Rikas elämä

HELENE

SCHJERFBECK

1862-1946

• • •

Teksti: Anja Olavinen

Ateneum_logo_posa_cmyk.ai

Miten liikut kirjassa?

Kaikki kuvatekstit kirjassa ovat linkkejä tarkempiin teos- ja kuvatietoihin. Kirjan lopussa olevasta teosluettelosta pääset siirtymään takaisin tekstiin teoskuvan kohdalle klikkaamalla teoksen nimeä.

Tekstissä on myös punaisia viitenumeroita, joita klikkaamalla näet tarkemman tekstiviitteen.

Antoisia lukuhetkiä!

G0067600.tif

Omakuva, 1912

LAPSUUS HÄMÄRÄSSÄ HUONEESSA

Helene Schjerfbeck syntyi virkamiesperheeseen Helsingissä 10. heinäkuuta 1862. Isä, Svante Schjerfbeck, oli saanut toimen rautateiden konepajan konttoripäällikkönä lyhyen, epäonnistuneen liikemiesuran jälkeen. Äiti Olga Schjerfbeck, omaa sukua Printz, oli nimismiehen tytär Länsi-Uudeltamaalta. Helene, perheen kolmas lapsi, kastettiin Helena Sofiaksi – Helene-nimeä Schjerfbeck alkoi käyttää opiskeluaikana, vähän ennen ensimmäistä Pariisin-matkaansa. Perheen viidestä lapsesta vain Helene ja kaksi vuotta vanhempi Magnus-veli elivät varhaislapsuutta pidemmälle.

061027an004.tif

Olga ja Svante Schjerfbeck esikoistyttärensä Olgan kanssa n. 1860

Helenen syntymän aikaan perheen elämää varjostivat menetykset ja vastoinkäymiset: rakastetun esikoisen, ”sievän ja viisaan” Olga-tyttären kuolema ja isän vararikko. Myöhemmin, vuosina 1864 ja 1866 syntyi vielä kaksi lasta, jotka elivät vain vuoden verran. Ei ollut ihme, jos lapsuudenkodin tunnelma oli Helene Schjerfbeckin kertoman mukaan vakava ja raskasmielinen. Ilmapiiriä synkensi edelleen isän sairastuminen keuhkotuberkuloosiin, johon tämä kuoli Helenen ollessa 13-vuotias.

Helene Schjerfbeckin lapsuusajalta on säilynyt valokuva, jossa parivuotias Helene istuu wieniläistuolilla vierellään Magnus-veli. Valokuvasta katsoo totinen, varautuneelta vaikuttava lapsi. Kuvan tunnelmaan tuo lämpöä isoveli, joka on huolehtivasti kietonut kätensä siskon harteille.

Nelivuotiaana Helenelle sattui onnettomuus. Hän putosi kodin korkeilta ulkoportailta ja satutti pahasti vasemman lonkkansa. Vammaa ei ilmeisesti osattu hoitaa oikein – se ei parantunut koskaan täysin, vaan rajoitti liikkumista ja aiheutti elinikäisen ontumisen. Helenen lapsuusvuodet kuluivat sängyssä maaten ja leikkiessä vanhan lastenhoitajan jalkojen juuressa suuressa, hämärässä huoneessa. Virikkeitä kasvuun oli vähän, ja ympäristöään tarkkaileva Helene, pikku Elli, oppi löytämään elämänsisältöä läheltä. Vaaleanpunainen ruusu lasissa, ikkunalasin huurre, kahisevat tanssiaispuvut kutsuilla – kaunista ja ihmeellistä! Pienen tytön herkkyys kauneudelle heräsi varhain, ja isän antamat kynä ja paperi avasivat kokonaisen maailman. Sen maailman Helene arkana ja ujona halusi aluksi pitää kokonaan itsellään.

HS_10.tif

Vladimirinkatu 1, 1876

”Se, mikä yhtenä hetkenä tuntuu kauhealta, voi jättää ihmeellisiä, rikkaita muistoja.”

Vähitellen näkymät avartuivat kodin seinien ulkopuolelle. Myös lapsuuden Helsinki oli Helene Schjerfbeckin mukaan kaunis. Schjerfbeckit asuivat ensin Yrjönkadun mäellä pienessä, valkoisessa kivitalossa, mistä he muuttivat Vladimirinkadun ja Heikinkadun, nykyisten Kalevankadun ja Mannerheimintien kulmassa sijainneeseen taloon. Helene Schjerfbeck vietti siten lapsuutensa aivan Helsingin nykyisessä ydinkeskustassa. 1860-ja 1870-luvuilla kaupunki oli vielä rauhaisa. Kadut oli päällystetty kalkkikivilaatoin, ja korttelipihojen puut kurottivat oksiaan lauta-aitojen yli.

