Ensimmäinen luku

I

Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.

Suo oli autio, keskeltä melkein puuton neva, jonka veden vaivaamasta kamarasta nousi vain jokin kitukasvuinen käkkyrämänty, vahvakaarnainen ja tasalatvainen pieni vanhus. Jussi liikkui suolla, pysähdellen, katsellen, tarkkaillen ja arvioiden. Hän otti seipään, tarkasti huolellisesti että näkijöitä ei ollut, ja kaivoi sitten sillä kuopan suon pintaan. Sellaisia kuoppia hän teki useaan kohtaan, mutta aikansa niitä tarkasteltuaan hän peitti ne huolellisesti ja vilkaisi aina välillä ympärilleen niin kuin jotakin peläten. Mahtoiko hän olla aarteenetsintäpuuhissa? Vanhat ihmiset olivat kyllä puhuneet että suolla olisi joskus palanut virvatulia.

Jussi lähti hiljakseen kävelemään suon reunaan. Eräästä kohdasta alkoi pieni luonnonpuro kuljettaa suon sameita vesiä etäämmällä olevaa järveä kohti. Paikoitellen puron rannat olivat alavia, ja nähtävästi niille joskus runsaslumisten talvien jälkeen nousi vesi muodostaen noista kohdista jonkinlaisia tulvaniityn tapaisia. Jonkin matkaa puron vartta kuljettuaan Jussi pysähtyi. Puro läpäisi siinä pienen mäen ja sen uoma muuttui kuruksi, jonka pohjalla olevien kivilouhujen välissä vesi piti pientä solinaa. Jussi tiesi vanhastaan tämän paikan, niin kuin sen tiesivät muutamat muutkin ihmiset. Se oli niin tunnettu että sillä oli nimikin. Nimen oli varmaan antanut joku leikkisä ihminen, sillä paikkaa sanottiin koskeksi. Mikä koski se nyt oli. Keväisin siinä saattoi olla vähän enemmän eloa ja kohinaa, mutta muulloin vesi vilkastui siinä vain vähäisen, kivien, risujen ja turpeiden välistä tietään etsiessään.

Taas Jussi otti seipään, nyt oikein vahvan kangen ja alkoi sillä koetella kiviä. Jotkut niistä liikkuivat helposti. Ja Jussi oli hyvillään, sillä hän toivoi sitä.

Lopulta hän lähti, mutta suon reunassa hän vielä pysähtyi ja jäi katselemaan. Vakava, arvioiva katse kiersi vielä kerran vuosituhantiseen hiljaisuuteensa vaipuneen suon, ja sitten hän kääntyi ja lähti, eikä enää katsonut taakseen. Hän käveli pitkin vanhan talvitien pohjaa, kolmissakymmenissä oleva, vakavakatseinen ja tiukkailmeinen mies.

Pappila sijaitsi pienen järven rannalla kylän laidassa. Päärakennus oli iso, helmenharmaaksi maalattu ja vahvoilla ponttilaudoilla vuorattu. Sen verannan laudoitus oli leikkauksilla koristettu. Jussi ei mennyt sisään verannan kautta. Hän ei ollut kulkenut siitä milloinkaan, vaikka oli ollut pappilassa pikkupojasta asti. Sillä Jussi ei ollut pappi, eipä edes lukkarikaan, eikä papin sukulainen. Hän oli pappilan vuosimies, ja siksi hän meni sisään keittiön portaista.

Hän näkyi aristelevan jopa tätäkin tietä. Keittiössä hän otti nöyrästi lakin päästään ja sanoi pöydän ääressä alkusyksyn sunnuntai-iltapäivää nojaillen kuluttavalle palvelijalle:

– Onko rovasti tullu?

– Mitäs sillä teet?

– Olis asiaa. Menisikkös kysyyn ottasko se vastaan.

Palvelija lähti ja Jussi jäi odottamaan. Hän oli selvästi hermostunut. Palvelija palasi ja sanoi laiskasti:

– Me työhuoneeseen.

