© Jarkko Sipilä

Kannen ulkoasu Lasse Rantanen

Sisuksen ulkoasu Tom Backström

Taitto Susanna Laurola

ISBN 978-952-289-020-7 (epub)

ISBN 978-952-5918-75-5 (sid.)

E-kirjan toteutus Gracevoice 2012

PROLOGI

Syyskuun loppu, Bangkok

Mies törkättiin selästä sisään huoneeseen ja pään peittänyt kangashuppu repäistiin pois.

Hän haukkasi heti happea. Hupun sisällä oli ollut vaikea hengittää kuumassa säässä jo muutenkin. Hiki oli liimannut hiukset päälakeen. Kapeat kasvot olivat punaiset ja hikiset.

Huputettua miestä oli automatkalla oksettanut, mutta hän oli kestänyt sen. Niukalti.

Huoneessa oli hämärää eikä ilmastointia ollut. Auringonvalo pääsi sälekaihtimien välistä luoden lattialle raitavarjot. Tuulettimen lavat pyörivät laiskasti ja takasivat sen, että tupakansavua oli kaikkialla tasaisesti.

Kirjoituspöydän takana istui leveäkasvoinen thaimaalainen. Aasialaisen ikää oli vaikea päätellä, mutta ei hän mikään nuori ollut. Sisään tuotu mies tiesi, että thaimaalaisen nimi oli Suradech, muttei ollut varma oliko kyseessä etu- vai sukunimi. Mister Suradech. Näin hän oli oppinut. Suradech oli tarkka tuosta misteristä.

Kaksikymmentä minuuttia sitten mies oli ollut uima-altaan baarissa edessään kylmä Singha-olut. Aamupäivällä oli satanut rankasti, mutta pilvet olivat väistyneet ja mies oli pulahtanut oman hotellinsa altaaseen. Se kuului Thaimaassa hotellin omistajajohtajan etuihin.

Noutajat olivat päässeet yllättämään, kun hän oli kivunnut altaasta ylös. Mies ei ollut halunnut vastustella. Se olisi aiheuttanut vain enemmän ongelmia.

– Perkele, Mr. Suradech yritti kirota suomeksi, mutta thaimaalaisen suusta se kuulosti enemmän sian vinkunalta. Englantikaan ei ollut kovin hyvää, mutta suomalaismies ymmärsi. Omakin englanti oli kankeaa.

– Missä rahat?

– Mä maksan, mies sanoi viileästi. – Varmasti.

Mr. Suradech naurahti kylmästi. – Varmasti? Toi on kuultu jo aika monta kertaa.

– Mutta aina olet rahasi saanut. On tilapäisiä ongelmia, mies totesi.

Takana seisova gorilla iski miestä polvitaipeeseen rautaputkella.

Suomalaismies menetti tasapainonsa ja putosi muovilattialle.

– Et taida ymmärtää.

Mies voihki, mutta sai sanottua: – Mitä helvettiä tuo nyt oli?

Mr. Suradech pudisti pienellä liikkeellä päätään. Lattialle vajonnut mies toivoi, että se oli merkki, ettei häntä lyötäisi lisää. Silti koska tahansa saattaisi tulla rautaputken isku päähän.

– Etkö ymmärrä, että munkin on maksettava velkani. Mä toimitan hotelliisi ruuan ja juoman sekä työntekijät. Ne maksavat. Ymmärrätkö?

Toisit asiakkaatkin, mies ajatteli, mutta pysyi vaiti. Mr. Suradechin kanssa tehty vuokratyövoimasopimus oli ollut aluksi hyvä, mutta sitten tämä oli nostanut taksoja yksipuolisesti.

– Totta kai. Mutta sen suomalaistytön ruokamyrkytys viime kuussa oli ikävä juttu. Hyvin huonoa bisnekselle.

Mr. Suradechin suupieli värähti. – Ei se ole syy jättää maksamatta.

– Kunhan toimittamasi ruoka on kunnollista.

– On voinut saada sen mistä vaan.

– Höpsis, mies sanoi lattialta. – Se oli se kanasalaatti, joka oli ollut neljä tuntia lämpimässä.

Mr. Suradech halusi päästä aiheesta.

– Silti pitää maksaa.

– Maksan huomenna. Järjestyy varmasti.

– Lupasit samaa viime viikolla, Mr. Suradech sanoi ja naurahti.

– Pieni takaisku, mies yritti selittää. – Bisnes ei oikein pyöri. Ja se on sinun salaattisi syytä. Tuollaiset jutut leviävät netissä salamavauhtia. Meidän pitää neuvotella diili uudestaan.

Mr. Suradech sytytti uuden tupakan, vaikka edellinen savusi vielä tuhkakupissa.

