Seppo Jokinen

Koskinen ja siimamies
Koskinen ja raadonsyöjä
Koskinen ja pudotuspeli
Koskinen ja taikashow
Koskinen ja kreikkalainen kolmio
Hukan enkelit
Piripolkka
Vilpittömässä mielessä
Suurta pahaa
Sana sanaa vastaan
Hiirileikki
Viha on paha vieras
Kuka sellaista tekisi
Lyöty mies
Räätälöity ratkaisu

Seppo Jokinen

Koskinen ja
raadonsyöjä

Rikosromaani

Crime Time

Helsinki

1.

Veitsi oli terävä. Se leikkasi omenan pintaa paperinohueksi ja kuori irtosi yhtenä pitkänä nauhana. Eeva lohkoi hedelmästä pieniä, peukalonpään kokoisia paloja ja tarjosi vastapäätään istuvalle tytölle. Tyttö, tuskin kahta vuotta, nojasi ujona äitiinsä, mutta otti kuitenkin palat vastaan. Hän pureskeli kauan ensimmäistä, nyrpisti jo toiselle nenää ja lykkäsi loput äidin käteen.

Eeva katseli hymyillen lasta. Junan tasainen tärinä heilutti tytön hentoista vartaloa. Ohuet kellertävät kutrit kihartuivat korvalehden yläpuolelta, suu oli kuin nuppuuntunut neilikka ja posket pehmeät persikan puolikkaat. Isopäinen nukke tytön kainalossa räpsytti silmiään kiskojen kolkkeen tahdissa.

Tyttö killisteli pää kallellaan Eevaa ja sanoi äkkiä:

– Mepä oltiin mummolassa Kelavalla.

– Keravalla, äiti korjasi, ja tyttö kilkatti:

– Niin, Kelavalla.

Eeva taputti tyttöä polvelle ja nosti katseensa äitiin.

– Minä tykkään ihan hullun lailla lapsista. Itsellänikin on kolme.

– Ihanko totta? nainen kiinnostui. – Minkä ikäisiä?

– Koululaisia jo kaikki. Vanhin käy lukiota. Nainen ei peitellyt hämmästystään. Hän katsoi arvioivasti Eevaa ja sanoi:

– Ei kyllä uskoisi. Näytät paljon nuoremmalta.

Eeva hymähti. Hän katseli kauan ohi viliseviä lumisia metsiä ja hankien hautaamia peltoja. Lopulta hän kumartui naisen puoleen kuin suurempaakin salaisuutta kertomaan:

– Olin vasta viistoista kun esikoinen syntyi.

Nainen nosti kämmenen suulleen ja kasvoille karahti epäuskoinen hymy.

– Ei voi olla totta.

– On on!

Eevaakin nauratti ja keskustelu lähti purkautumaan. Se eteni vailla minkäänlaista logiikkaa, käsitti kaiken maan ja taivaan välillä, ja aika kului kuin huomaamatta.

Tyttö oli nukahtanut poski äitinsä reittä vasten. Tämä korjasi hellävaroen lapsen asentoa, myttäsi toppahaalarin tyynyksi ja nosti lattialle tipahtaneen nuken.

Eeva katseli ympärilleen. Vaunussa oli väljää ja hiljaista. Käytävän toisella puolella istui yksinäinen nainen syventyneenä kirjavakantiseen naistenlehteen. Viereisellä istuimella oli avonainen suklaarasia, josta nainen tasaisin välein työnsi palan suuhunsa katsetta lehdestä nostamatta.

Edempänä vaunussa istui kaksi miestä. Eeva oli kiinnittänyt huomionsa heihin jo Helsingin asemalla – komeita, hyvinpukeutuneita tyyppejä ja varsinkin pidemmällä oli miellyttävät, hieman melgibsonmaiset kasvot. Niiden kireä, miltei vihaiseksi vääristynyt ilme oli kuitenkin vaikuttanut pelottavalta.

Nytkin miehet kuuluivat väittelevän. Eeva ei erottanut sanoja, mutta ilmeistä ja äänenpainoista oli helppo arvata miten miesten välille oli kasvamassa suoranainen riita. Näytti kuin pidempi olisi halunnut käydä käsiksi kumppaniinsa.

Eeva käänsi nopeasti katseensa takaisin vastapäätä istuvaan naiseen. Tämä venytteli voipuneena ja sanoi:

– Voisitko katsoa Reettamaria sen aikaa kun käyn ravintolavaunussa? Kahvituttaa niin vietävästi ja meillä on vielä runsaan tunnin bussimatka Tampereelta pohjoiseen.

– Totta kai voin, Eeva hymyili. – Käy ihan rauhassa.

Nainen otti kassistaan pikkurahakukkaron, nousi ja hymyili vielä kiitollisena Eevalle ennen kuin katosi hieman horjahdellen vaunueteiseen.

Eeva vakavoitui tuijottamaan nukkuvaa lasta. Se oli kuin enkeli. Hiustupsu oli valahtanut poskelle, peukalo oli etsiytynyt suuhun ja silloin tällöin saattoi kiskojen kolkkeen alta kuulla pienen lussahduksen.

