I

ÄÄNI kantautuu kilometrien takaa tyynessä kevätyössä. Jyminä vaimentuu, rekka laskeutuu jyrkkään notkoon. Muutaman minuutin kuluttua moottorin jylinä voimistuu, valokiilat kohoavat jyrkännettä ylös ja saavuttavat vaaran laen.

Osaan reitin ulkoa.

Toinen lasku, hiljaisuus. Tiedän rekan sukeltaneen rotkoon, jonka pohjalla avautuu jokiuoma ja yöstä kosteat niityt. Niityillä huuruavat uneliaat, ruohosta kylläiset mullikat, joiden raukeaa rauhaa ei ohikiitävä maantiejuna riko. Kiihdytän askelta, vilkaisen syrjäkarein varjoani, joka pyyhkii kosteaa heinikkoa. Viikonloppuöisin näillä tienpenkereillä horjuu jalkaisin tai pyöräillen juhlijoita, joita autoilijat saavat pelätä enemmän kuin hirviä.

Kun lähestyn siltaa, puistatus juoksee päälakea alas.

Missään ei täysikuu vipaja yhtä pahantahtoisesti kuin tämän leveän salmen vedessä. Kynnet uppoavat kämmenlihaan. Matkaa perille on vielä viitisen kilometriä ja jo nyt alkaa tapahtua se minkä olen toivonut unohtuneeksi ja kuopatuksi. Tämän salmen rannalla viimeistään muistan kuka olen, mistä tulen.

Viimeinen kahdensadan metrin nousu, moottorin ulina tuntuu jo hartioilla. Muutaman minuutin kuluttua kuljettaja näkee edessään seudun komeimman maiseman. Vaaran alta aukeaa laakso, laaksosta järvenselkä, jota halkoo pitkä harju. Harjun korkeimmalla laella puhkovat pilviä rinnakkain radiomasto ja kirkon torni.

Mäntyjärvi.

Siihen komeuteen laskeutuu rekka taakkoineen loput kolme kilometriä loivaa alamäkeä. Kuljettaja raottaa sivuikkunaa, hengittää keväisten peltojen, tuomenkukkien, meijerin, sahan ja jätteenkäsittelylaitoksen öistä spiraalituulta.

Puristan sillan ruostunutta metallikaidetta. Virranpyörre vetää kuuta sillan alaisiin varjoihin. Tätä näkyä olen monet kerrat tuijottanut, kuunnellut kesäyössä salmen toiselta puolelta kajahtelevaa musiikkia tai rannoille aamuyöstä lankeavaa hiljaisuutta. Myöhemmin ei sellaiseen ollut aikaa. Salmi suhahti ohi, kun lisäsin vaistomaisesti kaasua sen kohdalla. Jos kiroukset ja huokaukset olisivat viskottuja kiviä, tällä kohdalla uomasta kohoaisi kiviarkku.

Kyyristyn kaidetta vasten, moottorin jyrinä imaisee sisäänsä, siltapalkit tutisevat, rekka humahtaa ohi ja vihurin sisässä olen kuulevinani äänen – ilmaa pieksävän raudan viuhinan. Siihen punoutuu ruosteen maku, isän verestävinä ammottavat silmät, männyn ja pihkan tuoksu. Tiedän, että ääni on kuuloharha – puut kuljetetaan jo muita teitä, välineet ja työtavat ovat toista kuin isän pienessä firmassa.