Suomalaismies oli ostanut hotellin Mr. Suradechin tutulta. Rakennus oli kuitenkin vanha. Sen loistohetket olivat olleet 1970-luvulla. Hotelli ei ollut iso: kolmisenkymmentä huonetta, mukava uima-allas ja terassiravintola, jonka ruoka oli hyvää suomalaisillakin standardeilla.

Kaukana siitä kotimaisesta vankilamuonasta, jonka mies muisti hyvin.

Hotellin omistaminen oli unelma, eikä hän millään halunnut palata loskaiseen ja lumiseen Suomeen.

Ajatukset pyörivät miehen päässä. Oliko häntä vain vedetty retkuun? Rahat pois ulkomaalaiselta yrittäjältä ja sitten sivuun, jos ei bisnes suju. Kukakohan hotellin oli omistanut ennen häntä?

Suomalaismies katsoi thaimaalaisen ilmeettömiä kasvoja eikä epäillyt hetkeäkään, etteikö Mr. Suradech hoitaisi ongelmaa sormiaan napsauttamalla. Mies vilkaisi sivulle ja tunnisti toisen gorilloista. Sama kaveri ohjasi poliisin virkapuvussa liikennettä hotellin kulmilla. Sekin vielä.

Asiakkaita ei vain ollut tarpeeksi. Sopimus suomalaisen matkatoimiston kanssa oli mennyt pieleen. Olikohan toimisto saanut tietoja hänen taustastaan suomalaiselta poliisilta? Tietysti. Niin sen oli pakko olla. Perkeleen kytät.

– Saatana, lattialla oleva mies kirosi. Polveen särki jumalattomasti, mutta enemmän häntä raastoi koko tilanne. Helsingissä hänellä olisi ollut voimaa Mr. Suradechiakin vastaan, mutta täällä oltiin vieraskentällä. Kotimaisia kavereita voisi tietysti tuoda tänne. Kyllä ne hoitaisivat Mr. Suradechin, mutta silloin thaipoliisin kanssa tulisi väistämättä ongelmia. Oli pakko pelata Mr. Suradechin säännöillä.

Rahankin tekeminen oli vaikeaa. Huumeita ei voinut ajatellakaan. Niistä päätyisi johonkin rotankoloon kymmeniksi vuosiksi.

Thaimaa alkoi kyrsiä, mutta parempaakaan ei ollut. Tarkemmin ajatellen Thaimaa oli parasta vuosiin.

Suradechin vaatimasta velasta hän selviäisi vielä helposti. Rannikolta vuodeksi vuokratun loma-asunnon kassakaapissa oli vielä kolmekymmentätuhatta taalaa. Ongelma oli siinä, että viime tammikuussa sitä oli ollut paljon enemmän. Kun hän maksaisi Suradechin vaatimaan kymppitonnin, sinne jäisi vielä kaksikymmentä tuhatta. Eli aikaa oli kaksi kuukautta. Sen jälkeen rahat olisivat todella loppu.

Ilmeisesti oli pakko palata Suomeen. Kaikki kontaktit olivat kotimaassa. Jollain tavalla rahaa piti saada lisää. Siellä se kuitenkin onnistuisi paremmin kuin täällä.

Pari kuukautta aikaa, mies mietti. Hotelli lähtisi kyllä tuottamaan, kunhan hän vain saisi aikaa. Jos homma ei toimisi matkatoimiston kautta, pitäisi vain levittää sanaa kaveripiireissä. Muutama tatuoitu karju uima-altaalla pitäisi Mr. Suradechin aisoissa.

Tämä oli kuitenkin se mitä hän halusi tehdä. Olla lämpimässä maassa ja tehdä kunniallista duunia. Mahdollisuus siihen oli tullut yllättäen, mutta hän halusi pitää siitä kiinni. Hommaan oli investoitu nyt jo yli satatuhatta dollaria. Katonkin hän oli korjannut itse, ja huoneiden remontit olivat kesken. Ei tätä vain voinut jättää.

Mies katsoi Mr. Suradechiä suoraan silmiin. – Lähetä kaverit hakemaan rahat huomenna.

Kirjoituspöydän takana istuva thaimaalainen naurahti.
– Lupaat?

– Suomalaisen sanaan voi luottaa.

– Niinkö?

Mies nousi seisomaan, vaikka jalka ei tuntunut oikein kantavan. Hän ei näyttänyt kipuaan. Ilme oli helmikuisen kylmä.

– Jos lupaisin että tappaisin sinut, niin et näkisi enää ylihuomista auringonnousua.

– Vai niin? thaimaalainen totesi ja kalpeni aavistuksen.

– Suomalaisen sanaan voi luottaa.

