1

Psykologi puhui kauniisti jättäen sanoistaan papilliset intonaatiot ja turhat lupaukset. Hänellä oli päällään kukallinen mekko ja vaaleanvihreä villatakki; hän joutui kuuntelemaan viikossa kolmekymmentä tuntia ihmisten hätää ja silti tuntui, että hän välitti enemmän kuin toimenkuvansa verran. Kalpeat kasvot olivat varmaankin kalvenneet siitä minkä ammatti toi tullessaan. Lempeissä, toisinaan vähän murheellisissa silmissä väikkyi jotakin, joka sai Juhanin ensimmäisestä käynnistä lähtien ajattelemaan, että nainen oli lähtöisin samoista oloista kuin asiakkaansakin ja että hän tiesi mitä vaikeudet ovat.

Ja silti välillä iski epäily: naiselle maksettiin kuukausipalkkaa toisten marinoiden kuuntelemisesta. Ehkä hän oli opetellut ilmeitään peilin edessä ja ajatteli sisimmässään aivan muuta, ehkä puheet olivat vain ovelia sovellutuksia kaikesta siitä mitä hän oli joutunut kirjoista lukemaan.

– Sun lujuuttas minä olen myös ihaillut. Harvoin näkee tuollaista isää, psykologi sanoi. – Se että Akin ja sinun kesken vallitsee luottamus avaa rohkaisevia näkymiä tulevaisuutta ajatellen.

Juhani virnisti. Ikkunan ja oven väliseen seinään kiinnitetyt lasten piirustukset vääristyivät sitä mukaa kuin kyyneleet tekivät tuloaan. Sirkuskarusellit äityivät pyörimään ja Suomen liput liehumaan omakotitalojen pihoilla.

Akilla oli ollut unettomuutta, ruokahaluttomuutta, itkeskelykohtauksia ja kaikkea sellaista, minkä edessä Juhani oli ollut nostamaisillaan kätensä ylös. Poika näytti murenevan suruunsa – käynnit perheneuvolassa tulivat viimeiseen hätään ja näyttivät tuovan helpotusta.

Psykologi nousi ja haki paperinenäliinoja. Avatusta sivuikkunasta kuului liikenteen humina. Juhani laski katseensa ja itki ääneti. Hartiat vavahtelivat nyyhkäysten tahtiin, eihän hänen omia itkeskelykohtauksiaan pitänyt sinne tulla esittämään.

– Anteeks.

Juhani yritti hymyillä ja sähläsi käyttämättömät liinat lattialle. Teki mieli valua pöydän alle ja käpertyä sinne, nukahtaa.

– Ihmiset ei halua kuin sitä tavallista elämää, jonka ne kuvittelee itte määrittelevänsä. Ja sit on nää haaveet nostetta tuomassa. Unessa nähdyt lottorivit, uus auto tai jotain yhtä ylevää. Tai pelkkä musta kahvi ettei torkahda seisaalteen. Tai että menis edes lapsilla jotenkin, mutta kuka on valmis kun kunnolla jysähtää? Kuka? Mussa mitään lujuutta ole. Ei ton paperinenäliinan vertaa.

Juhani yritti ryhdistäytyä ja sanoi, ettei läheisen kuolemaan voi varautua mitenkään. Turha ajatella ennalta, että kaikki on lainaa tai ohikiitävää, tuulen henkäystä ruohon yli.

– Minä näin Maijan kahdenkymmenen vuoden aikana varmaan joka päivä.

Psykologi seisoi ikkunan edessä. Vanhan urkutehtaan katonharjalle kiivennyt kevätaurinko valaisi verotoimiston päätyseinän, kadunpätkän ja osan perheneuvolan kerroksesta niin kuin olisi katsellut kuinka talvesta on selvitty.

Psykologi väisti säteitä. Juhani niiskutti ja pyyhki nenäliinoihin.

– Silloin kun ne soitti kolarista, minä etsin yhdelle naiselle pulloja, joissa on musiikkiaiheinen etiketti. Muutaman muistin jo ennen kuin läksin hyllyille. Ei mitään väliä oliko siinä nuotti tai joku instrumentti tai kapellimestari eikä silläkään, onko pullossa mietoja vai väkeviä. Ajattelin että palvellaan nyt, siitähän mulle maksetaan. Siinä sitten seisoin syli täynnä viinaa, kun mut pyydettiin takahuoneeseen ja puhelimeen ja sanottiin että vaimo on jäänyt suojatiellä bussin alle. Ottivat osaa. Osaa siihenkin, että on mun tehtävä mennä kertomaan se pojalle.

