Seppo Jokinen

Koskinen ja siimamies

Koskinen ja raadonsyöjä

Koskinen ja pudotuspeli

Koskinen ja taikashow

Koskinen ja kreikkalainen kolmio

Hukan enkelit

Piripolkka

Vilpittömässä mielessä

Suurta pahaa

Sana sanaa vastaan

Hiirileikki

Viha on paha vieras

Kuka sellaista tekisi

Seppo Jokinen

Kuka sellaista tekisi

Crime Time

Helsinki

1.

Mies ilmestyi metsästä kuin sadun lumottu peikko. Hän hoippuroi kevyenliikenteenväylälle, pyöritteli epätietoisena päätään ja kääntyi viimein taajamaa kohden. Eteneminen oli epävarmaa. Kolmen metrin levyinen tie kävi kapeaksi ja ajoittain menosuunta näytti katoavan kokonaan.

Etelästä päin lähestyi nuori nainen rullaluistimilla. Asento oli kumara ja potkut pitkiä ja voimakkaita. Hän huomasi edellään kulkevan mörkömenninkäisen vasta viime hetkellä, ja jarrupalasta jäi asfalttiin musta viiru. Mies ojensi kättään. Se oli kuin sanaton avunpyyntö, älä jätä minua tänne. Nainen ei halunnut ymmärtää. Hän kiersi miehen ja pakeni pelästyneenä paikalta.

Mies jäi yksin. Hän seisoi hajareisin ja painoi kämmenillä vatsaansa. Kipu vääristi kasvot, iho oli kellertävän kalpea, hiestä ja kyyneleistä kostea. Silti hän pakottautui jatkamaan matkaa. Kipu säteili selkään ja jalkoihin asti, vei niistä voiman, ja eteneminen kävi entistä vaivalloisemmaksi. Tie teki jyrkän mutkan vasemmalle ja sukelsi maantien alittavaan tunneliin. Mies kulki sen läpi hitaasti. Hän otti tukea betoniseinämästä ja levähti joka kolmannen askeleen jälkeen.

Tie jatkui siitä loivana ylämäkenä. Näkökenttä kapeni kapenemistaan ja silmissä hämärsi. Maisema oli pelkkää harmaata usvaa. Äkkiä siihen piirtyi kaksi kirkkaanpunaista häälyvää täplää. Ne olivat vastaan kävelevän naisen kumisaappaat. Naisella oli selässään reppu ja vasemmassa kädessä tyhjä sienikori. Hän huomasi miehen ja siirtyi tien toiseen reunaan. Mies aukoi suutaan ja yritti sanoa jotain, suupielestä valuva sylki kiilsi valkoisina vaahtokuplina, ja sanat jäivät pelkäksi epäselväksi huohotukseksi.

Nainen lisäsi vauhtia, sienikoppa heilui askelten tahdissa, ja mies jäi jälleen yksin. Hän piteli kaksin käsin vatsaansa ja valitti hiljaa. Lopulta hän tuiskahti kyljelleen tienvarren pöheikköön ja jäi siihen makaamaan. Hetken kuluttua paikalle saapui kahta labradorinnoutajaa ulkoiluttava mies. Koirat kiskovat hihnoissaan ja halusivat päästä tutkimaan outoa otusta. Isäntä komensi ne kuriin ja jatkoi matkaa. Kohta kummastakin suunnasta saapui lisää väkeä, pyöräilijöitä, hölkkääjiä ja sauvakävelijöitä.

Kukaan heistä ei välittänyt.

2.

Koskisella oli hauki kassissa. Kaksikiloinen vonkale. Hän kiskoi veneensä kuiville ja lukitsi sen kettingillä koivun runkoon. Vavan hän purki kankaiseen suojuspussiin ja sovitti sen viehepakin seuraksi selkäreppuun. Muovikassi sai roikkua pyörän ohjaustangossa. Hauki mahtui sinne vain vaivoin, se oli U:n muotoisella mutkalla ja silti pyrstö pilkisti kassinsuusta ulos.

Kala oli tarrannut uistimeen Viitastenperän kapeikossa. Hän oli suolistanut sen jo veneessä ja lähtenyt soutamaan saman tien takaisin. Koko reissu oli maistunut alusta alkaen pakkopullalta. Hänen oli pitänyt potkia itsensä aamulla ylös ja motivoida liikkeelle vanhoin väittämin – loma ilman ainuttakaan kalaa oli kuin nainen ilman nauravia silmiä.

Oli kalamiehiä jotka eivät huolineet veneeseensä muita, mutta Koskisen mielestä koko jutussa ei ollut yksin mitään mieltä. Kuten kaikessa hauskassa, kokemuksen jakaminen oli parasta myös kalastamisessa. Se oli joukkuepeliä. Kun toinen tunsi nykäisyn vavassaan, toinen sieppasi jo siinä vaiheessa haavin käteensä, ja kohta saalis sätki yhteistyön tuloksena veneenpohjalla. Mieluiten Koskinen lähti järvelle poikansa kanssa. Antti oli kuitenkin kiinni omassa taloprojektissaan eikä ehtinyt edes mato-ongelle.