– Ymmärrän, Mr. Suradech sanoi.

– Mutta se ei toistaiseksi ainakaan ole asialistallani. Hoidan rahat huomiseksi ja sen jälkeen käyn neuvottelumatkalla Suomessa. Voi mennä vähän aikaa. Pidä asiat toiminnassa täällä. Tai…

– Tai mitä? Mr. Suradech kysyi hämmästellen.

Suomalaismies hämmentyi thaimaalaisen epävarmasta reaktiosta. Ehkä hänen olisi pitänytkin koko ajan osoittaa enemmän kovuutta kohteliaisuuden sijaan.

– Tai minun pitää muokata prioriteettejani. Minun, mies sanoi ja korosti vielä uudestaan sanaa. – …minun hotellini pitää pyöriä tai et saa ikinä yhtään taalaa lisää.

Mr. Suradech nyökkäsi suomalaismiehen takana seisoville gorilloille. Toinen nosti hupun käteensä ja oli vetämässä sitä miehen päähän.

– Haista paska, suomalaismies sanoi suomeksi ja törkkäsi hupun pois.

Mr. Suradech pudisti päätään gorillalleen.

KESKIVIIKKO, 18. LOKAKUUTA

1. luku

Keskiviikko kello 9.30

Oikeustalo, Helsinki

Kaksi miestä erosi olemuksiltaan toisistaan lähes niin paljon kuin oli mahdollista. Asianajaja Risto Niemi istui oikeussalin pöydän takana ryhdikkään huoliteltuna. Tyylikkäästi harmaantuneet hiukset olivat kammattut, harmaa puku rypytön ja kengät kiillotettu. Vieressä röhnöttävän Veikko Sandströmin tummat, rasvaiset hiukset olivat sekaisin ja farkut likaiset. Musta teepaita oli revennyt hihansuusta.

Silti Nea Lind tiesi, että kumpi tahansa olisi voinut olla raiskaaja. Se ei ollut ulkonäöstä tai olemuksesta kiinni.

Juttua oli puitu salissa parikymmentä minuuttia. Se oli edennyt normaalin kaavan mukaan, jossa syyttäjä luki syytteen ja se kiistettiin, puitiin korvauksia, ja lopulta syyttäjä pääsi esittelemään mistä asiassa oli kyse.

Asianajaja vilkaisi päämiestään. Raisa Mäenpää katsoi eteenpäin. Lind oli tyytyväinen, ettei tämä ottanut syytettyyn katsekontaktia.

Lind katsoi vielä Sandströmiä. Huonoihoinen mies oli tyyppiä, jonka ikää oli vaikea päätellä. Papereiden perusteella Lind tiesi Sandströmin olevan 36-vuotias.

Suoraselkäinen Niemi taasen oli vähän vanhempi. Lind ja Niemi olivat hyvänpäiväntuttuja. Oikeustalon kahvilassa he tervehtivät, mutteivät hakeutuneet samaan pöytään. Niemen kaltaisia juristeja pyöri käräjäoikeudessa tusinoittain. Jos Risto Niemi olisi kärähtänyt ratista, kukaan oikeustoimittaja ei olisi kehdannut nimetä häntä huippuasianajajaksi. Tapahtuma olisi tuskin ylittänyt uutiskynnystä.

Lindin ja Sandströmin katseet kohtasivat, ja Lind värähti. Pistävät silmät eivät sopineet muuhun alkoholin kyllästämään olemukseen. Lind väisti katsetta.

– No niin, käräjätuomari sanoi väsyneesti. Vaaleatukkainen nainen oli viisikymppinen, mutta kasvot olivat uurteiset. Tuomarin työ vaati veronsa. – Kuullaan sitten seuraavaksi asianomistajaa.

Käräjäoikeuden salin 406 ulkopuolella paloi punainen valo. Se tarkoitti sitä, että juttua käsiteltiin suljetuin ovin. Vaaleanruskeaan sävyyn sisustetussa salissa olivat vain oikeuden jäsenet, syyttäjä sekä kolmisen kuukautta sitten sattuneen tapahtuman osapuolet avustajineen. Yleisö tai toimittajat eivät saliin päässeet, vaikka tuskin juttu olisi ketään kiinnostanutkaan.

– Sopiiko, että kuulustelen päämiestäni, Lind ehdotti.

Raisa Mäenpää istui Lindin vasemmalla puolella. Ero heidän välillään oli yhtä suuri kuin viiden metrin päässä oikealla istuvalla syytetyllä ja tämän avustajalla. Lindillä oli harmaa jakkupuku ja tummansininen silkkihuivi. Neljääkymmentä lähestyvän naisen tummat suorat hiukset ulottuivat olkapäille. Lind ei ollut klassisen kaunis, paremminkin nätti. Kiloja oli kertynyt muutama liikaa.

