Seppo Jokinen

Koskinen ja siimamies

Koskinen ja raadonsyöjä

Koskinen ja pudotuspeli

Koskinen ja taikashow

Koskinen ja kreikkalainen kolmio

Hukan enkelit

Piripolkka

Vilpittömässä mielessä

Suurta pahaa

Sana sanaa vastaan

Hiirileikki

Viha on paha vieras

Kuka sellaista tekisi

Lyöty mies

Seppo Jokinen

Koskinen ja
kreikkalainen kolmio

Crime Time

Helsinki

1.

Oli syyskuun toinen päivä ja torstai. Nainen istui laiturilla ja liotti varpaitaan vedessä. Se oli yhtä lämmintä kuin joskus kesän parhaina päivinä. Hän muisteli milloin alkusyksy olisi ollut niin helteinen, mutta ei saanut sellaista aikaa mieleensä.

Hän oli laiha ja kaitaluinen, sitä ihmistyyppiä joka ei syömällä lihoisi ikinä. Terävä nenä oli kapeasieraiminen ja kasvot muutenkin nukkemaisen pienet. Suu ja silmät näyttivät niissä erikoisen suurilta. Suupielet kaareutuivat molemmilta puoliltaan alas. Tummien silmänalusten iho oli kalvomaisen ohut ja hienonhienojen ryppyjen verkottama. Kaikki se kertoi sadoista vihan vallassa valvotuista öistä.

Piha ei ollut koskaan ennen sitä kesää joutunut laiminlyödyksi. Ruoho rehotti leikkaamattomana ja kukkapenkit lykkäsivät ohdaketta. Naisen silmään ne eivät kuitenkaan pistäneet. Hän näki kaikessa vain menneisyyden. Siitä oli kaksikymmentä vuotta, kun pikku Marri oli ottanut samaisella nurmella ensi askeleitaan. Tytöllä oli ollut yllään orvokinsininen pumpulimekko, senkin hän muisti. Miksi ei olisi muistanut, olihan hän viettänyt puolet elämästään tyttärensä kanssa. Marrin isällä ei ollut jäänyt aikaa kasvattamiseen sen enempää kuin pesemiseen, pukemiseen tai leikittämiseenkään. Mies oli tehnyt työtä, turvannut naisensa ja tyttönsä tulevaisuuden, ja hän oli tehnyt sen kaiken parhaalla mahdollisella tavalla.

Nurmikko oli laaja ja nousi loivasti rannasta kohden taloa. Talo oli Marrin isän työn tulosta. Se oli valkoiseksi rapattuine seinineen, holvikaarineen ja pylväineen kuin pieni palatsi. Tonttikin oli suurempi kuin moni maatila ja sijaitsi kaupungin, joidenkin mielestä jopa koko maakunnan parhaalla paikalla Etelä-Suomen suurimman sisäjärven rannalla.

Vielä keväällä se kaikki oli ollut naisen. Nyt hän ei omistanut siitä mitään, ei edes avokuistikolla hiljakseen helisevää tuulikelloa. Kaikki Marrin isän tekemä työ oli mennyt hukkaan. Koko omaisuus oli menetetty, talo ja molemmat tehtaat niin Tampereella kuin Kuopiossakin. Onneksi mies ei ollut itse sitä enää näkemässä, kuolema oli suorittanut oman ulosmittauksensa jo kolme vuotta sitten. Kaikki oli silloin jäänyt vaimolle, ainoana ehtona että Marri jatkaisi historianopintojaan, joista hän oli ekaluokalta asti haaveillut. Niin Marri oli tehnytkin heti kun surun viemät voimat olivat alkaneet palautua.

Isä oli ollut tytölle kaikki kaikessa, ja korvaamaton hän oli ollut vaimolleenkin. Oli tarvittu kaksi pitkää vuotta ennen kuin menetyksen tuska oli alkanut antaa tilaa uudelle elämälle.

Sitten kuvaan oli tullut petturi. Se oli tullut niin kuin käärmeet tulevat, hiljaa ja varoittamatta. Nainen huomasi sen myrkyllisyyden aivan liian myöhään. Ja kun hän yritti sysätä sen pois, se puri.

Nainen kaivoi rypistyneen kirjeen taskustaan ja luki ties monennenko kerran siitä yhden ainoan lauseen: ”Olen hanen jäljillään”.

Hiilenmustat lyhyet hiukset sojottivat paljosta raastamisesta sekaisina ja hento vartalo vapisi kauttaaltaan. Nainen luuli sitä silkaksi vihaksi eikä tajunnut tuntevansa vilua. Jalat olivat edelleen nilkkoja myöten vedessä, jonka lämpö oli sittenkin valheellista ja salakavalaa. Kuka olisi voinut arvata, että siinä kaikessa kävisi niin.

2.