”Minun lapsuutenihan oli pelkkää sairautta, isän, äidin, omaani – mutta voihan se silti olla hienoa”, mietti Schjerfbeck myöhemmin. ”Se, mikä yhtenä hetkenä tuntuu kauhealta, voi jättää ihmeellisiä, rikkaita muistoja.”1

Sjundbyn kesät

32108_141.tif

Vene lummelammessa, Sjundby, n. 1882

Ei lapsuus sentään aivan pelkkää sairautta ollut – kesät olivat toveruuden ja toipumisen aikaa. Niitä vietettiin äidinpuoleisten sukulaisten luona Sjundbyn kartanolinnassa Siuntiossa, Länsi-Uudellamaalla.

29998_62.tif

Sjundbyn kartano, länsipääty, 1875

27021.tif

Vanha herraskartano, 1901

Kohisevan kosken rannalla sijaitseva Sjundbyn kartano oli tullut suvun piiriin, kun Helene Schjerfbeckin äidin sisar oli avioitunut kartanon omistajan Thomas Adlercreutzin kanssa. Selma-täti oli kuitenkin kuollut nuorena tyttären syntyessä, ja isoäiti, vanha rouva Sofia Printz, oli muuttanut Sjundbyhyn hoitaakseen pientä vauvaa. Äitinsä mukaan nimetty Selma-serkku oli miltei samanikäinen kuin Helene. Kartanon väki oli vieraanvaraista ja ystävällistä, ja Helene sai Sjundbyn kesinä kokea toveruutta, joka teki hyvää ja vahvisti. Helenestäkin tuli sukurakas, ja perhesiteet olivat hänelle tärkeitä läpi elämän.

29998_3.tif

Tanssiaiskengät, 1882. Helene Schjerfbeck ei halunnut sovittaa teoksen mallina olleen pitkäsäärisen Esther-serkun kuvausta ajan sovinnaisiin kauneuskäsityksiin. Arvostelijat saivat aihetta huomautuksiin. ”Johtuneeko luonnosta vai muodista, mutta taiteilijatar on tähän saakka turhaan antanut meidän odottaa iloisempaa näkemystä elämästä. Tanssiaiskengät on kummallinen – suhteet eivät voi olla oikeat.”2

Sjundbyssä toisella kymmenellä ollut Helene tarttui lyijykynään, väriliituihin ja myöhemmin öljyväreihin, ja kuvasi kartanon näkymiä ja sen ihmisiä. Aline-tädin lapset, Lupanderin serkut olivat monien Schjerfbeckin varhaisten teosten malleja. Tanssiaiskengät-teoksen mallina oli Esther Lupander. Ihmisen kuvaamisesta tuli Helene Schjerfbeckille koko elämän kestävä kiinnostuksen kohde ja malleista välttämätön taiteellisen työskentelyn lähtökohta.

• • •

NUORI TAIDEOPISKELIJA

Lonkkavamman takia Helene ei voinut käydä tavallista koulua, vaan hän sai opetusta kotona pienessä tyttöjen ryhmässä kotiopettajattaren, neiti Lina Ingmanin johdolla. Kotiopettajatar huomasi vapaahetkinään piirtelevän Helenen lahjat ja vei tytön kissa-aiheisia töitä nähtäväksi Adolf von Beckerille, Suomen Taideyhdistyksen johtokuntaan kuuluneelle taidemaalarille. Von Becker sattui itsekin pitämään paljon kissoista, ja kun hän kuuli tekijän iän, hänestä oli välttämätöntä tarjota kouluttautumismahdollisuus lapselle, jolla oli sellaiset lahjat. Aloittaessaan opinnot Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vapaaoppilaana syksyllä 1873 Helene Schjerfbeck oli 11-vuotias – koulun historian nuorin oppilas.