Venerannan tie oli monttuinen ja täynnä teräväsärmäistä pikkukiveä. Maastopyörän leveiden renkaiden alla se ei kuitenkaan haitannut menoa. Muovikassi heilui ja hyppi ohjaustangossa ja hetkittäin hauki oli muuttua lentokalaksi. Silti Koskinen vain lisäsi vauhtia. Kohta tie muuttui päällystetyksi ja sukelsi Ruskontien alikulkutunneliin. Vasta siinä vaiheessa hän joutui painamaan jarrua.

Kävelytiellä seisoi kaksi virkapukuista poliisia, vanhemmat konstaapelit Peso ja Kaikkonen isänmaansinisissä kenttähaalareissaan. Auton he olivat jättäneet ylemmäksi maantien laitaan. Se seisoi kallellaan jyrkällä pientareella ja näytti siltä, ettei tarvittaisi kuin pieni pukkaus ja se kierisi siitä alas horsmapöheikköön.

Peso huomasi Koskisen ensimmäisenä. Kapeille kasvoille kohosi tuttu monimielinen virne.

– Ratsuväki saapuu.

Kaikkonenkin käänsi päätään ja mörisi römeällä äänellä:

– Paremminkin Lonley Rider. Mikä vainu sinut tänne veti? Koskinen ei ehtinyt vastata. Peso kurkisti pyöräntangossa roikkuvaan kassiin.

– Komisario on tulossa kauppahallista.

– Ei vaan järveltä, Koskinen sanoi peittelemätöntä ylpeyttä äänessään. – Se tarttui Kuusamon isoon Räsäseen.

Kaikkonen mittaili katseellaan kassia.

– Meillä päin tuollaiset sintit heitetään takaisin veteen. Mummon kissakaan tulisi tuosta kylläiseksi.

Koskinen tiesi että mies oli kotoisin jostain Länsi-Suomen merimaista. Hervantajärven asteikossa kaksikiloinen hauki oli kuitenkin huomionarvoinen saalis, järvi kun ei kuulunut niihin kaikista kalaisimpiin. Hän päätti silti pitää suunsa kiinni. Näitten velmujen kanssa ei kannattanut lähteä sanailemaan, siinä jäisi jäyhä mies kakkoseksi.

– Mitä te täällä seisoksitte?

Poliisikaksikon ilmeet vakavoituivat ja he väistyivät sivuun. Vasta siinä vaiheessa Koskinen huomasi kävelytien varressa pitkin pituuttaan makaavan miehen. Kasvot olivat kääntyneet metsän suuntaan ja näytti siltä kuin mies olisi päättänyt ottaa siinä vain pikaiset tirsat.

– Kuollut?

– Yhtä kuollut kuin tuo sinun haukivainaasi, Peso sanoi. – Sairasauto lähti muutama minuutti sitten pois.

– Tyhjänä?

– Eivät ne rupea ruumiita rahtaamaan. Äijä on ollut jo useamman tunnin raatona.

– Useamman tunnin? Koskinen hämmästyi. – Tuossa tienvarressa?

– Niin sairasauton ensihoitaja arvioi.

– Kuka teki hälytyksen?

– Joku nainen. Se lähti aamupäivällä sieneen Makkarajärven maastoon. Mies hoipparoi tuolta alikulkutunnelista vastaan. Se huitoi ja heilui ja mongersi jotain siansaksaa. Nainen pelästyi ja lähti juoksujalkaa paikalta. Parin tunnin päästä se tuli samaa reittiä takaisin täyden sienikorin kanssa. Mies makasi edelleen samassa paikassa ja samassa asennossa. Silloin nainen ajatteli että kaverilla saattaa olla jotain tulehduksen tyyppistä. Pientä vaivaa verenkierrossa. Se meni kotiinsa ja soitti sieltä hätänumeroon.

Peso vilkaisi kollegaansa ja lisäsi vielä:

– Me tultiin Penan kanssa paikalle samaan aikaan ambulanssimiesten kanssa. Puhuttiin niille että mitä jos roudaisitte kropan ruumishuoneelle, kun nyt kerran tänne asti vaivauduitte. Mutta eihän ne muuta kuin venyttelivät rupuhanskojaan. Kylmäkuljetukset eivät kuulu heidän tehtäväkuvaansa.

Koskinen nousi satulasta ja asetti pyöränsä valaisintolppaa vasten nojalleen. Tolppaan pultatuissa kilvissä luki: SÄÄKSJÄRVI 7, KESKUSTA 10, HERVANTAKESKUS 1,5.

– Joko te olette tutkineet ruumiin?

– Mitä tutkimista siinä on? Kaikkonen mörisi. – Kuolleessa spurgussa?

Koskinen kurtisti kulmiaan ja Kaikkonen korjasi nopeasti:

– Katsottiin me siltä taskut. Niissä ei ollut mitään.

– Henkilöllisyydestä ei siis ole tietoa?

– Ei vähäisintäkään.