Veneessä oli kaksi miestä. Kumpikin vilkuili huolestuneena taakseen. Taivaanranta oli muuttumassa väreilevän tummaksi ja veneen peräharukseen kiinnitetty, tuulen rispaama Kreikan lippu lepatti yhä levottomammin. Ilmanalasta saattoi aistia äkillisen koleuden. Kolmenkymmenen asteen lämmössä se oli kuin viileän pyyhkeen sipaisu pohjoismaalaisen vaalealle, hien nihkeämälle vartalolle.

Miehiä sitoi yhteen kaukaisen kansalaisuuden lisäksi sama, vuosikymmenet sitten tehty uravalinta. Kumpikin heistä oli hakeutunut omine henkilökohtaisine syineen ja nuoruuden naiivein odotuksin poliisin ammattiin.

Koskinen, tamperelainen komisario, istui peräkaukalon sivupenkillä ja rapsutti auringon punaiseksi paahtamaa leukaansa. Siinä kasvoi millin mittainen sänki. Hän oli raakannut partansa pois viikko sitten Rhodoksella Mandrakin satamassa hieman ennen ankkurin nostoa. Ruskettuisi kerrankin koko naama leukaperiä myöten.

Juusonen, muuttokatoisen kunnan nimismies Savon sydänmailta, nojasi ruoriin. Raottuneista huulentötteröistä näki miten mies vihelteli jotain. Koskinen ei voinut olla voimistuvan tuulen huminassa asiasta varma, mutta hän arveli että kappale oli Musta Rudolf.

Tumma vyöhyke oli kohonnut jo koko pohjoisen taivaanrannan ylle ja Koskinen vilkaisi tutkivasti kumppaniaan. Juusosen ilme oli aivan yhtä levollinen kuin milloin tahansa muulloinkin. Ei edes korkealla otsalla näkynyt ainuttakaan huolen ryppyä.

Silti se ei Koskista täysin rauhoittanut. Hän muisti hyvin parin päivän takaisen merenkäynnin, jolloin laineet olivat kohonneet yhtäkkiä vaahtopäisiksi ja suolapärskeet lyöneet kannen yli kasvoille. Meltemi, navakka pohjatuuli, saattoi nousta näillä vesillä nopeasti ja arvaamatta. Purjeet olivat pingottuneet kireiksi kuin rummunkalvo ja vene oli kulkenut kylki vettä viistäen. Koskinen oli puristanut rystyset valkoisina kaidevaijeria ja harkinnut jo pelastusliivien pukemista. Se oli jäänyt kuitenkin tekemättä, kun hän oli huomannut miten rennosti Juusonen oli nojaillut ruoriin. Mies oli katsellut taivaita ja huoahtanut, että tulipa pikku haipakka.

Eikä Juusosen tyyneys rakoillut tälläkään kertaa.

– Oli viisasta avata pikkupurje heti aamulla, hän sanoi hyväntuulisena. – Johan sen haistoi pelkillä nokkahaivenillaan ettei jouduta ihan tyveneen.

Hän katseli niska kenossa maston huippua ja vihelteli vielä hetken itsekseen.

– Siellä on ylhäällä löysiä, käyhän kiristämässä.

Koskinen otti kammen ja nousi kajuutan kannelle. Hän puristi oikealla turvakaidetta ja hivuttautui maston juureen. Hän kietoutui vasemmalla kädellään mastoon, asetti oikealla kammen nostinvinssiin ja alkoi veivata. Veneen keula puski aallokkoa ja merivesi kasteli hänet yltä päältä. Se ei silti suuremmin haitannut, kevyet shortsit olivat ainoa vaatekappale hänen yllään. Aurinko ja tuuli kuivaisivat ne muutamassa minuutissa.

Hän väänsi purjeen niin ylös kuin käsivoimin jaksoi, ja tuntui kuin vene olisi lähtenyt heti kulkemaan tasaisemmin. Hän hilautui takaisin kaukaloon eikä ehtinyt kunnolla istahtaa, kun Juusonen jo komensi:

– Nyt rupesi fokka elämään. Reivaappa sitä pikkasen!

Koskinen totteli mitään sanomatta. Hän tarttui rullavaijeriin ja alkoi vetää. Komennussuhteet olivat selvät kummallekin. Juusonen määräsi ja Koskinen totteli. Eikä se häirinnyt Koskista yhtään. Juusonen oli kapteeni laivassaan. Sitä paitsi hän tiesi purjehtimisesta enemmän kuin moni soutamisesta. Siinä suhteessa Koskinen oli vielä oppipoika.

Keulapurjeen vähäinenkin lepatus lakkasi samassa tahdissa kun hän kiskoi vaijeria. Juusonen nyökkäsi ruorin takaa hyväksyvästi ja Koskinen pyyhkäisi hien sekaiset pärskevedet kasvoiltaan. Suola maistui jo suussakin. Toki sen kuuluikin, kun merellä oltiin. Hän katsoi taivaanrantaa ja vaikka noviisi olikin, hän näki ettei meltemi nousisi tällä kertaa myrskyksi asti. Parhaassa tapauksessa se silti jäisi kelpoiseksi purjetuuleksi.

