Juha Numminen

Pahan tekijä

Helsinki

Prologi

Ei mitään.

Ei mitään.

Ei mitään, ei mitään, ei mitään…

Nainen lähestyy askel askeleelta, hänen sydämensä hakkaa, hakkaa, hakkaa… Lyönti lyönniltä, isku iskulta sydän tuo naisen lähemmäksi…

Mutta… Ei mitään, ei mitään… Mutta hänellä ei ole mitään…

Tie on öisen sateen jäljiltä märkä ja ilma raikas.

Nyt on kevyt hengittää ja helppo juosta. Aurinko nousi tunti sitten ja pyyhkäisi pilvimassat pois. Västäräkkien parvi kuhisee Kytöladon peltoaukeaman kultaisella sängellä.

Vielä viime viikolla nainen ei ollut häntä huomaavinaan.

Mutta eilen nainen juoksi häntä vastaan tässä Närhitien loivassa kaarteessa päänsä ympärillä samanlainen tummanpunainen Kesportin hikinauha, jollaista hänkin käyttää lenkillään.

Se oli viesti.

Nyt nainen näkee hänet, hätkähtää ja kohentaa ryhtiään. Rinnat työntyvät eteenpäin, ihonmyötäisten trikoiden peittämä lantio keinahtelee korostuneemmin, askelrytmi piristyy. Kesportin nauha on jälleen otsalla, vaaleanruskea tukka hulmahtelee paksuna kimppuna sen ympärillä.

Kasvot ovat menneen kesän päivettämät, energiset ja ilmeikkäät. Poskilla hehkuu ponnistelun nostama puna. Leveän suun huulet kaartuvat voimakkaasti. Tänä aamuna ne ovat entistä punaisemmat, nainen on sivellyt huulipunaa lenkille lähtiessään. Valkoiset hampaat paljastuvat tasaisena rivinä.

Nainen hymyilee hänelle vaikka on juoksusta hengästynyt.

Hän ei vastaa käden iloiseen heilahdukseen.

Hän jatkaa juoksuaan hampaita yhteen purren, huulet tiukkana viivana, katse suuntautuneena auringon kirkkauteen.

Sydän hakkaa… Isku iskulta se sysää naista poispäin…

Hän ei vilkaise taakseen, mutta tietää, että nainen kääntää päätään ja katsoo hänen peräänsä.

Isku iskulta hänen sisällään kiristyy. Nainen heilutti hänelle. Tuntematon, hyvännäköinen nainen heilutti hänelle eikä hän vastannut… Ei mitään… Hänellä ei ole mitään…

Max juoksee hänen vierellään valkoisena, pörröisenä, yhtä jäntevänä kuin hän itse. Max on hänen ystävänsä, ainoa ystävänsä.

Kivi.

Se on samanlainen kuin muutkin tienpientareen kivet: epämääräisen muotoinen, nyrkinkokoinen möykky. Aurinko sokaisee ja naisen ajatteleminen vie tarkkaavaisuuden. Oikea jalkaterä osuu kiveen, rusahdus, kivun leimahdus, hän kaatuu ulvahtaen kyljelleen loivaan ojanpenkkaan ja kierähtää siitä kuin vieterin heittämänä takaisin jaloilleen.

Max pysähtyy ja jää tarkkailemaan kivun kouristamaa isäntäänsä. Sen lumivalkoinen turkki hohtaa auringossa. Kuonon asennosta ja vihreänruskeiden silmien tienoilta voi aistia osanoton.

Hän oikaisee selkänsä ja lähtee sadatellen nilkuttamaan eteenpäin.

Lenkki keskeytyi pahasti. Näin ei ole käynyt kertaakaan aikaisemmin niiden seitsemän vuoden aikana, jotka

hän on juossut,

saman reitin,

joka aamu,

samaan aikaan,

kaikkina vuodenaikoina,

säässä kuin säässä.

Nyt hän ehti juosta vain 40 minuuttia.

Tätä hänen on mahdoton hyväksyä. Hän ei suvaitse muutoksia rytmissään. Raivo, jota hän ei osaa eikä halua hillitä, saa hänet unohtamaan nyrjähtäneen nilkan aiheuttaman tuskan.

Äiti nojaa portaiden metallikaiteeseen.

Hän palaa kotiin Keltasirkunkujalle 13 minuuttia myöhemmin kuin tavallisesti.

»Puuro jäähtyy ja sakenee liikaa», äiti sanoo.

