Seppo Jokinen

Koskinen ja siimamies
Koskinen ja raadonsyöjä
Koskinen ja pudotuspeli
Koskinen ja taikashow
Koskinen ja kreikkalainen kolmio
Hukan enkelit
Piripolkka
Vilpittömässä mielessä
Suurta pahaa
Sana sanaa vastaan
Hiirileikki
Viha on paha vieras
Kuka sellaista tekisi
Lyöty mies

Seppo Jokinen

Viha on paha vieras

Crime Time

Helsinki

1.

Koskinen vainusi sen ensisilmäyksellä, miehessä oli jotain outoa. Hän seisoi epätietoisena kolmannen kerroksen hissiaulassa kuin väärään museoon eksynyt matkailija. Aurinkolasit oli nostettu paljaaksi ajetulle päälaelle, selässä oli musta Adidas-reppu, ja jostain verryttelypuseron kätköistä kulki johto kumpaankin korvaan. Kapeiden kulmakarvojen yläpuolella pisaroi hiki. Nähtävästi hän oli saapunut Sorinkadulle tavallista reippaampaa vauhtia, kävellyt kenties kaukaakin, tai noussut viimeisen mäen polkupyörällä. Etelän suunnasta tultaessa se oli jyrkkä.

– Mitä sinä etsit?

– Häh?

– Kysyin mitä sinä etsit, Koskinen korotti ääntään. – Pyysikö joku sinua tulemaan?

– Joo, mies veti kuulokkeet korvastaan. – Käskettiin tulla kolmanteen kerrokseen.

– Käskettiin? Kuka käski?

– Joku nainen. En mä muista enää sen nimeä.

Koskinen katseli miestä arvioiden. Tämä oli nuorehko, tuskin paljon yli kaksikymmentä. Vartalo oli hoikka ja jänteväksi treenattu, ja kasvojen tasainen rusketus kertoi paljosta ulkona vietetystä ajasta. Kaulaan oli tatuoitu kymmensenttinen skorpioni. Eläimen takaruumis kiertyi niskan puolelle ja vaikutti kuin mies olisi saanut sen pistimestä annoksen myrkkyä. Hänen koko olemuksensa viesti hermostuneisuutta, paino siirtyi lakkaamatta jalalta toiselle ja katse vaelteli levottomana sinne tänne.

Se herätti Koskisen mielenkiinnon.

– Minä olen komisario Koskinen. Mennään minun huoneeseeni.

Hän ei kääntänyt miehelle selkäänsä, käski vain tämän kävellä edellään. Kello oli jo vartin yli yksi. Koko aamu oli mennyt Pirkanmaan kihlakuntien yhteisessä seurantapalaverissa, eikä tuloksena ollut muuta kuin harkkotiilen paksuinen mappi kaikenkarvaisia tilastoja. Pieni rupattelutuokio toisi vaihtelua puuduttavan pitkäpiimäiseen virkamiespäivään.

– No niin, Koskinen laski mappinsa pöydän kulmalle. – Mitä sinulla on sydämelläsi?

Mies riisui repun selästään ja asetti sen jalkojen juureen. Tuttavallinen äänensävy ei näyttänyt tehoavan. Hän istui tuolin reunalla toisen pakaransa varassa kuin valmiina säntäämään pakoon sekunnilla millä hyvänsä. Katse harhaili katonrajassa ja silmien ilme oli jännittynyt. Lopulta hän työnsi kätensä reppuun ja sanoi:

– Sä pidät varmaan mua tärähtäneenä.

– Enhän minä vielä edes tiedä mistä on kyse, Koskinen vastasi. – Mitä sinulla siellä on?

Mies vilkaisi selkäreppuaan. Näytti kuin käsi olisi juuttunut sen sisuksiin. Äkkiä hän veti käden ulos ja heitti pöydälle sinisen köysirullan. Koskinen vetäytyi tuolinsa selkänojaa vasten kuin hänen eteensä olisi ilmestynyt puolitoistametrinen myrkkykäärme.

– Sehän on hirttoköysi.

– Niin on.

Koskinen nosti kummastuneen katseensa köydestä mieheen ja tämä huoahti tympääntyneenä:

– Mä arvasin ton. Sä pidät mua pimeenä.

– En toki, Koskinen vakuutti. – En pidä, mikäli sinulla vain on tälle jonkinlainen selitys.

Miehen katse lähti jälleen harhailemaan sinne tänne kuin näkymätöntä apua etsien. Viimein se pysähtyi mappihyllyn päälle unohtuneisiin turvaliiveihin.

– Mä löysin sen sängystäni.

Koskinen ei sanonut mitään. Hän jäi odottamaan tarkennusta ja lopulta mies käänsikin päätään.

– Mä tulin eilen illalla yhdentoista aikaan himaan ja menin melkein saman tien koisiin. Ja silloin tää naru oli sängyssä peiton alla.

Puheen sävy vaihtui tuttavalliseksi. Ilmeisesti asian puristaminen ilmoille oli miehelle helpotus.

Koskinen piti kuitenkin virallisen linjansa:

– Asutko sinä yksin?

