölmöläisistä, jotka kantavat säkissä valoa tupaan.

Ajatus itsemurhasta hahmottui alitajunnan nurkkaloosissa alkaen saada muotoa heinäkuun raukeina, tapahtumattomina päivinä istuessani laiturinnokassa vapa kädessä. Mitä virkaa minulla enää oli, nyt kun kultalusikka oli auttamattomasti pudonnut suustani? Kyllä tällaista voi puntaroida objektiivisesti, asettua itsensä ulkopuolelle. En ollut vielä iässä, jolloin muovikohon tuijottelu riittäisi. Sitä paitsi minä jos kuka olin sisäistänyt sananlaskun "Maailman raskain asia on tyhjä tasku".

Muutto toiseen kaupunkiin taskussa idioottivarma liikeidea ja päässä ulkoaopittu puheenpuolikas paikalliselle pankkiirille: no thanks, kuvio tympäisi. Mutta omaehtoinen lähtö tyylikkäällä tavalla ei voisi loukata ketään; helpottaisi sitten minullakin. Siitä pitäen aloin miettiä noita tapoja. Leukakeinu etoi, hukuttautuminen sopi vain särkyneille sydämille, sähköisku (paljasjaloin vesipaljuun ja naula lampunkantaan?) vaati tietoa ja ajaminen kallioleikkaukseen sisälsi sekin omat riskinsä. Lopulta päädyin ranskalaisen konjakin, barbituraattien ja pistoolin yhdistelmään. Ensin mainitun piti rohkaista minua, lääkkeiden rauhoittaa ja kudin vetää huppu kunnolla silmille. Valmistelut olivat sujuneet helposti.

Mökin elämää nähnyt, roudan kourima kenohahmo tuli esiin pusikkoisen mäen takaa. Rapavesi huljahteli puolikengissäni ja tuulentuiverrukset pöyhivät hiuksiani kuin isän käsi. Otin toisen huikan ja kuulostelin rohkeuden kasvua sisälläni. En kuullut mitään. Sitten huusin niin lujaa kuin jaksoin, tunnelataus sai voimansa jostain sikiöaikojeni alkuhämäristä, mutta silti ääni ei kantanut minnekään. Tuuli nitisti sen.

Kokosin arvokkuuteni rippeet ja kävelin heinikoituneen sulkapallokentän poikki pihaan. Koivusta irronnut karahka lojui keinun markiisikatoksella kuin oudon elukan raaja; villikissan kiduttama sisiliskonraato makasi sinervänä karviaispehkon katveessa. Sade sai kaiken epäselväksi, hämäräksi, nuhjuiseksi. Ajattelin: kohta minua ei enää ole, tuo puu jatkaa kasvamistaan tuossa ja tuo kivi seisoo tuolla vielä iät, ja mökki ja haarniskanharmaa taivas, maa — lieneekö minua koskaan ollutkaan?

Laapin veden harteilta kuistille ja kolistelin kosteaan tupaan viettämään vippivetoisen elämäni viimeisiä barbituraatinhuuruisia tuokioita. Minua kaihertanut vitutus oli jalostuneinta, mutta paljonko se lohdutti?

Nielin neljä tablettia, panin valon palamaan ja punnitsin pistoolia. Hyvä kun tiesin mistä lävestä kuula lähtisi. Olin hakenut aseen kaupunkikämpän vinttikomerosta ennen kuin konkkahallinto hääti minut. Pyssy oli isävainajan enkä ollut käpälöinyt sitä koskaan. Konjakista huolimatta lääkkeiden karvas maku hiveli nielua; peruutin rottinkituoliin ja painoin kolean piipunsyrjän poskeani vasten, sormeni etsiskeli varmistinta eikä kukaan — saatana — tullut estämään minua. Jyrähdys oli huumaava. Sisäkaton pahviruutuun ilmestynyt reikä oli kuin päiväunilleen jumiutunut kuoriainen. Ruudinhaju leyhyi nenässäni, sade putosi pehmeästi, kodikkaasti.

Helvettiin kaikki, ajattelin ja käänsin piipun ohimooni. Eletyn elämän kuultokuvat eivät vilistäneet silmissäni, rukous ei kierähtänyt huuliltani. Pystyin vain kiroamaan; päässäni jäyti muun roinan seassa reilu pelko. Nojasin tuolissa taaksepäin ja työnsin aseen piipun suuhuni. Alaleuan amalgaamitäytteissä vihlaisi, metallin ja konjakin maku saivat minut yökkäämään. Pudotin komuutin vierestä kolme kirahvitaulua, jotka olin saanut tuliaisina "menestyksen" päivinä rapukekkereihin saapuneelta vieraaltani. Typerät lyhytkoipiset kirahvit, miten minä olinkaan niitä inhonnut. Palaset ropisivat lattialle. Puristin pistoolin kahvaa ja kuulin tuolin natisevan allani.

