Tekijänoikeudet

ISBN 978-951-0-39432-8

© Petja Lähde 2012

Kansi: Ville Tiihonen

Versio 1.0

Werner Söderström Osakeyhtiö 2012

Alkusanat

Einolle ja isälle

”Pretend that you owe me nothing

And all the world is green

We can bring back the old days again

And all the world is green”

TOM WAITS

Aurinko ui isona, keltaisena pallona pilvisaarekkeen takaa ja valtasi taivaan. Järvi oli tyyni ja kirkas. Vastapäisen saaren männyt huojuivat luodessaan varjoja rantakallioille. Suuret puut vartioivat rauhallista lahtea. Vahvaraitainen ahven seurasi kultaista viehettä, joka vaappui kohti laituria. Uistimen noustessa vedenpinnan yläpuolelle kala jäi hetkeksi paikalleen hämmentyen. Kääntyi ja hävisi sekunnissa. Aika oli pysähtynyt.

I

Juhannuspäivän aamuaurinko lämmitti vanhan Turuntien asvaltin ilmaa kuumemmaksi punaisen Volkswagen Golfin edetessä sitä verkkaisesti. Häikäisevän kirkkaat säteet kimaltelivat helmeilevänä farmarimallisen auton metallipinnoilla.

Mies Golfin ratissa oli arka auringon uteliaisuudelle, hänen suuret silmänsä olivat rypistyneet viiruiksi. Päivettynyt kalju kiilsi hikipisaroiden valuessa alas ohimoilta. Moniväristen tatuointien peittämä käsivarsi tärisi ranteesta hauikseen puristaessaan mustaa muovista vaihdekeppiä, kunnes se valahti polvelle lepäämään. Toinen käsi piti vakaasti ratin kurissa. Vasen jalka sandaalissa pysyi kytkimen vieressä valppaana oikean tasapainoillessa raskaan kaasupolkimen kanssa. Penkki oli viritetty pisimmälle mahdolliselle säteelle jättäen polvet kuitenkin yhdeksänkymmenen asteen kulmaan. Miehellä oli kulahtanut vaaleanpunainen kylpytakki, josta hihat oli kääritty. Vetoketju ei yltänyt ylös asti alavatsan kaartuessa kummulle. Mies ei ollut tukeva, roteva enemmänkin. Siniset bokserit vilkkuivat sävy sävyyn sandaalien kanssa. Yksiväriset tatuoinnit rintakehässä piiloutuivat punaisen T-paidan alle.

Taustapeilistä näkyi vain ajettu tie, jonka helle sai väreilemään. Mies tökkäsi peiliä hieman oikeaan ja siihen ilmestyi harmaata ja mustaa yhdistelevä lastenistuin. Kaukalossa makasi tai roikkui niin ikään kylpytakkiin kapaloitu mytty. Mies kurotti päätään niskatuen ohi ja katsoi hupun alta paljastuvia uinuvia kasvoja. Huulet olivat supistuneet mutrulle, nenä tuhisi ajoittain muutaman nopean sisäänhengityksen. Kokoonsa nähden suhteellisen suuret refleksit olivat ainoa merkki vauvan elollisuudesta. Mies pelkäsi niitä. Ne näyttivät siltä kuin elokuvien viimeiset henkäykset kuolevilla. Hän oli pojan kolmen kuukauden elämän aikana joka ilta kokeillut kädellä nukahtaneen lapsen vatsaa. Uskaltautunut sänkyyn vasta kun pallea oli vähintään viisi kertaa reilusti liikkunut ylös ja alas. Silti hän heräsi monta kertaa yössä kokeilemaan uudelleen.

Vainoharhaisuutta, taikauskoa, menettämisen pelkoa.

Rakkautta.

Häntäkin oli joskus rakastettu, lapsena, mutta rakkaus ei ollut konkreettista, ennen kuin itse rakasti.

Aurinko paistoi minuutti minuutilta kuumemmin. Säteet tunkeutuivat autoon niin isoina, että Janne luuli jopa erottavansa ne.

He ohittivat Jorvin sairaalan.