– Et sinä kumminkaan ihan yksin ole. Et sinä eikä Aki.

– Joo ei.

Psykologi istui takaisin tuolilleen. Juhani selvitti kurkkuaan ja sanoi saaneensa valtavasti apua hyvää tarkoittavilta ihmisiltä, mutta kaikesta oli niin vähän aikaa ettei sitä millään voinut kietaista myötätunnon käärepaperiin.

Se kuulosti naistenlehdistä luetulta ja ehkä olikin. Halpa lainaus julkkikselta jonka elämä oli kampannut ja jonka suuhun toimittaja oli sanoja sovitellut.

– Meidän liitto ei ollut onnellinen jos kohta ei niin onnetonkaan. Kai se oli arkinen. Minä luin joskus Maijan kasvoilta, että se oli juuri sanomaisillaan: Erotaanko? Kaikki vaan typistyi niin kuin avioliitoissa käy, mutta tällaista lopetusta ei ole tarkoitettu yhdenkään kestettäväksi. Sulaa tinaa kurkkuun. Me oltiin juututtu aikoja sitten television eteen, kumpikin nurkkaansa eikä meitä toisinaan yhdistänyt kuin kaukosäätimen etsintä.

Juhani repi huomaamatta liinoja silpuksi, kasasi niistä kekoa ja alkoi äkkiä luetella Maijan myönteisiä ominaisuuksia niin kuin olisi hävennyt äskeistä. Niin kuin olisi ajatellut, että Maija kuunteli jossakin.

– … tai siis väärä paikkahan tää on, eihän tässä mun kyttyröistä ollu tarkotus…

– Puhu vaan.

– Siinä se taisi olla. Kyllä me selvitään. Mä etsin syksyllä kaikki ne kerhot, joissa on mun ja pojan kohtalotovereita. Ihan totta.

Hän katsoi psykologia, jonka vartalon kaaret takaa lankeava päivänvalo paljasti ja ajatteli, että ihmiskorjaamoalalla taidot punnittiin vasta silloin, kuin lähestyttiin vastaantulemisen rajoja. Kuinka pitkälle empatiassa voi mennä?

Juhani vei paperisälän roskikseen. Äkkiä itkeminen alkoi kaduttaa; olisiko pitänyt purra hammasta ja tyytyä osaansa – vai oliko olemassa jokin käyttäytymismalli siltä väliltä? Helvettiin odotushuoneiden perhelehdet ja lähiöiden ahdistus, jota nämä korkeasti koulutetut ja tyynet naiset hälvensivät kirjaviisaudellaan.

– Sori vaan.

– Mitä?

– Taidan hölöttää enemmän kuin olis aihetta.

– Tässä huoneessa kuuluu hölöttää. Liian monissa huoneissa ei sanota sanaakaan.

Päätettiin että Juhani ja Aki voisivat varata ajan elokuun loppupuolelle mikäli tarve vaatisi, vaikkei nyt mikään siihen viitannutkaan.

– Kuvittele se nainen on tullut mua vastaan pari kertaa talven aikana.

– Mikä nainen?

– Se etikettinainen. Ne hetket, ne viina- ja viinipullot mun sylissä ja kutsu puhelimeen palaa mieleen niin kuin vasaralla lyötäis. Pitäiskö mun pyytää sitä naista muuttamaan muualle? Ei se ole sentään asiakkaaksi osunut.

– Mitäs te ajattelitte tehdä kesällä?

– En oo varma, pystynkö minä ottamaan lomaa. Jotain tarttis kumminkin keksiä, joku pieni pyrähdys ettei hauduta täällä.

– Hyvää kesää.

– Kiitos sitä samaa.

Psykologi saattoi Juhanin ovelle ja ojensi kätensä.

Se oli lämmin ja kuiva. Juhani päätti, ettei pysähtyisi juttelemaan, jos psykologi tulisi kadulla vastaan. Pelkkä moikkaus riittäisi.

