Kansi

Etusivu

VÄINÖ LINNA

Täällä Pohjantähden alla

Toinen osa

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-36533-5

© Väinö Linnan oikeudenhaltijat 2010

21. painos

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

Ensimmäinen luku

I

Pienen tapailun ja hapuilun jälkeen alkoi uusi elämänjärjestys Koskelassa seikka seikalta vakiintua tavallisiin arkielämän muotoihin. Joskus Jussi vielä ajatuksissaan käveli vanhan päärakennuksen rappujen eteen ennen kuin huomasi minne oli menossa. Jos joku sattui olemaan tapauksen näkijänä, Jussi teki jotakin asiaa peittääkseen erehdyksensä.

Nimitykset »vanha puoli» ja »uusi puoli» vakiintuivat käyttöön kyläläistenkin keskuudessa. Uusi puoli sijaitsi viistoon vanhan päärakennuksen takana. Se oli vaarinpirtiksi iso. Siinä oli keittiö, pieni tupa ja »poikien kammari». Sisimmässään Alma tunsi kipeätä haikeutta muuttaessaan taloudenpitonsa huoneista, joissa yli kaksikymmentä vuotta oli sitä hoitanut. Uudella puolella oli kaikki hieman raakaa ja autiota. Vanhassa paikassa eivät seinät, katot ja lattiat olleet pelkkiä seiniä, kattoja ja lattioita. Niistä henkivät kolmattakymmentä vuotta kestäneen asumisen lukemattomat pikku muistot. Uudella puolella niitä ei ollut. Pihamaakin oli vielä luonnontilassa. Siinä ei kasvanut niitä ruohoja, jotka itsestään, kylvämättä, ilmestyvät asutuille pihoille.

Mutta ilman melua Alman talous sijoittui pian uusille paikoille. Muutaman viikon kuluttua hänen astiansa olivat jo niille kuuluvilla paikoilla, niin että hän voi ottaa kulloinkin tarvitsemansa vaikka ummessa silmin. Sillä hänen taloudessaan ei jokin ollut jossakin, se oli aina siellä missä pitikin.

Kun uudella puolella asetuttiin asumaan pienen haikeuden vallassa, luotiin vanhan puolen taloutta päinvastaisissa tunnelmissa. Aluksi Elina oli hyvin varpaillaan. Kaikissa toimissa hänen katseensa näytti sisältävän aran ja ikään kuin anteeksipyytävän kysymyksen: onko tämä oikein, hyväksytäänkö minut? Kun Otto kävi siirtämässä hellan pakariin ja siitä johtuvat muutokset tehtiin, Elina puheli:

– Kyllä se vanhallaankin hyvä oli, mutta jää nyt pirtti niin kun paremmin rauhaan. Ei ole siivoomista.

Ettei vain olisi luultu tämän toimenpiteen sisältävän mitään entisen järjestyksen arvostelua.

Alma tajusi selvästi miniänsä hienotunteisen arkuuden ja suhtautui siihen luontevan rauhallisesti, kuten hänelle oli ominaista. Muutamassa viikossa jännitys katosi heidän väliltään.

– Mutta kyllä noi sun mattos vaan nätit onkin. Ja niin hyvin kudottu.

Elina punastui mielihyvästä, ja sitten siitä että oli mielihyvänsä näyttänyt. »Sinun mattos.»

Pojat tekivät myös tuttavuutta. Ensin hieman uteliaina, sillä nuori nainen oli heille outo ilmestys näin läheltä katsottuna. Aleksi oli pidättyvämpi koska oli ujo, mutta myös sen takia että alkoi kohta olla mies, mikä seikka pakotti käyttäytymään tietyllä tavalla veljen vaimoa kohtaan. Vilkkaampi Aku sen sijaan tuli tutummaksi. Kahden kesken hän saattoi kysellä sellaisiakin asioita, että Elina hiukan suuttui.

Kaikkein pidättyvin oli Jussi. Hyvin harvoin hän meni vanhalle puolelle eikä koskaan viipynyt kauan. Kerran hän sattui tulemaan juuri Elinan levitellessä uusia mattojaan mutta jäi nojaamaan ovipieleen.

– Tulkaa sisälle vaan.

– En minä. Kurasien saappaitteni kanssa…ihmisten huoneisiin.