Eeva havahtui junailijan kuulutukseen: ”Saavumme Toijalaan. Juna jatkaa välittömästi kohden Tamperetta”.

Kuulutus säpsäytti kuin sähköisku. Eeva siirtyi naisen paikalle ja otti tytön syliinsä. Liikkeet olivat kömpelöt ja tottumattomat kun hän puki lapsen toppahaalariin. Tyttö vaappui sylissä velttona kuin räsynukke ja jatkoi sikeää kaksivuotiaan untaan.

Eeva otti naisen avoimeksi jättämän kassin ja työnsi tytön nuken siihen. Kassi toisessa kyynärvarressa ja lapsi toisessa hän nousi ja lähti astelemaan ravintolavaunua vastapäiseen suuntaan. Hän ehti ulko-ovelle parahiksi junan pysähtyessä asemalle. Vaunusta ei jäänyt muita matkustajia, ainoastaan pari iäkästä naista nousi kyytiin ja juna jatkoi saman tien matkaa.

2.

Rikosylikonstaapeli Sakari Koskinen tuijotti tietokoneen monitoria ilmeettömänä kuin kameli kuivunutta keidasta. Pitkä selkä oli köyryssä ja kalusteet näyttivät pieniltä liki kaksimetrisen, romuluisen miehen alla. Ikkunasta kiilautuva helmikuun hento aamuaurinko sai päälaen ohuet hiukset punertamaan. Sivulta ne kuitenkin tuuhenivat puoliksi korvan päälle ja paikoitellen harmaantunut karkea partakin olisi kaivannut pikaisesti saksia.

Hän pakotti sormensa takaisin näppäimistölle: ...lähistöltä löytyneestä 5X10 cm paksuisesta, 123 cm pitkästä puusoirosta havaitut verijäljet täsmäsivät KRP:n rikoslaboratoriossa tehdyissä tutkimuksissa (tutk. 42-1145) uhrin verinäytteen kanssa. Joten on oletettavaa, että uhrin saama, välittömään kuolemaan johtanut isku on kyseisestä puukappaleesta lähtöisin...

Sormet kirposivat jälleen näppäimistöltä. Koskinen ähkäisi ja suoristi selkänsä. Hän oli korvakäytäviään myöten täynnä tutkintaraporttia ja sen kuolonkankeaa kapulakieltä.

Monin verroin mieluummin hän olisi kirjoittanut että Lindbergiä oli hutkaistu kakkosnelosen pätkällä ohimoon niin että veri oli roiskunut ja kallo oli haljennut kertalaakista. Raportti olisi tullut kirjoitettua nopeammin ja sitä olisi ollut varmasti mukavampi lukea. Aikaa olisi säästynyt.

Mutta kun joku oli joskus päättänyt että näin tehdään, ei muukaan auttanut.

Koskinen pakottautui uudelleen työhön, mutta rupeama katkesi heti alkuunsa. Konstaapelit Pekki ja Kaatio rymistelivät huoneeseen. Kaatio rojahti toiseen Koskisen vieras tuoleista, oikaisi jalkansa suoriksi ja rupesi värisyttelemään reisiään kuin kilpailuun valmistautuva juoksija. Pekki nojautui vakipaikalleen ikkunanpieleen, pyyhki silmälasejaan hihansuuhun ja sanoi:

– Eiköhän lähdetä Koskinen syömään!

– Kellohan on vasta puoli yksitoista, Koskinen urahti ja yritti keskittyä kirjoittamiseen.

Pekki pisti lasit takaisin silmilleen ja hymähti:

– Vaikka tiedä taas mitä paskaa siellä tarjotaan. Eilenkin oli maksakastiketta.

Koskisen mulkaisu oli yhtaikaa sekä huvittunut että ärtynyt. Pekki oli alituiseen innostamassa muita syömään, mutta urputti silti itse joka päivä ruoasta. Sellaista lajiketta ei kanttiinissa tarjoiltu, josta Pekillä ei olisi ollut poikittaista sanaa.

Kaatio pyöritteli olkapäitään ja sanoi:

– Siellä on silakkalaatikkoa.

– Pitihän se arvata, Pekki riemastui.

– Älähän nyt! Jos se on sopivan suolasta, se pistää illaksi janottamaan, Kaatio sanoi. Hän vaihtoi olkapäidensä pyörityssuuntaa ja kääntyi Koskisen puoleen:

– Kai Sakke lähtee mukaan?

– Mihin? Koskinen vastasi hajamielisesti ja tuijotti monitoria.

– Älä vaan väitä että olisit jo unohtanut! Meillähän on tänään saunailta Majarannassa.

– Sähän asutkin siinä lähellä, Pekki säesti Kaatiota. – Ei tule pitkää kotimatkaa.

Kaatio naputteli kämmensyrjillä reisiään.

– Sieltä kukaan kotio mee. Jatkoille on aina ennenkin suksittu, koko porukalla.

Ei Koskinen ollut saunailtaa unohtanut. Itse asiassa hän oli aamulla etsinyt vaatekomerosta pyyheliinankin valmiiksi, sen Kreetalta ostetun, jossa purjevene halkaisee auringon.