Poika oli nukkunut jo puoli tuntia eli siitä asti kun he olivat poistuneet asunnosta niin kiireellä, ettei Janne ollut ehtinyt pakata mitään tarpeellista mukaan. Hän oli kaapannut vauvan kainaloonsa, kietonut kylpytakkiin ja juossut ulos. Vaipat ja vaatteet ja muut tarvikkeet eivät olleet tulleet mieleenkään. Hän ei ollut koskaan viettänyt kymmentä minuuttia pidempään lapsen kanssa kahden.

Vauvan syntymän jälkeen vaimo oli muuttunut. Janne ei päässyt kahta metriä lähemmäksi Saijaa, ei sängyssä eikä muutenkaan. Ei puhuttu juuri mitään, ainoat kotiäänet olivat TV tai pojan itku. Janne oli sulautunut sohvaan, ja televisiosta oli tullut hänen rakastajattarensa. Väliaikaista, hän oli ajatellut mutta viimeistään tänä aamuna tajunnut toisin.

Auto hyrräsi lempeästi. Kuumuuteen alkoi tottua, keho ei enää hikoillut samalla tavalla ja syke tasaantui. Menneisyys oli lukittu eikä sitä voinut muuttaa, vaikka Janne usein oli niin toivonut.

Takapenkillä pienet raajat liikahtelivat levottomasti, uni alkoi hellittää, nenä nyrpisteli ja ohuet silmäluomet räpistelivät aurinkoa pakoon. Vasemmassa silmässä oli rähmärakeita.

Saijan olisi pitänyt vain lähteä joku yö. Ottaa poika, hiipiä ulos asunnosta ja aamulla hän olisi ollut jo kaukana, ehkä ulkomailla.

Janne teki elämästä helvetin. Maleksi työttömänä. Saija ei pystynyt edes pesemään hänen pyykkejään, haju hänen vaatteissaan kuristi, esti hengittämästä. Hän oli päättänyt pitää pojan erossa Jannesta ja se oli ollut käytännössä vaikeaa, kaikki valheet oli käytetty, mutta niin varma hän asiasta oli, että sääliäkään ei tuntenut. Ratkaisu oli jo tehty raskauden alkuvaiheessa ja päätös vahvistui joka päivä.

Asiat olivat menneet päin helvettiä. Janne ja poika olivat ties missä ja hän itse teljettynä omaan vessaan.

Apua voisi huutaa, mutta ei kehdannut eikä ketään kiinnostaisi. Harva se päivä rappukäytävästä kantautui kaikenlaisia ääniä, aikuisten riitelyä, lasten itkua, musiikkia. Seinät heidän kerrostalossaan olivat niin ohuet, että välillä luuli asuvansa samoissa tiloissa muiden asukkaiden kanssa.

Saija katsoi lavuaarin viereen ahdettua pesukonetta, jonka päällä lojui sininen vauvanhoitoalusta. Hän viskasi lärpäkkeen muovilattialle ja alkoi töniä kapistusta ovea kohti. Se painoi varmasti yhtä paljon kuin hän itse.

Saija kampesi koneen ovea vasten, työnsi sitä koko painollaan, se kaatui. Muovi ja vaneri antoivat periksi ja Saija rojahti vessasta eteisen puolelle. Kahvan kiilannut jääkiekkomaila lojui lattialla. Saija juoksi viidenkymmenen neliön huoneiston pari kertaa ympäri vain varmistuakseen tilanteesta.

Janne oli ottanut pojan.

Hän istui pyöreän puisen keittiönpöydän ääreen, se oli kallellaan. Kivi, joka piti erimittaisia jalkoja tasapainossa, oli vierähtänyt paikoiltaan. Kuppi oli kaatunut ja kahvi kuivunut ruskeaksi viiruksi lakatulle pinnalle. Paniikki nousi lähes kyyneliksi asti, keho vapisi ja väsymys löi takaraivoon. Saija nojasi kyynärpäät täristen polviinsa nyrkkien puristaessa ohimoita niin että päähän sattui.

Miten hän oli voinut olla näin tyhmä?

