Etusivu

VÄINÖ LINNA

Täällä Pohjantähden alla

Kolmas osa

Werner Söderström Osakeyhtiö

Helsinki

Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-36534-2

© Väinö Linnan oikeudenhaltijat 2010

16. painos

Versio 1.1

Werner Söderström Osakeyhtiö 2010

Ensimmäinen luku

I

Sinä talvena pysyi Koskelan tie usein ummessa. Jos siihen ilmestyi jälkiä, saattoi lumisade peittää ne ennen kuin uusia tehtiin. Matinkuusen oksat riippuivat lumen painosta raskaina tien yllä.

Vain torpan lähiympäristössä näkyvät jäljet ilmaisivat, että siellä elettiin ja toimittiin niin kuin ennenkin, mutta yhteydet ulkomaailmaan olivat vähäiset.

Koskelan väellä ei nykyään ollut paljonkaan asiaa ihmisille. Kun lehmiä oli vähän, ei maitoakaan lähetetty meijeriin, vaan Elina kirnusi voin kotona ja Vilho vei sen repussaan kauppiaalle. Poika kävi koulua, mutta ei hänkään kulkenut tietä myöten vaan hiihti pitkin latua oikoiseen.

Hiljainen ja yksinäinen mies oli vetäytynyt pesäänsä. Se täytti niukasti elämänvaatimukset. Oli sentään leipää ja perunoita ja koivuhalkoja. Kaikkea sitä mikä oli tärkeintä. Oli myös paloöljyä, jota tosin täytyi polttaa säästeliäästi.

Kun pojat aamuisin heräsivät, he näkivät usein isän polvillaan uunin edessä sytyttämässä valkeata. Oli lämmitettävä aamuin ja illoin, jotta saatiin välttämätöntä valoa. Tulen loimu häälyi tuvan aamupimeässä, ja uunin edessä kuhkivan isän muodoton varjo lankesi lattiaan ja peräseinälle. Kuullessaan kahinaa poikien sängystä hän kääntyi ja sanoi olkansa yli matalalla ja ystävällisellä äänellä:

– Pysykää siellä nyt vielä vähän aikaa…kun ehtii vähän lämmitä.

Sitten hän asteli pakarin puolelle. Pojat pysyivät hetken lämpöisten peitteidensä alle hykertyneinä, ennen kuin nousivat ja pukivat yllensä valkean lämmössä. Sitten he kipittivät paljain jaloin yli kylmän eteisenlattian pakariin. Isä ja äiti istuivat kahvipöydässä. He olivat jo olleet aamuaskareissa mutta poikenneet välillä sisälle, isä sytyttämään pesää ja äiti keittämään aamukahvia.

Pakaria valaisi hyvin kituliaalla liekillä palava myrskylyhty, jonka isä oli tullessaan tuonut navetasta. Hiljaa ja varovasti pojat asettuivat paikoilleen pöydän ääreen. Äiti hymyili heille ja kysäisi jotakin nukkumisesta niin kuin hyväksi huomeneksi. Joku vastasi mumisten jotakin, mutta vain ohimennen. Äiti kaatoi kullekin vajaan kupin. Jokaisen kupin viereen oli asetettu hiivaleivän viipale, johon oli sivelty voita – hyvin ohuesti, koska perheellä ei ollut juuri muuta tuloa kuin se, mikä voista saatiin.

Äiti oli kerran niin selittänyt, kun oli valitettu voin vähyyttä. Isä ja äiti söivät viipaleensa ilman voita.

Pöydässä oltiin yleensä hiljaa, sillä isä ja äitikään eivät paljon keskustelleet. Kun kahvi oli juotu, vanhemmat valmistautuivat lähtemään uudelleen navettaan ja äiti laittoi Vilholle koulueväät sekä varoitti nuorempia leikkimästä tuvan uunissa palavalla tulella.

Vilho lähti sitten kouluun omin avuin. Hänelle oli jo opetettu kello, ja hän tiesi milloin oli lähdettävä. Hän otti eteisestä suksensa, asetti ne jalkaansa pihamaalla ja hävisi sitten vähin äänin nurkan taakse ladulleen. Vaari tai mummu saattoi kulkea pihamaalla ja sanoa jotakin, johon poika yksikantaan vastasi hiihtäessään vaarinpirtin takaista metsää kohti.

