NUORI TAIDEOPISKELIJA
Lonkkavamman takia Helene ei voinut käydä tavallista koulua, vaan hän sai opetusta kotona pienessä tyttöjen ryhmässä kotiopettajattaren, neiti Lina Ingmanin johdolla. Kotiopettajatar huomasi vapaahetkinään piirtelevän Helenen lahjat ja vei tytön kissa-aiheisia töitä nähtäväksi Adolf von Beckerille, Suomen Taideyhdistyksen johtokuntaan kuuluneelle taidemaalarille. Von Becker sattui itsekin pitämään paljon kissoista, ja kun hän kuuli tekijän iän, hänestä oli välttämätöntä tarjota kouluttautumismahdollisuus lapselle, jolla oli sellaiset lahjat. Aloittaessaan opinnot Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vapaaoppilaana syksyllä 1873 Helene Schjerfbeck oli 11-vuotias – koulun historian nuorin oppilas.
• Helene Schjerfbeck 1880
Helene Schjerfbeckin opiskelutoveri ja läheinen ystävä Helena Westermarck kirjoittaa teoksessaan Mina levnadsminnen: ”Antiikkiluokalla oli tovereitteni joukossa eräs hyvin nuori tyttö, melkein lapsi vielä, joka heti miellytti minua. Hänen olemuksessaan ja esiintymisessään oli jotakin vaatimatonta, melkein arkaa. Hänellä oli suuret, hiukan ulkonevat vaaleansiniset silmät vaaleahipiäisissä, punertavissa kasvoissaan, ja hyvin korkea ja voimakkaasti kaareutuva otsa, jonka ylle hänen viehättävät vaaleat hiuksensa kihartuivat. Niskasta ne oli solmittu paksulle palmikolle, joka päättyi kauniiseen, kullanvaaleaan kiharaan. Näki kyllä, että hän oli ollut sairaalloinen lapsuudestaan saakka, mutta tuo hauras hahmo liikkui niin miellyttävästi ja arvokkaasti, että sairauden kokonaan unohti. Työssään hän osoittautui luokan edistyneimmäksi ja lahjakkaimmaksi oppilaaksi.”
• Luonnoskirja, 1872
• Luonnoskirja, 1872
Piirustuskoulun opetus noudatti akateemisia perinteitä. Neljästä opiskeluvuodestaan Helene Schjerfbeck totesi lyhyesti niiden olleen hauskaa, mutta ei herättävää aikaa. Hän suoritti kuitenkin opinnot loppuun erinomaisin arvosanoin. 7. kesäkuuta 1877 päivätyn todistuksen mukaan hän oli ”nauttinut opetusta valmistavalla luokalla kaksi lukukautta, siirretty kevätlukukauden lopussa 1874 antiikkiluokalle, saaden todistuksen erinomaisesta ahkeruudesta ja erinomaisesta edistymisestä, käynyt sen jälkeen antiikkiluokkia syyslukukauden 1874, kevät- ja syyslukukauden 1875, kevät- ja syyslukukauden 1876 sekä kevätlukukauden 1877; saaden samoin todistuksen erinomaisesta ahkeruudesta ja erinomaisesta edistymisestä, sekä sen lisäksi saanut valmistavalla luokalla ’kiitosmaininnan’ ja antiikkiluokilla kaksi kertaa kiitosmaininnan sekä apurahan, lahjapalkinnon, sekä saanut palkinnoksi kuvateoksen ’Italian taideaarteita’, ja saanut kiitosmaininnan Perspektiivi-opissa.”
• Helene Schjerfbeck 1884, Helena Westermarck, 1884, Ada Thilén (päiväämätön), Maria Wiik, 1870-luku. Nämä neljä ”maalarisisarta” muodostivat tiiviin ystäväpiirin, joka tutustuttuaan piti yhtä koko elämän ajan, vaikka taiteilijantiet veivät myöhemmin myös erilleen ja taidenäkemykset kehittyivät eri suuntiin. He kaikki pysyivät naimattomina ja tekivät Helena Westermarckia lukuunottamatta pitkän uran taiteilijana. Westermarck luopui maalaamisesta pian Pariisin opiskeluajan jälkeen ja teki elämäntyönsä ennen muuta kirjailijana ja naisasian puolustajana.
Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ystävystyneet Helene Schjerfbeck ja Helena Westermarck jatkoivat opintoja Adolf von Beckerin yksityisessä taidekoulussa – saman miehen, joka oli järjestänyt Helenelle paikan piirustuskouluun. ”Beckerin akatemia” toimi yliopiston piirustussalin valoisissa tiloissa, jotka sijaitsivat yliopiston uudessa laboratoriorakennuksessa osoitteessa Nikolainkatu 5 (nykyisin Snellmaninkatu 3). von Becker tutustutti Helene Schjerfbeckin öljyvärimaalauksen tekniikkaan ja ranskalaisten taidekoulujen menetelmiin, joihin hän oli hyvin perehtynyt. Helenen läheisimpiin tovereihin kuuluivat Westermarckin lisäksi Maria Wiik ja Ada Thilén. Nämä neljä ”taiteilijasisarta” muodostivat tiiviin ystäväpiirin, joka piti yhtä loppuelämän ajan.
Pariisiin
• Omakuva, n. 1880
1800-luvun lopulla Pariisista oli tullut taiteen pääkaupunki, jonne jokaisen itseään kunnioittavan nuoren taiteilijan oli päästävä. Syksyllä 1879 monet Helene Schjerfbeckin taiteilijatoverit, heidän joukossaan Helena Westermarck, ja myös opettaja, Adolf von Becker, matkustivat Pariisiin, mutta 17-vuotiaan Helenen oli vielä odotettava kokonainen pitkä talvi ja kevät. Hän oli kovin nuori matkustamaan, eikä varojakaan ollut vieraassa maassa oleskeluun. Isä oli jo kuollut, ja vaatimatonta leskeneläkettä nauttivan äidin oli pidettävä täysihoitolaisia elättääkseen aikuistuvat lapsensa ja kouluttaakseen ajan tavan mukaan ennen muuta pojan – Magnuksen arkkitehtiopinnot olivat edenneet loppututkintovaiheeseen.
• Haavoittunut soturi hangella 1808, 1880
”Nyt se on päätetty – minä tulen Pariisiin!”
Schjerfbeck jäi siis kotiin ja työskenteli talven ja kevään ahkerasti historiallisten ja raamatullisten aiheiden parissa. Teokset, ennen muuta Haavoittunut soturi hangella 1808 huomattiin. Keväällä 1880 Helene sai Keisarillisen Senaatin myöntämän matka-apurahan ja saattoi vihdoin kirjoittaa Helena Westermarckille: ”Nyt se on päätetty – minä tulen Pariisiin!”3
Pariisista tuli Helene Schjerfbeckille rakas kaupunki, jonne hän myöhemmin usein kaipasi. Pariisissa kaikki oli erityistä; ihmiset, vapaus, ullakkokamarin työskentelyrauha, valo – ja kaiken yllä hieno, harmaa värisävy. Helene Schjerfbeck asui ensimmäisenä Pariisin talvenaan kuvanveistäjä Walter Runebergin perheen kodissa, jossa hän tutustui Pariisissa asuviin vanhempiin taiteilijakollegoihin.