Elina maanitteli ja maanitteli, mutta Jussi ei tullut. Siitä huolimatta hänen silmänsä tarkastivat visusti jokaisen yksityiskohdan. Mikään ei häneltä jäänyt huomaamatta, mutta koskaan ei kukaan kuullut mitä mieltä hän näkemästään oli.

Tämä korostettu pidättyväisyys oli Elinasta kaikkein vaikeinta. Kului kauan ennen kuin se alkoi sulaa. Mutta sitten Jussi jo rupesi pistäytymään sisälle ja viimein joi kahviakin, tosin ensin pitkään esteltyään. Herkkävaistoinen Elina tajusi kuitenkin ennen pitkää missä Jussin heikko kohta oli. Jussi ei ollut perso hyville ruokapaloille, mutta kahvinahneudelleen hän ei mitään mahtanut. Kun Elina tarjosi, hän viimein otti, ja otettuaan ensimmäisen kupin otti toisenkin sanoen:

– En minä ota…älä suotta tarjoo. En minä tänne sitä vasten tullu. Ettes sitä luule.

Sitten hän tuli puukoppaa kantaen hiukan kiusaantuneen ja nöyrän näköisenä:

– Katton sulle vähän sieltä perältä kuivempaa.

Selvästi näkyvä keveys vallitsi sulkeutuneen Akselinkin mielessä. Vanhemmista oli outoa nähdä hänen innokkaana hääräävän Elinan apuna talouspuuhissa. Aikaisemmin hän oli jonkinlaisen korostuneen miehekkyysvaatimuksen vuoksi visusti varonut sekaantumasta »ämmien töihin». Kylällä ja työmaalla hän tunsikin pientä kiusaantuneisuutta nuoren aviomiehen asemansa vuoksi. Hänen oli hieman vaikea kestää sitä yleistä puoliruokotonta leikinlaskua, joka vanhan tavan mukaan ympäröi vastanaineita pirteissä ja työmailla. Ensinnäkin nuo venkoilut yksityiselämän aroista asioista loukkasivat häntä Elinan vuoksi, ja lisäksi hän suomalaisten maalaisnuorukaisten tapaan selvästi häpesi rakkauttaan. Jos hän jossakin yhteydessä joutui puhumaan Elinasta, hän epäröi hetkisen sanoisiko Elina vai muija. Kuulijakunnasta riippuen nimitys sitten vaihteli.

Elina sen sijaan sopeutui asemaansa luontevasti. Hän esiintyi mielellään kyläläisille aviovaimona ja torpan emäntänä. Alkuaikoina hän kävi usein kotona. Oli mukavaa puhella äidille:

– …teitin kukkasenne…minun kukkaseni… Kyllä minä vasikan jätän…minä panen kankaan…

Isän hymy sai hänet kyllä hieman hämilleen, mutta pitkäksi aikaa se ei hänen iloaan pilannut. »Meidän Akseli» oli myös hyvin merkittävä puheenaihe, niin että kun hän oli lähtenyt, Otto sanoi hymyillen:

– Kyllä meidän Akseli osaa ja tietää.

Ihmeellistä kyllä, Anna ei Oton hyväntahtoista ivaa hyväksynyt. Vähä vähältä muuttui vävy hänen puheissaan aina paremmaksi ja paremmaksi.

– Elinalla on aina hakatut puut. Elinalle tuodaan vesi navettoon. Elinalla on niin ja niin.

Kun Otto aivan oikein vaistosi, että vävyn erinomaisuuden korostaminen oli häneen kohdistettu isku, hän sanoi:

– Juu. Toiset ihmiset muuttuu tässä mailmassa hätä pikaa. Ei olis uskonu vielä vuosi takaperin, kun se oli semmonen mörkö ja mikä hän oli.

Vähitellen tämä kohonnut tunnelma sitten kului. Syksytalvesta alkaen saattoivat Elinan jotkut toimet ja työt kurtistaa Akselin kulmakarvat. Aluksi hän vielä hillitsi itsensä. Sitten tapahtui että hän mitään puhumatta itse tarttui toimeen ja oikaisi sen. Elina sävähti punaiseksi mutta antoi sen tapahtua vastaan sanomatta. Muutaman kerran perästä sellaisesta syntyi jo keskusteluakin:

– Katto ny vähän. Semmosta se on kun ei kotona tarvitte mitään tehdä niin ei sitten mitään osatakkan.