Tuntui vain jonninjoutavalta aloittaa heti aamusta saunaillalla mässäily. Ja ärtymys sen kuin kasvoi kun Pekki kuiski hartiat kyyryssä:

– Tapasin Tarun äsken käytävällä. Se lupasi lähteä mukaan. Selänpesijöitähän nääs tarvitaan aina.

Pekin silmänisku oli nopea välähdys lasien takaa. Koskinen aikoi sanoa juuri jotain pisteliästä kun ovi jälleen kävi ja konstaapeli Ulla Lundelin astui sisään.

– Huomenta, Ulla haukotteli ja istahti Koskisen pöydänkulmalle. Naisen vahvat hiukset oli palmikoitu kahdeksi letiksi ja Koskiselle tuli mieleen itänaapurin entisissä propagandajulisteissa kuvattu verevä maatyöläinen.

– Ulla se ainakin lähtee tänään saunomaan, vai mitä? Pekki kuiskasi. Miehen äänihuulten krooninen tulehdus kuulosti vain pahenneen.

Ulla venytteli kuin juuri heränneenä.

– Tarviiko sinne ottaa omat eväät?

– Ei tarvi, Kaatio tiesi. – Joku hautaustoimisto maasuttaa. Haaveilee kai saavansa meiltä isonkin diilin.

Koskinen hymähti:

– Niin kuin meillä olisi niiden kauppojen kanssa osaa arpaa.

– On se kummiskin hommannut useamman korin. Maija on kuulemma viemässä niitä jo saunalle jäähtymään.

Ulla näytti virkistyvän.

– Kai sinne on lähdettävä. Lundeliini saa paimentaa tän illan mukuloita.

Koskinen vilkaisi Pekkiä ja odotti jotain kommenttia selänpesuvelvollisuuksista. Samassa puhelin kuitenkin pirahti pöydällä.

Koskinen nosti luurin ja tunnisti heti Niinisen kumisevan basson:

– Saatiin juuri hälytys Helsingistä Tampereelle tulevasta pikajunasta. Toijalassa oli kaapattu joltain naiselta kaksivuotias lapsi. Nainen on edelleen junassa ja kuulemma sekoomaisillaan.

Kuului paperin kahinaa, Niininen vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten:

– Juna ei ole vielä ehtinyt Tampereelle. Otan selvää sen tuloajasta ja...

– Ei tarvitse, Koskinen keskeytti. – Se on täällä tasan yhdeltätoista.

– Mistäs tiedät? Niininen ihmetteli.

– Tiedänpähän vaan. Tässä on kymmenen minuuttia aikaa. Ehdimme kyllä junaa vastaan.

Koskinen sulki puhelimen ja selitti tilanteen muille muutamin nopein lausein.

– Ota sinä Kaatio yhteys Toijalan poliisiin ja Pekki voisi alustavasti informoida paikallisradioita. Valmistautukoot lukemaan ilmoituksen heti kun saadaan jotain tuntomerkkejä. Me lähdetään Ullan kanssa asemalle.

Ullan uneliaisuus oli kadonnut lopullisesti. Hän meni letit heiluen ovesta. Koskinen kahmaisi päällystakkinsa vaatekaapista ja nappasi ritsikirjan pöydältä povitaskuun. Hän kuuli käytävältä Pekin mussuttavan kuiskinnan:

– Voihan perseensuti! Siinä taisi mennä saunailta. Meikäläisen säkää olla juttuvuorossa just tänään.

3.

Poliisitalolta oli matkaa asemalle ainoastaan muutama sata metriä ja Rautatienkadun yläpäästä pääsi ajamaan suoraan laitureille. Hälytyksestä oli kulunut tuskin viittä minuuttia. Silti Koskinen näki sinivalkoisen poliisi-Vectran seisovan jo ykköslaiturin päässä.

Hän pysäköi Volvonsa sen perään ja veivasi sivulasin auki. Pakkanen hulahti sisälle. Hän otti auton sytyttimestä tulen marlboroonsa ja puhalsi savut ulos. Silti auto täyttyi tupakan hajusta. Ulla mulkaisi häntä happamasti ja astui nopeasti ulos.

Koskinenkin nousi ja asteli Vectran luo. Ratin takana istui perin juurin tuttu mies.

– Se pysähtyy tälle laiturille, konstaapeli Ketonen sanoi sen suuremmin tervehtimättä. Hän oli raskastekoinen mies ja joutui nousemaan puoliksi poikittain autosta.

– Sen pitäisi tulla viiden minuutin kuluttua, hän vilkaisi kelloaan. – Nainen istuu kuulemma toiseksi viimeisessä vaunussa. Arvioin sen seisahtuvan jotakuinkin näille paikkeille.

Samassa tulokuulutus räsähti kovaäänisissä. Koskinen nakkasi tupakan tumpin kiskojen väliin ja kääntyi katsomaan etelän suuntaan. Sorin sillan takana näkyi veturin kirkas valo. Se kasvoi nopeasti. Vaunut vaappuivat vaihteissa ja pakkanen ritisi johdoissa kun juna putkelsi laitureiden väliin.