19321130_1417_1880.tif

Helene Schjerfbeck 1880

Helene Schjerfbeckin opiskelutoveri ja läheinen ystävä Helena Westermarck kirjoittaa teoksessaan Mina levnadsminnen: ”Antiikkiluokalla oli tovereitteni joukossa eräs hyvin nuori tyttö, melkein lapsi vielä, joka heti miellytti minua. Hänen olemuksessaan ja esiintymisessään oli jotakin vaatimatonta, melkein arkaa. Hänellä oli suuret, hiukan ulkonevat vaaleansiniset silmät vaaleahipiäisissä, punertavissa kasvoissaan, ja hyvin korkea ja voimakkaasti kaareutuva otsa, jonka ylle hänen viehättävät vaaleat hiuksensa kihartuivat. Niskasta ne oli solmittu paksulle palmikolle, joka päättyi kauniiseen, kullanvaaleaan kiharaan. Näki kyllä, että hän oli ollut sairaalloinen lapsuudestaan saakka, mutta tuo hauras hahmo liikkui niin miellyttävästi ja arvokkaasti, että sairauden kokonaan unohti. Työssään hän osoittautui luokan edistyneimmäksi ja lahjakkaimmaksi oppilaaksi.”

luonnos1.jpg

Luonnoskirja, 1872

keittio.jpg

Luonnoskirja, 1872

Piirustuskoulun opetus noudatti akateemisia perinteitä. Neljästä opiskeluvuodestaan Helene Schjerfbeck totesi lyhyesti niiden olleen hauskaa, mutta ei herättävää aikaa. Hän suoritti kuitenkin opinnot loppuun erinomaisin arvosanoin. 7. kesäkuuta 1877 päivätyn todistuksen mukaan hän oli ”nauttinut opetusta valmistavalla luokalla kaksi lukukautta, siirretty kevätlukukauden lopussa 1874 antiikkiluokalle, saaden todistuksen erinomaisesta ahkeruudesta ja erinomaisesta edistymisestä, käynyt sen jälkeen antiikkiluokkia syyslukukauden 1874, kevät- ja syyslukukauden 1875, kevät- ja syyslukukauden 1876 sekä kevätlukukauden 1877; saaden samoin todistuksen erinomaisesta ahkeruudesta ja erinomaisesta edistymisestä, sekä sen lisäksi saanut valmistavalla luokalla ’kiitosmaininnan’ ja antiikkiluokilla kaksi kertaa kiitosmaininnan sekä apurahan, lahjapalkinnon, sekä saanut palkinnoksi kuvateoksen ’Italian taideaarteita’, ja saanut kiitosmaininnan Perspektiivi-opissa.”

tytot_rajattu.psd

Helene Schjerfbeck 1884, Helena Westermarck, 1884, Ada Thilén (päiväämätön), Maria Wiik, 1870-luku. Nämä neljä ”maalarisisarta” muodostivat tiiviin ystäväpiirin, joka tutustuttuaan piti yhtä koko elämän ajan, vaikka taiteilijantiet veivät myöhemmin myös erilleen ja taidenäkemykset kehittyivät eri suuntiin. He kaikki pysyivät naimattomina ja tekivät Helena Westermarckia lukuunottamatta pitkän uran taiteilijana. Westermarck luopui maalaamisesta pian Pariisin opiskeluajan jälkeen ja teki elämäntyönsä ennen muuta kirjailijana ja naisasian puolustajana.

Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ystävystyneet Helene Schjerfbeck ja Helena Westermarck jatkoivat opintoja Adolf von Beckerin yksityisessä taidekoulussa – saman miehen, joka oli järjestänyt Helenelle paikan piirustuskouluun. ”Beckerin akatemia” toimi yliopiston piirustussalin valoisissa tiloissa, jotka sijaitsivat yliopiston uudessa laboratoriorakennuksessa osoitteessa Nikolainkatu 5 (nykyisin Snellmaninkatu 3). von Becker tutustutti Helene Schjerfbeckin öljyvärimaalauksen tekniikkaan ja ranskalaisten taidekoulujen menetelmiin, joihin hän oli hyvin perehtynyt. Helenen läheisimpiin tovereihin kuuluivat Westermarckin lisäksi Maria Wiik ja Ada Thilén. Nämä neljä ”taiteilijasisarta” muodostivat tiiviin ystäväpiirin, joka piti yhtä loppuelämän ajan.

Pariisiin

H0108600.tif

Omakuva, n. 1880

1800-luvun lopulla Pariisista oli tullut taiteen pääkaupunki, jonne jokaisen itseään kunnioittavan nuoren taiteilijan oli päästävä. Syksyllä 1879 monet Helene Schjerfbeckin taiteilijatoverit, heidän joukossaan Helena Westermarck, ja myös opettaja, Adolf von Becker, matkustivat Pariisiin, mutta 17-vuotiaan Helenen oli vielä odotettava kokonainen pitkä talvi ja kevät. Hän oli kovin nuori matkustamaan, eikä varojakaan ollut vieraassa maassa oleskeluun. Isä oli jo kuollut, ja vaatimatonta leskeneläkettä nauttivan äidin oli pidettävä täysihoitolaisia elättääkseen aikuistuvat lapsensa ja kouluttaakseen ajan tavan mukaan ennen muuta pojan – Magnuksen arkkitehtiopinnot olivat edenneet loppututkintovaiheeseen.