– Joo. Se on kaupungin vuokraluukku. Semmoinen pieni yksiö. Ei siihen muita mahtuisikaan.

– Onko asuntoosi useampi avain?

– Eei… vastaus oli epäröivä. – Tai tietysti jollain huoltoyhtiöllä ja isännöitsijällä, mutta ei kenellekään kenet mä tunnen.

Koskinen katseli köysinippua pöydällä. Hirttosilmukan solmu oli tehty siististi ja oikeaoppisesti. Se oli kuin suoraan partiolaisten luokkakokeesta. Ilmeisesti kyseessä oli pelkkä pila tai pieni muistutus jostain. Kenties maksamattomista veloista.

– Onko sinulla aavistustakaan kuka köyden olisi voinut tuoda?

– Jos olisi, mä en olisi tullut tänne. Mä olisin selvittänyt asian itse ja tää köysi olisi saanut käyttöä.

– Hei! Koskinen nosti torjuvasti kättään. – Täällä sinun kannattaa harkita puheitasi.

Mies sulki suunsa ja jäi tuijottamaan uhitellen köyttä. Silmät olivat viirussa ja huulet tiukassa supussa.

– Merkillinen juttu, Koskinen sanoi lepytellen. – Ei se omia aikojaankaan ole voinut sänkyysi ilmestyä.

Mies nosti hämmästyneenä päätään, ihmetteli kai poliisin erinomaista päättelykykyä.

– Oliko ovessa murtojälkiä?, Koskinen kiirehti paikkaamaan hajamielistä lipsautustaan. – Tai lukossa tiirikan jättämiä naarmuja?

– Ei ollut. Mä kyllä syynäsin sen tarkkaan.

– Oliko asunnostasi viety jotain?

– Ei mitään.

– Olitko kauan poissa asunnostasi ennen köyden ilmestymistä?

– Puoli kahdesta asti.

– Tiesikö moni sen?

– Aika moni. Mä olin töissä. Iltavuorossa.

– Missä?

– Liikennelaitoksen varikolla Nekalassa. Pesemässä busseja. Kireys katosi hetkeksi miehen kasvoilta ja hän lisäsi:

– Se on määräaikainen duuni lokakuun loppuun asti. Mutta voi olla että mä saan jatkaa vielä sen jälkeenkin.

Koskinen tunsi äkillistä myötätuntoa nuortamiestä kohtaan. Tämä oli ilmeisen ylpeä työpaikastaan ja olisi tuskin lähtenyt poliisilaitokselle turhat höpinät mielessään. Hän katseli kaulassa kiemurtavaa skorpionia. Käyristynyt myrkkypistin näytti hämmästyttävän aidolta. Se olisi rusketuksen lähdettyä varmasti vieläkin silmiinpistävämpi, ja hän ajatteli että poika joutuisi elämään elikon kanssa koko loppuelämänsä.

Hän pyöräytti tuoliaan ja kääntyi tietokoneen puoleen.

– Ei muuta kuin tehdään rikosilmoitus.

Hän mietti hetken ja jatkoi:

– Rikosnimike on kai tässä tapauksessa kotirauhan rikkominen.

Lomakepohja avautui näyttöruudulle. Hän kuljetti kohdistimen ensimmäiseen sarakkeeseen ja puhui puoliksi itsekseen.

– Syyskuun kahdestoista, eikö vain? Ja kello on kolmetoista kolmekymmentäkolme. Kerrotko nimesi.

– Karolampi Petri Eemeli, mies sanoi ja jatkoi ilman eri pyyntöä. – Syntynyt toinen elokuuta kahdeksankolme. Osoite on Raiskionkatu kuusi.

– Raiskionkatu, Koskinen toisti. – Tesomalla?

– Joo.

Koskinen siirtyi ruutuun ”Tapahtuman tiedot”. Hän esitti samat kysymykset kuin hetki sitten, teki muutamia tarkennuksia ja näppäili ne koneelle.

– Seuraavaksi tässä kysytään silminnäkijöiden tietoja. Sellaisia ei ilmeisesti ole.

– Ei.

– Vaaditko tekijälle rangaistusta?

– No varmasti!

Koskinen napsautti ruksin ruutuun ja jatkoi:

– Suostutko rangaistusmääräysmenettelyyn?

Hän oli valmis tarkentamaan kysymystä, mutta termi oli ilmeisesti Petri Karolammelle entuudestaan tuttu.

– Joo, voin mä suostua jos sillä tyypillä on joku järkevä selitys miks se tekee jotain noin tautista.

Koskinen viimeisteli tiedot, tulosti lomakkeen ja pyysi siihen vielä asianomistajan allekirjoituksen. Karolampi luki paperin tarkkaan läpi ennen kuin veti nimensä alle.

– Tämä on tällä selvä, Koskinen sanoi. – Joku meiltä käy jossain vaiheessa vilkaisemassa siellä paikkoja ja tutkimassa ovesi lukon onko siinä tiirikointijälkiä ynnä muuta. Paljon enempää en voi näiden tietojen perusteella luvata.

Ilmeisesti Petri Karolampi ei ollut sen suurempia odottanutkaan.

