ISBN 978-951-0-36530-4

© Väinö Linnan tekijänoikeuksien omistajat 2010

Kansi: Martti Mykkänen

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2017

Ensimmäinen luku

I

NIIN KUIN hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas. Niinpä hän oli aikoinaan antanut metsäpalon polttaa kymmeniä hehtaareja valtion metsää eräällä hietakankaalla lähellä Joensuun kaupunkia. Tapansa mukaisesti koettivat ihmiset kaikkensa ponnistaen keskeyttää hänen työnsä, mutta järkähtämättä hän poltti metsää niin laajalta alueelta kuin katsoi tuleviin tarkoituksiinsa sopivaksi.

Muuan eversti huomasi ensimmäisenä miten pitkälle oli ulottunut kaikkivaltiaan katse. Hän oli erään armeijakunnan esikuntapäällikkö, ja joukkoja sijoitellessaan hän huomasi paloaukean erittäin sopivaksi majoituspaikaksi. Suomen talvisota oli sodittu, sota joka oli kaikista siihenastisista paras, sillä siinä voittivat molemmat osapuolet. Suomalaiset voittivat sikäli vähemmän, että heidän täytyi luovuttaa alueitaan vastustajilleen ja vetäytyä tämän johdosta syntyneen uuden rajan taakse.

Joukkojen jäännökset kotiutettiin ja nuoria ikäluokkia kutsuttiin niiden tilalle. Paloaukea sai jalkaväkipataljoonan vaivakseen. Keväthelteellä lähtivät vanhat miehet. Karvalakkeineen, turkkireuhkoineen, villapaitoineen ja huovikkaineen. He palasivat ilman »sopeutumisvaikeuksia». Perinpohjainen suomalainen humala ensin ja sitten töihin. Oliko uhrimme ollut turha? Sitä saivat pohtia ne, joilla ei ollut toukotöitä; se, että he sitä pohtivat, pani epäilemään, ettei heidän uhrinsa niin järin suuri ollutkaan.

Ylipäänsä he olivat tervettä rotua. Mitä ihmeellisiä sielullisia vaikeuksia siviiliinpääsyssä sitten olisi ollut? Ei heillä ollut varaa tehdä siitä itselleen kompastuskiveä. Ja sielu voi olla vanhoilla ihmisillä, jotka elävät katumuskymmenellään, mutta sotamies ei tee sellaisella mitään. Kenellä sellainen oli, hän sai mahdollisimman pian nukuttaa sen uneen. Syvälle painuneet silmät karvaisten rohtuneiden poskien yläpuolella olivat kuvastaneet vain eläintä, joka viekkaana ja hurjana koetti onnistua kahdessa tehtävässä, asemansa ja henkiriepunsa säilyttämisessä.

Nuori ikäluokka astui sijaan.

Siinä he seisoivat, hieman vaivalloisesti aikaansaadussa rivissä, nämä Suomi-Äidin maailmanhistorialle valitsemat uhrit. Talonpoikia tukevissa vaatteissaan, päiväläisiä pikkutakkisillaan, kravatti rypistyneen tyykipaidan kauluksen alta sojottaen, ja joukossa joku kaupunkilainenkin, jolla oli »ulsa» yllä ja joka »ei nääs muistanu mitään koko matkasta nääs».

Hieman Mäkinen aristeli aluksi. Nyytti kainalossa, parhaat vaatteet yllä ja taskussa viimeinen halkometsästä ansaittu tili. Hänellä oli naapurin tytön valokuvakin. Eihän Mäkinen ollut tyttöön rakastunut, sen paremmin kuin tyttökään häneen, mutta sotaväessä kuulemma katsellaan tyttöjen kuvia. Aivan arkipäiväisesti he olivat naapuruksina eläneet, mutta lähtiessä oli Mäkinen kuvan ottanut kömpelön leikillisesti: Muista kirjoittaa.

Mikä oli hänen suhteensa maailmanhistorian suureen vyöryyn, josta kantautui yhtä ja toista hänen korviinsa? Aatu panee hulinaksi. Sitä mieltä hän oli. Kyllä Mäkinen tiesi mitä hulinaksi paneminen oli. Vielä sattui tansseissa, että joku »haka» veti tuolilla lamput katosta ja karjaisi: Tupa tyhjäksi, jumalauta! Suomalainen oli kova, ja me emme aloittaneet. Kyllä meillä oikeus on. Niinkin hän ajatteli. Ja jos vielä tullaan, niin samalla lailla pannaan kova kovaa vastaan, perkele.

»Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas.» Kansakoulussa oli sillä yritetty jalostaa tuota sankarimieltä, joka ilmeni tuvan tyhjentämisessä. Kauniimmin oli tuon yltiöpäisyyden tultava näkyviin. Mutta ei näiden miesten mieli ottanut syttyäkseen sanoista, joita joku ontuva mies oli sepitellyt. »Siellä Hellaassa, silloin oikein vanhaan aikaan, meinaan, kun ei Suomea vielä ollutkaan.»

Herroille sellaiset laulut sopivat, sillä suomalainen kansanmies tietää tavallisen hyvin, mitä herrojen päässä on. Paremmin heidän mieltään nostattivat kertomukset miehistä, jotka hyppäsivät panssarivaunun päälle ja vetelivät rautakangella konekiväärien piiput väärään. Se muistutti enemmän noita kotoisia sankaritarinoita.

Sellaisessa heidän suomalaisuutensa ylevöityi. Sillä tavoin he olivat isänmaallisia. Oikeastaan hengeltään mahdollisimman soveliaita siihen tehtävään, jota varten heidät oli koottu.

Vuosi kului. Paloaukean reunaan oli noussut parakkeja ja itse aukeama oli raivattu harjoituskentäksi. Siinä he juoksivat, melusivat ja kehittyivät vähitellen laiskansitkeiksi »vanhuksiksi». Sotilas Mäkisenkin kai piti olla. Ei hänestä aivan sellaista tullut kuin tekijät olivat tarkoittaneet, mutta sellaisenaankin hän sai kelvata astumaan maailmanhistorian nieluun.

II

Konekiväärikomppania harjoitteli omalla puolellaan aukeamaa. Oli helteinen iltapäivä, ja lämpö sekä äskettäin syöty päivällinen oli veltostuttanut miehet niin, että harjoitus sujui tavallistakin vetelämmin. Ryhmänjohtajatkin olivat jo niin kauan olleet aliupseereita, niin ettei sekään viehätys enää terästänyt mieliä, varsinkin kun varusmiesalikersantti saattoi katsoa olevansa sotilasuransa huipulla. Sivummalla seisoskelevista joukkueenjohtajistakaan ei ollut innostajiksi eikä myöskään suojelijoiksi siinä tapauksessa, että ryhmänjohtaja olisi onnistunut yli vähimmän tarpeen. Sellainen olisi nimittäin kukistunut rivistä kuuluvaan mutinaan:

– Älä huuda, saatanan sotahullu!

Laiskasti kajahtelivat komentosanat, ja hieman sitäkin laiskemmin kalahteli kalusto miesten sitä nostellessa ja laskiessa käännöksiä tehdessään.

– Tämä se on. Kiäntyä sitä pitää soassa osata. Myö senkun vinkkeliä tehhään, niin sillä selevä. Sota käyp.

– Mitä se Rahikainen mutisee. Turpa kiinni rivissä.

– Hoitelehan omas.

Yhtäkkiä sai harjoitus eloa. Melu ja liike vilkastui ja sivummalla seisoskelleet upseeritkin astelivat kukin joukkueensa luokse. Tämä johtui siitä, että toimistoparakilta päin läheni harjoituskenttää lyhyenläntä, kuivankälpeä mies. Hän oli komppanianpäällikkö, jääkärikapteeni Kaarna. Hän oli iältään viisissäkymmenissä ja niin suoraryhtinen ja puhdaspiirteinen, että hän pienestä koostaan huolimatta vaikutti komealta. Kapteeni oli hyvin ripeäliikkeinen ja vilkas mies, mutta tällä kertaa vaikutti hänen kävelyssään jokin ylimääräinenkin kiire. Hän katseli kävellessään koko ajan komppaniaa, aivan kuin olisi kärsimättömästi halunnut olla heti perillä. Niinpä hän kompastuikin palaneeseen juurakkoon, mutta pääsi ripeästi tasapainoon, ja suusta tuli nopeasti:

– Kas, kas perkelettä.