Eero ja Voitto jäivät kahden sisälle. He istuivat tuvassa uunin valkean lämmössä ja leikkivät puuhevosillaan. Puhetta tuli niukasti, sana ja pieni kysäisy silloin tällöin. Mitäpä he, vaiteliaat, vaaleatukkaiset pikkumiehet.

Päivisin isä oli jo alkanut tehdä ulkotöitäkin. Tosin ne aluksi sujuivat huonosti. Joskus pojat kuulivat vanhempien hiljaisella äänellä keskustelevan asioista, joita he eivät ymmärtäneet. Äiti puhui lohdutellen isän istuessa penkillä katse lattiassa. Isä sanoi sitten jotakin sellaista kuin:

– Kyllä minun on koitettava käydä kiini… Taitaa olla tadikon varsi ainoo joka kestää.

Niin. Hän oli lyöty mies, sekä sielun että ruumiin puolesta. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenyt, tämän pienen ja harmaan torpan piiriin. Täältä oli kaikki alkanut, tuvan lattialta, vaihe vaiheelta suurentuen, kunnes oli saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että mies oli ollut kuin lastu myrskyssä. Nyt oli jäljellä vain pirstaleita ja hän niiden keskellä sammuneena ja tyhjänä.

Oli aloitettava alusta, paneuduttava jälleen pieneen ja arkiseen sekä pysyteltävä siinä. Joskus kun hän teki lantakuormaa, pysähtyi tadikon liike ja silmä jäi tuijottamaan jotakin kaukaista. Mutta hän repäisi kohta itsensä irti ajatuksistaan ja alkoi pistellä kiivaasti ja päättäväisin liikkein.

Mutta hän ei ollut enää ruumiillisestikaan sama mies kuin ennen. Ja kun voimattomuus ilmeni oikein selvästi, valtasi miehen epätoivo. Kerran hän nosti säkkiä selkäänsä aitan portailta, mutta ote ei pitänyt ja säkki putosi hänen jalkoihinsa. Akseli istui masentuneena sen päälle painaen kasvot käsiinsä. Elina näki pihapolulla kävellessään tapauksen:

– Mikä nyt on…

– …millä minä…lunastukset tulee ja kaikki… rahat täytys saada mettistä…

Äänestä kuvastuva tuska oli niin lähellä itkua, että Elina meni hänen luokseen, istui viereen ja sanoi:

– Kun me olemme selvinny tähän asti, niin me menemme tästäkin eteenpäin. Ajattele mitä kaikkia on ollu…ja kuinka pientä tää on sen rinnalla.

Mies oli pitkän aikaa hiljaa ja sanoi sitten:

– Mutta minä olen mennyttä kalua.

– Sinun täytyy vielä levätä ja voimistua.

Vähitellen Akseli sen verran tyyntyi, että keinotteli uudelleen säkin selkäänsä. Illalla vuoteessa Elina otti vielä asian puheeksi.

– Sinä olet aina koittanu yli voimies. Ihmisen täytyy osata tyytyä… Sinä tahdot aina enemmän kun voit.

– Minun on pakko. Minähän en saa tukkia rekeen…ja minun täytys saada niitä tuhansia.

Vähitellen Elinan puhe vaikutti, ei ajatusten vaan pelkän äänensävyn voimalla. Tuli sellainenkin hetki, että mies kovasti ponnisteltuaan sai sanotuksi:

– En minä ilman sinua jaksas…

Elina ei vastannut, koska pelkäsi äänensä pettävän liikutuksen ja hyvänmielen vuoksi. Vaikea hetki oli ohitettu, eikä suinkaan ainoa, mutta aina helpommin niistä ajan kuluessa selvittiin.

Muuan tekijä auttoi Akselia palaamaan kiinni elämään: kaikkialta huutava puute. Työ- ja ajokalut olivat rappiolla. Samoin maat. Ojissa kasvoi pensaita – seikka, jota isä Jussi häpesi syvästi, mutta jolle ei mitään voinut. Välttämätönkin oli pyrkinyt käymään yli vanhan miehen voimien.

Oli korjattava, kohennettava ja suunniteltava joka kohtaa. Hitaasti nämä pikkuseikat täyttivät Akselin tyhjän tajunnan, ja yhä harvemmin Elina näki miehensä silmissä tuon sammuneen ilmeen, jota hän alkuaikoina oli niin suuresti pelännyt.