Saija oli hyökännyt suoraan päälle toivoen parasta, uskoen Jannen alistuvan. Hän oli luullut pehmittäneensä miehen, mutta tämä oli yllättänyt, toiminut päättäväisesti. Jannesta oli paljastunut varmuutta, mitä Saija ei ollut nähnyt koskaan. Hänen saamattomuutensa oli ollut niin hallitseva piirre. Vastenmielinen löysyys huokui joka askelelta, joka lauseelta, suu, joka laiskasti artikuloi mitättömiä sanoja, oli kuvottanut Saijaa jo pitkään. Kyllähän Jannen se oli pitänyt nähdä, vaikkei Saija sitä suoraan sanonutkaan. Ei mies niin tyhmä ollut. Ehkä hän ajatteli välinpitämättömyyden ja kylmyyden johtuvan lapsen odotuksesta ja syntymän jälkeisestä masennuksesta.

Tai sitten Janne osasi odottaa jotain tämän tapaista.

Saija ryhdistäytyi, pakotti itsensä ylös tuolista niin nopeasti että huimasi. Hän haki kannettavan tietokoneen makuuhuoneen yöpöydältä ja tarkisti nettihistorian. Saija oli muistanut pyyhkiä maksuttomien lakimiespalveluiden osoitteet. Hän läppäsi kannen kiinni, mietti, soittaisiko Jannelle ja pyytäisi anteeksi, anelisi tulemaan kotiin. Ei. Paluu edelliseen oli ajatuksena mahdotonta. Eron hän saisi, mutta se tärkein kysymys, poika. Huoltajuuskiistasta tulisi pitkä ja raskas, Saija ei kestäisi sitä. Hän saattaisi luovuttaa, jättäisi lapsensa ja katoaisi. Hän muisti miten oli aikoinaan ollut johdateltavissa ja miten helposti oli sortunut virheisiin. Ei vastuuta. Elettiin yhdelle asialle.

Saija oli uhannut Jannea poliiseilla. Hän oli ollut valmis valehtelemaan miehen olleen väkivaltainen, oli lyönyt ylähuulensakin hyllyn reunaan näyttääkseen olevansa tosissaan. Sitä alkoi nyt kolottaa. Hän katsoi peilistä, se oli turvonnut oikealta puolelta ja sinersi.

Poliisilla uhkailu oli toiminut, mutta toisin kuin Saija oli toivonut. Verbaalisesti lahjaton mies oli mennyt kokonaan mykäksi, alkanut täristä ja hyökännyt pöydästä kuin pikajuoksija lähtötelineistä. Vahvat sormet olivat puristuneet kaulan ympärille, peukalo painanut henkitorvea. Saija oli tuntenut terävän kynnen ihollaan, kurkkua aristi vieläkin. Janne oli hetkessä tyrmännyt Saijan vessaan, eikä sen jälkeen ollut kulunut kuin minuutti kun ulko-ovi oli auennut ja paiskautunut kiinni.

Saija ei missään nimessä halunnut kutsua poliiseja paikalle. Virkavalta oli aina edustanut hänelle raudoista kipeitä ranteita, tunnottomia sormia, halveksivia katseita ja lauseita kuulustelutilanteissa. Pahinta oli ollut herätä aamulla kylmään ja vapinaan, ohuilta, keltaisilta kusenhajuisilta patjoilta.

Hän näki toistuvasti painajaisia lastenkodeista ja lukuisista sijaisperheistä. Erilaiset isät ja äidit olivat tulleet ja menneet. Luottamusta ei ollut syntynyt puolin eikä toisin, sille ei ollut annettu aikaa. Kerran hän oli kiintynyt, ei vanhempiin vaan heidän tyttäreensä, joka oli kolmetoista kuten Saijakin silloin. Tyttö oli kohdellut häntä tasavertaisena, hyväksynyt hänen taustansa eikä ollut yrittänyt muuttaa paremmaksi ihmiseksi. Vanhempien kanssa kommunikointi tyrehtyi pikkumaisiin sääntöihin ja visiitti jäi lyhyeksi.

Yksi uni toistui jatkuvasti. Se oli alkanut raskauden ensimmäisillä viikoilla.

Janne löysi luolan jostain pusikosta, puistosta tai metsästä. Avasi tiheän oksiston ja houkutteli Saijan vilkaisemaan sisään, ja aina hän kurkisti. Kun hän näki ahtaan reiän harmaassa kalliossa, hän alkoi pyristellä pakoon. Silloin Janne työnsi hänet sisään. Onkalo kap...