Hän rohkeni ottaa jo rennomman asennon ja katsella keulanpuoleisia maisemia. Meri velloi voimakkaana ja aurinko löysi siitä kaikki sinisen eri sävyt. Harvat rannat näkyivät kaukana harmaan epämääräisinä hahmoina ja maisema näytti kaikkialla aivan samalta. Silti siihen ei viikossa väsynyt, eikä varmasti kahdessakaan.

Siitä tuli jo yhdeksän päivää, kun he olivat lähteneet Mandrakin satamasta Rhodokselta. Suuntana oli ollut aluksi pohjoinen, Symin ja Tiloksen kautta aina Nissirokselle asti. Sinne he olivat ankkuroituneen pariksi päiväksi. He olivat huilineet, uineet ja odotelleet suotuisia paluutuulia. Edellispäivänä he olivat palanneet Tiloksen eteläpuolelle ja sieltä tänään kohti kaakkoa ja Rhodoksen itärannikkoa.

Koskinen nousi ja otti mitään sanomatta kiikarin Juusosen kaulasta. Hän tähysti sillä horisonttia edessään. Oikealla etuviistossa näkyi jo Chalkin saari, ja kun kiikarin sai veneen heilumiselta hetkeksi vakaantumaan, saattoi sen laelta erottaa valkoisena hohtavan kappelin. Rhodos häämötti kauempana koko taivaanrantaa hallitsevana massiivisena möhkäleenä, ja kun tarkasti katsoi, sen tasaharmaata profiilia vasten näkyi irrallaan kelluva kimpale. Se oli Alimnia, pieni saari Chalkin ja Rhodoksen välillä, kuin sorsanpoikanen emonsa kyljessä. Juusonen oli tutkinut aamusella merikarttojaan ja löytänyt Alimnian lounaispuolelta pienen lahdekkeen. ”Tuolla ei olla vielä käyty” hän oli murahtanut harvasanaisen innokkaana, eikä seuraavan yön ankkuripaikasta ollut sen enempää keskusteltu.

Tuuli pysyi suotuisana eikä kestänyt enää kauan, kun Alimnian saari alkoi kasvaa merestä selväpiirteiseksi, jyrkkäkallioiseksi kolossiksi. Samassa tahdissa aurinko alkoi vaipua alas heidän selkänsä takana ja meren välke sai uuden purppuraisen sävyn.

Juusonen käänsi venettä ja otti rannikon suuntaisen kurssin. Hän piti muoviin käärittyä merikarttaa kädessään, ilme oli keskittyneen etsivä ja huulet olivat hyytyneet äänettömään vihellykseen. Äkkiä hän hihkaisi:

– Se on siinä. Otetaan purjeet alas ja mennään moottorilla perille.

Koskinen tiesi sen tarkoittavan hänen ruorivuoroaan. Vaikka Juusonen varmasti luottikin gastinsa kaksinaisiin taitoihin, niin purjeiden laskemisen hän halusi tehdä aina itse. He vaihtoivat paikkoja ja Juusonen nousi kajuutan katolle. Hän tarttui kaksin käsin purjeeseen ja huuteli samalla Koskiselle neuvoja pitää vene oikeassa kulmassa tuuleen nähden. Hän jätti juoksijat kiinni mastoon ja taittoi purjeen alaosan tilavaksi kassiksi johon loput oli helppo laskostaa.

Koskinen katseli Juusosen rauhallista työskentelyä. Se näytti vaivattomalta ja yksinkertaiselta. Mutta hän tiesi miten olisi käynyt, jos olisi itse joutunut samaan hommaan. Seuraavalla kerralla purjeen nostamiseen olisi tarvittu useampi mies.

Juusoselta ei kauan kulunut, kun hän jo nosti laskostetun purjepaketin puomin päälle. Hän alkoi sitoa sitä paikoilleen lyhyillä irtohihnoilla ja komensi samalla Koskista käynnistämään moottorin.

Kone hyrähti käyntiin ensimmäisellä startin painalluksella. Koskinen lähti ohjaamaan venettä kohti lahdelman suuta ja Juusonen rullasi samalla keulapurjeen haruksensa ympärille. Koskinen huomasi miten kaikuluotaimen ledi syttyi näyttämään syvyyttä eikä kestänyt kauan, kun se rupesi antamaan ensimmäisiä äänisignaaleitaan. Juusonen kiirehti ruorin taakse ja Koskinen sai komennon siirtyä keulakannelle valmistautumaan ankkurin laskuun.

Koskinen noukki mennessään pyykkipojilla kaidevaijeriin kiinnitetyt näppylähanskat ja lähti puomista tukea ottaen keulaan. Hän avasi ankkurikaivon kannen, polvistui sen reunalle ja jäi odottamaan kipparinsa ohjeita.

Lahdelma oli hevosenkengän muotoinen ja sadan metrin päästäkin saattoi erottaa miten hienoa hiekkaa sen pohjukkaisin ranta oli. Molemmilla sivuilla ranta kohosi karuiksi pensaikkoisiksi kallioksi, eikä missään näkynyt ainuttakaan ihmiskäden jälkeä. Sen verran asumiskelvottomia jyrkänteiden seinämät olivat.

