1. Syrjä

Painoin ensimmäistä sähkönappulaa ja jossain uunin sisällä napsahti poltin päälle lämmeten, kuumeten, alkaen hehkua. Odotin pari minuuttia ja katselin, kun lämpömittarin neula kiersi punaiselle ja jatkoi ylöspäin. Kun se osoitti kolmeasataa astetta, siirryin muutaman metrin ja painoin seuraavaa kytkintä. Kuului sähköistä naksahtelua, sitten matalaa hyrinää, joka kiihtyi ujellukseksi.

Siirryin taas muutaman askeleen ja toistin nappulaoperaation. Kone nytkähti ja alkoi kolista kuin tiiliskiviä pyörittävä pesukone.

Siirryin, painoin nappulaa, siirryin, painoin nappulaa, siirryin, painoin nappulaa ja vielä kerran siirryin ja painoin nappulaa. Käännyin katsomaan tekosiani. Koripallokentän pituisen ja sylinterimäisen uunin kylkeen oli syttynyt vihreitten, punaisten ja keltaisten merkkivalojen rivi. Uuni kolisi, rutisi, ujelsi, hyrisi, jumpsutti, jyskytti, kilkkasi ja päästi kaikkia muitakin mekaaniselle laitteelle ominaisia ääniä.

Sähkömoottorit vaivasivat uunia akselinsa ympäri samalla kun poltin sytytti uuniin suihkuavan öljysumun. Valvontataulun mittari näytti, että sylinterin sisällä oli jo viidensadan asteen kuumuus ja mittari nousi koko ajan. Puolessa tunnissa asteita olisi jo pitkälle toista tuhatta. Sillä kuumuudella syntyi laadukasta ja sametinpehmeää, hiirenharmaata sementtijauhoa. Tiesin lopputuloksen, vaikka en tuntenutkaan kaikkia valmistusvaiheita.

Minun ei tarvinnut, ainakaan vielä. Olin yövartija ja minulle riitti, että käynnistin sementtipolttouunin oikeaan aikaan, jotta seitsemältä saapuva aamuvuoro voisi ryhtyä viivyttelemättä töihin. Kun vuoro puoli neljältä vaihtuisi, olisi uuni polttanut ja puhkunut 20 tonnia valmista sementtiä.

Uunin vieressä, säkityskoneen luona oli lavallinen sementtisäkkejä. Trukkikuski oli jättänyt oranssinvärisen koneensa sarvet valmiiksi lavan alle. Seuraavana päivänä hänen tarvitsi vain avata nestekaasupullon hana, startata ja kantaa lava lastauslaiturille tai suoraan autoon.

Avasin hanan, kapusin trukkiin ja starttasin. Peruutin varovasti pari metriä ja nostin sarvet irti lattiasta. Ajoin lenkin salin ympäri, ensin varovasti, sitten vauhtia lisäten.

Trukkia oli helppoa ajaa. Pujottelin lavojen säkkipinojen välissä kunnes kyllästyin ja palautin trukin täsmälleen entiselle paikalle.

Vilkaisin uunihallin seinällä olevaa kelloa. Se näytti puoli neljää. Kiersin uunin ja pujahdin sen takana olevasta ovesta laitosmiesten verstaaseen. Verstas oli hyvin varustettu. Siellä oli iso ja pieni sorvi, jyrsin, pylväsporakone ja hiomakone. Nuuskin hetken ympäristöä ja kurkistelin työpöytien laatikoihin. Sen jälkeen palasin vartiokoppiin.

Portin vieressä seisova koppi oli pieni, kuuma ja tuoksui paloöljyltä. Tuoksu tuli punahehkuisesta lämmittimestä. Lueskelin tunnin organisaatiokäyttäytymisen perusteita ilman, että päähäni jäi paljon muuta kuin itsevarma väite, että motiivilla on taipumus heiketä, jos se on tyydytetty tai tyydytyksen saaminen on estynyt.

Kun pääsin kognitiiviseen dissonanssiin, luovutin sovinnolla ja tungin kirjan takaisin laukkuun. Otin tilalle viimeisen eväsleipäni. Sen katteena oli molemmilta puolilta paistettu kananmuna, joka maistui kylmänä etovalta. Termospullossa illasta aamuyöhön seissyt kahvi oli samaa maata.