Albert Edelfelt kirjoitti kotiin: ”Eilen illalla istuin Walter Runebergin luona kello yhteen. [--] Pikku neiti Schjerfbeck, joka asuu heillä, on äärimmäisen hiljainen mutta näyttää epätavallisen viisaalta ja määrätietoiselta.”4
Helene puolestaan vieraili tovereineen suomalaisen taiteilijaryhmän mukana Edelfetin luona, joka kirjoitti vierailun jälkeen jo tuskastuneena:
”[L]ukematon joukko suomalaisia maalaajattaria, rampoja ja heikkoja, neiti Schjerfbeck ontuu, neiti Thilén on yksisilmäinen ja sitten vielä se julma Engblomin nainen. Miksi maalaajattaret eivät voi olla kuten muutkin ihmiset ja miksi he ovat niin turhantärkeitä?”5
Taiteeseen intohimoisesti ja vakavasti suhtautuneet ystävykset eivät ehkä tunteneet oloaan mukavaksi naistenmies Edelfeltin aistikkaasti sisustetussa Avenue des Villiers’n ateljeessa. Tämän naisihannetta he eivät mitenkään vastanneet: kriittisen – ja silmälasipäisen – Helena Westermarckin naisasia-aate oli jo idullaan ja Ada Thilénillä oli syntymävamman vuoksi peräti lasisilmä. Maailmanmiehen ja taiteilijasisarien maailmat eivät kohdanneet.
• Annie Anker: Helene Schjerfbeck ja Helena Westermarck maalaavat Académie Colarossissa, 1881 ja Helene Schjerfbeck: Nuorukainen, n. 1882.
Pariisin yksityisissä akatemioissa naisopiskelijoiden oli mahdollista maalata niin nais- kuin miesmalleja. Helene Schjerfbeck kuvasi usein miesmalleja. Hän sai opettajiltaan kiitosta työskentelystään. Aistillinen Nuorukainen tuntuu ylittävän perinteisen akatemiaharjoitelman rajat.
• Kotiväelle lähetetyssä kirjeessä Helene Schjerfberck kertoo, kuinka Académie Colarossin hyväntuulinen isäntä poseerasi mielellään myös mallina – entinen malli kun oli itsekin.6
1800-luvun lopulla naisia ei vielä hyväksytty Ranskan taideakatemian kouluun, École des Beaux-Artsiin. Helene Schjerfbeck opiskeli naispuolisten tovereittensa tavoin yksityisissä akatemioissa, ensin temperamenttisen Madame Trélat de Vignyn ateljeessa, sitten Académie Colarossissa, jonka ilmapiiri ja työskentelyolosuhteet olivat paremmat. Näissä ateljeissa kuuluisat ja arvovaltaiset taiteilijat, kuten Leon Bonnat ja historiamaalari Gérôme, kävivät tarkastamassa ja korjaamassa opiskelijoiden töitä. ”Huomenna, lauantaina, tulee Bonnat! Herra auttakoon meitä [--]!!!”, viestitti Helene Schjerfbeck kotiin ensimmäisenä Pariisin opiskelusyksynään 1880.7
• Rue de Baigneux’lla Montparnassella sijainneen pensionaatin taiteilijoita talvella 1881–1882. Helene Schjerfbeck takarivissä oikealla baskerityyppinen hattu päässä. ”Ihmeellistä oli se aika, jolloin ’etsiminen’ alkoi. Kaiken sen etsiminen, mitä halusi ymmärtää taiteessa ja elämässä”.8
Pikkusiskoaan ruokkiva poika
Kesäisin taiteilijat matkustivat maaseudulle työskentelemään, pois kaupungin kuumuudesta ja pölystä. Helene Schjerfbeck lähti Ranskan kesinään Bretagneen – Pont Aveniin ja Concarneau’hon. Bretagnessa oli mahdollisuus työskennellä ulkona luonnossa ja käyttää paikallisia ihmisiä malleina ranskalaisen naturalismin ja ulkoilmamaalauksen periaatteiden mukaisesti. Tärkeintä oli kuvata todellisuutta juuri sellaisena kuin sen näki ja koki. Historialliset aiheet ja kansanelämän pittoreskien piirteiden korostaminen väistyivät yksinkertaisten arjen kuvausten tieltä. Ulkoilmamaalauksessa taiteilija jätti myös hyvästit ateljeelle ja siellä tehtävälle pikkutarkalle viimeistelytyölle.