Vedet kiertyivät Elinan silmiin ja hermostuneesti nykien ja tuiskien hän korjasi asian. Kyynelet ärsyttivät Akselia lisää, sillä niitä hänen oli vaikea sietää, ja Elinalla ne olivat niin herkässä että pienikin mielenliikutus toi ne esiin, ei vain silloin kun hän oli loukkaantunut vaan yhtäläisesti jos hän jostakin syystä oli erikoisen onnellinen. Kun hän ei syksyllä teurastuksen aikana kyennyt sekoittamaan verta vaan oli melkein itku kurkussa vasikoiden vuoksi, Akseli tuiskahti äreästi:

– Ei helvetti. Kyllä sinulle tulee elämä kovaksi kunnet sinä mitään kestä.

Talvella kuoli sika. Akseli oli metsäajossa Salmen kylässä saakka ja matkan vuoksi hän joutui tekemään pitkiä päiviä. Muutenkin hän ruhjoi töitä kaikella voimallaan, sillä talouden perustaminen nieli yhä rahaa ja velka veljille painoi mieltä. Väsymys teki hänet helposti synkäksi. Kasvojen laihtuessa suun ilme kiristyi tylyksi ja sulkeutuneeksi. Kun Elina sitten vähän takellellen ilmoitti sian kuolemasta Akselin tullessa kotiin, seurasi ensin pieni äänettömyys. Sitten mies sanoi ilkeästi hymähtäen:

– No, millä pirulla te siittäkin henken saitte?

– Minkä me sille voimme. Kyllä äites sitä hiero ja tenua annettiin. Ei se ollut kun vähän aikaa kipeenäkän.

– Vähän aikaa kipeenä? Kyllä sen sitten tietää mikä siinä oli. Rautanaulan se on saanu… Kyllähän sika syö mitä hyvänsä muttei sekän sentään kaikkia sulata.

Aluksi Elina vain itki mutta alkoi sitten sättiä vastaan. Lopulta etsittiin kaikki mahdolliset aseet:

– Olisit nainu sen Leppäsen hotkon kus sen kanssa muutonkin elämöittit. Olis tullut siatkin hoidettua paremmin.

– Ei siinä ainakan ton pahemmin olis voinu käydä. Ja on se hotko jotakin muutakin tehny kun prässänny vaatteitansa ja sukinu itteensä peilin edessä ja nipistelly poskiansa että olisivat punaset.

– Mitäs minun sitten otit? Olisit antanu mennä sillon kun rannassa lupasit ittes tappaa.

– Ja parempi olis ollut perkele kun olisin tappanukkin. Ei olis tässä tarvinnu avuttomien kanssa tapella.

Vanha pari huomasi riidan ja joutui myös sen piiriin, sillä vastuu navetasta oli myös heillä. Alma kyllä oli vaiti. Se alkuperäinen luonteen hienous, joka pidätteli häntä milloinkaan käymästä suukopua, pani hänet vaiteliaana seuraamaan riitaa sivusta, mutta Jussi loukkaantui Akselin syytöksestä niin että avasi sian mahan ja tutki sen neliösentin kerrallaan mitään rautanaulaa löytämättä.

– Kyllä se on poika sillä lailla ettes syytä syyttömiä.

Almalle Jussi murisi:

– Kummallinen luonto on. Mistä semmosen on saanukkin. Kiukuttelee ensin itteksensä mitä hän kullonkin kiukuttelee, ja kun on oikein pahalle päälle ittensä saanu niin rupee toisille rähiseen. On minullakin vastukseni elämässä ollu mutten minä niistä toisille ole kiukutellu.

Alma ei sanonut mitään.

Kun pahat sanat oli kaikki sanottu, oltiin muutama päivä mykkiä. Elina oli loukkaantunut ja Akselin oli vaikea nöyrtyä. Illalla he sängyssä käänsivät selkänsä toisilleen. Elina sammutti ensin lampun ja riisui sitten hameensa pimeässä. Se tapahtui vaistomaisesti niin kuin osoituksena siitä, että läheisyys heidän väli...