- 1 -

Koivu oli juurtunut Klanikallion järvenpuoleiselle kielekkeelle kauan ennen kuin he olivat tulleet sinne vaimon kanssa. Puun sitkeydessä ja kärsivällisyydessä oli ihmiselläkin opittavaa, ja leskeksi jäätyään hän tapasi istua usein rannassa katselemassa sitä. Helteisinä päivinä koivua kehysti kultaisena väreilevä hehku, ja kun pilvien tumma rintama vyöryi kallion takaa tai järveltä merkiksi ilmojen muuttumisesta, runko piirtyi kallion harmaata vasten sitkaana ja lannistumattomana.

Elettiin alkusyksyn ensimmäisiä päiviä. Koivun alaoksissa erottui siellä täällä keltaisia laikkuja, latvus värähti niin kuin se olisi aavistanut talven saapuvan.

Hän poltti savukkeen laiturin päässä ja tuli kuin varkain taas verranneeksi koivun yksinäisyyttä omaansa. Samaa sukua he olivat, kunpa hän vielä osaisi hyväksyä yksinäisyytensä ja kohtalonsa yhtä arvokkaasti kuin koivu eikä alituiseen jauhaisi mielessä asioita, joita ei voinut muuttaa. Vaimo oli kuollut. Molemmat pojat seikkailivat tahoillaan ja kykenivät huonosti peittämään sen, että kantoivat isälleen kaunaa muutamasta menneisyyden raapaisusta ja kyttäsivät lopultakin vain perintöä, jonka arvioivat todennäköisesti yläkanttiin. Ainahan isiä oli syytetty, sukupolvesta toiseen. Kylmäsieluiset suomalaiset miehet, väkivaltaiset ja puhumattomat, poissaolevat. Kaipa hänkin oli vihoitellut omalle isälleen tuosta ja tästä, mutta rajansa kaikella.

Natsa sihahti vedenkalvoon ja lipui laiturin alle mainingin töytimänä. Hän kääntyi, ponttoonit mollahtivat.

Vanhempi pojista asui Tampereella ja piti peräsintä lahjatavaraliikkeessä, joka mennä kituutti karikolta toiselle velkalastissa. Hän oli suostunut monet kerrat sen keventäjäksi, mutta ei sen jälkeen kun poika oli soittanut kerran humalapäissään ja antanut tulla luurin täydeltä sellaista silkkoa, ettei se ollut kunniaksi kenellekään.

Puhelusta oli vähän yli vuosi. He eivät olleet tavanneet sen jälkeen, eikä poika ollut muistanut kuin joulukortilla, johon oli kuvattu kynttilöin koristellun hirsipuun ympärillä tanssivia luurankoja. Niillä oli tonttulakit, ja ne hoippeloivat hangessa sääriluut kalisten.

Pojan teksti oli lukukelvotonta, poika oli alkoholisoitumassa ja kortti niin onneton, ettei hän ollut osannut ihmeemmin edes suuttua, oli vain tuntenut ohimenevän läikähdyksen sääliä ja surua samalla kun oli repinyt luurangot takkaan.

Nuorempi poika asui vaimonsa kanssa Jyväskylässä muutaman hassun kilometrin päässä, mutta ei käynyt häntä tapaamassa senkään vertaa saati että olisi vaivautunut joulukortteihin. Mikael oli uuden ajan tuote, kouluttautunut trendivainuri ja näkyi silloin tällöin lehdessäkin edustamansa firman yhteydessä – aikaa ei vain riittänyt isälle, joka oli ajanut äidin ennenaikaiseen hautaan ja jonka ainoa päämäärä elämässä oli mukamas raha.

Näin oli nuorempi valistanut radikalismin vuosinaan, joskus kahdeksankymmentäluvun puolimaissa kun oli siirtynyt valtiotieteellisestä kauppatieteelliseen, missä sitten maailmankatsomuksestakin särmät olivat hioutuneet viimeistä myöten. Vain särmät isää kohtaan tuntuivat jääneen. Kun he tapasivat joskus sattumalta keskustassa, poika tuijotti tovin kuin vierasta ennen kuin pysähtyi vastentahtoisesti vaihtamaan pari joutavanpäiväistä lausetta hänen kanssaan.

Ja taas hän oli tuntenut sisällään ohimenevän läikähdyksen surua ja sääliä, muttei oikein tiennyt ketä kohtaan. Poikaako, itseään vai elämää jonka lainalaisuudet tahkosivat heidät niin kummallisiksi?

Hän kantoi savustuspöntön saunanalisen talvehtimispaikkaan ja suori selkäänsä ruveten nyppimään kalaverkkoon takertuneita roskia. Syksyn alakulon suodattama päivänvalo silasi järvenselkää, varvikosta polunreunaan kiiruhtava metsähiiri pysähtyi kuin liikennevaloihin ennen kuin jatkoi matkaansa rantaan.