Mäenpäällä ylipainoa oli kolmisenkymmentä kiloa. Tummaan villatakkiin pukeutuneen naisen hiekanruskeat hiukset olivat huolimattomalla poninhännällä. Poskessa oli muutama finni.

Heistäkään ei kuitenkaan kyennyt ulkonäön perusteella toteamaan, kumpi oli raiskauksen uhri. Itse asiassa molemmat olivat.

Uhrilla oli ikää kaksikymmentäviisi. Heti ensimmäisessä tapaamisessa Lind oli kysynyt Raisalta, miksi tämä oli ylipäätään lähtenyt miehen mukaan ravintolasta. Raisa oli katsonut Neaa silmiin ja todennut, että miksei olisi lähtenyt. Kerrankin joku oli ollut kiinnostunut hänestä.

Lind oli kuitenkin ylpeä siitä, että Raisa oli ilmoittanut tapauksen poliisille. Tämäntyyppiset teot jäivät usein pimentoon ja raiskaajat selvisivät ilman rangaistusta. Lindin tehtävänä oli saada mies vankilaan. Asianajaja ei ollut lainkaan varma siitä, oliko se syyttäjän tavoite. Mies ajoi juttua laiskasti.

– Niin, tuomari totesi. – Eiköhän nyt mennä kuitenkin kaavan mukaan, että saadaan juttu eteenpäin. Syyttäjä kysyy ja te voitte sitten avustajana täydentää tarpeen mukaan.

Lind nyökkäsi. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hän olisi halunnut kuulustella Raisan, mutta tuomarilla oli määräysvalta. Raiskausjutuissa kuulustelut piti tehdä hienotunteisesti, ja Lindillä oli siitä paljon kokemusta.

Lind oli järjestänyt oikeussaliin tulonkin siten, ettei Raisan tarvinnut kohdata Sandströmiä aulassa. He olivat tulleet sivuovesta. Jotkut asianajajat vaativat sermin uhrin ja syytetyn väliin, mutta Lind oli tästä eri mieltä. Oikeussalissa selvitettiin vakavaa rikosta, eikä uhrin kuulunut nöyristellä. Sermi antaisi raiskaajalle vain lisää kuvitelmia siitä vallasta, jota tämä oli teollaan tavoitellut.

Tuomari katsoi tiukasti Raisaa ja muistutti, että tämän oli ehdottomasti puhuttava totta.

– Kerrotko tapahtumasta, syyttäjä kehotti. Äänensävy oli opetellun ystävällinen. Mies oli muita salissa olevia juristeja nuorempi. Puku oli kuitenkin samaa harmaan sävyä kuin Niemellä.

Lind tiesi, ettei syyttäjällä ollut kokemusta raiskausjutuista.

– Aloita vaikka tapahtumista ravintolassa, Lind sanoi väliin.

– Asianajaja Lind, tuomari torui. – Te saatte kyllä esittää omat kysymyksenne vuorollanne.

Raisa Mäenpää katsoi hämmentyneenä vuoroin Lindiä ja syyttäjää.

Syyttäjä Jaakko Rantala yritti näyttää ystävälliseltä. Hänen hetki sitten lukemansa syytteen teksti oli korutonta. Syytteen mukaan Veikko Sandström oli heinäkuun kahdentenatoista päivänä houkutellut Raisa Mäenpään asunnolleen Helsingin Kalliossa ja raiskannut tämän väkivallalla uhaten. Sandströmin asianajaja oli kiistänyt syytteen. Puolustuksen mukaan seksiä oli harrastettu, mutta yhteisestä suostumuksesta. Seksiä ei auttanut kiistää, koska lääkärin tutkimuksessa Mäenpään karvoituksesta oli löydetty irtokarvoja, joiden dna täsmäsi Sandströmiin.

Nea Lind tiesi, että jutussa oli sana vastaan sanaa, Raisa Mäenpään kertomus vastaan Veikko Sandströmin kertomus. Oliko seksiin suostumus vai ei.

Syyttäjä otti silmälasinsa pois ja katsoi Raisaa.

– Aloitetaan ravintolasta. Siitä Kulmapubista. Mitä siellä tapahtui?

Raisan ääni oli vaisu. – Mä olin…

Puheenjohtaja keskeytti. – Puhukaa kovempaa. Tämä nauhoitetaan.

Lind siirsi pöydällä olevaa pitkävartista mikrofonia lähemmäksi Raisan suuta.

– Jatkakaa vain, syyttäjä ohjeisti.

– Niin, tota, mä olin siellä ravintolassa ja sitten jossain vaiheessa iltaa tämä Veikko tuli juttelemaan.