Meren pinta oli suojaisella lahdella jo täysin tyyni ja hämärtyvässä illassakin oli helppo nähdä miten kristallin kirkasta vesi oli. Sinne tänne säntäilevät pikkukalojen moniväriset parvet näkyivät vaivattomasti sen läpi.

Koskinen tunsi miten Juusonen laski moottorin kierroksia ja kaikuluotaimen hätääntynyt piplatus kuului keulaan asti. Koskinen veti puutarhahanskat valmiiksi käsiinsä. Hän jäi tuijottamaan niitä ja samassa mieltä vihlaisi selittämätön haikeuden tunne. Ajatukset katkesivat kuitenkin Juusosen huutoon:

– Anna mennä!

Koskinen irrotti ankkurin kiinnittimestään ja antoi ketjun soljua tasaisesti käsiensä välistä. Lahden hiljaisuus katkesi kirskahtelevaan kolinaan ja rantapensaikosta lehahti pelästynyt lintuparvi lentoon.

– Tsop tsop! kuului veneen perästä ja Koskinen jarrutti ketjun juoksua. Juusonen oli vaihtanut moottorin pakille. Hän peruutti hitaasti venettä ja pian ankkuriketju kiristyi ja keikautti veneen keulaa.

Juusonen sammutti moottorin, pujahti kajuuttaan ja palasi saman tien kannelle. Hänellä oli kädessään puolikas Morganpullo ja kaksi lasia. Oli olemassa perinteitä, hän muisti aina sanoa, joita tuli vaalia ja kunnioittaa vaikka sitten siihen viimeiseen myteriin asti.

Yksi niistä oli ankkuriryyppy.

Lasit olivat oikeita jalallisia, konjakin nauttimiseen tarkoitettuja. Juusonen kaatoi kumpaankin tukevan tujauksen ja ojensi toisen Koskiselle. He kohottivat laseja, kilauttivat ne yhteen ja kumosivat tyhjiksi.

– Ei pätösempi päivä tämäkään.

Koskinen nyökytteli Juusosen toteamukselle ja vastasi vasta kun rommin viimeinenkin aromi oli kitalaesta kuivunut:

– Täydellinen.

Hän laski lasin penkille viereensä ja kaivoi marlboroaskin kajuutan ulkoseinään kiinnitetystä karttapussista. Vaikka tuuli oli tyyntynyt lähes tyhjiin, tupakka syttyi vasta kolmannella yrittämällä. Hän huomasi silmäkulmastaan Juusosen vinon hymyn, mutta sekään ei laimentanut sitä nautintoa minkä ensimmäinen savuke sitten aamuvarhaisen purjeiden noston sai aikaan.

Juusonen ei tupakkaa polttanut, mutta tulitikun hänkin lykkäsi huultensa väliin. He nojailivat kajuutan seinämään molemmin puolin sisäänkäynnin. Kumpikin oli oikaissut koipensa avotilan sivupenkille ja Koskinen oli potkaissut jo purjehduskengätkin jaloistaan. Hän istui tapansa mukaan Juusosen oikealla puolella. Se oli hänen paikkansa.

Juusonen ei kuullut vasemmalla korvallaan mitään. Se oli kuuroutunut jo runsas vuosikymmen sitten. Juusonen oli toiminut silloin vielä Tampereen poliisivoimissa. Rysältä yllätetyn grammamiehen käsiase oli lauennut aivan Juusosen korvanjuuressa ja jysäys oli tehnyt tärykalvosta selvää. Muutaman viikon sairasloman jälkeen mies oli palannut jälleen palvelukseen. Silti puhuttiin että laukaus oli vaurioittanut nuppia syvemmältäkin, Juusonen oli näet ruvennut heti tapauksen jälkeen lukemaan intohimoisesti lakia. Hän oli väittänyt tehneensä sen vain saadakseen huminan korviensa välistä loppumaan, eikä ollut edes elätellyt mahdollista nimismiehen titteliä mielessään.

Vasta viime vuosina hänelle oli alettu ehdotella sairaseläkettä, ja hän oli kertonut sitä jo vakavasti miettineensä. Olihan hän mies parhaassa mahdollisessa iässä, juuri viisikymmentä täyttänyt, mikä siinä olisi purjehtiessa vuodet ympäriinsä etelän vesillä. Mutta Juusosen vaimo, niin Koskinen oli rivien välistä ymmärtänyt, oli asiasta eri mieltä. Oli aivan toinen asia olla rouva nimismies kuin eläkeläisen eukko. Ja toisaalta, Juusonen oli joskus tuumannut, kai sitä aikanaan kyllästyisi purjehtimiseenkin.

Asiaa oli kuitenkin vaikea uskoa, kun kuuli miehen huokaisevan:

– Tätä ei mikään voita.