Kerran kuukaudessa Akseli kävi kirkonkylässä. Hän ajoi aamuhämärissä läpi kylän rekensä perässä istuen, ja ihmiset puhuivat keskenään hänen menoaan katsellessaan:

– Se menee ilmottautuun. Sen täytyy kerran kuussa käydä nimismiehelle passiansa näyttämässä. Eikä se kuulemma saa mennä pitäjän rajan ulkopuolelle ilman lupaa.

Niin olikin laita. Esivallan täytyi olla aina selvillä siitä, missä hän oli ja mitä teki. Olisi kyllä tahdottu tietää sekin, mitä hän ajatteli, mutta sitä hän ei sanonut. Keskustelu nimismiehen kanssa katkesi alkuunsa. Muutaman kerran perästä asia toimitettiin melkein ilman sanoja. Tervehdittiin ohimennen, ja Akseli antoi passinsa. Nimismies istui pöytänsä ääreen, katsahti päivyriä ja mutisi:

– Jaha…mikäs päivä tänään olikaan…

Ja sillä oli ilmoittautuminen suoritettu.

Akseli toimitti matkoillaan asioitakin. Jos hänen kauppaan ilmestyessään ostoksilla sattui olemaan tiettyjä ihmisiä, syntyi usein omituisen vaitelias tunnelma. Akseli tervehti hiljaisella äänellä ja astui lähelle myyntipöytää odottamaan vuoroaan. Hänen katseensa kierteli ilmeettömänä pitkin hyllyjä. Mutta hän vaistosi kyllä, että hänen takanaan ihmiset katsahtivat toinen toiseensa. Ja kaupassaolijoiden hapuilevasta sekä epämääräisestä keskustelusta hän aavisti, ettei äsken ollut puhuttu samasta asiasta eikä samassa mielentilassa.

Vuoronsa saatuaan hän teki ostoksensa ja poistui sitten kaupasta. Hän ajoi läpi kirkonkylän sivuilleen vilkuilematta. Joskus sattui raitilla vastaan Yllö, Mellola tai Pajunen. Silloin hän tuijotti tiukasti hevosensa hännän juureen, ja kiinteästi eteensä tähyten isännätkin ohittivat hänet. Mutta myöhemmin virisi miehestä juttua:

– Torpparikenraalikin siinä näky ajelleen. Taitaa olla vähän siivet maassa.

– Ei kuulu vaan olevan… Sanoovat että ajo kylän läpitte eikä ollu ketään näkevinänsä. Ei minkäänlaista jälkeekän häpeemisestä… Mutta mitä tästä tulee. Toolperkilla näyttää olevan vakaana tarkoituksena saada aikaan uusi kapina. Roisto toisensa jälkeen armahdetaan.

– Siinä on salasta punahenkee… Sanokaa minun sanoneen.

Mutta Akseli ajeli kotiin päin. Kylän ulkopuolella seisoi tien vieressä joku eukko vilkuen varovasti maantietä molempiin suuntiin. Akselin lähestyessä hän pysäytti tämän ja edelleen varovasti tähystellen puoliksi kuiskaamalla tiedusteli kadonnutta miestä tai poikaa. Akseli antoi tietoja mikäli hänellä niitä oli. Eukko pyyhkieli silmäkulmaansa hihaan tai liinaan, mutta sitten saattoi hänen silmiinsä ja ääneensä syttyä vanha palo.

Akseli kuunteli ja vastaili väkinäisesti ja jotakin kiireestään mumisten lähti kohta jatkamaan matkaansa.

Ei hän juuri pysähtynyt Pentinkulmallakaan puhelemaan ihmisten kanssa. Kaupassa hän ei täällä ollut käynyt kertaakaan vankilasta tulonsa jälkeen. Jos kauppias seisoskeli pihassaan Akselin ajaessa ohi, hän hävisi nopeasti sisälle. Töyryn Arvo tuli kerran häntä vastaan, ja tervehtimättä he ohittivat. Kiviojan Vikin, Laurin tai Eliaksen kanssa hän toisinaan vaihtoi jonkun yhdentekevän sanan, mutta ei ruvennut pitempiin puheisiin. Vikki tarkasti joka kerta Pokun ja sanoi:

– Vanhenee… Et myyny aikanansa.

Preetiä hän joskus kuunteli ka...