K0038603.tif

Haavoittunut soturi hangella 1808, 1880

”Nyt se on päätetty – minä tulen Pariisiin!”

Schjerfbeck jäi siis kotiin ja työskenteli talven ja kevään ahkerasti historiallisten ja raamatullisten aiheiden parissa. Teokset, ennen muuta Haavoittunut soturi hangella 1808 huomattiin. Keväällä 1880 Helene sai Keisarillisen Senaatin myöntämän matka-apurahan ja saattoi vihdoin kirjoittaa Helena Westermarckille: ”Nyt se on päätetty – minä tulen Pariisiin!”3

Pariisista tuli Helene Schjerfbeckille rakas kaupunki, jonne hän myöhemmin usein kaipasi. Pariisissa kaikki oli erityistä; ihmiset, vapaus, ullakkokamarin työskentelyrauha, valo – ja kaiken yllä hieno, harmaa värisävy. Helene Schjerfbeck asui ensimmäisenä Pariisin talvenaan kuvanveistäjä Walter Runebergin perheen kodissa, jossa hän tutustui Pariisissa asuviin vanhempiin taiteilijakollegoihin.

Albert Edelfelt kirjoitti kotiin: ”Eilen illalla istuin Walter Runebergin luona kello yhteen. [--] Pikku neiti Schjerfbeck, joka asuu heillä, on äärimmäisen hiljainen mutta näyttää epätavallisen viisaalta ja määrätietoiselta.”4

Helene puolestaan vieraili tovereineen suomalaisen taiteilijaryhmän mukana Edelfetin luona, joka kirjoitti vierailun jälkeen jo tuskastuneena:

”[L]ukematon joukko suomalaisia maalaajattaria, rampoja ja heikkoja, neiti Schjerfbeck ontuu, neiti Thilén on yksisilmäinen ja sitten vielä se julma Engblomin nainen. Miksi maalaajattaret eivät voi olla kuten muutkin ihmiset ja miksi he ovat niin turhantärkeitä?”5

Taiteeseen intohimoisesti ja vakavasti suhtautuneet ystävykset eivät ehkä tunteneet oloaan mukavaksi naistenmies Edelfeltin aistikkaasti sisustetussa Avenue des Villiers’n ateljeessa. Tämän naisihannetta he eivät mitenkään vastanneet: kriittisen – ja silmälasipäisen – Helena Westermarckin naisasia-aate oli jo idullaan ja Ada Thilénillä oli syntymävamman vuoksi peräti lasisilmä. Maailmanmiehen ja taiteilijasisarien maailmat eivät kohdanneet.

2_kuvaa.psd

Annie Anker: Helene Schjerfbeck ja Helena Westermarck maalaavat Académie Colarossissa, 1881 ja Helene Schjerfbeck: Nuorukainen, n. 1882.

Pariisin yksityisissä akatemioissa naisopiskelijoiden oli mahdollista maalata niin nais- kuin miesmalleja. Helene Schjerfbeck kuvasi usein miesmalleja. Hän sai opettajiltaan kiitosta työskentelystään. Aistillinen Nuorukainen tuntuu ylittävän perinteisen akatemiaharjoitelman rajat.

1800-luvun lopulla naisia ei vielä hyväksytty Ranskan taideakatemian kouluun, École des Beaux-Artsiin. Helene Schjerfbeck opiskeli naispuolisten tovereittensa tavoin yksityisissä akatemioissa, ensin temperamenttisen Madame Trélat de Vignyn ateljeessa, sitten Académie Colarossissa, jonka ilmapiiri ja työskentelyolosuhteet olivat paremmat. Näissä ateljeissa kuuluisat ja arvovaltaiset taiteilijat, kuten Leon Bonnat ja historiamaalari Gérôme, kävivät tarkastamassa ja korjaamassa opiskelijoiden töitä. ”Huomenna, lauantaina, tulee Bonnat! Herra auttakoon meitä [--]!!!”, viestitti Helene Schjerfbeck kotiin ensimmäisenä Pariisin opiskelusyksynään 1880.7