Syyttäjä vilkaisi Sandströmiä. – Tämä syytetty siis?

Raisa ei katsonut syytettyä. – Kukakohan muu.

Tuomari puuttui taas. – Älkää ivailko. Vastatkaa vain kysymyksiin.

Syyttäjä näytti tyytyväiseltä. – Mitä sitten tapahtui?

– Juteltiin siinä lisää, hämmentynyt Raisa totesi.

– Mistä te puhuitte.

– Kaikenlaista. En nyt ihan muista tarkasti.

– Selvä. Mitä sitten tapahtui?

– Baarissa tuli valomerkki ja päätettiin lähteä sitten vielä Veikon kämpille.

– Päätettiin, syyttäjä maisteli. – Kuka päätti?

– Veikko sitä ehdotti ja mä suostuin.

Syyttäjä laittoi silmälasit takaisin päähänsä ja vilkaisi papereitaan. – Esitutkinnassa Sandström on kertonut, että te olisitte ehdottanut sitä.

– Kyllä se Veikko oli.

– Millä sanoilla?

– Emmä millään muista.

– Yrittäkää palauttaa tapahtumat mieleenne, syyttäjä sanoi.

Lindin teki mieli pyörittää päätään, mutta pysyi totisena, kun huomasi tuomarin katsovan häntä. Raisan piti kertoa tapahtumista, muttei missään tapauksessa palauttaa niitä mieleensä.

– Tota, Raisa sanoi. – Olisiko ollut jotain sen tyylistä, että mennäänkö meille.

Syyttäjä katsoi taas papereihinsa ja oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi.

– Miksi te lähditte hänen asunnolleen?

– Baarissa oli tullut valomerkki ja hän sanoi, että asunnolla olisi viinipullo.

Syyttäjä piti taas ärsyttävän tauon. – Siis juomaan viiniä?

– Niin.

– Sandströmin asunto Kolmannella linjalla on noin viiden minuutin päässä. Mitä matkalla puhuttiin?

– Emmä kyllä muista.

Raisaa värisytti, kun kamalan illan tapahtumat tuntuivat taas toistuvan. Poliisissa hänelle oli tullut samanlainen olo, kun naiskonstaapeli oli udellut samoja juttuja.

– Miksi ette muista?

– Siinä oli juotu illan mittaan.

– Kuinka paljon?

– No, tota. Useampia oluita ja siidereitä.

– Ette muista kuinka monta?

– No, emmä niitä laske.

– Selvä, syyttäjä sanoi.

Raisa vilkaisi Lindiin, joka kuiskasi: – Rauhallisesti vain. Ihan hyvin menee.

– Mitä siellä asunnolla tapahtui? syyttäjä kysyi.

Raisa haukkoi henkeään. Hänestä tuntui kuin hänet raiskattaisiin taas kerran uudestaan. Se oli tapahtunut jo monta kertaa aiemmin unissa, eivätkä lääkäriltä saadut lääkkeet auttaneet.

– Mä en kyllä haluaisi… Raisa aloitti, mutta jätti lauseen kesken.

– Mitä ette haluaisi? syyttäjä kysyi heti.

– No, oikeastaan en haluaisi yhtään muistella sitä, mitä siellä asunnossa tapahtui.

Syyttäjä otti taas lasit käteensä. – Valitettavasti meidän on pakko.

– Mutta johan mä poliisille kerroin.

Tuomarin ilme oli tiukka. – Asianajaja Lind, ettekö ole neuvonut päämiestänne siitä miten tämä oikeudenkäynti etenee?

– Olen kyllä, Lind sanoi.

Tuomari jatkoi katsoen suoraan Raisaan. – Teidän on kerrottava asiat juuri niin kuin ne siellä asunnossa tapahtuivat. Teillä on asianomistajana velvollisuus pysyä totuudessa. Jos ette ymmärrä, niin sanon sen suoraan. Meidän on selvitettävä totuus ja tässä asiassa kyse on teidän ja syytetyn kertomusten uskottavuudesta. Puhukaa nyt ja puhukaa totta.

Lind huomasi puolustusasianajajan hymyilevän vinosti. Tämä kuiskasi Sandströmille jotain.

– Syyttäjä, jatkakaa, tuomari kivahti.

– Miten tapahtumat etenivät siellä asunnossa?

Raisa nieleksi. – Niin, tota… Me tultiin sinne. Otin kengät pois. Takkia mulla ei ollut, kun oli lämmin kesäilta.

– Ja?

Raisan oli vaikea puhua ja lauseet muuttuivat katkonaisiksi. Hänen katseensa oli oikeussalin katossa.