Hän seisahtuu pihalle, vihreän kuorma-auton viereen ja jää ääneti katselemaan äitiä, nilkka turpoaa, soran repimää kämmentä kirvelee, naapurin utelias rouva Nieminen huudahtaa aidan takaa hyvät huomenet.

Ei mitään, ei mitään…

Max loikkii portaat äidin ohi ja luikahtaa keltaiseen taloon.

»Mitä sinulle on sattunut?» Äiti astelee portaat alas ja tulee kohti.

Hän vaikenee. Kesportin tummanpunainen otsapanta roikkuu hänen kädessään. Jokin kiristyy jälleen nopeasti ja hillittömästi. Nainen… Hänen aikataulunsa meni pilalle naisen vuoksi. Äiti lähestyy sinisessä, liehuvassa mekossaan. Nainen heilutti hänelle, nainen oli hankkinut samanlaisen nauhan päänsä ympärille, nainen oli maalannut huulensa. Äiti kumartuu katsomaan hänen nilkkaansa. Maalannut huulensa, juoksulenkille. Jokin ratkeaa hänen sisällään. Raivo saa hänet huutamaan. Se nainen tuhosi hänen aikataulunsa. Naapurin rouva Nieminen hätkähtää aidan takana. Hän tarttuu äitiä olkapäästä, rutistaa ja huutaa. Äiti kavahtaa ja riistäytyy otteesta. Hän huutaa uudelleen, sanat takertelevat toisiinsa ja kasautuvat päällekkäin käsittämättömäksi mölinäksi. Hän yrittää tavoittaa uudelleen äidin olkapään. Hän hamuaa äidin kurkkua…

»Esko!» Ääni tunkeutuu hänen tajuntaansa kuin puukon terä. »Esko! Älä huuda minulle!»

Hän vaikenee.

Äiti tuijottaa häntä silmiin. Hän tuntee tuon katseen. Raivo ja voima sulavat hänestä. Äidin tummansiniset silmät kietovat hänet näkymättömin säikein siistiksi mytyksi.

»Puuro jäähtyy», äiti sanoo rauhallisesti. »Puuro jäähtyy. Ymmärrätkö?»

Hän nilkuttaa pää riipuksissa ulkoportaiden luo ja kankeaa itsensä varovasti pieneen kuistiin, konkkaa sieltä eteiseen ja nousee kierreportaat toiseen kerrokseen.

Omassa huoneessaan hän heittäytyy vatsalleen vuoteelle ja peittää pään käsillään. Se nainen… Ei mitään, ei mitään, ei… Hänellä ei ole mitään.

Äiti koputtaa harjanvarrella keittiön kattoa.

»Puuro jäähtyy, tule syömään jo, Eskooo…»

1. luku

Sade alkoi puoli kahden tienoissa yöllä ja jatkuu nyt kahdettatoista tuntia.

Se on lähtöisin Norjanmereltä, jossa syntyneen voimakkaan matalapaineen osakeskus on syventynyt ja työntynyt eteläiseen Suomeen. Se on tiheäpisaraista, tauotonta vihmaa, jonka kastelevaa tehoa lisää aamun myötä noussut puuskittainen luoteistuuli. Se valuu vilkkaasti noruvina puroina pysäköityjen poliisiautojen pinnoilla, kiiltää konstaapelien sinisillä suojahaalareilla ja höyryää kolmen kannettavan valonheittäjän halogeenisuihkuissa. Se on tummentanut poliisikoirien turkit miltei mustiksi ja vähentänyt eläinten käyttömahdollisuudet minimiin.

Sade pehmensi yöllä Rusutjärven paikallistieltä sorakuopalle johtavan asfaltoimattoman ajoväylän, ja aamuseitsemän jälkeen saapuneiden kuorma-autojen renkaat tuhosivat siltä jäljet, joista olisi kenties voinut päätellä jotain eilisillan tapahtumista.

Aamun rajut tuulenpuuskat ravistelivat irti syksyn ensimmäiset kellastuneet koivunlehdet, ja sadevesi kerääntyi lätäköksi ryteikössä makaavan naisen häpyluun päälle.

»Miks helvetissä noita ei jo viedä täältä pois?» Rikosylikonstaapeli Pekka Ristikangas nyökkää kohti parinkymmenen metrin päässä seisovaa Tuusulan nimismiespiirin autoa, jonka takapenkillä kyhjöttää kaksi hahmoa.

Kippo kohauttaa vaiti olkapäitään.