– Mä valvoin koko yön ja päätin että pakko mun on poliisille tästä puhua. Se tyyppi voi tehdä saman jollekulle toiselle.

– Hyvä kun puhuit.

Mies osoitti sormellaan pöydällä lojuvaa köyttä.

– Jääkö toi tänne?

– Jää. Se menee tekniseen tutkimuskeskukseen. Sormenjälkiä tuskin tuosta materiaalista löytyy, mutta jotain muuta hyvinkin. Esimerkiksi vieraita kuituja ynnä muuta. Ja niin kuin sanoit, jos sama ilkityö toistuu jossain muualla, niistä tunnisteista saattaa olla siinä vaiheessa merkittävä hyöty.

Karolampi nousi tuolista ja asetti repun selkäänsä. Koskinen vilkaisi kelloaan.

– Oletko menossa töihin? Se on jo varttia vaille.

– Mä oon fillarilla. Tästä ajaa Nekalaan alle kymmenessä minuutissa.

Hän piti pienen tauon ja lisäsi vielä.

– Mun pitää ehtiä ennen töiden alkua vielä piikittäänkin.

Sanat saivat Koskisen säpsähtämään. Pitäisikö mies ohjata kerrosta alemmaksi huumejaokseen? Oliko hän erehtynyt näin pahasti arvioissaan?

– Ymmärsinkö oikein? Sinäkö aiot piikittää itseäsi ennen töiden alkua?

– Ilmeisesti et, Karolammen suupielet vavahtivat. – Mä tykitän insuliinia. Mullon diabetes.

Hän kääntyi ja katosi nopein askelin käytävään. Koskinen jäi manailemaan poliisimaisia ennakkoluulojaan. Hetken hän harkitsi jo perään juoksemista, hän oli anteeksipyynnön velkaa. Myöhäistä se kuitenkin oli. Hän otti rikosilmoituslomakkeen käteensä, luki sen vielä kertaalleen läpi ja yritti keksiä mistä oli kyse. Kiusanteosta vai huonosta pilasta? Vai oliko köysi tuotu asuntoon varoituksena jostain? Oliko Petri Karolampi sekaantunut sittenkin johonkin hämärähommaan? Oliko hän velkaantunut jostain, ja karhusiko velkoja saataviaan mafiamaiseen tyyliin: hirttoköysi peiton alla – sellainen säikäyttäisi hankalimmankin velallisen.

Mutta mistä veloista siinä voisi olla kyse? Mieleen tuli vääjäämättä huumeet. Tuskin mikään lievempi pikkuvippi saisi ketään niin riskialttiiseen toimintaan. Oikeudeton tunkeutuminen toisen asuntoon oli jo sinänsä raskauttava rikos, puhumattakaan laittomasta uhkauksesta, minkä tunnusmerkistön teko myös täytti.

Petri Karolampi ei ollut kuitenkaan vaikuttanut huumeongelmaiselta, sen vähän mitä Koskinen oli ehtinyt häntä tarkkailla. Käytös tosin oli ollut levoton ja katse harhaileva. Oliko mies sittenkin tarkoittanut tykittämisellä huumepiikkiä? Hän oli huomannut lipsautuksensa ja korjannut sen nopeasti diabetesselityksellä. Mutta turvautuisiko huumevelkainen narkomaani virkavaltaan? Tulisiko hän tekemään poliisille rikosilmoitusta osakseen saamasta uhkailusta? Se ei vaikuttanut kovin uskottavalta.

Tuuliviirimäinen ajatustyö katkesi käytävästä kuuluviin askeliin. Rikoskonstaapeli Ulla Lundelin astui kahvimuki kädessään avoimesta ovesta. Hän istahti samaan tuoliin josta Petri Karolampi oli hetki sitten noussut, huomasi köyden pöydällä ja rupesi siunailemaan:

– Älä hyvä mies! Eivät asiat niin hullusti ole. Paistaa se aurinko vielä komisarionkin kammariin.

Koskinen ei Ullan sukkeluudelle syttynyt.

– Köyden toi Petri Karolampi -niminen mies.

– Ai sekö, Ulla haukotteli. – Kerkesinkin jo ihmettelemään mihin kummaan se eksyi.

– Pitihän se arvata ketä hän tuli tapaamaan, Koskinen harmistui. – Jäit tietysti kahvihuoneeseen suustasi kiinni ja jätit asiakkaan hortoilemaan yksin tänne kerroksiin reppunsa kanssa.

Ulla kurottautui pöydän yli ja taputti esimiestään kämmenelle.

– Älähän nyt! Eihän tässä mitään vahinkoa päässyt sattumaan. Ei me sentäs missään pahan akselissa asuta.

Koskinen tajusi läksytysyrityksensä turhaksi. Varsinkin Ullan kanssa se oli yhtä hanhen uittamista. Hän sysäsi hetki sitten tekemänsä rikosilmoituksen pöydän yli ja kertoi muutamin lausein mistä oli kyse.

– Älytöntä, Ulla ihmetteli. – Miksi joku tunkeutuisi toisen asuntoon ja piilottaisi hirttoköyden petauksiin.