Ja silti. Kun jatkan matkaa, on kuin polvia puhkoisi pakkastuuli. Kaikki käy lävitse. Sekin pieni, pahaenteinen yksityiskohta: isä kurkkimassa vastoin tapojaan keittiön ikkunasta, sitten äkäinen ulko-oven lennähdys, isä puolipukeissaan lumisohjoisilla rappusilla sen näköisenä, ettei tiedä mistä päästä aloittaa. Vasta moottorin sammuttaessani aavistin, että jotakin oli unohtunut. Myöhemmin puolustelin itselleni huolimattomuuttani, syitä löytyi helposti. Aamu oli ollut raskas, hirveä univelka painoi ruumista. Univelka oli kuin toinen minä – olin raahannut sitä mukanani vuoden päivät ja pikkuhiljaa se sai minusta yliotteen. Joka aamu kello pirisi armotta kolme kolmekymmentä, alkoi sadan kilometrin ajomatka, lastaus korpitien varressa, paluu sahalle. Tukkien purku ja kotimatka salmen yli. Firma oli pidettävä käynnissä, velat maksettava, isän sydän sammumista vaille. Ainoa mitä viisikymppinen, työn rääkkäämä yrittäjä enää kykeni tekemään oli kevyt paperityö, kirjanpito, laskutus – ja sen vahtiminen että tein varmasti yksin kunnollisesti urakan mihin ennen oli tarvittu isä ja ulkopuolinen työntekijä.

Sinäkin aamuna autoradio oli soinut täysillä koko loppumatkan, yritin pysytellä hereillä, jauhoin pastillia ja purukumia kuin kone ja kiroilin mielessäni yötöiksi jäänyttä ylioppilaskirjoituksiin pänttäystä. Välillä koetin ravistautua horteesta kuvittelemalla riisuvani Suvia (minä, joka en ollut vielä kuin häthätää hipaissut tuntemattoman tytön rintoja Eppujen keikalla) – silti silmät lumpsahtelivat tämän tästä kiinni.

Joku oli ajanut perässä, nähnyt kaiken. Irralleen unohtunut lavan sidoskettinki oli pieksänyt ilmaa ja iskeytynyt tienvarressa kävelevään mieheen.

Pahinta oli kuitenkin se mitä isä jätti sanomatta.

Kahdeksi viikoksi se tahallaan jätti minut siihen luuloon, että olin tappanut miehen. Ne viikot ovat elämäni kauheimmat. Saatoin tuskin syödä tai juoda, säpsähtelin öisin ohiajavien autojen ääniä ja odotin poliisien tulevan koputtamaan ovelle minä vuorokauden aikana tahansa. Joka ilta minun oli palattava takaisin sillankaarteeseen, käytävä kuvitelmissani lävitse mitä oli tapahtunut.

Ennen matematiikan kirjoituksia raapustin jäähyväiskirjeen äidille. Hukuttautumispaikka oli itsestään selvä: kaarre, jossa onnettomuus oli tapahtunut. Päätin sovittaa tekoni hoitamalla velvollisuudet loppuun asti, mahdollisimman käytännöllisesti. Kotiväki voisi viettää ylioppilasjuhlat ja muistotilaisuuden samalla kertaa. Lopulta omantunnon tuskia kärsivä äiti ei kestänyt katsoa piinaani, vaan paljasti mitä oli tekeillä – kuinka isä oli halunnut opettaa minua »raskaimman kautta». Loukkaantunut mies oli maksettu hiljaiseksi. Minua sen sijaan oli määrä roikottaa löysässä hirressä siihen asti kun isä katsoi hyväksi. Laiha lohtu onnettomuudessa oli että se pirun kettinki oli osunut miestä selkään. Isä osasi kyllä kuvailla elävästi miltä ihminen näyttää kun rautariimu paukahtaa kahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhdissa päähän. Keskelle kasvoja.

Valheen paljastuttua pyöräilin ajatukset riekaleina koululle, itku yllätti vasta koulun portilla. Ei mikään tavallinen itku, vaan purkaus, joka kaataa isommankin miehen. Tärisin pulpetin ääressä, kun muut jo syventyivät ratkomaan yhtälöitä.

On omituista astua autiolle koulunpihalle aamuyöllä. Hiljaisuuksillakin on eroa. Tyhjän koulun hiljaisuus on erilaista kuin kodin äänettömyys.