Ketosen partiokaverikin oli noussut autosta. He seisoivat kaikki neljä rivissä katselemassa junaa eivätkä vaihtaneet sa naakaan. Ulla oli tullut aivan Koskisen kylkeen ja tämä aisti naisen jännittyneisyyden. Joku sivustakatsoja olisi voinut luulla heitä tavalliseksi, sukulaisiaan vastaan tulleeksi aviopariksi.

Ketonen oli arvioinut oikein. Toiseksi viimeinen vaunu pysähtyi aivan heidän kohdalleen. Junailija roikkui puolittain ulkona avoimesta ovesta ja huusi heti poliisit nähtyään:

– Se on tämä vaunu!

Juna piti ääntä vielä paikallaankin. Jarrujen hydrauliikka suhisi ja kuumenneet kitkapinnat naksuivat ja höyrysivät pakkasessa.

Koskinen huusi melun yli:

– Onko koko juna tarkastettu?

– On. Lasta ei löytynyt, junailija hihkui. Hän viittasi kädellään junan tulosuuntaan. – Ihmiset olivat nähneet jonkun naisen poistuneen lapsen kanssa Toijalassa. Soitin heti Toijalan poliisille ja vasta sitten teille.

– Hyvä.

Koskinen aikoi nousta junaan, mutta matkustajat lähtivät tunkeutumaan häntä vastaan kasseineen ja kantamuksineen. Koskinen perääntyi pari askelta ja kirosi mielessään. Hän ei ollut kiireessä ehtinyt ajatella minkäänlaista toimintasuunnitelmaa.

Hän kääntyi Ullan ja Ketosen puoleen:

– Jututtakaa ainakin tämän vaunun matkustajat!

Ketonen nyökkäsi ja harppoi partiokaverinsa kanssa vaunun toiseen päähän. Ulla jäi Koskisen seuraksi. Hän heilui kädet levällään kuin paimen yrittäessään seisauttaa laiturille laskeutuvia matkustajia. Villatumpussa oli lyijykynän pätkä ja toisessa kukkakantinen vihko. Koskinen tiesi että Ulla sai niitä lapsiltaan joululahjaksi.

Kukaan ei tuntunut nähneen mitään. Kyllä vaunussa äänistä päätellen oli joku lapsi ollut, mutta mistä siihen osasi sen enempiä huomioita kiinnittää kuka sen kanssa junasta jäi.

Ihmiset olivat innottomia auttamaan, valittelivat kiireitään ja hädin tuskin suostuivat antamaan puhelinnumeronsa mahdollista myöhempää yhteydenottoa varten.

Koskinen vilkaisi vaunun toiseen päähän ja näki kuinka kaksi miestä livahti nuoremman konstaapelin ohi ilman että tämä edes huomasi heitä. Koskista kiukutti moinen lepsuilu.

Miehet lähtivät laskeutumaan alas asemahalliin ja hävisivät saman tien ihmisvilinään. Koskinen ehti kuitenkin kiinnittää huomiota kaksikon kiivaaseen, miltei riitaisaan sananvaihtoon.

Hän aikoi lähteä miesten perään mutta samassa vaunusta laskeutui kadonneen lapsen äiti junailijan saattamana.

Tuskin nainen ehti astua laiturille kun oli jo horjahtaa nurin. Ulla kiirehti auttamaan. Nainen nojautui hänen olkaansa vasten ja puhkesi lohduttomaan itkuun. Hento vartalo vapisi kauttaaltaan ja oikea käsi heilui kuin se olisi osunut johonkin kuumaan.

Ulla taputti rauhoittavasti naisen olkavartta ja nyyhke alkoi hiljalleen tasaantua. Nainen nosti päänsä ja katsoi poliiseja itkun sumentamin silmin. Kaitaposkiset kasvot olivat kyynelten kastelemat ja punoittivat läikikkäinä kuin rokon jäljiltä.

Hän alkoi sopertaa nopein ja sekavin lausein mitä oli tapahtunut, miten hän oli kaikessa rauhassa juonut kahvit ravintolavaunussa ja kun hän oli palannut paikalleen, ei Reettamaria näkynyt missään.

– Kuinka pitkään istuitte kahvilla? Koskinen kysyi mahdollisimman maltillisesti.

– Korkeintaan varttitunnin, nainen niiskahti ja Koskinen kääntyi kysymään junailijalta:

– Mikä oli tarkka lähtöaika Toijalasta?

– Jotakuinkin kymmentä vailla yksitoista.

Koskinen vilkaisi kelloaan ja sanoi mietteissään:

– Sieppaaja sai siis viidentoista minuutin etumatkan.

Nainen peitti käsillä kasvonsa ja parahti uuteen itkuun. Koskinen kirosi varomattomuuttaan. Hän yritti keksiä jotain lohduttavaa, mutta nainen alkoi samassa purkaa mieltään.

– Miksi minä jätin Reettamarin yksin! hän voihki. – Mutta kun se nainen oli niin luotettavan oloinen, antoi omenankin... ja sillä on itsellään kolme omaa lasta...