Vastaanottoluukun virkailija nyökkäsi ja hymyili Juhanille silmälasiensa takaa niin kuin olisi nyökkäyksellään antanut ymmärtää, että ovesta oli tullut ja mennyt leegio samanlaisia yksinhuoltajaisiä ja ettei mikään taakka ollut liian raskas kannettavaksi. Siitäkin hymystä maksettiin kuukausipalkkaa.

Tiskillä nökötti nippu neliväripainatteisia selviämislipareita kaikkiin kuviteltavissa oleviin ongelmiin, joihin lapsiperheissä ajaudutaan. Juhani oli selannut niitä joskus ja miettinyt oliko jossain pieni toimisto, jossa niitä tuotettiin.

Hän käveli Väinönkadulta Kauppakadulle ja nosti kaulukset, kun pyörteinen tuuli heitti silmille pölyä. Kapakan avonaisesta ovesta horjahti mies kännykkä korvaa vasten, bluesin komppi koirana kannoillaan.

Aukion reunan polkupyörärivi kaatui Puistokadun suuntaisena puhaltavan tuulen voimasta. Bingohallin ovenkahvaan tarttunut nainen pysähtyi ja jäi kuuntelemaan räminää uteliaasti.

Juhani lastasi kärryihin ranskalaisia perunoita, nakkeja, leipää, vissyä, omenoita ja majoneesin. Kaksi huntupäistä pakolaisnaista sälkätti pakastealtaan ylle kurottuneena, paikallisradion säävelho lupasi hellettä viikonlopuksi.

Mikä siinäkin oli, että suunnilleen sellaisina tuokioina kaupassa, kadunkulmassa tai jossakin ihmispaljouden raskauttamassa virastossa sitä alkoi äkkiä miettiä siihenastisia vaiheitaan ja uskoa taas kerran, ettei niissä piillyt sattumaa suurempaa logiikkaa ja että Jumala, ikiaikojen Jumala joka papin mukaan saattelisi Piispasen Maijan, Juhanin ja Akin vielä kerran yhteen, joutui karsimaan rankasti afääreitään. Sopi epäillä, oliko Hänellä tosissaan suunnitelmia Piispasten varalle. Perheen kokoinen yksikkö oli liian pieni taivaallisissa tarkastelukulmissa, koska kansojenkin kohtalot näyttivät menevän monasti minne sattuu, vaikka niiden edusmiehet kuinka yläkerran puoleen vannoivat.

Hautajaisviikon tunnelmat palasivat vieläkin mieliin hajanaisina toisiinsa sekoittuvina jaksoina, kuvina, väreinä, lauseina ja ilmeinä niin kuin uni, jonka yksityiskohdista yrittää älytä kokonaisuuden vaikka aavistaakin ettei sellaista ole. Surun ja väsymyksen puntit nilkoissa, huoli pojasta, saattojoukon musta peesi kellojen kalkatuksessa ja viimein pitopalvelun absurdi pilkkuvirhe kahvituslaskussa, niin ettei sitä heti tajunnut vaikka kuinka yritti. Kolmekymmentäkaksi tonnia sumpista ja kranssista, lusikkaleivistä saatana.

2

Muukosen pyörän vanhasta kumisaappaasta vuoltuun roiskeläppään oli liimattu Totenhosenin laulajan tarra, mutta enää siitä ei ollut jäljellä kuin kurakuorrutteinen riekale. Pyörässä ei ollut jalka- eikä käsijarrua, satulakin kuin niittokoneesta ja kaarreominaisuudet mitä sattuu.

Muukonen oli värjännyt hiuksensa viimeisen kouluviikon kunniaksi tummanvihreiksi ja polki viidentoista metrin kaulan Akiin roikottaen hampaissaan tupakkaa, jonka oli pummannut lukion toista käyvältä isoltaveljeltään Iso-Muukoselta.

He ajoivat ortodoksikirkon takaa hiekkatietä, kaartoivat Aallon talojen editse alas Taulumäkeä ja koukkasivat Tourujoen alikulkusillan kautta Lohikoskelle, missä asfalttikone höyrysi keskellä tietä kuin esihistoriallinen eläin. Sen ympärillä parveilevat miehet liikehtivät valppaina niin kuin olisivat juuri saaneet sen kesytetyksi, mutta eivät voineet olla varmoja. ...