• Taiteilijoiden retki Bretagnessa 1883/1884. Piirros kirjeestä kotiväelle.9
• Pikkusiskoaan ruokkiva poika, 1881
Uuteen maalaustapaan suhtauduttiin kotimaassa enimmäkseen torjuvasti. Helene Schjerfbeckin ensimmäisen Bretagnen-kesän pääteos, Pikkusiskoaan ruokkiva poika (1881), sai ristiriitaisen vastaanoton.
Ensinnäkin teoksen aihe oli arvostelijoiden mielestä sen suureen kokoon nähden liian mitätön. Vaatimattomalle aiheelle sopi luonnosmainen esitys, mutta teoksen olisi pitänyt olla pienikokoinen. Suuri teoskoko oli perinteisen ajattelutavan mukaan varattu ”suurille” aiheille ja edellytti viimeisteltyä tekotapaa. Pikkusiskoaan ruokkivan pojan vapaa ja leveä siveltimenjälki oli ennenkuulumattoman radikaali ja ilmaisun suoruus hämmentävää ja uutta. Suomalaisen naturalistisen taiteen keskeisistä tekijöistä nuori Akseli Gallen-Kallela esitteli Poika ja varis- ja Mädäntynyt kuha -teoksensa kolme vuotta myöhemmin, ja Eero Järnefelt maalasi Raatajat rahanalaiset vuonna 1893.
Päällimmäiseksi ja pahimmaksi synniksi jäi arvostelijoiden mielestä kuitenkin lasten rumuus. Näin ei köyhyyttä pitänyt kuvata. ”[U]seimmat nuoremmista naistaiteilijoistamme ovat radikaaleja naturalisteja, jotka näyttävät pitävän kauneutta miltei luonnon tekemänä erehdyksenä, jota sen vuoksi täytyy huolellisesti välttää tai korjata. Ja joskus he todella onnistuvat.”10
Silti myönnettiin, että maalaus kaikesta huolimatta vangitsi mielenkiinnon. Tekotapa oli viimeistelemättömyydessäänkin taiturillinen, ja teoksen rehellisyyttä ja aitoa luonnontunnetta kiitettiin. Vain harva arvostelija kiinnitti huomiota teoksen sisarusparin keskinäisen suhteen kuvaukseen ja veljen lämpimään huolenpitoon. Samankaltainen huolehtiva isoveli oli Helene Schjerfbeckillä itselläänkin pienenä ollut.
Pikkusiskoaan ruokkivaa poikaa ei hyväksytty Fredrik Cygnaeuksen kokoelmaan, johon Schjerfbeckiltä oli tilattu maalaus. Keisarillinen Senaatti kuitenkin osti teoksen taiteilijalta viiden sadan markan, nykyrahassa noin 2.000 euron hintaan ja lahjoitti sen Suomen Taideyhdistyksen kokoelmaan.
• Vaatteita kuivumassa, 1883
Helene Schjerfbeck työskenteli 1880-luvulla Bretagnessa useaan otteeseen. Hän maalasi muiden taiteilijoiden tapaan pääosin ulkona luonnossa ja näki mielenkiintoisia kuvauskohteita monissa ympäristöissä ja kohteissa, jotka toisilta jäivät huomiotta – jopa niin, että taiteilijatoveritkin saivat aiheen moittia häntä aiheiden vaatimattomuudesta. Vaatteita kuivumassa ruohikolla, ilman minkäänlaista maisemallista ulottuvuutta – se oli jo ”eksentristä”. Mutta Schjerfbeck ei kuunnellut taiteellisissa kysymyksissä muita, vaan omaa sisintään. Hän maalasi Bretagnessa yksinkertaisia aiheita pelkistäen, keskittyen mielestään olennaiseen – muu sai jäädä teoksesta pois. Näin hän ennakoi jo varhain paljon myöhempää, modernia ilmaisuaan.