Sanat puuroutuivat jälleen epäselviksi. Koskinen mietti mikä olisi hienovaraisin tapa udella sieppaajan tuntomerkkejä. Nyt oli kiire. Jokainen minuutti vei lasta kauemmaksi äidistään.

Samassa hän kuuli takaansa:

– Hei Koskinen, tämä rouva on nähnyt kun joku jäi sen tytön kanssa Toijalassa junasta.

Koskinen kääntyi ja näki Ketosen vierellä pyylevän, noin nelikymppisen naisen. Nainen kierrätti katsettaan poliiseissa ja sanoi liioitellun traagisesti:

– Minä näin sen.

– Hyvä. Kertokaahan tarkemmin! Koskinen kehotti ja nainen alkoi puhua hengästyneen tietävällä äänellä:

– Se otti lapsen syliinsä ja rupesi pukemaan sitä toppahaalariin kun konduktööri kuulutti Toijalaan tulosta. Kyllä minä heti ajattelin että jotain oli vialla. Se pukeminen oli niin kömpelön näköistäkin, tuskin se oli koskaan ennen lasta pukenut.

Nainen veti välillä ilmaa ja hengitys vinkui kireässä pakkasilmassa.

– Katselin ikkunasta kun se juoksi lapsen kanssa aseman läpi ja ehdin nähdä juuri ennen junan lähtöä miten se meni sen lapsen kanssa taksiin aseman pihassa.

Ulla puhalteli sormiinsa ja sanoi Koskisen mielestä turhankin kireästi:

– Miksette puuttunut asiaan jos kerran huomasitte että jotain oli vialla?

Naisen suu jäi auki. Hänellä ei näyttänyt olevan lainkaan leukaa vaan se jatkui yhtenä, löysänä lihana takin kaulusaukkoon asti. Ilme oli ensin hämmentynyt mutta muuttui nopeasti tympeän loukkaantuneeksi. Hengitys vinkui entistä kiihkeämmin:

– Mistä minä arvasin? Ei minulla ole tapana puuttua toisten asioihin... Sen tietää minkä kiitoksen siitä saa.

Ulla ja Koskinen vilkaisivat toisiaan. Ulla tuki edelleen itkevää äitiä. Tämä tärisi kauttaaltaan ja Koskinen mietti kumpi siihen oli enemmän syynä, vilu vai pelko. Muutama vaalea hiustupsu oli karannut kukikkaan pannan alta ja hetken nainen näytti itsekin lapselta.

Äkkinäinen sääli pisti Koskiseen puhtia:

– Lähdetään Sorille! Ketonen, ota sinä tämä silminnäkijä autoosi ja anna hänen avullaan mahdollisimman tarkat tuntomerkit Toijalan poliisille ja sitä kautta kaikille paikalliselle takseille. Se naista kyydinnyt auto on löydettävä mahdollisimman pian.

Ketonen nyökkäsi ja avasi lihavalle naiselle Vectran takaoven. Tämä ei kuitenkaan ottanut askeltakaan siihen suuntaan.

– En minä ehdi. On tässä muutakin...

Nainen sulki suunsa nähtyään Koskisen ilmeen ja sulloutui yllättävän sutjakasti autoon.

Koskinen hyppäsi Volvoonsa. Ulla oli jo ehtinyt istuutua hysteerisesti nyyhkivän äidin kanssa takapenkille. Auton lasit huuruuntuivat heti huohottavasta hengityksestä ja kuumista kyynelistä. Siitä huolimatta Koskinen kaahasi nelipyöräluisua Rautatienkadulle.

Matka Sorille kesti tuskin kahta minuuttia, mutta hän ehti sinä aikana laatia mielessään tarkan toimintasuunnitelman.

4.

Pienemmällä miehistä oli lyhyet vaaleat hiukset, kun taas harteikkaammalla ne ylettyivät tummina ja laineilevina aina niskaan asti.

Miehet eivät vaihtaneet sanaakaan tarjoilijan tuotua annokset. Katonrajan kaiuttimissa soi Ravelin Bolero ja ilman kadulta kantautuvia hälyääniä tunnelma ravintolassa olisi ollut miltei juhlava.

Kookkaampi miehistä iskeytyi ahnaasti pihviin. Se oli puoliraaka, mutta terävällä veitsellä lihan verenpuneva sisus aukesi helposti. Miehet välttivät katsomasta toisiaan silmiin. Pienempi oli tilannut voissa paistettua kuhaa ruohosipulikastikkeella. Hänkin aloitti ateriointinsa hanakasti, mutta vilkuiltuaan hetken kumppaninsa lautasta – veitsen voimakkaita ahnaita vetoja – alkoi hänen oma ruokailutahtinsa hidastua.

Hän käänsi katseensa ravintolasaliin. Väkeä oli kaikissa pöydissä. Paikka oli suosittu ja keskipäivän hetki parasta ruokailuaikaa.