– Ei, Koskinen myönsi. Hän katseli lounaisella taivaanrannalla ajelehtivaa yksinäistä kultaripsistä pilvenhattaraa ja lisäsi:

– Ei puutu muuta kuin naiset.

Juusonen nyökytteli kaljua päätään, pyöritti tulitikkua suupielestä toiseen ja mumisi jotain myöntävää. Tuuli oli tyyntynyt täydellisesti ja Kreikan lippu roikkui peräharuksessa kuin kuivumaan ripustettu tiskiriepu.

He olivat pitkään hiljaa ja seurasivat auringon viime pilkahdusta taivaanrannassa. Ilmeisesti Juusonen oli jäänyt miettimään Koskisen viimeisintä repliikkiä, koska otti puheeksi asian johon he eivät olleet juurikaan matkan aikana kajonneet.

– Milloin sinä olet viimeksi tavannut vaimosi?

– Ex-vaimoni, Koskinen hymähti.

– Niin.

– Siitä on jo kolme kuukautta. Se oli Antin ylioppilasjuhlissa.

Koskinen nakkasi tupakan tumpin mereen. Hän päätti kertoa, koska tiesi Juusosen muutaman minuutin päästä asiaa kuitenkin utelevan:

– Raija asuu Kaukajärvellä.

– Yksinkö?

– Ei. Se muutti erään kiinteistövälittäjän hoteisiin.

– Vai semmoista.

– Raija sanoi että se tyyppi osaa puhua.

Juusonen oli pitkään hiljaa ennen kuin puuskahti.

– Ihmeellistä.

Hän siveli harasormin päälakeaan aivan kuin siinä olisi ollut hiuksia.

– Entä Antti?

– Se majailee tyttökaverinsa vuokrayksiössä Kalevassa.

Koskinen katseli paljaita jalkojaan, rusketuksen jyrkkää rajaa nilkoissa, ja mietti itsekin miten nopeasti perhe voi hajota.

Juusonen taisi aistia gastinsa ahdistavat ajatukset, koska ponnahti penkiltä.

– Eiköhän ruveta murkinalle.

Hän katosi kajuuttaan ja kohta Koskinenkin meni perässä. Pentterissä oli kaasuliesi jo sytytetty ja Juusonen kumosi säilykepurkillisen lihapullia kattilaan. He olivat tehneet varsinaisen löydön Nissiroksella. Suomalaisen kyläkioskin kokoisessa supermarketissa oli myynnissä saksalaisvalmisteisia lihapullia ja he olivat rohmunneet niitä koko loppumatkan ajaksi.

Koskinen avasi jääkaapin ja teki nopean inventaarion. Metwursti ja fetajuusto riittäisivät vielä jäljellä oleville kolmelle purjehduspäivälle, mutta vihannekset, voi ja sämpylät olivat vähissä. Alimmaisiksi asetellut oluttölkit tuntuivat mukavan viileiltä kämmenselkää vasten ja pysyisivätkin sellaisina koko illan, vaikka Juusonen oli jo sammuttanut virran jääkaapista. Aamulla he käyttäisivät veneen moottoria ainakin sen aikaa, että akku jaksaisi viilentää kaapin uudelleen ja he pääsisivät täyttämään sen. Kajuutan sohvan alla odotti vielä ottajiaan avaamaton laatikko Heinekenia.

Lihapullat lämpenivät nopeasti ja Juusonen nousi kattila kädessään kannelle. Koskinen kantoi perässä salaatit, fetan ja oliivit. He asettelivat ruoat peräkaukalon penkille ja istahtivat itse toiselle. Juusonen kipaisi kajuutasta vielä korillisen sämpylöitä. Ne olivat ehtineet jo hieman kuivahtaa, mutta kun sämpylän halkaisi ja levitti päälle pari lihapullaa soseineen, niin herkku olisi saanut siinä tilanteessa vanhoillisimmankin kulinaristin kuolaamaan.

Miehet eivät vaihtaneet ruokaillessaan sanaakaan. Se oli siihen liian harras hetki. Koskinen malttoi palata aiheeseen vasta laappiessaan viimeisellä sämpylänpuolikkaalla lihapullakulhoaan puhtaaksi:

– Sinä se et ole vielä vaihtanut?

– Akkaako? Juusonen sylkäisi oliivinkiven mereen.

– Niin.

– En.

Juusonen ravisteli sämpylänmurenet sylistään, pyyhkäisi rasvat sormista karvaisiin jalkoihinsa ja jatkoi:

– Ei tällä iällä enää emäntää vaihdeta. Uuden opettaminen tavoille on turhan kova homma.

Hän vaikeni katselemaan nopeasti tummuvaa taivasta. Idän puolella se oli jo aivan musta. Tähtiä alkoi syttyä sinne tänne tasaisessa tahdissa ja jossain kaukaisuudessa yksinäinen lentokone vilkutti siipimajakoitaan.