10000_772.tif

Rue de Baigneux’lla Montparnassella sijainneen pensionaatin taiteilijoita talvella 1881–1882. Helene Schjerfbeck takarivissä oikealla baskerityyppinen hattu päässä. ”Ihmeellistä oli se aika, jolloin ’etsiminen’ alkoi. Kaiken sen etsiminen, mitä halusi ymmärtää taiteessa ja elämässä”.8

Pikkusiskoaan ruokkiva poika

Kesäisin taiteilijat matkustivat maaseudulle työskentelemään, pois kaupungin kuumuudesta ja pölystä. Helene Schjerfbeck lähti Ranskan kesinään Bretagneen – Pont Aveniin ja Concarneau’hon. Bretagnessa oli mahdollisuus työskennellä ulkona luonnossa ja käyttää paikallisia ihmisiä malleina ranskalaisen naturalismin ja ulkoilmamaalauksen periaatteiden mukaisesti. Tärkeintä oli kuvata todellisuutta juuri sellaisena kuin sen näki ja koki. Historialliset aiheet ja kansanelämän pittoreskien piirteiden korostaminen väistyivät yksinkertaisten arjen kuvausten tieltä. Ulkoilmamaalauksessa taiteilija jätti myös hyvästit ateljeelle ja siellä tehtävälle pikkutarkalle viimeistelytyölle.

32103_068_2.tif

Taiteilijoiden retki Bretagnessa 1883/1884. Piirros kirjeestä kotiväelle.9

A0029400.tif

Pikkusiskoaan ruokkiva poika, 1881

Uuteen maalaustapaan suhtauduttiin kotimaassa enimmäkseen torjuvasti. Helene Schjerfbeckin ensimmäisen Bretagnen-kesän pääteos, Pikkusiskoaan ruokkiva poika (1881), sai ristiriitaisen vastaanoton.

Ensinnäkin teoksen aihe oli arvostelijoiden mielestä sen suureen kokoon nähden liian mitätön. Vaatimattomalle aiheelle sopi luonnosmainen esitys, mutta teoksen olisi pitänyt olla pienikokoinen. Suuri teoskoko oli perinteisen ajattelutavan mukaan varattu ”suurille” aiheille ja edellytti viimeisteltyä tekotapaa. Pikkusiskoaan ruokkivan pojan vapaa ja leveä siveltimenjälki oli ennenkuulumattoman radikaali ja ilmaisun suoruus hämmentävää ja uutta. Suomalaisen naturalistisen taiteen keskeisistä tekijöistä nuori Akseli Gallen-Kallela esitteli Poika ja varis- ja Mädäntynyt kuha -teoksensa kolme vuotta myöhemmin, ja Eero Järnefelt maalasi Raatajat rahanalaiset vuonna 1893.

Päällimmäiseksi ja pahimmaksi synniksi jäi arvostelijoiden mielestä kuitenkin lasten rumuus. Näin ei köyhyyttä pitänyt kuvata. ”[U]seimmat nuoremmista naistaiteilijoistamme ovat radikaaleja naturalisteja, jotka näyttävät pitävän kauneutta miltei luonnon tekemänä erehdyksenä, jota sen vuoksi täytyy huolellisesti välttää tai korjata. Ja joskus he todella onnistuvat.”10

Silti myönnettiin, että maalaus kaikesta huolimatta vangitsi mielenkiinnon. Tekotapa oli viimeistelemättömyydessäänkin taiturillinen, ja teoksen rehellisyyttä ja aitoa luonnontunnetta kiitettiin. Vain harva arvostelija kiinnitti huomiota teoksen sisarusparin keskinäisen suhteen kuvaukseen ja veljen lämpimään huolenpitoon. Samankaltainen huolehtiva isoveli oli Helene Schjerfbeckillä itselläänkin pienenä ollut.

Pikkusiskoaan ruokkivaa poikaa ei hyväksytty Fredrik Cygnaeuksen kokoelmaan, johon Schjerfbeckiltä oli tilattu maalaus. Keisarillinen Senaatti kuitenkin osti teoksen taiteilijalta viiden sadan markan, nykyrahassa noin 2.000 euron hintaan ja lahjoitti sen Suomen Taideyhdistyksen kokoelmaan.