Ravintola oli keskustan vanhimpia ja sen sisustus oli arkisen yksinkertainen. Katto oli matalalla, seinät paljasta tiiltä ja tila jakaantui pienempiin osiin holvimaisin kaarin. Kaikki se toi miehen mieleen vankilan. Ei puuttunut muuta kuin ikkunoista kalterit ja tarjoilijoilta vartijan asusteet.

Miehen ruokahalut olivat äkkiä kadonneet. Hän pudotti haarukan lautaselle ja sysäsi sen sivuun.

– Eikö maistu? kookkaampi kysyi katsettaan nostamatta.

– Ei.

Toinen jatkoi ateriointiaan ja voimakkaat leuat jauhoivat tasaiseen tahtiin. Äkkiä ne pysähtyivät ja hän tokaisi:

– Olet sinä aika reppana.

Pienempi painoi päänsä kämmenien varaan kuin olisi voinut pahoin. Mutta toinen jatkoi säälimättä ja entistä äänekkäämmin:

– Oikea paska! Pelkkä rotan pieru!

Pienempi vilkaisi ympärilleen. Naapuripöydistä luotiin heihin uteliaita silmäyksiä ja jostain taaempaa kuului huvittunutta supsutusta.

– Älähän nyt! Pienempi mies kuiskasi ja katsoi anovasti kumppaniaan. Hän säikähti nähdessään tämän ilmeen. Se tihkui vihaa. Silmissä leiskui, kaarelle noussut ylähuuli paljasti voimakkaat hampaat ja veistä pitelevä käsi teki nopean, pistämistä kuvaavan eleen.

Mies tunsi lyhyen hetken suoranaista kuoleman pelkoa. Uhka oli käsinkosketeltava. Tuolin jalat kirahtivat kun hän sysäsi sen sivuun ja hyppäsi ylös. Hänen oli vaikea hallita askeliaan jottei olisi sännännyt juoksuun. Hän nappasi takkinsa naulakosta ja pakeni se kädessään kadulle.

5.

Eeva painoi lasta lujemmin itseään vasten. Oli alkanut tuulla ja pakkasviima tunkeutui vahvojenkin vaatteiden läpi. Lapsi valitti hiljaa. Se hoki äitiä ja välillä kuulosti kuin se tukahtuisi kyyneliinsä. Eeva peitti tytön pään puolittain takkinsa sisään. Hän hyssytti ja hyräili vilusta kalisevin hampain vanhaa lastenlaulua ”siili lähti lypsylle kannu kaulassansa”.

Tuuli varisutti lunta hautausmaan vanhoista vaahteroista. Eeva vaihtoi paikkaa niiden alta lähemmäksi porttia ja alkoi lämpimikseen kävellä ympyrää. Välillä hän seisahtui hajamielisenä katselemaan lumeen jääneitä jälkiään ja odottamaan korva tarkkana warren tuttua putkutusta.

Tähän asti kaikki oli mennyt hyvin. Hän oli hypännyt Toijalan asemalla taksiin, ajanut parinkymmenen kilometrin matkan Valkeakosken linja-autoasemalle ja noussut saman tien Tampereelle lähtevään Paunun pikavuoroon.

Vasta bussissa lapsi oli herännyt. Se oli säikähtänyt heti itkemään äitiään. Eeva oli hyssytellyt tyttöä rauhoittumaan ja selittänyt kanssamatkustajille miten hän oli joutunut aivan yllättäen hoitamaan siskonsa lasta kun siskon oli pitänyt lähteä ennen aikojaan synnyttämään toista.

Tyttö ei ollut kuitenkaan rauhoittunut. Itku oli päinvastoin yltynyt sydäntäsärkeväksi vaikerrukseksi ja Eevan oli ollut pakko jäädä Lempäälässä bussista. Hän oli soittanut kopista Reskalle ja he olivat sopineet tapaamispaikaksi hautausmaan pysäköintipaikan. Sinne ei ollut matkahuollosta pitkä ja paikka oli molemmille tuttu. Reska oli kyydinnyt Eevaa usein, kun tämä oli käynyt hoitamassa pikku-Pauliinan hautaa.

Nyt pysäköintialue oli tyhjä. Kauhakuormaaja oli kasannut sen laidalle noen ja pölyn mustaaman lumivuoren. Sen takaa pisti silmään siivoton kasa haudoilta koottua törkyä, muovisia hautalyhtyjä, varistuneita havuja ja kuivuneita seppeleitä.

Lapsi yltyi uuteen itkuun. Se sätki ja potki kipeästi Eevan vatsaa vasten. Eeva käveli lämpimikseen jätekasalle ja nosti maasta särkyneen lyhdyn. Yksi sen laseista oli hajonnut teräväksi kolmioksi. Hän irrotti lasin ja pudotti lyhdyn maahan. Lasi oli terävä kuin tikari ja pisti tumpunkin läpi kämmentä.

Samassa tieltä kuului tuttu putkutus ja kohta Reskan punainen Wartburg kurvasi pysäköintipaikalle. Lasi tipahti tumpusta lumeen ja jäi siihen jääpuikon lailla pystyyn.

Eeva asettui etupenkille ja Reska lähti saman tien ajamaan. Auton lämmitin puhalsi ihanan kuumasti ja lapsikin hiljeni hetkeksi. Se katseli kyynelisin silmin Reskaa, osoitti sormellaan ja sopersi:

– Tetä ajaa kotiin.