Tein viimeisen kierroksen kuuden aikoihin. Minulla oli vanhanaikainen nahkakuorinen valvontakello, joka näytti räjähdysvalmiilta maamiinalta. Vanhuuttaan nilkuttavat yövartijat kantoivat sellaisia vanhoissa kotimaisissa elokuvissa ja Reijo Franckin laulussa, jossa jalkapuolena nilkuttava vanhus on pantu vahtimaan uinuvaa kaupunkia ja tarkastamaan kellonsa lukemia.

Tunsin laulun, koska se oli isäukon suosikkeja ja hän soitteli sitä ja muita työväenlauluja muulloinkin kuin vappuna. Maallisista lauluista hän taas piti eniten siitä, jossa Kauko Käyhkö vakuutteli rakastavansa elämää. Huumoripäällä ollessaan hän väänsi sanat muotoon: rakastan emäntää.

Itse en ollut nähnyt ainuttakaan yövartijavanhusta koko kolmen viikon kestäneen urani aikana. Melkein kaikki olivat keski-ikäisiä ja tekivät vartiointihommia kakkostyönä.

Kello pelasi siten, että eri puolille tehdasta ja tehdasaluetta oli ripustettu kelloon sopivia vetoavaimia. Laitteen sisällä oli reaaliajan tahtiin kiertävä paperilätkä, johon painui merkki jokaisesta avaimenväännöstä.

Kellon tehtävänä oli varmistaa, etten nukkunut ainakaan koko yötä yhteen soittoon.

Ensimmäinen avain oli kakkosportilla, joka oli takapihalla. Sitä käyttivät lähinnä rekat, jotka toivat tehtaalle raaka-aineita ja veivät sementtiä ja elementtejä.

Elementtihalli oli tehtaan länsipäädyssä. Halli oli rakennettu kiinni sementtitehtaaseen ja elementeissä käytettävä sementti kulki hihnaa pitkin suoraan tehtaalta. Omaan käyttöön tulevaa sementtiä ei pakattu vaan hihnat kuljettivat sen suoraan isoihin sammioihin, joista sisältö laskettiin pyörivään sekoitusastiaan. Sementin lisäksi massaan tarvittiin hienoa hiekkaa ja vettä.

Oikaisin elementtihallin läpi. Halli oli kylmä ja vetoinen ja sen keskikäytävän molemmin puolin oli kymmeniä kyljellään seisovia elementtimuotteja, suurimmat ylenivät viiden metrin korkeuteen. Muottiriviä reunusti kävelysilta. Elementit valmistettiin laskemalla raudoitettu muotti täyteen betoniseosta. Jähmettymisen jälkeen muotti aukaistiin ja elementti nostettiin odottamaan siirtoa.

Tehtaan päätuotteita olivat erilaiset seinä- ja lattiaelementit.

Tulin ulos hallin pohjoispuolelta ja jatkoin kohti seuraavaa avainta. Se oli lastauslaiturin vieressä. Tehdasalue oli lähes pimeä, vain porteilla, laiturilla ja vartiokopissa oli valot. Tehdas oli muutenkin syrjässä muusta elämänmenosta. Lähimpänä oli erään linja-autoyhtiön autovarikko ja korjaamo. Sekin oli parinsadan metrin päässä.

Tehtaalle tuleva tie oli valaistu, mutta tienpätkän viidestä lyhdystä paloi vain kaksi. Muut oli kivitetty rikki. Ne olivat olleet pimeinä koko sen ajan, jonka olin aluetta vartioinut.

Lähestyin äänettömin askelin varastohallin nurkkaa ja kiersin sen turvallisen kaukaa. Kolmessa viikossa en vielä ollut päässyt eroon siitä epäilystä, että nurkan takana minua odottaisi rosvo ja iskuun kohotettu patukka.

Sen verran olin paatunut jo viikossa, etten enää rekisteröinyt jokaista risausta tai narahdusta, niin kuin ensimmäisinä öinä. Oli pakko. Iso laitos, jossa oli vielä monenlaisia koneita, eli ja hengähteli. Eikä yökään ollut koskaan äänetön. Tuuli helisytti tehdasta kiertävää verkkoaitaa, kilisytti kuormalavoihin rautalangalla kiinnitettyjä peltisiä tunnistuslätkiä ja suhisutti aidan takana kasvavaa korkeaa heinikkoa. Heinäkaistaleen jälkeen alkoi tiheä kuusikko.