– Mä, tota, istuin sohvalle… Sitten tuli sitä viiniä… Ja se yritti suudella… Siinä mä sanoin, että lopeta, ja työnsin sitä kauemmaksi… Se ei auttanut ja sitten se… se sanoi, että seksin takia tänne on tultu ja uhkasi hakata mut. Ja sen jälkeen se tapahtui.

Raisaa oksetti.

– Ette laittanut enempää vastaan? syyttäjä kysyi.

Nea Lind huomasi Raisan kostuneet silmät.

– En mä uskaltanut… Mut on aiemmin hakattu, enkä halunnut kokea sitä uudestaan… Se oli kuitenkin paljon vahvempi kuin mä. Mä vaan makasin siinä hiljaa. En uskaltanut mitään…

Raisan mieleen nousi päällä makaavan miehen etova haju.

– Mitä raiskauksen jälkeen tapahtui?

– Mä… mä sanoin, että mun pitää mennä vessaan ja pakenin sitten sieltä.

– Mihin te menitte?

– Mä… mä varmaan istuin Kallion kirkon portailla tunnin ja itkin… Mä… mä…

– Menitte sitten samana yönä kuitenkin poliisilaitokselle?

– Joo.

– Soititteko kenellekään?

– Kenelle mä olisin soittanut? Elvistelly sillä, että mut on raiskattu? No, en soittanut.

– Ette edes kenellekään… syyttäjä sanoi ja haki sanaa. – …sydänystävälle.

Kyyneleet valuivat Raisan poskia pitkin, kun hän pudisti päätään. – Ei mulla ole sellaisia.

Syyttäjä nyökkäsi. – Ei muuta kysyttävää.

Tuomari tarjosi vuoroa asianajaja Lindille, mutta hänellä ei ollut kysyttävää. Lind ei halunnut pitkittää tilannetta yhtään ja toivoi, että asianajaja Niemi ymmärtäisi myös, ettei uhria ollut syytä höykyttää yhtään lisää.

– Niemi, onko teillä kysymyksiä?

– Muutama, avustaja totesi ja käänsi rintamasuuntaansa Mäenpäätä kohti. – Kuinka usein te istutte siellä Kulmapubissa?

– Tota, aina silloin tällöin.

– Useamman illan viikossa?

– Varmaan.

– Kuinka paljon käytätte alkoholia noin ylipäätään?

– No, sillai kun nyt ihmiset yleensä.

Niemen ilme oli ivallinen. – Yleensä ihmiset eivät istu useampaa iltaa viikossa Kulmapubissa. Vai?

Lind puuttui kysymyksiin. – Puheenjohtaja, tämä ei liity asiaan mitenkään.

– Niemi, menkää asiaan, tuomari kehotti.

– Niin Mäenpää, millaiset vaatteet teillä oli tuona iltana?

– Vaatteet? Mulla oli sellainen tumma, aika pitkä hame ja samanvärinen teepaita. Miten se nyt liittyy tähän?

Asianajajan ilme oli jäätävä. – Teidän tehtävänne on vain vastata kysymyksiin. Kuinka paljon sitä alkoholia nautittiin illan mittaan?

– Useampia annoksia. Mä sanoin jo.

– Kymmenen?

– Emmä osaa sanoa varmasti.

– Olitte tuhdissa humalassa kuitenkin?

– Jonkin verran joo. Vaikea sanoa mikä on tuhti humala.

– Pystyittekö kävelemään suoraan?

– Varmaan. Emmä tiedä.

– Kuka maksoi juomat Kulmapubissa?

– No, mä maksoin itse osan ja loppuillasta sitten toi teidän vieressä istuva mies.

– Tunsitteko entuudestaan?

– No, ei me varsinaisesti tunneta. Ollaan kyllä tavattu.

– Siellä Kulmapubissa?

– Lähinnä siellä.

– Lähinnä?

– On me voitu jossain toisessakin baarissa nähdä.

Sandströmin ilme oli kylmä. Hän tuijotti eteenpäin.

– Muutama kysymys sieltä asunnolta. Päämieheni mukaan te halusitte seksiä. Miksi ette halua muistaa tälläistä?

Lind puuttui taas. – Epäasiallinen kysymys.

– Ei tarvitse vastata, tuomari sanoi Raisalle.

Nea Lind ei voinut uskoa, että Niemi käyttäisi näin alhaisia temppuja.

Niemi jatkoi lyhyen tauon jälkeen.

– No, selittäkää minulle miksi teistä ei lääkärintarkastuksessa löytynyt yhtään vammoja, ei edes mustelmaa. Ja se teidän hameennekin on täysin ehjä.

– Mä… mä, Raisa aloitti. Oli taas vaikea puhua, kun itku pyrki esiin. – Mä sanoin sille, että lopettaisi.