Säästöjä hänellä oli jonkin verran, tuottoisia pahanpäivänvaroja elämän pulmatilanteisiin. Ei sen takia sopinut silti kitupiikiksi syytellä. Ja jos kohta kultasepänliikkeen harjoittaminen ei olisi ollutkaan enää tarpeen, niin muutaman vuoden hän vielä jaksaisi pelkäksi mielenvirkistykseksi. Kuinka moni hänenkin tuntemansa yrittäjäkollega oli kuukahtanut hautamonttuun alle puolessa vuodessa sen jälkeen kun oli pannut lapun luukulle ja katsellut kortteeria aurinkorantojen esitteistä golfmailaa hypistellen?

Miksi muutenkaan luovuttaa tai panna lehteen myyntiilmoitusta nyt kun tukevalompakkoiset venäläiset kävivät ostoksilla, joista paistoi aitoslaavilainen rakkaus jalometalleihin ja korukiviin? Ei ollut kulunut kuin kaksi viikkoa siitä, kun hitusen rikolliselta vaikuttava järkälemäinen mies oli harpponut peremmälle italialaisessa silkkipuvussa ja oli ostaa paukauttanut ketjun, joka hipoi äveriäisyydessään jo mautonta – ainakin hänen kaltaisellaan – ja jonka ainoa tarkoitus oli todistaa, ettei nyt pelattu napeilla. Lyhyitä venäläisittäin artikuloituja englanninkielisiä lauseita niin kuin olisi ollut suklaata kurkussa, käteinen tiskiin ja kiitos. Ja ulos.

Hän keräsi verkon puikkariin ja vei sen pukuhuoneeseen. Kalastus oli jäänyt tältä kesältä. Kalastus ja nuotionpito rannassa, ei edes yhtä helkkarin souturetkeä luodolle kahvittelemaan niin kuin joskus muinoin, saati että hän olisi vaivautunut sienestämään tai marjareissulle. Kun tulee ikää, sitä ei vain jaksa. Kaislikonreunan hauras sintintuikki laajeni sisäkkäisinä renkaina ja silisi näkymättömiin – hitto, näyssä oli jotain vertauskuvallista, jotain runollista ja ikiaikaista.

Herkistely sai hänet kiusaantumaan, ei hän itseään tunteilijana pitänyt. Tunteilulle ei ollut oikein sijaa liikeelämässä, semminkin jos mieli menestyä.

Savunkarvas valo taittui pukuhuoneen ikkunasta ja läikehti seinällä sarjana väpäjäviä kuvioita.

Hän seisoi saunan ovella ja tuijotti rantatöyrästä siirtolohkareen kupeessa.

Siihen he olivat pysähtyneet vaimon kanssa ensi käynnillä. Ja siitä oli yli neljäkymmentä vuotta. Ajatus huimasi. Hän otti tukea ovenkarmista ja muisti vaimon sinisen villatakin ja kukkakuvioisen koltun, joka kaareutui piukeana vatsan kohdalta. Elämäähän oli edessä määrättömästi, lisää elämää tulossa koltun uumenista ja lähihistorian merkkipaaluina Sputnik, Kekkonen ja monet urheilusankarit, joista kukaan ei nykyään tiennyt mitään.

Tonttikin yhtä halvatun pöpelikköistä alkumetsää ja Klanikallion silloin vielä hoikkarunkoinen koivu toukokuun ahavissa tuivertavine hiirenkorvaoksineen kuin olisi sekin riemuinnut keväästä.

Huimauskohtaus hämärsi näkökenttää.

He olivat ajaneet sinne pitkänokkaisella linjurilla ja kävelleet lopputaipaleen. Maitolaiturin seinässä kahden nastan varassa oli roikkunut tangolaulajan tanssi-ilmoitus ja maalaisliittolaisen politrukin kuva, sitten seurasivatkin tontinomistajan juonikkaat puheet ja sarkapusakan povesta kaivettu Klubi-aski, jonka kanteen alettiin piirtää mökinpohjaa. Vai oliko se Saimaa-aski?

Hän yritti pysyä jaloillaan ja ajatteli huvittuneena, ettei luultavasti poikennut piiruakaan niistä vanhenevista leskimiesmökkiläisistä, jotka tulivat syksyisin panemaan paikkoja talvikuntoon ja muistelemaan menneitä, niin kuin se olisi jokin kiero riitti tai hartaudenharjoitus ja joka huipentui tällaisiin sumenemisiin.

Voi miten kaunis vaimo oli ollut.

Hänen oli pakko kumartua istumaan, hempula olo ei ottanut lientyäkseen.

Taivahan tosi oli sekin, että hän oli rakastanut poikiaan enemmän kuin mitään maailmassa. Sen näyttäminen ei ollut vain niin helppoa.

Pamaus oli tukkoinen ja kaiuton, imakka. Aluksi hän ajatteli, että päästä katkesi verisuoni. Sitten tuli hiljaista niin kuin tuuli taukoaisi.

Hän nosti katsetta, huimauskohtaus oli ohi.