– Siinäpä sinulla on tutkimista.

Ulla laski paperin takaisin pöydälle

– Minulla on auki neljä eri kotikolmosta.

– Ei sinulla tuohon kauan tuhlaannu. Kunhan käyt katselemassa paikkoja ja jututat paria naapuria onko kukaan nähnyt tai kuullut mitään.

– Noinkohan.

– Informoi kuitenkin Pekkiä ensin. Se saa pyytää tekniikasta jonkun vilkaisemaan Karolammen lukkopesää.

Ulla näytti edelleen haluttomalta. Väkivaltajaos kärsi miesvajauksesta ja se näkyi lisääntyvänä työmääränä. Hän katseli Koskisen seinäkalenteria ja kysyi:

– Koska Kaatio tulee takaisin töihin?

Koskinen naurahti ilottomasti.

– Ei kai me voida antaa Kaatiolle ensimmäiseksi jutuksi hirttoköyttä. Senhän voi käsittää pieneksi vihjeeksi tai sairaaksi pilaksi.

Ullaa ei naurattanut yhtään.

– Kysyinkin vain koska hän palaa.

– Sitä ei tiedä vielä kukaan. Mutta pahaa pelkään onko hänestä enää muuhun kuin paperihommiin.

– Kentällä poliisi paranee, Ulla vakuutti. – Ainakin Kaatio. Jos sinä pistät sen paperihommiin, on parempi kun piilotat sitä ennen tuon hirttoköyden huolella.

– Köysi lähtee tekniikkaan, Koskinen vastasi tosikkomaisesti. – Tutkinevat sen sitten joskus kun ehtivät. Jos on tarvetta.

Ulla nousi kahvimukinsa kanssa tuolista. Koskinen vilkaisi kelloaan.

– Lähden muuten tänään aikaisemmin. Itse asiassa aivan kohta.

– Mihin?

Koskinen tuhautti kyllääntyneesti nenäänsä. Mitä se Ullalle kuului. Silti hän kertoi:

– Menen Antille talkoisiin. Betoniauto tulee neljältä.

Ulla istahti ilahtuneena takaisin.

– Joko se viimeinkin pääsee valamaan?

Koskinen oli puhunut poikansa murheista useammallakin kahvipaussilla ja asia oli koko talon tiedossa. Antti ja Silja olivat saaneet kaupungilta pitkään hakemansa omakotitontin. Antin laatimat piirustukset olivat kuitenkin olleet rakennustarkastajan mielestä liian monimutkaiset. Suunnitelmat oli pantu moneen kertaan uusiksi ja vasta elokuun lopulla hän oli saanut papereihinsa hyväksytty -leiman.

– Antti olisi varmaan lykännyt lapaset mankeliin, ellei Silja olisi niin kärsivällinen ja kannustava.

– Parempi myöhään kuin milloinkaan, Ulla sanoi optimistisesti.

– Anttihan on ammattimies ja ehtii saada talon vesikattoon asti ennen lumien tuloa.

– Joutuu siinä silti pakertamaan. Onneksi Antti on säästänyt kaikki lomansa siihen projektiin.

– On syksystä hyötyäkin. Valu ei kuivu liian nopeasti niin kuin joskus kesähelteellä.

Koskinen ilahtui Ullan asiantuntemuksesta. Hän olisi halunnut jutella rakentamisesta enemmänkin. Ulla kuitenkin nousi ja otti Petri Karolammen rikosilmoituksen pöydältä.

– Lähde vain, hän sanoi kuin Koskinen olisi anellut alaiseltaan erityislupaa. – Kyllä me pidetään puljua pystyssä.

Hän kääntyi vielä ovella ja sutkautti piikiksi Koskisen äskeisille nuhteille:

– Mitäpä täällä Tampereen lintukodossa sattua voisi. Pulutappelua pahempaa.

2.

Terhi Rihtelä oli tulossa kipeäksi. Hän oli huomannut sen iltapäivällä kesken syyskauden ensimmäisen tentin. Syvällä kurkussa tuntui kipeä kuiva kutina ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: voi ei, ei juuri nyt! Lukukausi oli päässyt vasta alkuun, nyt ei saisi sairastua.

Silti hän oli mennyt vielä töihin, yliopistolta suoraan Cine Atlakseen. Hän myi elokuvateatterin aulassa muutamana iltana viikossa jäätelöä ja irtokarkkeja. Palkkaa siitä sai naurettavaakin vähemmän, mutta ne vähätkin eurot olivat tärkeitä ja mahtuivat hyvin niihin rajoihin minkä opintotuki salli.

Väsymys iski vasta kotimatkalla. Bussi numero kaksikymmentäkuusi maleksi tuskastuttavan hitaasti Pispalan valtatietä alas. Terhin oli vaikea pysyä hereillä. Epilän mutkassa hän oli jo syvässä unessa, ja kun hän seuraavan kerran säpsähti valveille, bussi oli ehtinyt jo ohittaa kotipysäkin. Pohjoisesta puhalsi märkä tuuli. Hän puski sitä vastaan ja oli varma ettei tauti tästä ainakaan helpottuisi.