Hän kääntyi katsomaan juurakkoa ja kompastui heti uuteen, onnistuen tällä kertaa vain vaivoin pysymään pystyssä. Touhua täynnä oleva mieli purkautui yksinpuheluun:

– No, no, no, no. Saatanan perkeleen helvetti!

Sen jälkeen kuului vielä joukko tyytymättömiä kurkkuääniä: Hmkhy, hmkhy.

Komppanian luokse ehdittyään hän pysähtyi ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Sitten hän jokaista tavua painottaen kiljaisi äänellä, joka särkyi voimavarojen puutteessa:

– Ko-nek-kivääri-komp-pani-a!

Miesten rintamasuunta kääntyi nopeasti päin kapteenia, jokaisen jäykistyessä asentoon. Joku väärään suuntaan hädissään kääntynyt korjaili erehdystään henkeään pidellen, mutta kuuli kohta helpotuksekseen uuden komennon:

– Lepo... Joukkueenjohtajat!

Miesten pingottunut ryhti lysähti, ja kolme upseeria alkoi nopeasti kävellä kapteenia kohti. Tämä odotti kärsimättömänä katsellen välillä heidän lähestymistään, välillä taivaalle, siirrellen samalla jalkojaan levottomasti. Kaikki kolme asettuivat rinnakkain ja tekivät asennon. Kaarna vältti katsomasta ensimmäisen joukkueen johtajan, luutnantti Lammion asennontekoa. Häntä ärsytti ennen kaikkea Lammion nykäyksittäin lakinlippaan nouseva käsi, jonka ranne kaiken lisäksi muodosti ohjesäännön vastaisen mutkan. Muutenkin kapteeni sieti vaivoin koko miestä. Pitkän ja kaitakasvoisen helsinkiläisluutnantin itsetietoinen ylimielisyys koetteli Kaarnan kärsivällisyyttä, joka ei muutenkaan ollut venyvimpiä. Lammio oli aktiiviupseeri ja Maasotakoulu oli pilannut hänet lopullisesti. Sieltä hän oli saanut käytökseensä eleitä, joita vanha kapteeni katseli melkein hammasta purren. Miehet vihasivat Lammion ääntäkin, joka oli ilkeän kimeä hänen ladellessaan huoliteltuja sanojaan.

Toisen joukkueen johtaja oli nuori varusmiesvänrikki, länsisuomalaisen kauppalan yhteiskoulusta ylioppilaaksi päässyt poika, joka yritti verhoutua jonkinlaiseen tärkeyteen koettaessaan täyttää talvisodan luoman reservivänrikkimyytin puitteet.

Kolmannen joukkueen johtaja oli myöskin reservivänrikki, iältään lähellä kolmeakymmentä. Vilho Koskela oli hämäläisen pienviljelijän hämäläinen poika. Tanakkaruumiinen, vaaleatukkainen, sinisilmäinen, lovileukainen ja niin vähäpuheinen, että oli saanut liikanimen Ville Vaitelias. Miehet olivat kuulleet huhuja hänen kunnostautumisestaan talvisodassa. Itse hän ei koskaan siitä puhunut sanaakaan. Tiedettiin vain, että hän loppuaikoina oli toiminut komppanianpäällikkönä ollessaan vielä kersantti. Sodan loputtua hänet oli komennettu upseerikouluun ja hän oli jäänyt armeijaan ylimääräisesti palkattuna vänrikkinä. Palveluksessaan hän oli vähä-ääninen, hieman kömpelö, mutta asiallinen, niin että hän kyllä sai opetetuksi miehensä yhtä hyvin kuin muutkin.

Kapteeni piti häntä suuressa arvossa, ja niinpä hän nytkin puhui aivan kuin henkilökohtaisesti Koskelalle, muiden ollessa jotenkin sivullisia. Komppania seurasi noiden neljän upseerin hieman pitkäksi venyvää keskustelua, elätellen mielessään toivoa, että se olisi merkinnyt suljetun harjoituksen muuttumista joksikin muuksi. Lopulta neuvottelu päättyi. Kapteeni palasi takaisin toimistoparakille ja upseerit jo...