Voi miten riutuneena vaimo oli maannut sairaalassa viimeisinä aikoina.

Klanikallion koivun takana liikahti joku. Sinne oli linnuntietä vaikeasti arvioitava matka, ehkä sata, ehkä sataviisikymmentä metriä. Hän hipaisi päälakea ja virnisti hölmösti tuntiessaan sormenpäiden koskettavan jotakin kylmää ja märkää. Ensimmäinen ajatus oli se, että saunan katto vuoti, toinen että muikkuverkko oli kostuttanut käden ja kolmas että hän oli lyönyt päänsä huimauksen takia ja saanut haavan.

Sormissa oli verta. Hän kirosi mietteissään ja tunsi kivun.

Koivun takana liikkui taas joku. Äkkiä erottui välähdys ja kuului samanlainen pamaus kuin äsken. Kuistinpilarin naulaan ripustettu kiuaskauha helähti kuin kirkonkello, lentää hujahti hänen editseen kiveykselle ja kimposi siitä polulle. Hän tuijotti typertyneenä Klanikalliolle ja hieroi verisiä sormiaan niin kuin olisi yrittänyt hyväksyä sen, että tällä kertaa koivu ei edustanut mitään tavoittelemisen arvoista ja ettei sen takana riehunut edes kolmen promillen sorsastaja, vaan joku joka yritti tappaa hänet.

Hän oli ylipainoinen, huonojalkainen ja yhden pallolaajennuksen läpikäynyt mies, mutta kun kolmas laukaus pirstoi vaimon hellimän amppelin ja pöläytti verenpisaran ikkunan läpi pukuhuoneeseen, hän oli jo syöksynyt saunan kulman taakse. Lähimpään naapuriin oli kahdeksan kilometriä, kännykkä oli autossa ja auto hiekkatien levikkeellä melkein puolen kilometrin päässä. Ensin olisi tietysti haettava auton avain mökistä. Hengenhädässäkin siihen kuluisi minuutteja ja oli selvää, että Klanikallion kielekkeellä heilui joku nuorempi, ketteräjalkaisempi.

Pelko terävöitti aisteja, ja tuotti vaihtoehtoja sen verran nopeasti, ettei niiden informaatio oikein auennut. Oli hänellä asekin, mutta kassakaapissa liikkeen takahuoneessa. Pistoolilla olisi ollut sitä paitsi vaikea käydä sotaa kiväärimiehen kanssa, joka näytti pitävän taukoa ja harkitsevan uutta tuliasemaa.

Hän ryömi kiveltä kivelle ja kierähti suojaan niin kuin armeijassa oli opetettu.

Ampuja pääsisi tontin rajalle parissa minuutissa, jos älyäisi laskeutua jyrkänteeltä persliukua jarrutellen suoraan rantaan eikä sitä vaihtoehtoa kannattanut epäillä hetkeäkään. Hän heittäytyi siirtolohkareen taakse. Mökin kelohirret olisivat pysäyttäneet kiväärinkuulan, mutta linnoittautuminen sisätiloihin olisi tiennyt kuitenkin varmaa hengenlähtöä.

Saunan suunnasta kuului oksan rasahdus, matalikossa kahahti.

Neljäs huonosti harkittu laukaus räiskähti mökin ikkunaan kuin vihjeenä siitä, että leikkiä ei häiritsisi kukaan ja patruunoita riitti. Murhaaja oli ennättänyt tontin rajalle nopeammin kuin hän oli uskaltanut ajatella ja ottaisi hänet jyvälle kohta uudestaan. Vain se, että kolme tähdättyä laukausta olivat huteja, soi ripauksen toivoa.

Kuka helvetti se oli? Olihan hänellä koko joukko vihamiehiä ja -naisia, muttei enempää kuin keskimäärin hänen ikäänsä ehtineellä menestyvällä yrittäjällä. Toki häntä kadehdittiin ja hänen bisneksistään pantiin liikkeelle likaisia, toinen toistaan ruokkivia juoruja. Liikekumppanille tehty pikkukamppi kuitattiin poikkeuksetta takaisin – sehän oli vain markkinatalouden sallimaa nokittelua.

Ja miksei hän ollut vetänyt kohtuullisesti retkuun asiakkaitakin. Etenkin sellaisia ylimielisesti käyttäytyviä, satunnaisesti piipahtavia äkkirikkaita ja omahyväisiä tumpeloita, joiden maailmankuvan ahtaus heijastui naamasta kilometrien päähän niin että hirvitti. Retkuun vetäminen merkitsi kuitenkin vain hinta-asteikon ylärajan käyttöönottoa. Tavara oli ensiluokkaista, kellot kävivät.

Kenenkään ei pitänyt ottaa mistään sellaisesta normaaliin elämänmenoon kuuluvasta niin nokkiinsa, että hankkiutuisi ihmisjahtiin.

Kyse täytyi olla ison luokan erehdyksestä. Yhtä ison luokan erehdys olisi ollut kuuluttaa se kiven takaa.