M0574500-1.tif

Vaatteita kuivumassa, 1883

Helene Schjerfbeck työskenteli 1880-luvulla Bretagnessa useaan otteeseen. Hän maalasi muiden taiteilijoiden tapaan pääosin ulkona luonnossa ja näki mielenkiintoisia kuvauskohteita monissa ympäristöissä ja kohteissa, jotka toisilta jäivät huomiotta – jopa niin, että taiteilijatoveritkin saivat aiheen moittia häntä aiheiden vaatimattomuudesta. Vaatteita kuivumassa ruohikolla, ilman minkäänlaista maisemallista ulottuvuutta – se oli jo ”eksentristä”. Mutta Schjerfbeck ei kuunnellut taiteellisissa kysymyksissä muita, vaan omaa sisintään. Hän maalasi Bretagnessa yksinkertaisia aiheita pelkistäen, keskittyen mielestään olennaiseen – muu sai jäädä teoksesta pois. Näin hän ennakoi jo varhain paljon myöhempää, modernia ilmaisuaan.

29998_12.tif

Varjo muurilla, 1883

X0463400.tif

Ovi, 1884

St. Ivesin toipilas

Helene Schjerfbeck ystävystyi Ranskassa itävaltalaisen opiskelutoverinsa Marianne Preindlsbergerin kanssa. Marianne oli mahdollisesti avainhenkilö, kun Helene tutustui englantilaiseen taiteilijaan, jonka kanssa hän kihlautui. Kuka tuo mies oli? Sitä ei tiedetä. Helenen viettäessä kesää 1884 kotimaassa Sjundbyssä rauhallisen elämänmenon keskeytti sulhaselta saapunut kirje. Siinä tämä purki kihlauksen, ja ilmoitti syyksi Helenen lonkkavamman, jota hänen perheensä epäili tuberkuloottiseksi. Helene Schjerfbeckin tuskin ääneen lausutut mahdolliset haaveet sitoutumisesta ja perheestä, kiinnostavasta elämästä taiteilijapariskuntana englantilaisella maaseudulla liukuivat nyt tavoittamattomiin. Helene hävitti kaikki kirjeet, joissa kihlatun nimi mainittiin, ja pyysi myös ystäviään tekemään niin.

27036.tif

Poikia St. Ivesin rantakukkuloilla, 1887

Kesällä 1887 Helene Schjerfbeck matkusti ystävänsä Marianne Stokesin kutsusta Englantiin – ystävätär oli avioitunut englantilaisen taidemaalarin, Adrian Stokesin kanssa. Rannikolla, Cornwallissa sijaitsevaan St. Ivesin kylään oli kehittynyt pieni taiteilijayhteisö. Schjerfbeck asui huvilassa ja sai lähistöltä käyttöönsä työhuoneen. Hän piti näkemästään ja kokemastaan – meren vaaleansinisistä vivahteista, paahteisesta ruohosta, upeista auringonlaskuista, jolloin koko taivas värittyi ruusunpunaiseksi, ja sydvesteihin ja öljykangastakkeihin pukeutuneista kalastajista, joita hän kävi muiden taiteilijoiden kanssa piirtämässä Adrian Stokesin ateljeen iltakursseilla. Halu työskennellä heräsi, ja Schjerfbeck ryhtyi valmistelemaan suurikokoista teosta, jonka malliksi hän valitsi pienen tytön. Teoksen aiheena oli sairaudesta toipuva, valkoiseen lakanaan kiedottu lapsi, joka pitelee kädessään hentoa keväistä oksaa. Toipilas asetettiin näytteille vuoden 1888 Pariisin Salonkiin, jossa se esitettiin Schjerfbeckin antamalla alkuperäisellä nimellä Première verdure, Ensi viherrys. Teos sai Pariisissa kiitosta, mutta kotimaassa tätäkään teosta ei oikein ymmärretty. Kritiikki oli parhaimmillaankin varovaisen positiivista. Teoksen tekniikkaa toisaalta kiitettiin, toisaalta ihmeteltiin, miksi se tuntui niin ’vieraalta’. Albert Edelfelt puolestaan lämpeni vuosien takaisen ateljeevieraansa taiteelle – hänen mielestään maalaus oli ”oikein hyvä”. Suomen Taideyhdistys osti Toipilaan, ja se liitettiin Ateneumin kokoelmiin.

L0382500.tif

Toipilas, 1888

Schjerfbeck työskenteli St. Ivesissa ensimmäisen kerran heinäkuusta 1887 kevääseen 1888 ja toistamiseen vuosina 1889–1890, jolloin hän houkutteli ja sai seurakseen Maria Wiikin. Ystävykset maalasivat yhdessä paikallisia aiheita ja käyttivät toisinaan samoja malleja, kuten he olivat tehneet monesti aiemminkin. St. Ivesin aika oli antoisaa, mutta keväällä 1890, Maria Wiikin matkustettua jo aiemmin, Schjerfbeckistä alkoi tuntua, että hänenkin oli aika lähteä. Kotimaa veti puoleensa tällä kertaa Pariisiakin voimakkaammin.