– Eihän muija tietenkään enää mikään ruusun nupukka ole, Juusonen jatkoi viimein mietiskelyään. Hän kaiveli hetken hampaita ja lisäsi vielä:

– Mutta ei kai kukaan tauluakaan raamien takia vaihda.

Hän nousi, keräsi tyhjät astiat syliinsä ja häipyi niiden kanssa kajuuttaan. Asia oli loppuun käsitelty.

Koskinen jäi istuskelemaan yksin pimeyteen. Ilma oli vielä ihoa hivelevän lämmin ja se teki hetkestä miltei epätodellisen. Ainoa muistutus arkimailmasta oli valkoinen ankkurivalo maston huipussa. Juusonen oli sytyttänyt sen siltä varalta että joku toinenkin myöhäinen vene hakeutuisi lahdelle.

Koskinen ei erottanut enää kunnolla edes veden ja maan rajaa lahdelman rannalla. Sirkkojen siritys kuului kuitenkin edelleen veneeseen asti ja jossain äänteli hänelle outo lintu lyhyttä kaksiosaista sointua. Koskinen käänsi päätään, kuunteli tarkkaan, eikä silti osannut arvella edes minkä kokoinen lintu mahtaisi olla.

Samassa kajuutasta kuului sulkeutuvan oven vaimea tömähdys ja hetken kuluttua kaksi perättäistä napsahdusta. Se ääni oli kaikille tuttu, oltiin sitten millä puolella maapalloa tahansa, tutumpi kuin yhdenkään linnun viserrys.

3.

Uni oli epätavallisen aito. Koskinen makasi kelteisillään kahden pihakoivun väliin viritetyssä riippumatossa. Puut oli aikoinaan istutettu tarkkaan mitatun välimatkan päähän toisistaan ja vasta nyt ne olivat kasvaneet kyllin vahvoiksi kannattamaan liki satakiloista miestä. Sitä kesää oli odotettu kauan.

Näkökenttään mahtui vain sininen taivas, kimppu kumpupilviä ja pääskypari. Jostain kuului vaimeaa hyräilyä, liekö ollut Raija, ja ilma oli tukahduttavan kuuma. Äkkiä riippumaton äärelle ilmestyi joukko ihmisiä, kasvottomia hajuttomia hahmoja. Koskinen yritti nousta, mutta se ei onnistunut, hän oli solmiutunut riippumaton verkkoihin, ja mitä enemmän hän rimpuili sitä nihkeämmäksi hänen alaston vartalonsa hikosi.

Uni rupesi äkkiä ohenemaan. Paluu todellisuuteen alkoi, pilvet hajaantuivat ja hyräilykin vaimeni. Hikoilu vain jatkui seestyvästä valvetilasta huolimatta eikä edes keinuminen lakannut. Se oli kuitenkin samaa tasaisen rauhallista ja miellyttävää, kuin lapsen liekkumista lämpöisessä kehdossa. Siinä olisi viihtynyt vaikka ikuisuuden.

Silti Koskinen räväytti silmänsä auki.

Ensimmäiseksi hän muisti etteivät koivutkaan olleet ehtineet vielä kasvaa. Sinne ne olivat jääneet keskenkasvuisina pihaan kuin taistelutantereelle. Hän tajusi makaavansa veneessä, peräkajuutan pistopunkassa. Kirkas auringon säde tunki kulkuaukosta sisään ja se jakoi kajuutan kahteen voimakkaasti vastakohtaiseen valon ja varjon tilaan. Tuuli oli aamun myötä noussut. Silti sekään ei kyennyt viilentämään jo korkealle kiivenneen auringon porotusta. Vene alkoi olla kuuma kuin kevyt kenttäsauna.

Koskinen kiipesi kannelle ja hyppäsi jalat edellä veteen. Hän ui pitkin vedoin kierroksen veneen ympäri. Se näytti pinnan tasalta katsottuna vieläkin kauniimmalta, runko sulautui meren kanssa yhteen kuin salskea joutsen. Valkoinen kylki kimalteli auringossa ja siihen oli maalattu kaarevin kirjaimin veneen nimi DIONYSOS. Se oli suoraan antiikin tarustosta ja kuului kreikkalaiselle viininjumalalle.

Koskinen pyörähti selälleen ja antoi veden kannatella itseään. Ei kulunut kauan kun aurinko jo kuumotti kasvoja ja suola pisteli huulia. Hän lähti uimaan veneen viertä. Pitkät selkäuintiliikkeet irrottivat hartialihaksista viimeisetkin työpöydän ääressä kertyneet kankeudet. Äkkiä oikeassa olkavarressa tuntui ankkuriketjun kosketus. Hän siemaisi keuhkonsa täyteen ilmaa ja lähti sukeltamaan.