Koskinen kumartui ruumiin ääreen. Miehen ikää oli vaikea arvioida. Hän näytti viisikymppiseltä, mutta saattoi olla huomattavasti nuorempikin. Sementinharmaat hiukset olivat takussa ja niihin oli tarttunut hiekkaa ja havunneulasia. Niska oli paahtunut tumman ruskeaksi ja iho näytti kovaksi parkitulta nahalta. Kasvot olivat kalpean keltaiset. Niissä näkyi pieniä, ilmeisesti risujen jättämiä raapiutumia. Vasemmasta ranteesta värttinäluun vierestä erottui pyöreä, halkaisijaltaan parisenttinen arpi.

Mitään varsinaisia väkivallan merkkejä ruumista oli vaikea silmäseisomalta havaita.

Koskisen oli pakko peittää kämmenellä suunsa ja sieraimensa. Mies haisi. Pahin löyhkä lähti vaatteista, hailakansinisestä farkkutakista ja mustista puuvillahousuista. Tuskin niitä oli pesty vuosiin. Koskisella ei ollut suojasormikkaita mukana, sellaiset eivät kuuluneet hänen lomavarustukseensa. Silti hän kyykistyi ja otti tukevan otteen miehen leuasta. Nivelet olivat ehtineet jo kangistua ja suu oli jäänyt auki. Hammasrivistö näytti tummunutta kitalakea vasten yllättävän valkoiselta ja ehjältä.

Hän sanoi päätään kääntämättä:

– Miten tämä on mahdollista?

– Mikä? Peso kysyi selän takaa. – Spurgun kuolemako?

– Ei vaan se miksi mies on saanut maata näinkin vilkkaan kulkuväylän varrella kuolleena vähintään kaksi tuntia. Kenties jopa neljä. Eikä kukaan ole silti välittänyt.

Kaikkoselta pääsi käheä nauru.

– Tämmöisinä kesäpäivinä näitä noolisteja on oikoisenaan siellä täällä. Ne ottaa nokoset missä sattuu ja jatkaa taas tätä maallista vaellustaan. Kyllähän sinun hervantalaisena pitäisi tietää.

– Ei näitä täällä sen enempää liiku kuin muuallakaan, Koskinen vastasi totisena. – Millä sinä sitä paitsi pystyt luokittelemaan ketään rappioalkoholistiksi pelkän makuuasennon perusteella?

– Noi kuteet ei kuulu Koison uusimpaan syysmallistoon.

Koskinen ei lähtenyt väittelemään. Peson ja Kaikkosen kanssa se merkitsi hukkaan heitettyä aikaa. Hän tarkasteli maastoa ruumiin ympärillä. Horsman, nurmikan ja ukonputken valtaama piennar näytti koskemattomalta. Silmiin osui ainoastaan kasaan rutistettu savukeaski, tyhjä oluttölkki ja muutama kuivunut koiranjätös. Hän siirsi katseensa uudelleen miehen vaatteisiin. Pusakka peitti alaselän, eivätkä housutkaan olleet valuneet lanteilta alas.

Hän nousi seisomaan ja kääntyi konstaapelien puoleen.

– Näyttää siltä ettei ruumista ole siirretty.

Kaikkonen lykkäsi lakkinsa takaraivolle ja ihmetteli:

– Kuka sitä olisi mennyt siirtelemään? Tuohon se on kupsahtanut.

Pesolla lakki oli syvällä päässä ja lippa varjosti silmiä.

– Ei tää Koskinen ole sinun juttusi, hän virnisteli lipan alta. – Tyyppi on kuollut viinaan, eikä siihen liity muuta.

– Löytyikö häneltä pulloa?

– Ei. Viimeisestä huikasta voi olla aikaa vaikka kuinka. Eivät haima tai maksa paljon etukäteen varoittele. Voi olla että ne ovat poksahtaneet yhtä aikaa. Sen jälkeen on juomalaulut laulettu.

– Ei se silti niin nopeasti tapa, Koskinen väitti vastaan. – Kyllä siinäkin tilanteessa pitäisi vielä lääkäriin ehtiä.

– Nää metsien miehet ei paljon lääkäriaikoja tilaile. Ne on niin kuin vanhat elefantit. Kun ne tuntee aikansa koittaneen, ne jättää laumansa ja hakeutuu omiin oloihinsa kuolemaan.

Kaikkonen osoitti muovikassia Koskisen pyörän sangassa ja sanoi:

– Kalasta päätellen sä oot kesälomalla.

– Viimeinen viikko käynnistyi tänään.

Kaikkonen vilkaisi Pesoa ja he hykertelivät yhdessä:

– Yritä hyvä mies malttaa vielä se aika mielesi!

– Ehdit sä syynätä syksymmälläkin ruumiita ihan kylliksesi asti. Eivät ne mihinkään karkaa.

Koskisen suupieleen nousi väkinäinen virne. Oikeassahan Peso ja Kaikkonen olivat. Pakko se oli myöntää. Hän oli lomalla, eikä tuntemattoman kuolema olisi voinut vähempää hänelle kuulua. Varsinkaan kun mikään ei viitannut rikokseen. Hän olisi voinut pyöräillä huoletta paikan ohi, kuten monet muutkin kulkijat olivat päivän mittaan tehneet.