Opettajainhuoneen portaiden edessä on autoille läimäisty paksu asfalttiläiskä, sen vieressä oppilaille omistettu puuton aukio, jonka laidassa kuopalle hypitty, surkeana repsottava koripallonurkkaus. Kierrän tuhansilla tussipiirroksilla koristellun oppilasvessan, ja lukion pääovea lähestyessä minua hymyilyttää jo valmiiksi. Siinä se on edelleen: kaksoisovien yläpuolelle naulattu lakkapuinen kyltti. Eräänä keväisenä kouluaamuna sen ensimmäinen versio paistoi uutena ja kiiltävänä kauas kadulle. Työ oli juuri tehty, tikapuut yhä oven vieressä seinää vasten, samoin maahan jätetty työkalupakki ja naulapussi. Muistan kuinka näky hytkäytti kerralla unet silmistä, kuinka epäuskoisena tavasin kylttiin nakerretun tekstin. Paikalle osuneen Vahtolan järkyttynyt älähdys vain lisäsi riemuani. Sain hätääntyneen käskyn repiä plakaatti mahdollisimman nopeasti seinästä ennen kuin koululle odotettava opetusministeriön vierailija saapuisi paikalle. Käytin tilaisuutta hyväkseni. Tikapuilla tasapainoillessani en pitänyt pienintäkään kiirettä, vaikka vahtimestaria etsiskelevä opettaja kävi tämän tästä minua hoputtamassa. Oli pidettävä huoli että mahdollisimman moni kahdeksaan tulija ehti hämmästellä vahtimestarin huolella ja vaivalla nikkaroimaa »Mäntyjärven lukijo» – kaiverrusta. Lopulta raivostunut opettaja kiskaisi kyltin käsistäni ja hakkasi sen pirstaleiksi parkkipaikan asfalttia vasten.

Vahtimestarille annettu luottotehtävä koitui miehelle katkeraksi nöyryytykseksi. Siitä lähtien hän oli kaikille Lukijo-Koistinen – opettajien ja lukiolaisten loputtoman vitsailun ja nälvinnän kohde.

Metsänpuoleinen koulurakennuksen siipi on varjossa naapurustotalojen asukkaiden katseilta. Jalkoja vapisuttaa oudosti. Istahdan alimman kerroksen ikkunalaudalle, tuijotan tutisevia kämmeniäni. Koko yön olen matkustanut liftaten ja kävellen. Vielä kymmenisen tuntia sitten minun piti olla isännöimässä tähänastisen elämäni ehkä tärkeintä tilaisuutta. Vieraat jäivät tervehtimättä ja vastaanottamatta. Tarjoilupöydillä odottavat kuohuviinit ja tuulihatut laimentuivat ja latistuivat, kunnes joku keräsi ne parempaan talteen. Tai mistä minä tiedän – ehkä vieraat tulivat paikalle, juhlivat juhlat, kirosivat minut ja painuivat koteihinsa.

Katkaisen ruohonkorren ja janoissani vedän siitä hampailla irti vihreää, makeaa mehua. Kello neljän aikaan aamulla linnut laulavat ikään kuin vimmainen, valoa kohti suunnattu viserrys pitäisi niitä hengissä. Aurinko lämmittää männikön latvoja, mutta ruumista puistattavat vilunväreet. Häthätää umpimähkään päälle riipaistut matkavaatteet ovat kostuneet hiestä ja yön kosteudesta. Kylmyys sikiää myös jostakin muusta. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tehnyt jotakin näin täysin perustelematonta. Pelkät vaistot ovat ohjanneet käyttäytymistäni enkä ole yrittänytkään päästää järjen ääntä korviini.

Joskus kaiken takana on vain muutama kriittisellä hetkellä lausuttu sana.

Yksi naulakoilla korviin osunut, ohimennen heitetty lause halkaisi mielen kerralla kahtia. Jäin tuijottamaan vierasjoukkoa kuin olisin nähnyt kaikki ensimmäistä kertaa. Mitä minä tein näiden ihmisten keskellä? Ennen kuin ehdin tajuta olin livahtanut aulasta sivuoven kautta ulos ja juossut suoraa päätä asunnolleni.

Lause kaikui päässäni kuin kirkas käsky – eikä sinne olisi sillä hetkellä muuta mahtunutkaan. Kotiin päästyäni riuhdoin yltäni frakin ja paidan, tem...