Hän kiskoi itseään ketjun avulla kohden pohjaa, mutta siinä oli syvempää kuin hän oli kuvitellut. Edes sormenpäät eivät ehtineet hipaista ankkuria, kun hän jo pelkäsi keuhkojensa repeävän. Hän irrotti otteensa ketjusta ja polkaisi itsensä nousuun. Suljetuin silminkin hän tunsi miten ympäröivä vesimassa alkoi kirkastua ja pian hän putkahti pinnalle. Hätäinen horaisu ilmaa täytti keuhkot perukoitaan myöten ja pää painui uudelleen uppeluksiin. Samalla kurkkuun hulahti tuopillinen vettä. Hän räpisteli kaksin käsin pinnalle ja jäi siihen pärskimään.

Juusonen oli noussut peräkaukalossa seisomaan. Hän varjosti kädellä silmiään ja tähyili huolestuneena gastiaan.

– Et kai kehtaa ihan joutenpäiten hukuttautua, ja jo ennen aamukahvia?

Koskinen syljeksi vielä hetken suolavettä sisuksistaan ja kauhoi sitten takaisin veneen ahteripuolelle. Hän nousi kannelle ja kietaisi kaidevaijerilla roikkuneen pyyhkeen lanteilleen.

Juusonen oli asetellut aamiaistarpeet tarjottimelle kuin herraskaisempikin hovimestari. Tarjottimen vieressä odotti termospullollinen kahvia, eikä se ollut mitään kreikkalaista soroppia, vaan mikkeliläismarketin tarjouspresidentistä suodatettua suomalaista. Juusonen oli niissäkin asioissa tarkka.

Koskinen halkaisi sämpylän ja pursotti tsaksikia molemmille puolikkaille. Hän upotti sekaan pari pulleaa fetapalaa ja siivutti päälle vielä sikarin paksuisesta metwurstipötkylästä muutaman suolaisen napin. Sämpylä kiinni ja se oli siinä.

Hän ei ollut milloinkaan tunnustautunut miksikään erityiseksi kahvin ystäväksi. Mutta nyt se maistu syntisen hyvältä. Hän katseli Juusosta kuppinsa takaa ja ihmetteli jälleen kerran miten aurinko ei tarttunut tämän vaaleaan nahkaan. Päälaessakaan se ei näkynyt kuin vaaleana orastavana punoituksena, vaikka Juusonen suojautui kipparilippikseensä vasta pahimmassa paahteessa.

Toinen asia mikä ei lakannut koskaan Koskista kummastuttamasta, oli Juusosen kyltymätön inho omia hiuksiaan kohtaan. Mies oli viisikymppinen, mutta ajoi silti säännöllisesti päänsä puhtaan kaljuksi. Nupissa ei saanut näkyä karvan karvaa. Hän oli pitänyt samaa tiukkaa linjaa aikoinaan jo Tampereella, ja siitä johtui että hänet muistettiin Sorilla edelleenkin paremmin Kojakina kuin Juusosena.

– Tässä tulee lämmin, Juusonen sanoi kuin olisi lukenut kumppaninsa ajatukset. – Aivot kiehuu kohta korvista pihalle ellei niitä pääse pian jäähdyttämään.

Hän laski kuppinsa penkille ja otti sukelluslasit käteensä.

– Taidanpa vilkaista mitä tämä lahdeke pitää pohjassaan. Sitä koskaan tiedä, vaikka foinikialaiset olsivat upottaneet kultaaarteensa just tähän.

Sukelluslasien hihna oli aivan liian kireä ja silmät viiruntuivat lasien alla kiinalaisiksi. Hän sovitteli snorkkelin suukappaleen huolellisesti huultensa väliin ja Koskinen kuuli sen takaa vielä epäselvän muminan:

– Vähän jatketta näihin poliisin mahapalkkoihin.

Kuului pehmyt polskahdus, kun Juusonen pudottautui uimaportailta veteen. Koskinen mutusteli sämpylänsä loppuun ja kaatoi itselleen toisen kupillisen kahvia. Hän sytytti aamun ensimmäisen savukkeen, heitti pyyhkeen lanteiltaan ja antoi korkealle kivunneen auringon hyväillä koko kroppaa nivuksia myöten. Eikä hän keksinyt mikä tunnelmaa enää olisi voinut kohottaa. Tätä Suomen pimenevässä, koleassa syksyssä osaisi arvostaa. Ja siitä ajatus taas putosi kuin kinnas liian pienestä kädestä. Muutaman päivän päästä koko onni loppuisi ja vääjäämätön paluu arkeen olisi edessä. Se tulisi koittamaan ankeampana kuin milloinkaan ennen. Hän näki jo silmissään kerrostalokaksionsa oven avautuvan. Ainoa, mikä siellä odottaisi, oli lehtien, laskujen ja kaiken kirjavien mainospostien kasa heti kynnyksellä.

Koskinen kippasi loput kahvit mereen ja pakottautui unohtamaan arjen. Hän veti uimahousut jalkaansa ja nousi katselemaan merestä taivaisiin nousevaa rantakalliota.