• • •

SUOMEEN

Toukokuussa 1890 Schjerfbeck palasi Pariisin kautta Suomeen. Hän vietti seuraavat kaksi kesää osittain Sjundbyssä ja maalasi myös Tammisaaressa ja sen lähiseuduilla, muun muassa Snappertunassa. Magnus Schjerfbeck valvoi ja johti arkkitehtina läheisen Raaseporin linnan kunnostustöitä. Kesällä 1891 Schjerfbeck oleskeli Snappertunassa Ada Thilénin kanssa, ja ystävykset viihtyivät myös saaristossa Nothamnin pienessä kalastuspaikassa, jossa vietettyä aikaa Schjerfbeck muisteli myöhemmin lämpimästi. ”Aurinkoinen päivä Nothamnissa, ei ole mitään virkistävämpää”, hän kirjoitti Maria Wiikille.11

Schjerfbeckin noina kesinä maalaamissa maisemissa näkyy voimakkaasti ajan pohjoismaisen taiteen sisäistynyt, tunnelmaa korostava maalaustapa. Tunnelmamaalauksessa on hieman salaperäinen pohjavire – kuin teoksen pinnan alla olisi merkityksiä ja sisältöä, joita voimme vain aavistella. Schjerfbeck jätti nyt lopullisesti taakseen 1880-luvun valöörimaalauksen, jota Toipilaskin vielä edusti. 1890-luvulla hänen teoksiaan – yhtä hyvin henkilöaiheita kuin maisemia – leimasi siirtyminen tunnelmalliseen sävymaalaukseen. Tyyni vesi ja sen heijastukset, iltahämärä, hiljaisuus ja sumuiset näkymät olivat tunnelmamaisemien aiheita. Maisema Raaseporista (1890) vangitsee juhannusyön taianomaisen hetken.

G0067900.tif

Sypressejä, Fiesole, 1894

Opiskeluajat olivat nyt ohi, ja Helene Schjerfbeckin oli löydettävä oma tie ja toimeentulo taiteilijana. Välttämättömiä tuloja toivat Suomen Taideyhdistyksen tilaamat kopiointityöt sekä opettajan työ entisessä opinahjossa, Taideyhdistyksen piirustuskoulussa, joka toimi nyt uudessa Ateneum-rakennuksessa. Vuosikymmenen alkupuolen kopiointimatkat veivät Schjerfbeckin Pietariin, Wieniin ja Firenzeen. El Grecon, Velázquezin, italialaisten varhaisrenessanssin taiteilijoiden ja keskieurooppalaisen taiteen tutkiminen sytytti kestävän rakkauden vanhojen mestarien taiteeseen. Hyvinkäällä asuessaan Schjerfbeck piti seinällään Hans Holbein nuoremman painokuvaa, joka näkyy myös Lukevat tytöt -teoksen (1907) mallien taustalla.

061109an008a.tif

Ateneum, 1800-luvun loppu

”Ihmiset ryntäävät ympäriinsä, eivät ehdi ajatella.”

Pääosan 1800-luvun viimeisestä vuosikymmenestä Helene Schjerfbeck vietti Helsingissä, josta oli tullut levoton ja kiireinen. ”Ihmiset ryntäävät ympäriinsä, eivät ehdi ajatella”, kirjoitti Schjerfbeck.12 Pariisista tuli hänelle unelmien ja nuoruuden kaupunki, jonne hän ei enää koskaan palannut.

Syksyllä 1892 Helene Schjerfbeck aloitti työt Taideyhdistyksen piirustuskoulun maalausateljeessa ja toimi ensimmäisen lukuvuoden Gunnar Berndtsonin sijaisena. Opetustyö ei ollut hänen oma toiveensa, vaan taloudellisen toimeentulon sanelema pakko, johon myös perhe häntä kannusti. Kopiointitehtäviä ei riittänyt loputtomiin, eivätkä teosten myynnistä satunnaisesti saadut tulot riittäneet elinkustannuksiin pääkaupungissa. Sijaisuuden päätyttyä Schjerfbeck vastaanotti malliluokan pääopettajan viisivuotisen määräaikaisen toimen, ja opetti aika ajoin myös maalausateljeessa.

Tunnontarkka Schjerfbeck suhtautui opetustyöhön äärimmäisen vastuullisesti. Hänen terveydentilansa oli kuitenkin jo alun perin heikko, ja työ, joka ei antanut paljoa vaan tuntui ennemminkin vain vievän aikaa maalaamiselta, verotti voimia entisestään. Sairauslomat toistuivat, yhä useammin ja yhä pitkäaikaisempina.