Piika tuntui olevan täällä niin kuin kotonaan, mutta Jussi sen sijaan oli levoton ja aristeleva. Hän meni saliin. Sen ikkunoiden pitsiverhot olivat alhaalla ja huoneessa vallitsi hämärä. Jussi näki vain epämääräisesti huonekalujen lakan kiillon ja jonkin peilin välähdyksen. Hän ei oikein rohjennut huonetta tarkkaillakaan. Se olisi tuntunut vähän samanlaiselta kuin olisi katsonut Jumalaa silmiin röyhkeästi ja hävyttömästi. Hän koputti oveen ja astui sisään sitten kun oli kuullut sen takaa epämääräisen äännähdyksen. Rovasti oli juuri noussut sohvalta, ja hänen kasvoillaan oli vasta unesta heränneen ihmisen hajamielinen ilme, johon sekaantui pieni tyytymättömyyden vivahduskin.

– No. Mitä Johannes?

Rovasti lähenteli eläkeikää. Oli jo luonnostaankin laiska ja vanhuuttaan laiskiintunut yhä enemmän. Tukevan ruumiin kahden puolen roikkuivat veltot kädet ilmaisten asennollaan tarpeettomuuttaan.

Jussi seisoi ovipielessä. Olemuksesta paistoi nöyrä arkuus läpi väkinäisen ja pingottuneen päättäväisyyden:

– Herra rovasti. Olis semmosta asiaa… Minä ny näin pyhäpäivänä…

Jussin oli vaikeata sanoa asiaansa, ja rovastin väsynyt tyytymättömyys lisääntyi.

– Minä olen ajatellu… Kun näin naineena on vuosimiehenä semmosta. Jos rovasti antas minulle sen suon.

Rovastin uneliaassa olemuksessa liikahti pienen naurahduksen hymäys.

– Voi hyvä poika… Mitä sinä sillä suolla teet?

Jussi oli edelleen rovastille hyvä poika, vaikka oli täysi mies ja hiljakkoin mennyt naimisiin. Hän värähti vähäisen. Levottomuus lisääntyi.

– Minä ottaisin sen ylös.

– Ottaisit ylös. Kuinka niin?

– Minä ajattelin semmosta…että oikein torpan… Jos herra rovasti antais tehdä…

Rovastin ilme muuttui yhä tyytymättömämmäksi. Se johtui siitä, että hänen täytyi ruveta puolinukuksissa ajattelemaan.

– Älä hyvä poika puhu sellaisia… Raakaan suohon torpan? Ja mikä sinun tässä on ollessa?

Mies taisteli itsensä kanssa. Näkyi selvästi, että rovastin kiusaaminen oli hänestä vaikeata, mutta silmiin ilmestyi kuitenkin päättäväinen ilme:

– Ei mikään… Mutta kun on perheellisen vähän semmosta… Ja minä ottaisin mielelläni… Tälläi vuosimiehenä ei oikein saa mitään. Ei pääse niin kuin yrittään. Mutta torpassa saisi kokoon enemmän.

Rovasti naurahti:

– He, he… Enemmän kokoon. Sinä olet yrittänyt kokoon pienestä pojasta saakka.

Sitten rovasti meni vakavaksi:

– No… Se on oikein. En minä sillä. Hyvähän se on. Mutta oletko sinä nyt ajatellut tarpeeksi? Milläpä sinä? Se vie vuosia. Mitä sinulla nyt onkaan? Sinulla on minun hallussani…no…ei tuhatta markkaa, ja vaimollasi vähäisen. Ei se suo elätä sinua vuosiin.

– Minä olen ajatellu sillai… Että jos Alma sais käydä työssä ja minä tekisin siellä. Paitti taksvärkkipäivät.

Jussi tunsi helpotusta nähdessään, että rovasti nyt heräsi ja paneutui asiaan.

– Enhän minä… Miksi minä en antaisi. Mutta ajattele… Työkalut, hevonen…karjaa…rakennukset. Ei hyvä poika. No eipä sillä. Onhan niitä tehty ennenkin, ja kyllähän sinä siinä seisot missä joku toinenkin.

– Jos vaan luvan annatte, niin muuta minä en tarvitte.

– He, he… No mene, hyvä poika… Tee tahtosi jälkeen.