Asia ei jättänyt silti häntä rauhaan. Hän tarkasteli paikalle kerääntynyttä uteliaitten joukkoa. Ihmiset seisoivat kunnioittavan välimatkan päässä, keski-iän ylittänyt pariskunta mustan villakoiran kanssa, kävelysauvoihin nojaileva mies ja kaksi kevyisiin uimarantavarusteisiin pukeutunutta naista. Hieman toisella kymmenellä oleva poika nojasi taaempana maastopyöränsä ohjaustankoon. Hänellä oli yllään kirkkaanpunainen paita johon oli painettu siipensä levittäneen haukan kuva. Ilme oli totinen ja Koskisesta tuntui kuin pojan kiinteä tuijotus olisi kohdistunut yksinomaan häneen.

– Peittäkää ruumis! hän komensi Pesoa ja Kaikkosta. – Ei sen tarvitse olla tuossa kaiken kansan tuijoteltavana. Kai autosta joku peitto löytyy.

Se ei saanut minkäänlaista liikettä aikaan.

– Löytyy löytyy, Kaikkonen sanoi. – Mutta turha sitä on liata. Viitanen on jo tulossa.

– Sanokaa niille että vievät sen ruumishuoneelle.

– Mihis muualle? Peso virnisti leveästi. – Meinaatko että ne kippaa sen suoraan hautaan?

Koskinen tunsi adrenaliininerityksensä kiihtyvän. Hän veti keuhkoihinsa pari viilentävää henkäystä ja tarkensi:

– Meinasin että miehelle pitää tehdä ruumiinavaus.

Hän lähti polkemaan vihaisella tempolla ja vilkaisi vasta seuraavassa risteyksessä taakseen. Punapaitainen poika seurasi perässä. Koskinen kääntyi Arkkitehdinkadulle ja mietti oliko pojalla kerrottavaa. Kenties tämä tiesi jotain tien varteen kuolleesta miehestä.

Hän hidasti vauhtia ja vilkaisi uudelleen taakseen, mutta poikaa ei näkynyt enää missään.

3.

Hauesta oli pakko katkaista pää ja pyrstö. Muuten kala ei olisi mahtunut kattilaan. Koskinen oli kaatanut siihen kolme pullollista tummaa keskiolutta ja ripotellut sekaan kaksi renkaiksi leikattua sipulia, nipun timjamia ja persiljaa sekä kourallisen laakerinlehtiä. Kun olut alkoi kiehua, hän väänsi levyn pienemmälle ja upotti viinietikalla kostutetun hauen keitokseen. Vielä ripaus suolaa, pippuria ja rosmariinia, ja asetelma alkoi olla valmis.

Kala sai hautua parikymmentä minuuttia lähellä kiehumispistettä helmeilevässä oluessa. Koskinen seurasi sitä silmä tarkkana ja vähensi aina tarvittaessa lämpöä. Hän otti kattilasta kahvikupillisen olutlientä, siivilöi sen ja lisäsi siihen sitten sata grammaa voita. Hän sirotteli joukkoon hieman suolaa ja pippuria, sekoitti sen huolella ja kaatoi kastikekulhoon.

Perunat porisivat viereisellä levyllä. Hän kaatoi keitinveden pois ja pyöräytti perunat savikippoon. Lautaset, aterimet ja juomalasit hän oli kattanut jo aiemmin. Hauen hän asetti kalanmuotoiselle tarjoiluvadille ja laski olutliemen siivilän läpi kulhoon. Hän ammensi siitä kauhallisen ja kostutti kalan. Loppu sai mennä viemäriin. Hauen hän asetti kalanmuotoiselle tarjoiluvadille, kostutti sen olutliemellä ja koristeli persiljoilla. Siinä vaiheessa ovikello soi. Ajoitus oli täydellinen. Hän huuhtaisi kätensä kraanan alla ja ihmetteli miksi Linnea soitti aina kelloa, vaikka oli saanut asuntoon omatkin avaimet.

Hän loi vielä nopean yleissilmäyksen pöytään, nyökkäsi tyytyväisenä ja lähti avaamaan ovea.

– Nälkä! Linnea tervehti. – Ihan hirveä.

Hän pysähtyi kynnykselle ja nyrpisti kysyvästi nenäänsä.

– Mikä täällä haisee?

– Laitoin kaljahaukea, Koskinen veti Linnean sisälle asuntoonsa. – Ja kala on taatusti tuoretta! Se uiskenteli vielä muutama tunti sitten pahaa aavistamatta Hervantajärven tummissa vesissä.

Hän kietoi käden naisystävänsä uuman ympärille ja kävelytti tämän keittiöön. Jääkaapissa odotti valmiiksi avattu valkoviinipullo. Hän kaatoi lasit puolilleen ja istahti sitten itsekin.

– Hyvää ruokahalua!

Linnea kuori itselleen kaksi perunaa, kaatoi niitten päälle lorauksen voikastiketta ja leikkasi lautaselleen pienen palasen haukea. Koskinen otti kaikkea tupla-annoksen ja he alkoivat aterioida hiljaisuuden vallitessa. Sitä ei ehtinyt kuitenkaan kulua kauan, kun Linnea jo maiskutti suutaan:

– Mmm... Tämähän on hyvää.