16_5_1975.tif

Helene Schjerfbeckin malliluokka Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissa 1890-luvun lopulla. Keskellä sijaisopettaja Thorsten Waenerberg.

Helene Schjerfbeckin oppilaina Ateneumissa olivat mm. Eemil Halonen, Werner Thomé, Juho Rissanen, Hugo Simberg, Hilda Flodin, Sigrid Schauman, Ester Helenius, Einar Ilmoni ja Juho Kyyhkynen. He olivat vahvoja persoonallisuuksia, eikä Schjerfbeck opettajana halunnut ohjata voimakkaasti heidän kehitystään tiettyyn suuntaan. Opiskelijoiden mukaan hän ei koskaan tyrkyttänyt omia näkemyksiään. Luokassa Schjerfbeck vaati hiljaisuutta, jotta kukin saattoi keskittyä omaan työhönsä. Vaikka Schjerfbeckin persoona ja opetustapa eivät sopineet kaikille yhtä hyvin, häntä pidettiin yleisesti taitavana opettajana, jonka ohjaus antoi työskentelylle ja taiteilijan ammatin harjoittamiselle kestävän pohjan.

29998_33.tif

Omakuva, 1895

Olosuhteet Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Schjerfbeckin opetuskaudella olivat haastavat. Opetuksen järjestämisessä oli ongelmia, tilanahtaus vaivasi, ja kaiken kaikkiaan koulussa elettiin 1890-luvulla kuohuvaa murroskautta. Koulun tilannetta läheltä seurannut Suomen taide-elämän vaikuttaja Bertel Hinze kirjoittaa teoksessa Kring konst och kultur: ”Nyt ei ollut olemassa yhtenäistä opetuksen johtoa sen enempää kuin yhteistyötäkään eri luokkien välillä. Oppilaat ja mallit jäivät mielensä mukaan pois tunneilta tai saapuivat vasta tunnin lopussa. Riitoja ja erimielisyyksiä syntyi yhtä mittaa, oppilaat esiintyivät omavaltaisesti ja joskus loukkaavastikin opettajiaan kohtaan, ja kurinpitotoimenpiteistä huolimatta muuttui epäjärjestys usein täydelliseksi anarkiaksi.”

000622_sch01.tif

Helene Schjerfbeck 1890-luvulla

Schjerfbeckin oma opetustyö sujui yleensä rauhallisemmissa merkeissä ja sai kiitosta, mutta terveys horjui pahasti, ja Ateneumin portaat kävivät lopulta ylivoimaisiksi kiivetä. Romahdukselta ei voinut välttyä. Magnus Schjerfbeck on kertonut, että kerran koulusta tultuaan Helene makasi kolme vuorokautta sängyssä ja kykeni tuskin liikahtamaan. ”Rasittuminen ja korkeat portaat veivät viimeisetkin voimani”, totesi Helene Schjerfbeck itse myöhemmin taidekauppias Gösta Stenmanille.13

Schjerfbeck matkusti äitinsä kanssa toipumaan Norjaan Gausdalin tunturiparantolaan ensimmäisen kerran kesällä 1896, ja palasi sinne uudestaan kahtena seuraavana kesänä, raskaiden lukukausien välillä. Tunturiparantolan toipumisjaksot ja ystävyys parantolan lääkärin, Kristian Andvordin kanssa olivat käänteentekeviä ja auttoivat Schjerfbeckin vakavan henkilökohtaisen kriisin ja loppuunpalamisen yli.

”Meidän täytyy olla hiukan kevytmielisiä, muuten elämä on liian raskasta.”

”Lääkäri sanoi, että itkin oikeassa paikassa, nauroin oikeassa, olin vain heikko. [--] Meidän täytyy olla hiukan kevytmielisiä, muuten elämä on liian raskasta, sen jälkeen kulkee taas tietään suoraan eteenpäin.”14

“Norja on antanut minulle niin paljon [--] En olisi enää elossa, tai työkykyinen, jollen olisi ollut siellä.”15

120316Jn001.tif

Tyttö veräjällä, 1897–1902

Taiteellisessa työssä 1890-luvun murrosvaihetta ja oman ilmaisun etsintää havainnollistaa Tyttö veräjällä -teoksen maalausprosessi (1897–1902). Schjerfbeck työsti teosta kaikkiaan viiden vuoden ajan.

• • •