Hän oikaisi kirkonpihan polkua Raiskionkadulle. Se oli pimeä ja vähän pelottavakin reitti, tuntui kuin jokaisen puun varjossa olisi seissyt joku väijymässä. Selän takaa kuuluva suhina säikäytti hänet puolikuoliaaksi. Ääni tuli leveistä maastopyörän renkaista ja pyörä viuhahti hänen ohitseen vauhtia hidastamatta. Terhi ehti kuitenkin tunnistaa pyöräilijän. Se oli Skorpionipoika. Nimi oli Terhin itsensä antama, oikea nimi kun ei ollut hänelle vielä selvinnyt. Siitä huolimatta heillä oli salainen yhteenkuuluvuus: pojan kaulaan oli tatuoitu skorpioni ja Terhillä oli nilkassaan pieni kauris. Hän oli teettänyt sen vuosi sitten kotoa pois pääsyn kunniaksi. Hän ei uskonut horoskooppeihin. Ne olivat täyttä hömppää. Silti hänellä oli vahva aavistus siitä että kauris ja skorpioni olivat toisilleen luotuja.

Mutta ei! Skorpionipoika ei kiinnittänyt tälläkään kertaa häneen mitään huomiota. Terhin teki mieli ruveta parkumaan. He asuivat jo toista syksyä samassa talossa, eikä Skorpionipoika voinut vielä edes morjenstaa. Epäreilua!

Kaksi kännistä hoippuroi vitosen pihasta kadulle. Ne huutelivat jotain kaupunkimestoille menosta, tytöttelivät ja viheltelivät. Terhi ei ollut varma kuinka tosissaan tyypit olivat. Silti hän lisäsi varmuuden vuoksi vauhtia ja juoksi viimeiset kymmenet metrit päätään kääntämättä. Hän sujahti portaikkoon ja samaa vauhtia hissiin asti.

Tuntui hyvältä päästä omaan kotiin ja sulkea ovi takana. Nyt hän oli jo oppinut sanomaan kolmenkymmenen neliön vuokrayksiötään kodiksi. Isä ja äiti asuivat Kiuruvedellä ja olihan sekin koti, mutta tällä hetkellä hänen elämänsä oli asettumassa uomiinsa tähän Tampereen läntiseen lähiöön.

Kodin illuusio oli kuitenkin saanut edellisviikon perjantaina kovan kolauksen. Silloin oli tapahtunut kummia. Hän oli palannut samoihin aikoihin kaupungilta, iltapimeällä ja rättiväsyneenä. Hän oli avannut pahaa aavistamatta asuntonsa oven, ja se hetki pisti sydämen läpättämään vieläkin.

Eteinen oli ollut pimeä!

Silti hän oli ollut aivan varma että kattovalo oli jäänyt päälle, kun hän oli lähtenyt aamulla yliopistolle. Se oli lapsuudesta asti opittua. Kuin toinen luonto. Isälle oli aina ollut tärkeää, ettei talo jäisi koskaan pimeäksi. Minne tahansa he olivat menneetkin, ainakin porstuaan oli jätetty lamppu palamaan.

Sillä tavalla tottumus oli juurtunut Terhiinkin. Oli mukava palata kotiin kun eteisessä paloi valo. Perjantai-iltana se oli ollut kuitenkin pimeä. Hän oli napsauttanut katkaisijaa ja kattolamppu oli syttynyt. Siinä ei ollut vikaa, ja se saattoi merkitä vain yhtä asiaa.

Hänen asunnossaan oli käynyt joku.

Hän oli yrittänyt rauhoitella itseään seuraavat päivät, kaikki oli vain hänen hajamielisyytensä syytä, tenttejä edeltävää jännitystä ja stressiä. Varmaan hän oli sittenkin sammuttanut valon lähtiessään. Ja hän oli yrittänyt nauraa itselleen – senkin hysteerinen säikky älyapina! Pelästyy omaa varjoaankin.

Mutta se ei auttanut. Hän oli jättänyt valon päälle joka ainut aamu niin kauan kuin oli Raiskionkadun yksiössä asunut. Siitä ei päässyt mihinkään. Joku muu oli käynyt sammuttamassa lampun. Se oli herättänyt hänessä kauhunsekaisen pelon, joka oli kaihertanut hänen mieltään tähän päivään asti.

Hän oli napsinut ylivarisseita popcorneja töissä koko illan, eikä enää tehnyt mieli mitään. Hän kävi pikaisessa suihkussa, teki pyyhkeestä turbaanin kosteille hiuksilleen ja ryömi peiton alle. Päivä oli ollut uuvuttava eikä unta tarvitsisi kauan odottaa. Niin hän luuli. Vielä vuorokauden vaihtuessa hän tuijotti peiton alta huonekalujen varjoja ja kuunteli kerrostalon ääniä, jokaista pientä rasahdustakin joka seinien takaa kantautui.

3.

Lepola oli jo lopettelemassa aamupalaveria, kun Koskinen ehti vasta paikalle. Ylikonstaapelin lause jäi kesken ja hän jäi tuijottamaan ovensuutuoliin vaivalloisesti istuutuvaa komisariota.