• Varjo muurilla, 1883
• Ovi, 1884
St. Ivesin toipilas
Helene Schjerfbeck ystävystyi Ranskassa itävaltalaisen opiskelutoverinsa Marianne Preindlsbergerin kanssa. Marianne oli mahdollisesti avainhenkilö, kun Helene tutustui englantilaiseen taiteilijaan, jonka kanssa hän kihlautui. Kuka tuo mies oli? Sitä ei tiedetä. Helenen viettäessä kesää 1884 kotimaassa Sjundbyssä rauhallisen elämänmenon keskeytti sulhaselta saapunut kirje. Siinä tämä purki kihlauksen, ja ilmoitti syyksi Helenen lonkkavamman, jota hänen perheensä epäili tuberkuloottiseksi. Helene Schjerfbeckin tuskin ääneen lausutut mahdolliset haaveet sitoutumisesta ja perheestä, kiinnostavasta elämästä taiteilijapariskuntana englantilaisella maaseudulla liukuivat nyt tavoittamattomiin. Helene hävitti kaikki kirjeet, joissa kihlatun nimi mainittiin, ja pyysi myös ystäviään tekemään niin.
• Poikia St. Ivesin rantakukkuloilla, 1887
Kesällä 1887 Helene Schjerfbeck matkusti ystävänsä Marianne Stokesin kutsusta Englantiin – ystävätär oli avioitunut englantilaisen taidemaalarin, Adrian Stokesin kanssa. Rannikolla, Cornwallissa sijaitsevaan St. Ivesin kylään oli kehittynyt pieni taiteilijayhteisö. Schjerfbeck asui huvilassa ja sai lähistöltä käyttöönsä työhuoneen. Hän piti näkemästään ja kokemastaan – meren vaaleansinisistä vivahteista, paahteisesta ruohosta, upeista auringonlaskuista, jolloin koko taivas värittyi ruusunpunaiseksi, ja sydvesteihin ja öljykangastakkeihin pukeutuneista kalastajista, joita hän kävi muiden taiteilijoiden kanssa piirtämässä Adrian Stokesin ateljeen iltakursseilla. Halu työskennellä heräsi, ja Schjerfbeck ryhtyi valmistelemaan suurikokoista teosta, jonka malliksi hän valitsi pienen tytön. Teoksen aiheena oli sairaudesta toipuva, valkoiseen lakanaan kiedottu lapsi, joka pitelee kädessään hentoa keväistä oksaa. Toipilas asetettiin näytteille vuoden 1888 Pariisin Salonkiin, jossa se esitettiin Schjerfbeckin antamalla alkuperäisellä nimellä Première verdure, Ensi viherrys. Teos sai Pariisissa kiitosta, mutta kotimaassa tätäkään teosta ei oikein ymmärretty. Kritiikki oli parhaimmillaankin varovaisen positiivista. Teoksen tekniikkaa toisaalta kiitettiin, toisaalta ihmeteltiin, miksi se tuntui niin ’vieraalta’. Albert Edelfelt puolestaan lämpeni vuosien takaisen ateljeevieraansa taiteelle – hänen mielestään maalaus oli ”oikein hyvä”. Suomen Taideyhdistys osti Toipilaan, ja se liitettiin Ateneumin kokoelmiin.
• Toipilas, 1888
Schjerfbeck työskenteli St. Ivesissa ensimmäisen kerran heinäkuusta 1887 kevääseen 1888 ja toistamiseen vuosina 1889–1890, jolloin hän houkutteli ja sai seurakseen Maria Wiikin. Ystävykset maalasivat yhdessä paikallisia aiheita ja käyttivät toisinaan samoja malleja, kuten he olivat tehneet monesti aiemminkin. St. Ivesin aika oli antoisaa, mutta keväällä 1890, Maria Wiikin matkustettua jo aiemmin, Schjerfbeckistä alkoi tuntua, että hänenkin oli aika lähteä. Kotimaa veti puoleensa tällä kertaa Pariisiakin voimakkaammin.
• • •