– Miksi teissä ei ollut vammoja? Niemi jatkoi.

– Päämieheni vastasi jo kysymykseen, Lind keskeytti.

Raisa Mäenpää hautasi kasvonsa käsiin ja nyyhkytti.

– Haluaako päämiehenne tauon? tuomari kysyi.

– Ei, Raisa sanoi käsiensä keskeltä. – Mennään tää nyt vaan läpi.

Lind ojensi Raisalle paperinenäliinan, jolla tämä kuivasi silmäkulmiaan ja niisti. – Kun mä olin seitsemäntoista, niin yksi kundi hakkasi mut. Mä en halunnut sitä uudestaan. En vaan halunnut.

– Millä sanoilla päämieheni muka uhkasi teitä?

– Mä, tota… se sanoi, että se lyö, jos mä en anna.

– Oletteko varma näistä sanoista. Poliisikuulusteluissa, olette puhuneet hakkaamisesta.

– Samaa se tarkoittaa.

– Mutta kysyin millä sanoilla hän uhkasi.

– Mä…

Lindin katse oli tiukasti tuomarissa, joka salli tällaisen.

Niemi jatkoi: – Ettekö muista? Voiko olla niin, että olette vain kuvitelleet tällaisen uhkailun?

– Ei, ei, ei. Se uhkasi hakata, Mäenpää totesi.

– Lyödä vai hakata? Niemi tivasi.

Lind ei enää voinut olla hiljaa ja keskeytti. – Täysin epäasiallista.

Niemi yritti näyttää viattomalta. – Yritän vain selvittää asianomistajan kertomuksen uskottavuutta.

– Menkää eteenpäin, tuomari kehotti.

Niemi palasi taas papereihinsa.

– Riisuitteko itse vaatteenne?

– Mä… joo. Se uhkasi lyödä, jos en ota hametta pois.

Lind tiesi, että Raisa Mäenpään mielessä tämä raiskattiin toisen kerran lyhyen ajan sisällä oikeussalissa. Ensin syyttäjän ja nyt asianajaja Niemen kysymyksillä.

– Riisuitte itse myös pikkuhousunne?

– Niin, Raisa Mäenpää sanoi.

– Viimeinen kysymys. Käyttikö mies kondomia? asianajaja kysyi.

– Tota, joo. Johan mä poliisille sen kerroin.

– Oliko se hänen omansa vai olitteko te antaneet sen hänelle?

– Mä en ymmärrä… Emmä sille antanut…

– Oliko teillä omat kondomit mukana?

– Mä en…

– Vastatkaa.

– On mulla yleensä…

Niemi katsoi Raisa Mäenpäätä. – Te seurustelette miehen kanssa ravintolassa. Ilta sujuu rattoisasti. Lähdette hänen kotiinsa juomaan viiniä. Käsilaukussa on kondomeja. Riisutte itse vaatteenne, jotka ovat täysin ehjät. Teissä ei ole mitään vammoja. Ette muista millä sanoilla teitä uhattiin. Vieläkö väitätte, että teidät raiskattiin?

– Mä en halunnut. En vaan halunnut…

– Ei muuta kysyttävää, asianajaja Niemi sanoi.

KUUKAUSI MYÖHEMMIN

MAANANTAI, 26. MARRASKUUTA

2. luku

Maanantai kello 23.10

Hotelli Pasila, Helsinki

Suhonen tiesi olevansa kännissä, muttei niin umpitunnelissa kuin murharyhmän kollega Anna Joutsamo. Nainen ei pysynyt edes kunnolla tolpillaan, vaan Suhonen talutti häntä kohti taksiasemaa.

Tarkoituksena oli ollut ottaa vain pari olutta kovan työputken päätteeksi. Komisario Kari Takamäki ja rikoskonstaapeli Mikko Kulta olivat liittyneet mukaan hotelli Pasilan baariin ja ilta oli venähtänyt. Kello oli vasta yksitoista, mutta kun juopottelu oli aloitettu jo iltapäiväkolmelta, niin tuoppeja ja drinkkejä oli ehditty ottaa. Kulta oli tarjonnut kierroksen snapsejakin.

Tunti sitten Joutsamo oli ehdottanut, että he siirtyisivät johonkin karaokepaikkaan. Hän olisi halunnut laulaa duettona Suhosen kanssa Elviksen Suspicious Minds -kappaleen. Tuolloin Suhonen oli käsittänyt kuinka päissään Joutsamo oikeastaan oli.

Suhonen piti kättään Joutsamon ympärillä, jottei tämä kaatuisi. Tumma ylikonstaapeli painautui tiukasti hänen kylkeensä.