Lämmin aalto tulvahti Eevan sisimpään ja hän rutisti hellästi tyttöä.

– Niin, nyt mennään kotiin, vaihdetaan lämmintä ylle ja äiti laittaa ruokaa.

Reskan ilme oli kyräilevä. Hän vilkaisi verestävin silmin lasta, raapaisi punertavaa parran sänkeään ja murahti:

– Kuka toi on?

– Reettamari, Eeva vastasi äänessään peittelemätöntä onnea.

– Niin mutta kenen kersa se on?

– Meidän.

Wartburgin ohjaus vavahti ja oli hilkulla etteivät mateennahkaiset renkaat suistaneet autoa liukkaalta tieltä.

– Mitä?!

Reskan karjaisu säikäytti tytön uuteen itkuun ja Eeva alkoi hätäisenä selittää:

– Reettamari on nyt meidän lapsi...

Hän hiljeni hetkeksi miettimään, kunnes keksi:

– Mää sain sen Helsingistä. Lastenkodista... semmoisesta hylättyjen lasten kodista.

– Älä ämmä valehtele! Reska kiihtyi. – Ei mukuloita niin vain jaella. Ei ainakaan sinunlaisillesi.

Eeva katsoi loukkaantuneena Reskaa. Nosti leukansa ja sanoi:

– Jaetaan tai ei. Tämä nyt on kumminkin minun.

Reska tuijotti maantietä, syljeksi tukahtuneita kirouksia ja yritti löytää sanoja:

– Sää hullu et tajua mitä oot mennyt tekemään. Sää oot napannu jonkun kakaran.

Eeva ei sanonut mitään ja Reska läimäytti nyrkillä kojelautaa.

– Eksää saatana käsitä että toi on yhtä suuri kupru kun joku... murha tai semmonen.

Eevan silmät kostuivat ja hän huusi kimeällä äänellä takaisin:

– Murha? Jaa on? Jos ihminen haluu hoitaa jotain ja rakastaa... sekö muka on murha?

– Voi vittu sun kanssa! Sä oot hullu. Etkö sää tosiaankaan tajua että toi on jonkun muun? Ja sata paskalakkia on kohta sun perässäs ja siitä kuulutetaan uutisissa ja lehdissä.

Eeva otti villamyssyn lapsen päästä ja painoi leveän, pakkasen punaaman nenänsä pehmeisiin enkelinhiuksiin. Hänen suunsa kiristyi päättäväisiin juonteisiin ja silmissä leiskahti luja ja peräksiantamaton ilme.

Reska vilkaisi sivulleen, luki naisensa ajatukset ja hermostui entisestään.

– Mitä helvettiä me nyt tehdään?

Hän käänsi auton moottoritien rampille, kiihdytti vauhtia ja katsoi naama irveessä taustapeiliin. Äkkiä hän sanoi päättäväisesti:

– Nyt ajetaan suoraan Sorille ja viedään se penska poliisil le. Et sää siltikään sillä siitä selviä, mutta pääset kummiskin vähemmällä. Sepität vaikka jonkun stoorin että se oli äkkinäinen päähänpisto, joku semmonen mielenhäiriö... ettet sää pahaa... tajusit melkein heti mitä olit tehnyt ja halusit saman tien palauttaa lapsen ja pyytää sen äidiltä anteeksi.

Reska painoi lisää kaasua, nojautui rennommin selkänojaan ja huokaisi:

– Niin me tehdään.

Eeva nosti kasvonsa. Hän pyyhkäisi kyyneleet hihaansa ja sanoi ääni vavisten:

– Ei takuulla tehdä! Tai jos tehdään, saa poliisi kuulla saman tien kaikki sun mielenhäiriös, mitä sää oot viime viikollakin tällä koslalla kuskannut ja mitä kamaa meidän keltsusta löytyy.

– Jumalauta! Mää tapan sut.

– Tapa vaan! Eeva sanoi ja nosti säikähdyksestä hiljenneen lapsen kaulaansa vasten. – Tapa meidät molemmat jos sillä luulet helpommin selviäväsi.

Reska huokaisi hiljaa, pyöritti epätoivoisena päätään eikä sanonut enää mitään.

Vei viisi tuntia ennen kuin lapsi itkunsa uuvuttamana viimein nukahti.

Ulkona oli jo hämärää ja pakkastuuli tuiversi vanhan puutalon ravistuneissa rakenteissa. Jäärentukat lonkeroivat hileisiä lehtiään ikkunanurkissa – Reska ei juurikaan piitannut tilkitsemisistä – ja vanha omenapuu notkui ikkunan takana lumikuormansa alla valmiina kaatumaan hetkellä millä hyvänsä taloa vasten.