Tarkasti tähdätty laukaus rei’itti panamalaishatun kuvun, lukinseittien verhoamat lierit heilahtivat ja kotsa leijui permannolle pirstaleiden sekaan. Täysosuma. Ainahan minua oli potkittu päähän (kaksi tablettia lisää, konjakkia), siitä pitäen kun opettaja kansakoulun ensimmäisellä purki patalapun alkuraidan. Minä olin b-puoli ”Alamäki-boysien” ainoaksi jääneeltä sinkulta. Hymyilin veltosti ja muistelin käyntejäni vekselitiskeillä, hymy pyyhkiytyi kasvoiltani muistaessani noiden mankumisreissujen hienostuneet nöyryytykset. Ei enää. Kuti otti kimmokkeen kaasupullon kupeesta ja surrasi nurkissa. Hävityksen ajatus kiehtoi aivojani, stimulantit tuntuivat loihtivan esineistä näkyviin niiden ärsyttävimmät puolet. Ilmaiskalenterin heitukka sai osuman otsaansa, pokkarihyllyn posliinikauris mureni kipinäpellille kamiinan eteen. Nostin patruunarasian pöydälle ja latasin lippaan. Viimeinen huikka oli työläin, viimeinen muistikuvani oli se, kun nikottelin kuistinikkunan uutimiin sotkeutuneena ja paiskasin konjakkipullon ruudun läpi pihaan. Verho repesi haurauttaan, sain kiskon niskaani.

Joku oli riehunut mökissä. Pistooli lojui (mikä pistooli?) käteni ulottuvilla jalkalistan vieressä, rikotusta ikkunasta kävi aamuhämärän tuulonen. Kävelin päätäni pidellen kuistille ja sytytin tupakan. Muisti palautui vähitellen ja kun virtsasin alimmalta rapulta lupiinipenkkiin, älysin millä asioilla olin täällä. Ei, en minä halunnut räpätä aivojani seinille. Sellainen sopii niille, joiden ylikehittynyt ego putoaa pulkasta, muttei minulle. Mikäs tässä oli ollessa; oksensin ruohikkoon ja valitin hiljaa. Järvenselän saari erottui kuin pieni musta manner, leikki-Australia.

Klapilootan pohjalla oli kasa firman jakamatta jääneitä mainoksia. Tuijotin vasempaan yläkulmaan retusoituja luotettavia kasvojani ja ruttasin päällimmäisen lehdykän tolloksi, jonka työnsin vetoluukkuun. "Reaaliaikainen siivoustietämys ja markkinoiden modernein tekniikka! Apen Puhto! Ratkaisu siivouspulmiisi!"

Kyykkyasento huimasi. Seinässä oli luodinreikä, Apen pulmanratkaisu ei juhlinut täällä. Vieroitusoireet alkoivat painaa tosissaan hivuttautuessani pystyasentoon, häpeä ryyditti oloa. Mutta sitä mukaa kun tuli rupesi nuoleksimaan ahnaammin puita yritin vakuutella, että täytyihän minunlaisellani olla paikka maailmassa. Voisinhan minä vielä jos en muuta niin ilkeyttäni näyttää, mikä olin. Pihka paukahteli, löin luukun kiinni ja aurasin rikkalapiolla hävityksen jälkiä suurempaan kasaan. Minussa ei ollut naarmuakaan ja eikö tämmöisen yhden miehen mellakan voi tulkita lupaukseksi uudesta noususta? En kertoisi kenellekään ja raivaisin tieni ykkösmiesten kadehdittuun rivistöön. Ajatus käänsi mahalaukun ylösalaisin ja juoksin yökkäämään kuistin kaiteelle. Ykkösmiehet olivat juuri niitä, joita minun tuli karttaa.

Istuin hehkuva natsa sormissani kuistilla ja katselin järvelle. Vesi oli kovertanut saunalle vievän polunpätkän puronuomaksi, pensaat väpättivät pisaroiden painosta. Oli selvää, että maailmassa riitti niitä, joiden asiat lutviutuivat paremmin kuin minulla ja jotka olisivat pitäneet asemaani surkuteltavana. Mutta oli niitäkin, jotka kyntivät pääsemättömissä pohjamudissa. Sellaisia oli yhtä paljon kuin heinäsirkkoja; mikä minun oli eleskellessä velkojilta säästyneine mökkeineni ja sosiaalivaltion myöntämin päivärahoin! Puhalsin savua sieraimista ja ajattelin olleeni kenties liian pehmeä bisnesmies. Edullisimpien hintojen filosofia erääntyy jonakin päivänä. Kuuma filtteri poltti huuliani, mikä minä olin vähistä lannistumaan.

Sarvijaakkojen kohmeinen osasto piti sulkeisiaan vesikiulun pohjalla, päästäisen nakertama saippua oli siirtynyt ritilälle. Liikkeeni olivat vanhainkotipotilaan verkkaisia liikkeitä ja jokainen kumarrus pani minut huokaamaan raskaasti; sydän takoi milloin vasemmalla, milloin oikealla puolella rintaa ja toisinaan se piti parin kolmen sekunnin henkeä salpaavia taukoja. Välillä minun oli mentävä ulos oksentamaan, myrkky vaikutti vielä.

Ensimmäiset kuupalliset sihisivät kivillä. Painuin kyyryyn ja latasin lisää. Miksei jokin hyvällä tavaravalikoimalla varustettu kioskintapainen myymälä voisi tarjota minulle kohtuullisen elannon? Elintarvikkeita, matkamuistoesineitä, kevyttä kirjallisuutta, makeisia, päivälehtiä. Tuijotin naurettavia varpaitani ja näin itseni istumassa kioskin kahden neliön takahuoneessa edessäni puolikas pullo väljähtynyttä pilsneriä, jonka olin pannut laskunivaskan painoksi. Kun en enää voinut hengittää, kävelin järveen porskuttamaan vettä päälleni.

Kuuri a...