– Samaa mieltä, Koskisen oli vaikea peitellä tyytyväisyyttään. – Vaikka itse sen sanonkin.

Linnea leikkasi hauesta uuden lohkareen. Tällä kertaa huomattavasti suuremman. Ruodot irtosivat kypsäksi hautuneesta kalasta helposti ja hän siirteli niitä haarukalla sivuun.

– Sinä tosiaan osaat yllättää. Miten kauan me olemme jo tunteneet...

– Kolme vuotta.

– Niin. Ja minulle paljastuu vasta nyt että tämä mies osaa laittaa ruokaa.

Koskinen kaatoi Linnealle lisää viiniä ja naurahti:

– Tiedä siitä osaamisesta. Mutta kannattaa näköjään ottaa riskejä.

– Tarkoitatko ettet ole laittanut tätä ennen?

– Sain reseptin keväällä.

– Ja ajattelit tänään kokeilla?

– Muistin sen vasta veneessä. Siinä vaiheessa kun hauki nappasi uistimeen.

– Tämä on hyvän väristä, Linnea levitti voikastiketta kalan päälle. – Sisältä kuin kuparia.

– Olut sen tekee.

– Ja maistuukin hyvältä. Keneltä sinä tällaisen reseptin sait?

– Hokalta. Hän on lääninoikeuslääkäri ja innokas kalamies. Hänellä on saksalaiset sukujuuret jossain Tirolin järvialueilla ja kaljahauki on kuulemma niitten seutujen perinneruokaa.

Koskinen kaivoi kynnellään hampaiden rakoon juuttuneen ruodon irti ja jatkoi hyväntuulisena:

– Matias on aika peto kalloja sahaamaan, mutta kalamiehenä vielä parempi.

– Miten aamuinen soutelusi meni? Linnea hymyili pöydän yli. – Oliko järvellä kivaa?

– No joo. Palatessa vain sattui outo juttu.

Hän kertoi kävelytien varteen kuolleesta miehestä, siitä miten ruumis oli saanut maata siinä useamman tunnin, ja miten sen ohitse oli kävellyt kenties kymmeniä ihmisiä, eikä kukaan ollut välittänyt mitään.

– Kuulostaa kummalliselta, Linnea pyyhki suupieliään. – Surulliselta.

– Sinä jätit osan syömättä, Koskinen katseli hänen lautastaan. – Eikö kala maistunutkaan?

– Hyvää se oli, Linnea vakuutti. – En vain halua halkaista itseäni. Se oli niin täyttävää.

Koskisen lautaselle ei jäänyt kuin kasa ruotoja. Hän otti lasin ja viinipullon käteensä ja nousi pöydästä.

– Jätetään lautaset siihen. Minä korjaan ne siitä myöhemmin.

He menivät olohuoneen puolelle ja asettuivat sohvalle vierekkäin istumaan. Koskinen nosti käsivartensa Linnean pään yli, veti naisen lähemmäksi itseään ja kuiskutti tämän korvaan:

– Miten olisi?

– Mikä?

– Siirrytäänkö saman tien makuuhuoneen puolelle?

– Naisenkaataja! Linnea nauroi. – Varsinainen vaseliinikieli!

– Vaihdoin tänä aamuna uudet lakanatkin.

Linnean nauru vain yltyi ja hänen oli vaikea saada sanoja kikatuksen alta aikaan:

– Vaihdoit lakanat? Onko siinä jotain ihmeellistä? Tietääkseni kaikki ihmiset vaihtavat lakanat silloin tällöin.

– On se sikäli ihmeellistä etten edes käytä niitä. Minähän nukun yleensä sinun sängyssäsi.

Linnea pyyhki silmiään ja nauru hävisi äänestäkin.

– Istutaan ensin vähän aikaa tässä. Jutellaan.

Koskinen nosti kätensä Linnean ympäriltä.

– Jutellaan? Mistä?

– Onko juttelemisessakin jotain outoa? Linnea suoristi selkänsä. – Käsittääkseni se on parisuhteessa aika normaalia kanssakäymistä.

Koskinen ei sanonut siihen mitään. Hän kaatoi laseihin lisää viiniä ja antoi Linnean jatkaa.

– Meidän pitäisi puhua lomasta. Nyt on jo viimeinen yhteinen viikko menossa. Haluaisin että me otamme siitä kaiken irti.

Koskinen osoitti makuuhuoneen ovea ja sanoi:

– Sitä minä juuri tarkoitin.

– Niin tietysti, Linnea näytti kieltään. – Mutta minun tekisi mieli käydä vielä loman aikana jossain.

– Johan me kävimme Saarijärvellä siskosi mökillä ja tätisi luona Teuvalla.

– Ei se mitään lomaa ole. Toisten nurkissa nukkuminen.

Siitä Koskinen oli samaa mieltä.

– Mitä sinä sitten haluat?

– En tiedä. Jotain oikein spesiaalia.

– Risteilylle?

– Niin tai muutama yö jossain vanhassa romanttisessa kartanohotellissa. Morsiussviitissä.

– Ei hullumpi ajatus.