Jälleen uusi poliisiauto kääntyy Rusutjärventielle maantieltä numero 137, joka johtaa Helsingistä Tuusulan kautta Hyvinkäälle.

»Ei noista onnettomista ole täällä enää hyötyä…» Laiha, uurteikas Ristikangas, joka näyttää nilkkoihin ulottuvassa, mustassa sadetakissaan Kuolemalta, mutisee puolittain itsekseen.

Viimeksi saapuneesta poliisiautosta nousee kolme miestä. Jo oli aikakin… Kippoa kiroiluttaa, hän on väsynyt ja ärtyinen. Helsingin rikospoliisissa on ollut taas organisaatiovaikeuksia. Tulijat harppovat puolikengissään lätäköiden yli ja nostelevat hartiat kyyryssä popliinitakkiensa kauluksia.

»…täydessä sokissa», Ristikangas sanoo. »Lääkäriä tai pappia tai psykologia ne tarvitsevat, eivät poliiseja…»

»Voithan sinä mennä häätämään ne.» Kipon poskipäät kiristyvät. »Sano, että painukaa helvettiin… Tai siis kotiinne itkemään…»

Ristikangas ähkäisee ja kääntyy kannoillaan. Häntäkin painaa yhä Lintupojan kuolema, vaikka se eilispäivänä siirrettiin selvitettyjen tapausten mappiin. Ehkä Saksan suurlähetystön saunasta kuolleena löydetty Suomen kansalainen Axel-Gabriel Schantz eli Axu ei sittenkään hirttäytynyt vapaaehtoisesti, vaikka poliisit eivät kyenneetkään näyttämään toteen, että se oli henkirikos. Ristikangas vaistoaa, että Kippo kantaa mielessään voimakasta epäonnistumisen tunnetta.

Kippo jää tuijottamaan silmät siristyneinä Tuusulan nimismiespiirin autoa. Hän yrittää olla välittämättä. Hän ei halua ottaa kantaa siihen, että surmatun naisen äiti ja isä istuvat tuntikausia sorakuopan reunalle pysäköidyssä poliisi Saabissa kuin valvoen, että yhteiskunnan koneisto tekee kaiken oikein heidän tyttärensä ruumiin ympärillä. Autoa kuljettaa ilmeisesti heidän tuntemansa paikallinen ylikonstaapeli, joka ei osaa muutakaan tehdä… Keravalaisen kauppiaspariskunnan tämänhetkinen tila on tunneasia, josta huolehtiminen ei kuulu hänen toimenkuvaansa, mutta silti… Aamupäivällä hän seisoi kauppias Matti Sivosen vieressä, kun isä tunnisti tyttärensä. Se oli järkyttävä hetki, josta ei voinut olla välittämättä, ja se tuntuu vieläkin sydänalan ja vatsan tienoilla.

Kun sora-auton kuljettaja Kari Pulkkinen löysi Minna Sivosen ruumiin kello 8.20, nainen makasi selällään risukasassa, kahden matalakasvuisen männyn ja hoikkarunkoisen koivun välissä, 12,8 metrin päässä sorakuopalle johtavalta ajoväylältä. Naisen leuka oli pystyssä, vasen korva vinosti kohti maata, oikea jalka polven kohdalta ristissä vasemman polven päällä, vasen käsi taipuneena sivulle, oikea käsi kouristuneena rinnalle mytyttyjen farmarihousujen päälle, molempien käsien sormet koukistuneina, alaruumis alastomaksi riistettynä, rintakehä yhdeksän puukoniskun lävistämänä…

Kippo tuntee yhden kolmesta tulijasta. Helsingin rikospoliisin väkivaltatoimiston rikosylikonstaapeli Pauli Sares on nuori, kylmäkiskoinen ja kova, nykyaikainen poliisityyppi, jota katsellessa voisi kuvitella Helsinkiä miljoonakaupungiksi.

»Epäilemättä se sama saatanan…» Sares aukoo ja sulkee nyrkkejään Minna Sivosen ruumiin viereen kumartuneena ja etsii sopivia sanoja. »Epäilemättä tuo on sen saman saatanan runkkarin teko kuin…» Kaksi muuta Helsingin poliisin miestä seisoo kädet takintaskuissa taaempana. Sares työntää päänsä aivan lähelle puukoniskujen runtelemaa rintakehää ja nyökkäilee. »…kuin se naisentappo meillä Jakomäessä…»

Itä-Uudenmaan teknisen rikostutkintakeskuks...