Hän painoi posken vasten varvikkoa, vyönsolki kairasi mahanalustaa. Kiväärimies kyyristeli rastasverkolla hunnutetun herukkapensaan takana kuin olisi varustautunut marjavarkaisiin hieman liian järeästi. Miehellä oli maastotakki, musta vyölaukku ja pään yli vedetty huppu. Hän oli selin. Selässä, asennossa tai kivääriä pitelevien käsien liikkumattomuudessa ei ollut mitään tuttua.

Hän ei uskaltanut katsoa enempää. Kuului jysäys ja sitten kolinaa, joka viittasi irtaimiston tuhoon. Ampujan malttamattomuudessa piili pieni mahdollisuus, raivoaminen ei ainakaan kielinyt ammattitaidosta. Eivätkö koulutetut tappajat olisi vetäytyneet paikalta vähin äänin viimeistään sen jälkeen kun toinen laukaus meni ohi? Mulkero ruhjoi kiväärintukilla hänen omaisuuttaan.

Kaislikon takaa lipuva silkkiuikku pehmensi kaklatuksineen mökin ikkunasta kantautuvia ääniä, aurinko tuikahti pilvien laskoksista kuin rohkaisuksi. Ihme ettei ammunta ollut hätistänyt lintua. Hän kieri alas rantaan ja alkoi juosta kyyryssä kohti niityn takana kohoavaa metsänreunaa.

Hetken hän ennätti jo ajatella selviytyneensä. Ja vähän helpotti sekin mielijohde, mitä kaikkea ylimääräistä hän voisi panna vakuutusyhtiön korvaamaan. Nyt saattaisi koittaa hyvä sauma kunnon hyvitykseen. Ajatus oli niin houkutteleva, että hän unohti keskittyä juoksemiseen, jota hän oli harrastanut viimeksi tosissaan kaksikymmentä vuotta ja kaksikymmentä kiloa sitten ajaessaan takaa liikkeen ovilasin potkaissutta humalikkoa.

Nilkka taittui kahden kiven väliin. Kuului rusahdus, metsänreuna siinsi niityn laidassa aidan takana tavoittamattomana kuin Klanikallion yksinäisen koivun rauha. Korppi lehahti näkökentässä, kipu sykähteli reiteen ja nivusiin.

Hän makasi heinikossa ja näki kiväärimiehen nousevan siirtolohkareelle, kipu hinautui kupeisiin. Oksennus teki tuloaan. Kuulan naarmaisema päälakihaava tihkui otsalle ja silmiin, hien suola poltti.

Mies oli peittänyt kasvojen alaosan tummalla huivilla ja oli sonnustautunut aurinkolaseihin. Hän oli iso, ja näytti kiven päällä seisoessaan Lähi-idän kriisipesäkkeiden itsemurhapommittajalta.

Ei puilla ole luonnetta, ei ihmisessä ole tilaa sielulle, aineettomalle. Pelkoa mahtuu. Puu kasvaa ja kaatuu.

Kiväärin metalli kalahti.

Korppi raakkui ja tuuli humaji ja hän pudottautui puolilahojen lautojen verhoamaan maakuoppaan keskellä niittyä, viimeiseen poteroonsa. Oli hiljaisten rukousten aika. Murhaaja hyppäsi siirtolohkareelta ja alkoi lähetä.

Kun ikää tulee, ihminen ei vain jaksa.

- 2 -

Kuhalan paino oli pudonnut kesän ennätyksestä viitisen kiloa. Missä kilot nyt olivat, millaiseen olomuotoon ne olivat naamioituneet vai löytyikö vastaus jollakin konstikkaalla tavalla siitä totuudesta, että jokainen ihminen luineen ja jänteineen, ylimääräisine ihroineen oli lopultakin tähtisumua, alkuräjähdyksen atomikooste?

Hän seisoi kokovartalopeilin edessä ja ahersi käsipainoilla joka-aamuista terveyslehden suosittelemaa liikesarjaa. Peili oli vaarassa, painot viuhuivat ja kirahviboksereiden lahkeet lepattivat. Vähän ajan kuluttua hänen raskassarjalaisen hahmonsa tanssahteli olohuoneen kattokruununkoukkuun ripustetun neljäkymmentä kiloa painavan hiekkasäkin ympärillä. Suora, suora, valeisku ja heijari. Suora, jabi, jabi, koukkusarja, kaksi väistöä ja suora. Punainen säkki tömähti Kuhalan lyönneistä, joita hän oli joskus hionut hidastetun Muhammed Ali -videon avuin. Kuntonyrkkeily lisäsi ylävartalon liikkuvuutta ja karkotti avioeroahdistusta, säkkihanskaan verhotun vasurin viuhahdus oli omiaan lieventämään niinkin lauhkealle miehelle ajoin kasaantuvia aggressioita.