He vaikenivat miettimään eri vaihtoehtoja, maistelivat viiniä ja nojasivat toistensa olkavarteen. Kunnes Koskinen laski lasinsa pöydälle.

– Anttiakin pitäisi käydä auttamassa. Talossa on vielä niin paljon tekemistä.

Linnea oli pitkän tovin hiljaa ja sanoi sitten:

– Aika paljonhan sinä olet siellä käynyt.

Koskisen ajatukset olivat kulkeutuneet kuitenkin jo muualle.

– En vieläkään tajua miten joku saa maata kuolleena tuntikausia tien varressa ennen kuin kukaan välittää. Tiedä vaikka se olisi tapettu siihen. Pitäisiköhän soittaa töihin.

Linnea laski lasinsa pöydälle, siirtyi sohvan toiseen reunaan ja käänsi ylävartaloaan hitaasti kuin selkävaivainen.

– Etkö sinä voi unohtaa työasioitasi edes lomalla?

Sanoissa oli jotain tuttua. Ne soivat Koskisen korvissa kuin kaukaa menneisyydestä noussut kaiku.

Hän nousi sohvalta. Elämä oli lyhyt eikä vanhoja virheitä ollut varaa toistaa.

– Työasioitako? Mitä ne ovat?

Hän kaappasi Linnean syliinsä ja lähti kantamaan kohden makuuhuonetta.

– En minä turhan takia lakanoita vaihda.

4.

Koskisen saapuminen herätti hilpeyttä. Aamupalaveri oli pidetty ja väkivaltajaoksen ydinryhmä oli kerääntynyt jatkamaan neuvonpitoa kolmannen kerroksen kahvihuoneeseen. Vanhempi rikoskonstaapeli Ulla Lundelin huuhtoi hanan alla kuppiaan ja puhui olkansa yli:

– Eikö se komisario osaa olla lomalla ollenkaan?

– Eihän se koskaan ole osannut, Pekki myhäili pöydän takaa. – Se saa jo viikossa niin pahat vierotusoireet ettei henki kulje eikä suoli toimi.

Kaatio ei yhtynyt leikinlaskuun. Hän tuijotti yrmeänä Koskisen leuankärkeä ja kysyi:

– Sen deekun vuoksiko sinä tulit?

– Minkä deekun? Koskinen oli hämmästyvinään. – En minä tiedä deekuista mitään. Satuin kulkemaan tästä ohi ja sain päähäni poiketa kahville.

– Älä yritä! Lepola puhui jutusta jo aamupalaverissa. Se naureskeli sinun ajokoiran vainuasi.

Koskinen hämmästys muuttui aidoksi:

– Lepola naureskeli?

– Totta se on, Pekki yhtyi keskusteluun. – Nyt on sekin ihme nähty. Lepolaa huvitti sinun osumisesi paikalle. Olit ottanut juttupaikan heti haltuusi ja ruvennut tutkimaan tapausta kuin suurempaakin surmatyötä.

– Pitihän tuo arvata, Koskinen hymähti. – Paikalla oli kaksi perusjäppistä. Jari Peso ja Pentti Kaikkonen.

– Niiltä nyt ei pysy mikään salassa, Kaatio väänteli suupieliään. – Mutta miten ihmeessä sinä eksyit sinne tiettömille korpitaipaleille?

Miehen yrmeys rupesi huvittamaan Koskista.

– Ei se mitään korpea ole. Yksi Etelä-Hervannan käytetyimpiä pyöräily- ja kävelyteitä.

– Siltikin. Mitä sinä siellä teit?

– Olin tulossa kalasta, Koskinen vastasi ja levitti kätensä pöydälle. – Sain Hervantajärvestä näin ison hauen.

Ulla istahti Koskisen viereen. Hän otti kiinni esimiehensä vasemmasta ranteesta ja siirsi sitä lähemmäksi oikeaa.

– Olisiko nyt lähempänä totuutta?

Kaation ilme ei pehmennyt vieläkään.

– Et kai sinä tosissasi kuvittele että jutussa olisi jotain meille.

– Arveluttavat kuolemantapaukset kuuluvat aina meille.

– Ei siinä ole mitään arveluttavaa. Viinaan se spurgu kuoli.

– Tuliko ruumiinavauksesta sellainen tieto?

– Ei sitä ole vielä avattu.

– Mutta tiedät kuitenkin?

– Hittojako siinä tenttaat! Kaatio hermostui. – Pultsareita kupsahtaa korvikkeisiin ja sen tietää Timokin. Viime viikolla just yksi löytyi sieltä teiltä päin koivet oikoisena. Taisi olla torstaina.

– Niinkö?

– Muistan vielä nimenkin. Zetterman. Se oli sen verran erikoinen.

– Zetterman? Koskinen toisti mietteliäänä. – Mistä hänet löydettiin?

Kaatio pudisti päätään ja vilkaisi Pekkiä.

– Muistatko sinä?

– Jostain Perä-Ruskosta teollisuusalueen takaa, Pekki vastasi. Hän katseli Koskista tutkivasti.

– Mitä sinulla on mielessäsi?