– Oletko sinä Koskinen saanut selkääsi?

Päät kääntyivät uteliaina etummaisissa riveissä. Ulla nuuhki ilmaa ja tuhisutti nenäänsä.

– Sinähän lemuat kuin kävelevä lääkekaappi.

Koskinen huitaisi kädellään ilmaa että jatkakaa vain palaverianne. Hän ei ruvennut selittelemään tuoksun alkuperää. Se oli Mobilatia. Linnea oli hieronut sitä aamulla puoli putkiloa hänen kroppaansa. Edellisiltaisiin valutalkoisiin oli tullut väkeä vähemmän kuin oli odotettu ja hän oli huhkinut äkkiseltään itsensä kipeäksi. Antti oli antanut isälleen vibramiehen homman, se oli luottamustehtävä eikä siinä voinut juuri taukoja pitää. Sauvatärytin imee kuitenkin miehestä mehut, varsinkin jos mies istuu päivät pitkät toimistopöydän takana, laiminlyö liikunnan eikä omista edes vaakaa. Koskisella oli vienyt viisi minuuttia päästä aamulla petistä ylös.

Lepola vilkaisi papereita kädessään ja osoitti sanansa pääasiassa Koskiselle:

– Jos niin on, ettei sinuakaan piesty, oli viime yö harvinaisen hiljainen. Väkivaltaisia kuolemantapauksia sattui kaksi ja nekin olivat molemmat itse aiheutettuja. Ensimmäisessä tapauksessa Veisuntiellä lähtöä oli vauhditettu jalludiapam-koktaililla. Potilas tuotiin ensiapuun muutama minuutti myöhässä. Se on joskus pienestä kiinni. Toinen suikka sattui Tesomalla. Joku oli vetänyt itsensä jojoon omassa asunnossaan. Hukkapee on tutkimassa siellä paikkoja.

Eturivistä kuului Kaija Palosen alakuloinen ääni:

– Kaksi samana yönä. Mihin lie haipunut ihmispolojen elämänilo? Kaamokseenkin on vielä aikaa.

Miespuoliset kollegat eivät vaivautuneet ottamaan asiaan kantaa. Lepola kierrätti katsettaan ympäri kokoushuoneen ja jyräytti kumealla bassollaan:

– Ellei kenelläkään ole kysyttävää, painutaan hommiin!

Koskinen antoi muiden mennä edeltä ja lähti sitten laahustamaan huonettaan kohti. Ulla odotti käytävässä ja arvasi näköjään mistä oli kyse.

– On meillä siinä kanssa sankari! hän aloitti. – Pitikö sinun sillä lailla reuhtoa?

– Kyllä viisikymppisen täytyy vielä yksistä talkoista selvitä.

– Onko silti järkeä itteensä tappaa?

– Eiköhän tästä hengissä selvitä, Koskinen yritti karistaa Ullan kintereiltään. Tämä kiilasi kuitenkin ohi, meni hänen huoneeseensa ja istahti valmiiksi pöydänkulmalle.

– On minulla asiaakin.

– Muutakin kuin fysioterapeuttista paapomista?

Ulla lehteili muistikirjaansa ja hymyili itsekseen.

– Se eilinen partiopoika.

– Mikä?

– Petri Karolampi. Otin hänestä selvää.

– Tosiaan, Koskinen muisti. – Köysimysteerio.

– Se on mielenkiintoisempi tapaus mitä luulimmekaan.

– Luulimmeko me jotain?

– Karolampi on syyllistynyt pahoinpitelyyn tämän vuoden maaliskuussa.

– Onko se nyt niin ihmeellistä, Koskinen keskeytti heti alkuunsa. – Varsinkaan sillä suunnalla Tamperetta.

– Tuo on asenteellista, Ulla torui häntä vakavissaan. – Tesoma ei ole yhtään väkivaltaisempi paikka kuin se sinun Hervantasikaan. Lue vaikka tilastoja!

– No joo, Koskinen myönsi kärsimättömänä. – Oliko Karolammesta jotain muutakin? Mitä hän siitä pahoinpitelystä sai?

– Ei mitään.

Koskinen ihmetteli mihin Ulla tähtäsi.

– Ei mitään?

– Jutussa tehtiin syyttämättäjättämispäätös perusteena saavutettu sovinto.

– Eli juttu ratkaistiin rikossovittelulla?

– Just niin.

– Sehän on hyvä, Koskinen katseli Ullan totisia kasvoja. – Mitä merkillistä siinä sitten on?

– Odotahan kun kuulet! Pahoinpitelyn uhri oli samassa talossa asuva viisikymmentäyhdeksänvuotias yksin asuva mies. Arto Larvinen.

– En vieläkään tajua mikä on jutun pointti.

– Olisi kannattanut tulla ajoissa aamupalaveriin.

Koskinen kyllästyi Ullan arvausleikkiin.

– Anna tulla! Mistä on kyse?

– Viime yönä tehtiin kaksi itsemurhaa.

– Niinhän Lepola kertoi.