Pienien silmien levoton ilme muuttui tuikkeeksi, ja kasvot lientyivät vaivoin salattuun hymyyn:

– Saanko minä vaikka koko suon? Ja ne ojan varret…

Rovasti hymähti suopeasti toisen innolle, ja sanoi:

– Ota ota… Niin paljon kuin jaksat. Mutta kunhan nyt saat edes yhden syrjän.

– Kuinkas sitten vuokrasopimuksen laita on?

– Myöhemmin…myöhemmin… En minä sinua kiristä… He, he…

– Noin… Kiitoksia sitten… Minä kyllä…

Rovasti muuttui vakavaksi:

– No. Mitäpä siitä? Mutta muista, ettei sinun työsi merkitse mitään, ellei sillä ole siunausta. Sitä tarvitaan…sillä se…siunaus…sano…

Jussin kasvot vetäytyivät evankelis-luterilaisen uskonnon arvon mukaiseen totiseen ilmeeseen ja suu myönteli epämääräisesti rovastin mielipiteen oikeaksi. Sitten hän lähti ja ehti vielä ovella nähdä, miten rovasti jo katsoi sohvaansa hänet ja hänen suonsa unohtaneena.

Jussi meni yli pihan ja yli tien omaan pirttiinsä. Se oli vanha malkakattoinen rakennus, ryhdistään horjahtanut ja kauan asumattomana olleena muutenkin ränsistynyt. Savupiipun tiilet harittivat irrallisina piipun päässä, ja olipa niistä yksi pudonnut katollekin murentuen siinä hiljakseen. Rakennuksessa ei ollut kuin tupa, ja toisessa päässä harva lautaeteinen.

Siinä mökissä Jussi ja Alma sinä iltana tekivät suunnitelmiaan. Laskettiin rovastin takana olevia rahoja ja sitä, mihin kaikkeen ne riittäisivät, ja ne tuntuivat riittävän ihmeellisesti. Olihan heilläkin mielikuvitusta, ja huolimatta ankarasta arkisesta kuristaan se tällaisena hetkenä oli murtaa kahleensa.

Jussi meni eteiseen. Siellä vihtojen ja taikinakaukalon takana oli piilossa kuokka ja lapio. Ja niiden takana vielä paremmin piilossa oli vanha käytetty rattaiden akseli. Se oli huutokaupasta huudettu, kaksi vuotta sitten, ja iltahämärissä tuotu tänne pappilan nurkkiin. Sitä ei kukaan ollut saanut nähdä, sillä se olisi paljastanut jotakin. Nimittäin tämän unelman, joka nyt oli alkanut toteutua ja josta jo tuon akselinkin olemassaolo ilmaisi, ettei se ollut hetkellinen päähänpisto.

Jussi otti kuokan ja koetteli sen terää. Hän oli malttamaton ja olisi mielellään jo alkanut.

Alma oli viisi vuotta Jussia nuorempi. Hän oli hiljainen, mutta siitä huolimatta sisäisesti eloisa nainen. Hänellä oli lämmin, ruskea katse, ja tänä iltana se oli entistä lämpimämpi.

He makasivat kauan valveilla, ja vasta nyt Jussi kertoi kaiken Almallekin. Kuinka kenenkään mieleen ei ole tullut että sitä koskea alentamalla suon kuivaus tulee jokseenkin vaivattomaksi. Ja kuinka juuri se mäki on sopiva paikka rakennuksille. Ja se suo on maana erinomaista. Ei siinä ole sammaltakaan juuri yhtään. Vesiruohon alla on heti musta, voimakas multa.

– Mutta sopimus on tehtävä ennen kuin se huomaa sen.

Vuoden 1884 eräs syyskuinen yö pimeni. Hiljaisuus mökin ympärillä oli rikkumaton. Se laskeutui niin kuin kuuntelemaan noiden ihmisten onnea! Että mitä ne sillä nyt ollenkaan tekevät.

II

Sumuisenkosteana ja vielä hämäränä syysaamuna Jussi sitten saapui suon laitaan työkaluineen. Tunnin miettiminen vastaa usein viikon työtä, ja Jussikin seisoi kosken partaalla pitkän tosin hiljaisena ja mietteliäänä. Itse työstä hänellä ei tosin ollut mitään miettimistä. Sen jälkeen kun rovasti oli hyväksynyt hänen suunnitelmansa, hän oli viettänyt kaikk...