– En tiedä, Koskinen epäröi itsekin. – Tienposkessa makaava ruumis ei ole ihan jokapäiväistä.

– Et kai sinä noitten virkavuosien jälkeen kuolleita pelkää?

– En pelkää. Ihmettelen vain voivatko kenenkään sisäkalut poksahtaa noin vain. Yleensä ne ovat niin kivuliaita prosesseja, että siinä karskimpikin karju nöyrtyy hakemaan apua.

– Ehkä sinä ajattelet asiaa liian emotionaalisesti, Ulla ehdotti. – Mies sai virua kuolleena kauan ennen kuin kukaan piittasi. Se kuohuttaa mieltäsi vieläkin.

– Mutta siitäkään et revi nimikettä, Kaatio sanoi. – Et edes heitteillejättöä.

Koskinen ei ollut tullut pilaamaan lomapäiväänsä turhanaikaisella kinaamisella. Hän sanoi sovitellen:

– Luultavasti olette oikeassa. Ei kai silti olisi pahitteeksi selvittää eilen menehtyneen miehen henkilöllisyys ja taustat.

– Reponen Voitto. Entinen sähköasentaja. Ikää neljäkymmentäseitsemän.

– Nekö on jo selvillä? Koskinen yllättyi. – Miehellä ei ollut löytöhetkellä mitään tunnisteita mukanaan.

– Oli sillä, Kaatio yrähti. – Jäppiset töppäs taas kerran. Ne jätti yhden puserontaskun tarkastamatta. Sen joka oli jäänyt maata vasten. Sieltä löytyi joku sossun ruokalappu jossa oli miehen nimi ja henkilötunnus.

Koskinen pudisteli harmistuneena päätään.

– Juuri niin! Peso ja Kaikkonen suhtautuivat kroppaan kuin suu- ja sorkkatautiseen sianruhoon. Ilmeisesti he eivät iljenneet kääntää miestä sen vertaa että olisivat päässeet käsiksi kaikkiin taskuihin.

Hän palautti mieleensä miehen löytöpaikan ja arvaili miten monta ohikulkijaa sen oli sivuuttanut.

– Ainakin kaksi tuntia! hän puuskahti. – Mistä kukaan saattoi tietää vaikka mies olisi tuupertunut siihen jonkun sairauskohtauksen vuoksi.

– Välittäminen on vanhanaikaista, Pekki totesi käheällä äänellään. – Se on ratifioitu jo nykyiseen hallitusohjelmaan.

– Mikä moraalimaanantai teillä on menossa? Kaatio hermostui. – Turhaa tätilätinää! Jos me tutkitaan jokaisen puliukon kupsahtaminen, meillä ei sitten muuhun aikaa jääkään. Muutenkin hemmetin moinen kiire. Veepee on lomalla ja Meisalmi viimeisiä päiviä koko talossa.

– Veepeen poissaolo ei näy missään, Ulla sanoi. – Vaikka se olisi lomalla jouluun asti.

Koskinen katseli kolmikkoa arvioiden. Ulla nojasi poskeaan kämmeneen ja syntymäuniset silmät rupesivat lupsahtelemaan. Pekki enemmänkin makasi kuin istui tuolissaan ja Kaatio tuijotti seinäkelloa sen näköisenä kuin olisi laskenut jäljellä olevia työminuutteja.

Kovin vaikutti kiireiseltä.

– Onko teillä montakin juttua työn alla?

– Pääasiassa näitä tavallisia jokakesäisiä toritappeluita, Kaatio vastasi. – Keskustorille kun pannaan kaljateltta pystyyn, se saa heti joissakin luumäkeläisissä markkinatunnelman aikaan.

Pekki oikaisi ruotoaan muutaman millin.

– Alarannassa lyötiin viime yönä oikein kunnolla. Kaksikymmentäkaksivuotias teekkaripoika makaa teholla letkuissa.

– Mitä tapahtui?

– Sen kuin tietäisi, Pekki pyöritteli päätään. – Poikaa pidetään toistaiseksi tajuttomana, yrittävät laskea aivojen turvotusta. Hänellä on paha kallovamma, suurin osa kylkiluista poikki ja sisäelimissäkin pahoja vaurioita. En edes muista niitä kaikkia.

– Eikä siinä kaikki, Kaatio jatkoi Pekin selostusta. – Poika heitettiin vielä potkimisen päälle Ratinan suvantoon.

Ulla ravisutti hartioitaan kuin äkillisen vilunväreen vallassa.

– Käsittämätöntä väkivaltaa.

– Onneksi rannassa liikkui vielä niinkin myöhään väkeä. Kaksi lukiolaispoikaa hyppäsi veteen. Ne pitivät tajutonta teekkaria pinnalla niin kauan kunnes ensimmäinen pelastusyksikkö ehti paikalle.

– Saisivat antaa pojille mitalin.

– Tapauksella on siis silminnäkijöitä, Koskinen sanoi. – Saatiinko tekijä kiinni?

– Ei. Se juoksi jonnekin linja-autoaseman suuntaan ja katosi maisemasta. Tuntomerkit ovat melko ristiriitaisia. Jonkun mielestä se oli vaalea viikinki, toinen taas väitti värilliseksi ja kolmas tiesi kokonaan muuta.