– Toinen tehtiin Tesomalla. Hirttäytyneen miehen nimi on Arto Larvinen ja osoite Raiskionkatu kuusi.

– Petri Karolammen pahoinpitelemä mies?

– Juuri niin, Ulla hiljensi painokkaasti ääntään. – Ja tämä samainen Petri toi sinulle hirttoköyden eilen.

– Mikset puhunut tuosta jo palaverissa?

– Ajattelin keskustella ensin sinun kanssasi.

– Miksi?

– Ettemme tekisi liian hätäisiä johtopäätöksiä. Se poika olisi lynkattu heti palaverin aikana.

Tyypillistä Ullaa, Koskinen ajatteli huvittuneena, aina sen pienemmän ja vähäosaisimman puolella.

– Olet oikeassa, hän myönsi. – Silti tulee väkisinkin mieleen liittyvätkö asiat toisiinsa. Kenties fyysinen pahoinpitely on jatkunut henkisenä kiusaamisena ja uhkailuna. Se on mennyt liian pitkälle eikä kiusattu ole sitä enää kestänyt.

– Onhan siinä voinut käydä niinkin, mutta paras kun tutkitaan taustat ensin, Ulla ehdotti. – Kyse voi olla jostain aivan muusta.

Puhelin rupesi soimaan. Langan päässä oli teknisen tutkimuskeskuksen Risto P. Jalonen.

– Tää Tesoman juttu haiskahtaa.

– Tarkoitat kai sitä viimeöistä hirttäytymistä?

– Kuka viime yöstä puhui?

Kaiutin oli päällä ja Ullakin kuuli Hukkapeen puheen.

– Lepola, hän hihkaisi pöydän yli. – Aamupalaverissa.

– Se on väärä tieto, Hukkapee mumisi puhelimeen. – Tää kroppa on killunut köydessä ainakin pari päivää.

Koskinen ja Ulla vilkaisivat yllättyneinä toisiaan.

– No varmasti se sitten haiseekin.

Hukkapeen ääni muuttui entistä sameammaksi. Ilmeisesti hänellä oli suojamaski suunsa edessä.

– En minä ihan sitäkään haiskahtamisella meinannut.

– No mitäs?

– Tää ei ole mikään itsari.

Koskinen kohensi asentoaan.

– Mitä sinä tarkoitat?

– Tule itse katsomaan!

Puhelu katkesi siihen. Koskinen tuijotti hetken luuria epäuskoisena ennen kuin laski sen alas. Ulla siveli hiuksiaan korvan taakse ja virkkoi poissaolevalla äänellä:

– Nyt se poikaparka on lirissä.

– Eihän köyden tänne tuomisessa ole enää mitään järkeä.

Ulla katsoi Koskista pää kallellaan.

– Kuinka usein näissä hommissa törmää mihinkään missä on järkeä?

Koskinen tarttui uudelleen luurin.

– Soitan Pekille ja Simolle. Lähdetään paikalle koko porukka.

He olivat jo puolen tunnin kuluttua Tesomalla. Arto Larvisen asunto oli läpitalokaksio ja se löytyi C-portaikon toisesta kerroksesta. Risto P. Jalosella oli edelleen maski suunsa edessä. Hän näytti lumipuvussaan ja harsohatussaan enemmän elintarvikepakkaajalta kuin rikospaikkatutkijalta. Maskin alta kuului hämmästynyt ähkäisy:

– Tekö lähditte liikenteeseen koko sekakuoro?

Saman tien hän jo komensi:

– Tsop tsop! Huoneen puolelle ei ole vielä asiaa! Kurkitte siitä eteisen ovelta jos on tarvis.

Kenenkään ei tehnyt mieli mennä pitemmälle. Asunnossa leijuva löyhkä sai heidät pidättelemään henkeä. Ulla likisti sieraimensa peukalon ja etusormen väliin tiukasti kuin pyykkipojalla. Veli-Pekka Simon kasvot olivat kalvenneet harmaiksi ja hän yritti hiippailla muilta salaa takaisin porraskäytävään.

Koskinen ja Pekki sen sijaan kurkottelivat kaula pitkällä peremmälle. Olohuone oli karusti sisustettu, ei juuri muuta kuin kulunut nahkasohva ja massiivimäntyinen kirjahylly. Arto Larvinen makasi niiden välissä keskellä lattiaa. Ruumis näytti pieneltä mitättömältä möykyltä valkoisen suojapeitteen alla. Köysi oli läpinäkyvässä muovipussissa. Se oli samanlaista sinistä materiaalia kuin Petri Karolammen Koskiselle tuoma köysi. Siihenkin oli tehty hirttosilmukka ja se oli katkaistu heti solmun juuresta.

Risto P. Jalonen vastasi ennen kuin Koskinen ehti kysyä:

– Se roikkui tuossa.

Hän osoitti sormellaan ylös. Katossa oli rinnakkain kaksi tukevankokoista koukkua. Ilmeisesti ne oli kiinnitetty siihen aikoinaan leuanvetotankoa tai lasten keinua varten. Vasemmanpuoleisessa koukussa oli vielä kiinni vajaan metrin mittainen pätkä köyttä.