Mutta Eeva oli onnellinen. Hän touhusi keittiössä, hyräili lastenlauluja ja kasvoilla hehkui selittämättömän syvä hymy. Hän piipahti vähän väliä kammarin puolella katsomassa lasta. Se nukkui Eevan sängyssä kyljellään toinen käsi jalkojen välissä ja toinen nyrkissä suuta vasten. Eeva kohensi kirjavan huovan kulmaa tytön jaloille. Reska saisi hommata heti huomenna pinnasängyn, vaikka kierrätyskeskuksesta tai pelastusarmeijasta, hälläväli mistä, kunhan se vain olisi punainen.

Eeva palasi keittiöön ja paksu savu iski häntä silmille. Reska istui pöydän ääressä ja tuprutti sätkää. Tuhkakupiksi päätynyt sillipurkki pursusi laitojaan myöten tuhkaa ja tumppeja.

Reska oli ruvennut ryyppäämään. Se lipitti kossua ja tuijotti synkkänä seinälle teipattua, edellisvuotista kalenteria. Eevalle ilme oli tuttu. Hän tiesi että mies hautoi mielessään jotain suunnitelmaa. Eeva ei kuitenkaan pelännyt. Kaikki kyllä järjestyisi ja Reskakin oppisi rakastamaan Reettamaria. Ja sitten he olisivat ihan oikea perhe.

Eeva pyörähti ympäri kuin olisi äkkiä muistanut jotain. Hän kipaisi eteiseen, nousi jakkaralle ja otti komeron ylähyllyltä kookkaan pahvilaatikon. Hän kantoi sen selkä kenossa keittiöön ja rupesi järjestelemään sen sisältöä, kudottuja nuttuja ja potkuhousuja, virkattuja myssyjä ja essuja, vaaleanpunaisia kaikki, eikä hän huomannut laisinkaan laatikosta pelmahtanutta, pölyn ja homeen sekaista lemua.

Aikansa vaatteita hellittyään ja viikkailtuaan, hän avasi keittiön kaapin ja rupesi noukkimaan sieltä pilttipurkkeja pöydälle. Ylin hylly oli niitä täynnä. Sieltä löytyi kanariisipataa, ruusunmarjasosetta ja ties mitä. Eikä hän välittänyt vähääkään vaikka purkkien viimeiset myyntipäivät olivat menneet jo vuosia sitten umpeen.

Hän havahtui kesken askareidensa ovikellon kohmeiseen kilahdukseen. Reska ponkaisi pöydän äärestä ylös ja parahti pelästyneellä, itkunkireällä äänellä:

– Siellä on poliisi.

Keittiön ikkunasta näki ulkorapulle. Eeva nousi varpailleen, kurkisti jäähileen yli ja naurahti:

– Ei ole. Katso vaikka itse. Noi ei kuuna päivänä ole poliiseita. Risuparta äijä eukkonsa kanssa. Katso nyt tuon muijan myssyäkin!

Reska sysäsi naisen sivuun ja katsoi ulos. Hän hörähti huojentuneena:

– Jehovantodistajia ne on.

Eeva meni avaamaan ovea. Tuskin hän sai väännettyä lukkoa kunnolla auki, kun ovi jo pukattiin selälleen, mies harppasi eteiseen ja karjaisi:

– Rikospoliisista!

Samassa lapsi parahti kammarin puolella itkuun.

6.

Koskinen oli ilkosen alaston. Kuuma iho höyrysi ja pakkaslumi pisteli paljaita jalkapohjia. Hän seisoi jalat hieman harallaan ja katseli kädet lanteilla pimeää Hervantajärveä.

Vastakkaisella rannalla tuikki muutama yksinäinen valopiste ja jään ylittävä latu kiilteli huuranauhana kuutamossa. Järvi oli Koskiselle tuttu. Hän olisi voinut siitä paikasta neuvoa kelle tahansa pilkkimiehelle mihin tämän kannattaisi avantonsa kairata. Hänellä oli vene viereisellä rannalla ja kymmenet kesäillat olivat kuluneet Antin kanssa ahvenia narratessa järven kauimmaisissa kaislikkoperukoissa.

Oli silkkaa sattumaa että poliisien maja sijaitsi saman järven rannalla.

Koskinen katsoi mustaa avantoa ja vilunväreet vapisuttivat vartaloa. Hän oli viivytellyt liian pitkään eikä veteen meneminen houkutellut. Kukaan muukaan ei ollut viitsinyt lähteä enää kastautumaan. Saunalta kuului railakka meteli ja musiikki.

Hän jäi kuitenkin kuin uhitellen laiturille seisomaan. Olo oli oudon tyhjä ja raukea. Päivä pyöri mielessä sekavana vyyhtenä, tuntui kuin kaikki olisi ollut yhtä ja samaa tapahtumasarjaa. Tuskin he olivat ehtineet palata asemalta Sorille kun ilmoitusten suma oli alkanut. Ensimmäisenä oli soittanut toijalalainen taksikuski. Hän oli kuullut poliisikuulutuksen puoli tuntia sen jälkeen kun oli jättänyt naisen ja lapsen Valkeakosken linja-autoasemalle. Kaikki sieltä lähteneet bussit oli tarkastettu ja oikea oli saatu pysäytettyä vähän jälkeen Tampereen rajan. Pahaksi onneksi joku rouvasihminen oli vaatinut radion...