Suihkun jälkeen hän tutki hiusrajan vetäytymistilannetta. Terveyslehden mainoksessa oli luvattu apua tähänkin ongelmaan, mutta sellaista päivää ei tulisi, jolloin hän olisi valmis pulittamaan kaksisataa euroa muutamasta pienestä purnukasta. “Tuloksia jo ensimmäisen hoitokerran jälkeen”. Kaksi karvaa ja nekin korviin – kyllä se tiedettiin – ja jos tuloksia jonnekin siunaantui, niin kaljulääkefirman kassaan.

Hän pukeutui ja kiiruhti portaisiin. Hän oli muuttanut Hannikaisenkadun vuokrakaksioon elokuun puolivälissä vähän avioeron virallistamisen jälkeen. Kauan ei ollut siitäkään kun punatukkainen ihastus ja unelmien nainen, rikoskomisario Annukka Maaheimo oli muuttanut Vantaalle uuden vakanssin perässä ja soittanut pitkän puhelun jonka keskeinen anti oli se, että suhdetta tuskin kannatti tiivistää.

Ainakin heidän pitäisi yrittää taukoa. Se antaisi harkinta-aikaa, se auttaisi jäsentämään ajatuksia.

Naisen puheista oli erotettavissa vivahteita lauseisiin, joilla Leena oli lempannut Kuhalan kadulle. Naisten salattu viisaus ja mantereidenlaajuinen samaseuraisuus oli mykistänyt Kuhalan niin, ettei hän katsonut vaivan arvoiseksi ruveta alahuulen väpätykseen Annukan sanomisten vuoksi. Hän oli myöntänyt kaiken ja toivottanut menestystä. Sitten puhelu oli katkennut.

Kuhala oli pusertanut kännykkää käsissään ja harkinnut sen nakkaamista seinään, mutta oli tullut äkkiä ajatelleeksi, että kenties naiset tarkoittivat ajatusten jäsentämisellä jotain jota hän ei ymmärtäisi koskaan – miksi rikkoa ehjää puhelinta?

Työmatka taittui parhaiten kirkkopuiston kautta kävellen. Syksy kuulsi jo istutuksissa, yhden takana makasi sekakäyttäjä, jonka laihoilla kasvoilla hehkui olemassaolon loppusuoran likilaskuinen hurmio.

Kuhala tuuppasi uinuvaa siltä varalta, ettei tämä ollut jo heittänyt henkeään.

– Haluut sä vittu kuolla?

– Kiitos kysymästä, eipä huvittaisi, Kuhala vastasi.

Kirkonkello löi puoli yhdeksän, sekakäyttäjä värähti ja alkoi maleksia uhkauksia syytäen keskustaan.

Kuhala virotteli seuraavaksi Vaasankadun yksityisetsivätoimiston odotushuoneen gekot Hytösen ja Inkerin. Niille riitti luunappi terraarion lasiseinään, ne eivät ruvenneet uhkailemaan vaan tunnistivat tulijan ja heijasivat hetken nuppejaan. Mahdollista oli myös se, etteivät ne tunnistaneet isäntäänsä kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen, vaan ihmettelivät hieman äreinä kuka siellä taas ryskäsi.

Huomattava osa Kuhalan työstä koostui odottelusta – ja ikävintä kyllä – nimenomaan asiakkaiden odottelusta. Hän pani kahvin tippumaan ja alkoi selata vanhaa koulun värikuvakasviota. Hän oli sisäistänyt hokeman elämän rajallisuudesta ja päätynyt siihen, että käsitteet “luppoaika” tai “ajan tappaminen” olivat ydintä myöten mätiä – päivien ohivilistävät hetket oli käytettävä jos ei muuhun, niin itsensä sivistämiseen. Ahomansikka, fragaria vesca. Siankärsämö, achillea millefolium.

Keitin korahti. Vanamo, linnea borealis. Valaistuminen itsensä sivistämisen hyveeseen oli tuore, vain noin viikon takainen, ja niinpä Kuhala laskikin kasvikirjan kädestään arvellen, että kolmesta viiteen ulkoa opittua latinankielistä nimeä yhtä lukuhetkeä kohti riitti aloittelijan tarpeisiin.

Totta puhuen kasvi-innostus auttoi pitämään ajatukset poissa niin avioerosta kuin Annukan hillityistä rukkasistakin.

Ja niin kuin heidänkin romanssinsa oli alussa säkenöinyt. Kuhala tunsi kuitenkin niukalti vetoa ruveta ottamaan suhteen lopahtamista kontolleen, saati listaamaan virheitään. Sellainen märehdintä ei tietäisi hyvää alkavalle työpäivälle.

Hän suori ison vartensa ja kaatoi kahvia. Kadunpuoleisen katonrajaikkunan editse kiiruhti kaunismuotoinen sääripari.