– Sinäkö sen otit alas?

– En, Hukkapee pyöräytti päätään. – Jiipeen miehet tulivat tänne ensimmäisenä. He katkaisivat köyden ja laskivat ruumiin lattialle. Niinhän se on ohjeistettu.

Ulla tirkisteli Koskisen ja Pekin välistä huoneeseen. Hän piti edelleen kättä suunsa edessä ja ääni oli epäselvä:

– Mistä sinä päättelit ettei se ole itsemurha?

– Jaa mistäkö? Hukkapee tuhautti koppavasti rehunauriin kokoista nenäänsä. – Tää on tökerö lavastus, eikä sen hoksaamiseen tarvita suurtakaan ammattitaitoa.

Hän oli jo kumartumassa raottamaan peittoa mutta päättikin sitten demonstroida esityksen itsellään.

– Mies on kuristettu, hän puristi kaksin käsin kaulaansa – Arto Larvinen oli kuiva käppänä, ja kun veri on hypostaasin vaikutuksesta painunut alas, voi paikalliset muutokset siitä syystä vielä erottaa. Kaulan ihoon on jäänyt niin selvät viirumaiset hankaumat molemmin puolin, ettei niistä voi erehtyä. Ne ovat huomattavasti alempana kuin köyden jättämä uurre. Tekijällä on ollut pitkät kynnet.

– Eihän se vielä todista mitään, Ulla uskalsi epäillä. – Voihan olla että mies on raapinut itse kaulaansa. Usein itsemurhaa edeltää voimakas tuskatila.

– Ei todista, ei, Hukkapee sanoi yllättävän tyynesti. Sitten hän heilautti kättään laajassa kaaressa.

– On muutakin.

Koskinen, Pekki ja Ulla katselivat huonetta kuin tyhjää näyttämöä. Hukkapee seurasi huvittuneena heidän tyhjiä ilmeitään ja kysyi:

– Mitä puuttuu?

Hän ei saanut vastausta ja ääni muuttui entistä omahyväisemmäksi:

– Koroke.

Koskinen ymmärsi ensimmäisenä.

– Tuoli, jakkara tai palli.

Hän mittaili välimatkaa kattokoukusta sohvaan ja kirjahyllyyn. Niitä mies ei ollut voinut apunaan käyttää.

– Kuinka korkealla se roikkui?

– Jäppisten mukaan jalat olivat vain muutaman sentin lattiasta. Mutta on siihenkin tarvittu jonkinlaista koroketta. En ole vielä tähän päivään mennessä kuullut että kukaan olisi loikannut lattialta hirttosilmukkaan.

Pekki kysyi epäluuloisena:

– Mitä jos jäppiset veivät tuolin muualle?

– Eivät vieneet. He eivät kajonneet mihinkään muuhun kuin ruumiiseen, ja he ovat siitä ehdottoman varmoja.

Ulla ihmetteli miesten selän takaa:

– Mites siinä sitten on käynyt?

– Sen selvittäminen on teidän hommanne, Hukkapee totesi kuivakasti. – Sen verran voin vihjaista että Larvinen oli köykäistä tekoa, pieni hippiäinen, lyhyt ja laiha. Jos hänet on nostettu silmukkaan roikkumaan, siihen ei ole tarvittu erityisen riskiä miestä. Tekoon olisi kyennyt jopa nainen. Se ainakin on varma että tekijän vaatteista löytyy uhrin kuituja, sen verran tukeva syliote hänestä on pitänyt ottaa.

Koskinen nuuhkaisi ilmaa pitkän poliisiuran tuomalla kokemuksella.

– Sanoit että mies oli roikkunut köydessä pari päivää. Onko rigor mortis ehtinyt jo hävitä?

– Ei ole. Larvinen on pitänyt huoneilman koko lailla viileänä. Termostaatti on väännetty kahdeksaantoista asteeseen.

– Miksi se sitten jo noin pahasti haisee?

– Sillä on tullut löysät housuun, Hukkapee tiesi kertoa. – Joskus näissä kuristumisjutuissa käy niin.

Ulla lähti kävelemään nopein askelin rappukäytävään. Koskinen jäi vielä Pekin kanssa ihmettelemään.

– Ryöstö tämä tuskin on.

– Ei ole, Hukkapee näytti kolmea muovipussia laukkunsa kannella. – Luulisi lompakon, kännykän ja kellon ainakin kelvanneen. Rahaakin oli lompsassa kolmisenkymmentä euroa.

– Kerroit että jiipeen miehet tulivat tänne ensimmäisenä. Mistä he saivat tiedon? Ja miten he pääsivät sisälle?

– Joku oli nähnyt ulkoa narunpäässä roikkuvan ruumiin.

Hukkapee kaivoi rintataskustaan irrallisen muistilapun ja ojensi sen Koskiselle.

– Siinä on miehen nimi ja osoite. Hän oli kertonut yöllä senkin mistä paikalle tullut partio sai talon yleisavaimen.

– Mistä?

– Isännöitsijältä. Hän asuu tässä samassa talossa.

Koskinen vilkaisi lappua ja laittoi sen muistikirjans...