Pekki ja Kaatio vilkaisivat happamana toisiaan ja jälkimmäinen jatkoi:

– Tietäähän nää kukkaisviikot! Kaksi kolmasosaa porukasta on hiprakassa ja potee hemmetinmoista pätemisentarvetta. Paikalle ensimmäisenä ehtinyt partio pyysi muutaman selvemmältä vaikuttaneen silminnäkijän tänään tänne antamaan tarkempia tuntomerkkejä ja selaamaan albumeita. Mutta eipä niistä ole paljoa odotettavissa.

– Pitääkin tästä kohta lähteä, Pekki vilkaisi kelloa. – Ensimmäiset tulevat kymmenen minuutin päästä.

Koskisen ei tehnyt enää mieli kahvia. Hän mietti mikä kumma oli saanut hänet lähtemään työpaikalle kesken loman. Hän halusi mahdollisimman nopeasti takaisin Linnean luo. Heillä oli jäljellä vielä viisi päivää yhteistä lomaa ja se tuntui äkkiä suunnattoman hyvältä. Siitä ei saisi hukata enää hetkeäkään.

Hän nousi ja toivotti kaikille yhteisesti:

– Onnea tutkimuksiin!

– Kelpaa siinä toivotella, Ulla haukotteli. – Muistathan tulla perjantaina.

– Mihin?

– Meisalmen läksiäisiin.

– Niin tosiaan, Koskinen raapi korvallistaan. – Saa nyt nähdä ehdinkö.

Hän oli unohtanut koko asian. Rikosylikonstaapeli Martti Meisalmi oli ottanut yllättäen lopputilin. Hän ei ollut millään tavalla perustellut päätöstään, oli vain ilmoittanut pitävänsä loput lomistaan pois irtisanoutumisajan loppupuoliskolla.

– Selvisikö miksi ja mihin Meisalmi lähtee?

– Selvisi, Pekki tiesi. – Mara meni ja rakastui johonkin Salon Sanomien toimittajaan. Se sanoi muijansakin kanssa työsopimuksen irti ja muuttaa toimittajan luokse Saloon. Se sai Nokian tehtailta töitä.

– Millaisia?

– Siitä tulee joku security manageri tai semmoinen.

– Vai niin.

Koskinen lähti ja kuuli vielä käytävään Ullan kärttävän äänen:

– Kuka perii Meisalmelta vapaaksi jääneen vakanssin?

Koskinen ei suostunut sitä enää aprikoimaan. Hän ehti jo lähelle hissiaulaa. Sitten selän takaa kuului toinen naisenääni:

– Onhan se Sakari!

Hän kääntyi ja näki Tarun seisovan sihteerin huoneen ovella.

– Minä kuulin tuttuja askelia käytävältä enkä ollut uskoa korviani.

– Sinullapa on tarkka kuulo, Koskisen suu levisi hymyyn. – Piipahdin vain pikimmiten vilkaisemassa paria paperia.

Hän ihmetteli mikä hänet sai puhumaan palturia, ja hän lisäsi nopeasti:

– Lähden tästä jatkamaan lomaani.

– Etkö ehdi edes poikkeamaan minun huoneessani?

– Ei kai minulla koskaan niin kiire ole.

Hän käveli Tarun perässä ja katseli tämän kuparinpunaisia hiuksia. Niissä oli pieniä kiharoita ja kirkkaanvärisiä solkia ja ne oli saksittu epätasaiselle sahalaidalle. Leikkaus jätti niskan paljaaksi. Siinä oli syvä kuoppa ja Koskisen teki mieli hipaista sitä sormellaan.

Taru pysähtyi ja Koskinen oli törmätä hänen selkäänsä.

– Tuletko sinä perjantaina? Taru kääntyi. – Meisalmen läksiäisiin.

– Ilman muuta!

– Mukavaa.

Kankea sananvaihto katkesi siihen ja he jäivät katselemaan toisiaan epätietoisina. Koskinen huomasi miten Tarun poskille nousi lievä puna ja silmäripsien räpsytys rupesi tihenemään. Kohta nainen alkoi touhuta kuin hämmennystään peitellen.

– Minä tulin pyörällä töihin ja poikkesin tullessani torilla.

Hän meni vaatekaapilleen ja otti ylimmältä hyllyltä pussillisen herneenpalkoja. Niitä oli siinä varmasti kolme litraa.

– Minun piti tarjota nämä kahvihuoneessa, mutta eihän näistä siellä suurta iloa ole. Pekki hotkii heti puolet, eikä muille jää kuin muutama mieheen.

Hän ojensi pussin Koskiselle.

– Ota sinä nämä.

– Älähän nyt! Mikä esimies minä olen jos syön alaisteni herkut.

– Ota nyt vain! Taru vaati. – Minä tiedän että sinä olet hulluna herneisiin. Vie Linneallekin!

– No hyvän on.

Taru kurottautui varpailleen ja kietaisi kätensä Koskisen kaulan ympäri.

– Hyvää loppulomaa!

Rutistusta kesti korkeintaan sekunti pari, ja Taru istahti takais...