Kuhala kääntyi ja toivoi tietenkin, että sen omistaja kur vaisi hänen pakeilleen. Hän laski nimikkomukin kasvikirjan viereen ja varmisti vielä, että päivän ainoa toimeksianto oli merkitty alkavaksi kello viisitoista. Kyse oli työkaluvarkaudesta Äijälänjoen vanhan sillan likeisellä rivitalotyömaalla. Työtä vastaanottaessaan hän oli vähällä lipsauttaa puhelimeen, että snorklatkaa itse ruuvimeisselinne. Äänensävyn kuivakkuus ja sanojen kolea nuotti toisessa päässä panivat kuitenkin epäilemään kevennyksen tehoa – niinpä hän oli niellyt sen.

Toiveeseen vastattiin, sääriparin omistaja seisoi jo toimistohuoneen ovella. Kuhala heilahti hakemaan asiakastuolia naiselle, joka oli pukeutunut trendikkääseen syystakkiin ja sen sävyihin sointuvaan huiviin.

Nainen oli iältään kolmenkymmenenviiden ja neljänkymmenen vuoden väliltä, tummaverikkö ja yksityisetsivään vetoavalla tavalla kaunis. Säännöllisissä kasvonpiirteissä erottui hitusen vaikeasti määriteltävää uhmakkuutta, jonka saattoi tulkita todisteeksi vahvasta luonteesta, mutta koska Kuhala oli törmännyt viime aikoina niin moniin vahvaluonteisiin naisiin aina Hannikaisenkadun vuokraemäntää myöten, hän päätti olla provosoitumatta tulkinnoistaan.

Ja eikö tuollainen uhmakkuus ilmeessä voinut yhtä hyvin merkitä luonteenheikkoutta, sisäisten sotkujen maisemointiyritystä?

Hän oli auttanut naisen takin naulakkoon ja kiikuttanut tämän eteen kupposellisen kahvia noin puolessa minuutissa. He kättelivät. Nainen sanoi nimekseen Nadja Puro ja heitti Kuhalalle pöydän yli hymyn, joka pakotti tämän tarttumaan puolihuolimattomasti kasvikirjaan ja panemaan sen pöytälaatikkoon.

Se oli ihana hymy, oikea klassikko, eikä sitä tarvinnut harjoitella peilin edessä. Kuhala hyrisi pitkään pelkässä jälkihehkussa.

Naisen työnantaja kultaseppä Rurik Krassi oli kadonnut. Kuhala muisti taittaneensa monet kerrat biojätepussin Krassin kultasepänliikkeen mainoslehtisestä. Hän kysyi koska nainen oli nähnyt miehen viimeksi.

– Viime perjantaina.

– Ja nyt eletään tiistaita.

– Hänen piti tulla liikkeeseen jo maanantaina erään tärkeän asiakastapaamisen takia eikä tämä kuulu hänen tapoihinsa. Ei ollenkaan. Puhelin ei vastaa, kävin soittamassa Kauppakadun asunnon ovikelloakin, mutta turhaan.

– Entä poliisi. Oletteko…

Nainen sanoi, ettei hänen työnantajansa ehkä olisi järin innoissaan poliisin sotkemisesta asioihinsa. Se oli vähän huolimattomasti lohkaistu, se sai saatteekseen hymyn, joka alkoi paljastua harkituksi aseeksi liian aikaisin. Odotushuoneen puolella gekot nojasivat uteliaina lasiseinään ja keekoivat päitään niin kuin olisivat yrittäneet muistuttaa isäntää välipala-ajasta.

– Onko hänellä sairauksia?

– Sydän reistailee joskus. Sitä on operoitu.

– Jos teidän työantaja on saanut sairaskohtauksen, niin luulen että ensimmäiseksi meidän on soitettava terveydenhuollon väkeä paikalle. Talossa täytyy olla yleisavain, ei olisi ensimmäinen kerta…

– Minusta tuntuu, ettei Rurik halua kotiinsa kutsumattomia vieraita.

– Älkää nyt pahastuko, mutta jos hän sattuu makaamaan halvaantuneena huoneistossaan, niin varmaan hänelle kelpaisi apu kuin apu. Toivotaan vain, ettei mitään peruuttamatonta ole päässyt tapahtumaan.

Nainen vaihtoi jalkojensa asentoa ja tuli hipaisseeksi Kuhalan nilkkaa. Naisen salamyhkäinen viranomaispelko ulottui ambulanssinkuljettajiinkin, ja vaivihkaa Kuhalasta alkoi tuntua, että kultaseppä Rurik Krassi saattoi olla työnantajana vanhan työhierarkian kannattajia, jonka sanaa piti totella.

Alan palkollisten saattoi olla vaikea löytää uutta työtä. Siinä ei auttaisi kauneinkaan hymy, jos hirmu Rurik panisi sanan kiertämään.

He seisoivat viidentoista minuutin kuluttua kultasepän kotiovella. Kuhala soitti kelloa ja katsoi sitten Nadja Puroa, joka hengitti lähietäisyydeltä lämpimiä, huulipunantuoksuisia henkäyksiä hänen kasvoilleen. Nainen näytti pelokkaalta, käytävän kaikuisa hämärä oli omiaan tihentämään tunnelmaa.