Se oli vielä jyrkempi ja jylhempi kuin mitä hän oli edellisillan pimeydessä osannut hahmottaa. Se oli kymmeniä metriä korkea, muodoton möhkäle massiivista maankuorta, ropuliaista ja halkeillutta, vuosituhansien myrskyjen muokkaamaa massaa. Vasemmalla se näytti kreikkalaisen kyömynenän profiililta ja oikealla sileän pystysuoralta kuin hervantalainen betoniseinä. Kalliorinne kaarsi runsaan puoliympyrän ja imaisi meren syliinsä tyyneksi, turkoosina väreileväksi lahdelmaksi.

Hiljaisuus oli tuulen vaisua huminaa lukuun ottamatta täydellinen, eikä edes Juusosen uimaräpylöistä lähtevä pahainen polskutus sitä rikkonut. Jopa snorkkelista tasaisin välein nousevan korahduksen saattoi veneeseen asti erottaa. Koskinen katseli huvittuneena ystävänsä kaljua päälakea, se oli kuin albiinon kilpikonnan selkä joka eteni veden pintaa ja veti perässään valtavaa valkoista saalisruhoa.

Koskinen nojautui uudelleen veneen partaaseen, sulki silmänsä ja antoi auringon hemmotella kasvojaan. Äskeiset arjen ahdistukset olivat tiessään. Kohta he nostaisivat purjeet, hyödyntäisivät kaiken luonnon tarjoaman avun ja ottaisivat avosylin koko sen anteliaisuuden vastaan.

Tällaiseksi elämä oli varmasti tarkoitettu.

Siitä tulisi kohta kuluneeksi päivälleen kuusi vuotta, kun Juusonen oli edellisen kerran kutsunut vanhan työtoverinsa purjehdusreissulle samoihin maisemiin. Se oli ollut Koskiselle ensi kokemus Kreikan saaristosta ja se oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Sen jälkeen hän ei ollut paljon muusta unelmoinut kuin päästä kokemaan sama seikkailu vielä kerran. Aika kului ja haave tuntui yhä etäisemmältä. Kunnes puhelin oli pirahtanut työpöydällä juhannuksen jälkeisenä maanantaina ja Juusonen oli kysynyt kiinnostaisiko purjehdus, syyskuussa olisi gastin paikka vapaana. Eikä kysymystä ollut tarvinnut toistaa. Päätös oli tehty siltä istumalta.

Koskinen havahtui veneen viereltä kuuluvaan polskutukseen. Juusonen nousi portaille ja vene heilui kun hän varisteli vettä korvistaan.

– Eiköhän kaprasta matkaan.

Koskisella ei ollut mitään sitä vastaan. Hän meni veneen keulaan, veti hanskat käteensä ja polvistui ankkurikaivon ääreen. Samalla Juusonen käynnisti moottorin ja otti sen verran eteen, että ketju oikeni pohjasta pystysuoraksi. Vinssi oli hyvin rasvattu ja Koskisella oli helppo työ kammeta ankkuri ylös. Hän heilautti kättään merkiksi. Juusonen käänsi vipua tyhjäkäynniltä eteen, antoi koneelle hellästi kaasua ja rupesi kääntämään venettä kohden lahdelman suuta.

Koskinen laskeutui hajareisin istumaan ja antoi jalkojensa roikkua rentoina molemmin puolin keulan. Moottori piti sen verran ääntä, ettei hän kuullut perästä Juusosen viheltelyä. Hyväntuulisuus oli siitä huolimatta helppo aistia keulaan asti. Ja sen verran oli Koskinen jo itsekin osannut tuulta lukea, että tunsi sen puhaltavan parhaasta mahdollisesta suunnasta ja juuri sen verran sopivalla voimalla, että odotettavissa oli hyvävauhtinen, mutta silti leppoisa purjehduspäivä.

Alimnian yksinäinen ankkurilahti jäi taakse ja kaikuluotaimen kiivain piipitys rauhoittui saman tien. Vettä oli taas kölin alla kymmeniä metriä. Eikä kulunut kauan, kun perästä kuului huuto:

– Kiskasehan Koskinen rätti salkoon!

Se oli sama kuin olisi vilauttanut päivän kopassaan maanneelle koiralle talutushihnaa. Koskinen loikkasi parilla harppauksella kajuutan kannelle. Hän löysäsi ensin puomin taljat ja alkoi vasta sitten irrottaa purjeen sidoksia. Juusonen piti tottuneesti keulaa vastaiseen eikä Koskisen ollut vaikea kiskoa purjetta ylös. Silti kangas lepatti vallattomana ennen pingottumistaan ja piti melkoisen jyminän ja paukkeen. Se oli musiikkia Koskisen korville. Hän kiristi purjeen muutamalla vinssin kierroksella, vilkaisi ohimennen ruorin takana seisovaa kipparia ja sai tältä hyväksyvän nyökkäyksen.

Juusonen käänsi veneen purjeen vietäväksi ja sammutti moottorin. Dionysos kallistui heti muutaman asteen ja vauhti kiihtyi tasaisesti. Koskinen istahti kajuutan katolle ja oikaisi jalkansa. Hän oli hyvillään siitä että Juusonen oli komentanut hänet purjeen nost...