Oli vaikea uskoa, että oltiin vain viidentoista kilometrin päässä Helsingin keskustasta.

Luikahdin puolittain kyyryssä nurkan ympäri ja tähtäilin lampulla pimeyttä. Hipelöin iskukädellä kumipatukkaa, jonka olin löytänyt vartiokopin pukukaapista. Se oli kai tarkoitettu työsuhdekäyttöön. Kun olin aloittanut hommat, olin kuvitellut, että minulle tyrkytettäisiin ainakin kyynelkaasusumutin, mutta sain kuulla, että siihenkin tarvittiin kantolupa.

Huitaisin lampulla laajan kaaren, vasemmalta oikealle ja takaisin, mutta en keksinyt mitään epäilyttävää.

Neljä avainta myöhemmin talo oli tarkastettu. Jos varkaat olivat vierailleet, en ainakaan ollut huomannut heitä. En tiedä, olisiko se riittänyt selitykseksi, jos jotain olisi todella tapahtunut, mutta miten muuten olisin voinut puolustautua.

Päätin ulkokierroksen tehtaan paraatioven eteen. Firman korkein johto ja sen liepeillä viihtyvä konttoriväki oleilivat tällä puolella rakennusta, mahdollisimman kaukana kellokorttiväestä. Aulan vasemmalla puolella, lasiluukun takana oli kassa ja myyntiosasto. Oikealla oli pääjohtajan, toimitusjohtajan, talousjohtajan, hallinnollisen johtajan ja heidän sihteeriensä huoneet. Lisäksi aulassa oli poliklinikka.

Sementtitehtaan aurinkoisempi puoli oli minulle melkein outo. Pohdin hetken minne mennä. Kokeilin poliklinikan ovea; se oli lukossa. Avainnippuni toinen yleisavain avasi oven. Etuhuone oli terveydenhoitajaa varten. Lääkärin huoneeseen johtava ovi ei ollut lukittu. Astuin peremmälle.

Huoneessa oli metallijalkainen kirjoituspöytä, jonka päälle oli järjestetty erilaisia instrumentteja. Oli lääketehtaan mainostarkoituksessa lahjoittama verenpaineen mittauslaite, stetoskooppi ja korvantähystyslaite. Seinällä oli pituusmitta ja sen vieressä näöntarkastukseen tarkoitettu E-kirjaintaulu. Samalla seinällä oli vielä vanhanmallinen vaaka. Tummansininen muovipäällysteinen hoitopöytä tai oikeammin hoitovuode oli keskellä huonetta, pöydän päädyssä oli voimakas valaisin. Toisella seinällä oli puhtaanvalkoinen rivi lukittuja kaappeja. Suljin sälekaihtimet ja kuuntelin hetken hiljaisuutta. Kun varmistuin siitä, että olin yksin, kokeilin kirjoituspöydän laatikoita.

Yhdessä oli reseptilomakkeita ja lääkärintodistuksia. Lomakkeita oli niin paljon, ettei kukaan huomaisi muutaman katoamista. Otin kumpiakin kolme. Laatikossa oli myös lääkärin nimileimasin. Se oli pienessä kiiltävässä teräsrasiassa. Vahvistin kaavakkeet leimalla.

Kuvittelin, että resepteillä ehkä pystyisi hankkimaan pirtua apteekista. Lääkärintodistuksilla taas voisi yritellä vapaata opistolta.

Tiesin kyllä, etten tulisi käyttämään lomakkeita sen enempää pirtun hankintaan kuin sairaslomailuun. Halusin vain hankkia elämään vähän jännityksen tuntua. Samasta syystä olin ottanut numeron ylös kaikista vartiohomman aikana käteen saamistani Abloy-avaimista. Numeron avulla pystyin koska tahansa valmistuttamaan kopion avaimesta.

Kun kaikki alkaisi tuntua yksitoikkoiselta, voisin leikitellä ajatuksella, että minulla oli ainakin teoriassa mahdollisuuksia tehdä yhtä sun toista. Tunsin, että minulla oli käytössä jonkinlainen takaovi, jonka kautta voisin paeta arkea.

Elämään tuli vaaran makua.

Se oli suunnilleen sama asia kuin olisi kantanut luvatonta asetta. Sitä tutkailisi vastaantule...