Krassin varmuuslukkojärjestelmän tiirikointi vei Kuhalalta minuutin, raplaus sai naisen tarttumaan hänen hihaansa.

– Ehkä on parempi että menette edeltä, Kuhala sanoi.

Hän painoi oven kiinni takanaan. Eteisessä oli hiljaista ja siistiä, muutaman päivän sanomalehdet ja jokunen kirjekuori rapisivat heidän jaloissaan. Nainen kutsui työnantajaansa nimeltä, vilkaisi Kuhalaa ja käveli peremmälle. Kuhala seurasi. Tuoksui huonekalujen kiillotusvahalta ja partavedeltä.

Krassi oli sisustanut mukavan viiden huoneen asuntonsa arvokkaasti mutta mahtailua välttäen. Oli helppo kuvitella, kuinka hän pohti liiketoimiaan perimmäisen, kirjoille varatun huoneen tupakkanurkkauksessa sonnustautuneena silkkivuoriseen samettitakkiin, jonka taskunpohjalla nökötti kultainen sikarileikkuri. Ilmapiiri oli jotenkin viisikymmenlukulainen – tuntui kuin aika olisi siellä pysähtynyt, vaikka miekkosen kauppaamat kellot varmaan sekunnilleen kävivätkin.

Edesmenneen vaimon kuva katsoi heitä nauravana olohuoneen mahonkipiirongin päältä.

He ratsasivat saniteettitilat. Nainen huhuili työnantajaansa. Kuhala käväisi parvekkeella, josta oli näkymä Harjulle. Ei ketään, ei mitään, koululuokka mennä lönkötteli pururataa värikkäissä kamppeissaan.

– Hän ei ole käynytkään täällä, nainen sanoi.

– Mistä muualta kannattaisi etsiä?

– Rurikilla on kesähuvila Puulavedellä.

– Oletteko käynyt siellä?

– En, nainen sanoi ja kääntyi keittiön suuntaan.

Sen seinällä maustehyllykön alla roikkui kehystetty 1:20 000 maastokarttalehti, johon kesäpaikka oli merkitty.

Nadja Puro näytti tontin sijainnin. Naisen etusormen vereväkivinen kultasormus oli varmaan saatu sopuisaan työsuhdehintaan ja niin kuin olisi arvannut Kuhalan ajatusten kulun, nainen virkkoi ettei hänellä ja Krassilla ollut sen ihmeellisempää suhdetta kuin työntekijällä ja työantajalla ylipäätään. – Hän on vanhanaikainen ihminen. Joskus pikkumainen ja kulmikas sanavalinnoissaan, mutta ei se työntekoa ole haitannut. Minä en pidä tästä. Ette te ajaisi Puulavedelle? Maksan sen minkä pyydätte.

Kuhala siirsi työkalukeikan seuraavaksi päiväksi ja viskasi peräkonttiin kumisaappaat ennen kuin istahti rattiin. Hän piti autoaan Vaasankadun katoksessa tällaisia äkkilähtöjä varten. Hän sai maanitella konehuonetta hyvän tovin ennen kuin se suvaitsi antaa elonmerkkejä, vaikka tarkkaan ottaen moottorin ensimmäinen hörhähdys ei ollut mikään elonmerkki, vaan enemmänkin epävireisen kuulalaakerivalssin alkutahti. Ei, japsirassi ei kaivannut täysremonttia saati että sillä olisi kyennyt oikeasti äkkilähtöihin – järkevintä olisi ollut ottaa yhteyttä romuttamoon.

Mikäköhän helvetti siinä oli, että hänellä oli aina niin hintelästi onnea autokaupoissa ja kohtalo saatteli hänet tuon tuosta tällaisten turnipsirattaiden ohjaimiin? Niukat rahavarat, ovelat autokauppiaat, tiedonpuute? Ja kuinka moni hänen ystävänsä ja puolituttu ylpeilikään halvalla hankitusta kulkuneuvosta, jonka mittarissa oli kaksi ja puolisataatuhatta, mutta ei muka vian vikaa?

Tällaisia tuumien Kuhala ajoi Lyseon liikennevaloihin ja seurasi huolestuneena öljypainevalon tuikahtelua. Katulyhdyn mainoksessa yllytettiin liittymään puolustusvoimien palvelukseen, matkatoimiston editse linkkuveitsietunujussa paapertava hullu nauroi taivaalle ja alkoi pitää puhetta parkkimittarille.

Puolen tunnin ajon jälkeen moottorin ääni rauhoittui luotettavaksi. Kuhala oli piirtänyt keittiön kartasta tarkoituksiinsa sopivan version, jonka oli laskenut vieripenkille. Liikennettä oli vähän, kesän kaahailujen jäljiltä muutamilla mutkapenkoilla ja kiihdytyskokeisiin houkuttelevien suorien varsilla levittäytyi ristien, nuupahtaneiden kukkien ja hautakynttilöiden murheelliset jäähyväiset.