Raitiovaunu kolisteli Pasilanraitiota parinkymmenen metrin päässä. Joutsamo periaatteessa pääsisi sillä kotiinsa, mutta nyt oli ehdottomasti taksin paikka, Suhonen ajatteli. Taksiasemakin oli hotellin tuntumassa, eikä matka Joutsamon kotiin onneksi ollut pitkä. Joutsamo ei ehtisi nukahtaa autoon.

– Kuule… Joutsamo aloitti.

– Mä vien sut taksille.

Joutsamo kiepsahti Suhosen eteen, otti käsillään miehen päästä kiinni ja suuteli. Suhonen hämmentyi, eikä osannut tehdä mitään. Suudelma jatkui muutaman sekunnin ja Suhonen maistoi viinan maun naisen suussa.

Joutsamo sopersi Suhosen korvaan.

– Mennään mun asuntoon.

Voiko nainen todella olla näin kovassa kännissä, Suhonen ajatteli. Ei Joutsamossa mitään vikaa ollut, eikä kummallakaan ollut ihmissuhdetta meneillään, mutta kirahvijurrissa aloitettu työpaikkaromanssi ei kuitenkaan tuntunut hyvältä ajatukselta.

– Taksiin, Joutsamo sanoi ja veti Suhosta perässään. Nainen horjahti, mutta Suhosen ote piti hänen pystyssä.

Tolpalla odotti yksi auto. Suhonen toivoi, ettei se ehtisi lähteä. Puhelua ei tullut ja he pääsivät Mersuun. Suhonen oli päättänyt, että Joutsamo piti saattaa kotiin.

– Töölöön Tykistökadulle, Suhonen sanoi. – Siihen Mamma Rosan viereen.

Poliisi tiesi kollegansa osoitteen. Suhonen oli hakenut Joutsamon tämän uudesta vuokrakämpästä muutamaan otteeseen työkeikalle.

Auto lähti liikkeelle. Joutsamo painoi päänsä Suhosen olkapäätä vasten ja kiersi kätensä tämän vatsalle. Nainen kehräsi jotain, mutta Suhonen ei saanut siitä selvää. Nainen tuoksui hyvälle. Suhonen empi hetken, mutta silitti sitten kollegansa karheita tummia hiuksia.

Takamäki hymähti ja mietti taksin takapenkillä, lähettäisikö Suhoselle jonkin Elvis-aiheisen tekstiviestin, mutta antoi olla. Biisi oli tuttu Takamäellekin. Kulta oli baarissa katsonut älypuhelimestaan, että Elvis oli levyttänyt Suspicious Mindsin vuonna 1969. Se oli noussut ykköseksi ja The Rolling Stone -lehti oli rankannut sen viidensadan parhaan kappaleen joukossa sijalle 91.

Biisi oli jäänyt soimaan Takamäen päähän, kun Kulta oli vielä soittanut sen baarissa puhelimensa netin kautta.

Taksi kääntyi Kehä ykköseltä ennen uutta tunnelia ramppiin ja jatkoi vanhalle Turuntielle. Valot olivat vihreät. Junarata, Leppävaaran asema ja Sellon kauppakeskus jäivät vasemmalle, kun auto alitti kehän sillan.

Ilta oli ollut hauska ja tarpeellinen. Alkusyksy oli ollut Pasilassa kiireinen. Poliisi säästi, muttei henkilökuntaansa. Ylitöitä ei periaatteessa saanut tehdä tai ainakaan niistä ei maksettu, minkä vuoksi Takamäkikään ei voinut vaatia niitä tutkijoiltaan.

Rikospoliisin organisaatiouudistus oli sotkenut töitä, kuten yleensä kävi. Työt eivät jakautuneet tasaisesti. Toisilla oli liikaa töitä, joillain sopivasti, mutta kenelläkään ei liian vähän. Takamäelläkin olisi ollut heti käyttöä parille dekkarille.

Väkivaltarikosyksikkö oli pilkottu koko rikospoliisin uudistuksessa pitkäkestoiseen ja päivittäiseen tutkintaan. Kun katuryöstöt, joihin luettiin myös Siwa-ryöstöt, oli jokunen vuosi sitten siirretty väkivaltaan, yksikkö oli saanut kuusi tutkijaa lisää. Nyt kun samaiset katuryöstöt palautettiin päivittäistutkintaan, sinne oli siirretty kaksikymmentäkaksi tutkijaa.

Takamäen ryhmä oli jäänyt pitkäkestoiseen, mutta sinne tippui toisinaan päivittäisdekkarien kiireiden takia rutiininomaisempiakin juttuja.

He olivat aamulla saaneet valmiiksi melko lailla julkisuutta keränneen henkirikoksen tutkinnan. Motiivi oli tavanomainen, musta...