Kohta joku toteuttaisi sellaisten artikkeleiden levikebisnesidean: mansikoita, savukalaa ja katajaristejä, käsintehtyjä jeesuksia.

Talojen pihoilla näytti hiljaiselta. Syyskuun maine tunnelmien tummentajana ei ollut hihasta vedetty klisee, siihen uskoi moni muukin, ja kun Kuhala pani päälle Sävelradion, siellä veivattiin Tauben Höstvisaa. Kun hän sen kuunneltuaan vaihtoi paikalliskanavalle, samettiääninen Tapio Heinonen lauloi kuolleista lehdistä.

– …ovat muistojemme lehdet, pois kuolleet, Kuhala lauloi mukana.

Hän risteili päätien jälkeen savolaismaisemissa vähän eksyksissä ja joutui näyttämään karttaluonnosta pariin otteeseen ennen kuin löysi reitin kultasepän kesäpaikalle. Neuvojat, ruutupaitainen viiksimies ja toinen, pyöräänsä taluttava molskihousu-ukko, eivät näyttäneet tuntevan Krassia, vaikka niiltä seuduin sanoivat olevansakin.

Rurik Krassin musta nelivetoinen Toyota Rav oli pysäköity hyvin lanatun hiekkatien penkereelle. Takana kohosi jäkäläinen kalliorinne, jonka laella kurotteli mäntysaareke. Autossa ei ollut ketään, sisätilat näyttivät yhtä siisteiltä kuin Krassin kaupunkikotikin, ja sikäli kun Kuhala mitään ymmärsi, matkamittariin oli kertynyt kilometrejä tuskin ensihuollon tarpeiksi. Takapenkin nojaa vasten laskostetun huovan alta pilkotti kesälätsän valkoinen lippa ja avattu pussillinen minttupastilleja, takaoveen pultatun vararenkaan metallikotelo oli verhoutunut pölyyn.

Seutu vaikutti asumattomalta. Vain Kuhalan auton jälkeispihinät rikkoivat hiljaisuutta.

Hän alkoi laskeutua kalliorinteen viertä myötäilevää polkua. Muikuistaan kuulu Puulavesi välkehti alkavan iltapäivän valossa. Täälläkin oli väreissä ripaus syksyä.

Kuhala ei silti alkanut kaihoilla menetettyä kesää, sillä hän aisti hiljaisuudesta jotain, josta ei pitänyt.

Kultasepän kelopirtti seisoi järvelle viettävän tontin puolimatkassa kuin uudisraivaajawesternin lavaste tyylipuhtaine pikku ikkunoineen ja savupiipuntöröineen. Päädyn marjapensasrivistön puhkova polku näytti johtavan suoraan alas saunalle.

Kuhala seisoi tontin rajalla polun päässä, ja piti yleisvaikutelmaa niin houkuttelevana, että olisi ollut valmis muuttamaan sinne loppuiäksi.

Hän näki itsensä napsimassa savustettuja muikkuja suvituulen hyväilyssä, hän kuvitteli kahlaavansa puolireiteen ulottuvassa hangessa riekkopaisti pykälässä, luodikko olalla. Hän sepitti tämän vaihtoehtoisen loppuelämänsä noin kahdessa sekunnissa kuin osoitukseksi siitä millaisiin suorituksiin ihmisaivot kykenevät, kuinka niiden laskoksista putkahtaa kokonaisia tarinoita tuosta vain. Hänen ei tullut mieleenkään epäillä sitä, oliko niin etelässä riekkoja saati riittäisikö forssi umpihankivastuksiin.

Rastasverkko heilahti. Kuhala hätkähti, unelma haihtui. Hän oli saanut räksistä tarpeekseen viimeisen ison juttunsa jälkeen, ja vieläkin ne saattoivat kaarrella hänen unissaan.

Kelomökin ikkuna heijasti valoa vähän oudosti tai ei oikeastaan heijastanut ollenkaan, vaan mulkkasi tulijaa teräväreunaisella silmäaukollaan. Kuhalan oli pakko ruveta vetämään takaisin muuttoaikeitaan.

Lasi oli rikki, sirpaleet lojuivat takapihaheinän seassa. Kuhala huusi ikkuna-aukkoon Rurik Krassia ja kiersi kuistin puolelle. Siellä tuhon jäljet näkyivät jo selvemmin.

Joku oli lapponut irtaimistoa kankaalle kaksin käsin sellaisella vimmalla, ettei siihen pystyisi ripeinkään ulosottovirasto. Talonpoikaistyylinen kalusto oli hutkittu piloille hirsiä vasten, muutama kukaties niitä seutuja kuvaava öljyvärityö lojua retkotti rapuilla tärviölle potkittuna, ja kaikenlainen kesämökeillä tarvittava pikkuesineistö näytti lentäneen pihaan raivonpurkauksen saattelemana.

Kuhala katseli hävitystä järkyttyneenä ja päätti olla kajoamatta siihen.

Hän väisteli ro...